Minulla on lintulauta.
Ja ämpärillinen auringonkukansiemeniä.
Onhan minulla ollut isompiakin eläimiä, koiria, lampaita, kissakin nuorempana… mutta tämä lintuhomma kai on aivan järjetöntä.
Kyllä ne ruokansa itsekin löytäisivät, ei minu tarvitsisi kulmakunnan pikkulintujen äidiksi ruveta.
En oikeastaan tiedä, miksi niitä tuossa hyysään.
Mutta kun siihen olen alkanut, niin eikös vaan siitäkin ole alkanut vastuu painamaan päälle. Aamulla ennen töihin lähtöä pitää vilkaista että edes puoliksi syöty talipallo on kiikkumassa, mieluummin ryyniäkin.
Niinkuin ne linnut sitten minun hyvistä ajatuksistani mitään piittaisivat.
No, paljon teen muutakin tarpeetonta ihan siksi että se nyt vaan tuntuu siltä…
Kyllä ne piittaa. Ainakin silloin kun lauta on tyhjä. Mummoni lintulaudalla vierailleet linnut kopauttelivat nokalla ikkunaan että mikä on kun ei palvelu pelaa.
Kirjoittaminen. Ja kaikenlainen muukin itsensä ilmaisu.
Uusien asioiden kokeilu. Maisemanvaihdos. Kaikenlainen normista poikkeava toiminta. Se voi olla vaikkapa vain toisinajattelua. Totutusta poikkeaviin ajattelutapoihin tutustuminen voi olla virkistävää.
Jos näin olisi, sittenhän kaikki mielenterveyskuntoutujat, skitsofreenikot sun muut pitäisi luokitella työkykyisiksi ja patistaa duuniin, tai laittaa karenssi päälle jos työnteko ei onnistu.
Diagnooseilla on siis merkitystä myös työkyvyn tai -kyvyttömyyden kannalta, ja sen suhteen mihin yhteiskunnan tukitoimiin kuten Kelan korvauksiin on oikeutettu.
Kuulostaisi todella absurdilta ajatukselta sanoa jollekin psykoottiselle skitsofreenikolle, ettei sua mikään vaivaa, mene töihin siitä ja lopeta venkoilu.
Kannattaisi muistaa, että monille ongelmien kanssa painineelle se oikean diagnoosin löytäminen on suuri helpotus. Epätietoisuus ja hämmennys voi vaihtua tiedoksi että omalla vastoinkäymisellä on nimi, ja sitä voi hoitaa ja siitä voi toipua.
Tästähän on kyse myös usein alkoholistiksi tunnustautumisella, mitä jotkut myös kammoaa kovin.
PS. Tosin: nykyäänhän ei puhutakaan enää kovin yleisesti mistään “mielisairauksista”, vaan puhutaan psyyken häiriöistä.
Koko “mielisairaus” -käsite lemahtaa lähinnä maallikkojen ylläpitämältä käsitteeltä joka on peräisin jostain 1800 -luvulta.
Mielenkiintoista tosiaan on, että nykyään ei puhuta enää mielisairaudenhoidosta eikä ole mielisairaanhoitajia, vaan puhutaan mielenterveystyöstä, ja mielenterveyskuntoutujista.
Näkökulma on siis ainakin käsitteellisesti siirtynyt sairaudesta terveyteen.
Akuutille hoitotyölle on käsite psykiatrinen hoito, mutta siinäkään ei enää puhuta “mielisairauksista”.
Päihdetyön sen sijaan on edelleen päihdetyötä, eikä raittiustyötä. Tai onhan raittiustyökin, mutta se tarkoittaa lähinnä kai jotain “raittiuskasvatusta.”
Elämäni ei olisi omaani, jos siinä ei olisi koiria ja kissoja, haumaut vaan kaikille!
Eläin hoitaa ja eheyttää, on uskollinen ja luotettava. Herättää hoivaamisen halun ja pitää ihmisen kiinni elämässä. Mikä on parempi lohduttaja kuin kehräävä, vatsaasi leipova kissa. Tai koira, joka myötämielisesti elää kaikki murheesi, kiskoo sinut ulos ja työntää kirsunsa käteesi, että muistaisit, tästä selvitään kyllä… nuorena oli myös hevoset, yksi syy miksi olen hengissä eikä pahemmin käynyt, ehdottomasti!
Taide ja luovuus, kyllä! Kertokaapa joku muu siitä…
Luulen, että musiikki ja bändiharrastus pelasti minut perikadolta joskus nuorena. Se oli aina syy pysyä jotenkin elämässä kiinni, pitää itsensä edes sen verran kunnossa että saa musiikkijutut jotenkin hoidettua.
Lisäksi oli kirjoittaminen. Tehtiin kaverin kanssa omaa lehteä (“zineä”), oltiin mukana alakulttuurissa johon liittyi vahvasti omaehtoinen tekeminen, taiteilu ja aktiivisuus.
Luulen että sillä oli tärkeämpi merkitys selviytymisen kannalta kuin voi ihan arvatakaan. Olihan siinä mukana myös ystävien tuki. Sellaisten ystävien, joilla ei ollut päihdeongelmaa.
Jotkut kaverit joilla ei ollut mitään moista tukea tai omaa tekemistä, ajautuivat krooniseen päihderiippuvuuteen. Nykyisin ne on niinsanotusti “eri puolella tiskiä” kuin minä.
En osaa ihan eritellä kaikkia syitä miksi elämä on mennyt niin, mutta uskon että taiteella kuten musiikilla on ollut iso merkitys pelastavana tekijänä.
Uskon myös, että mielenterveydellemme on tärkeää se että löydämme ne omat, aidot arvomme. Kuten tuossa kirjoitatkin, ne vain on todella vaikea löytää! Jos uskoo sokeasti sitä, mitä omat ajatukset meille kertovat, voivat niitä sopivia arvoja olla vaikka: Kermaleivosten syöminen, juoruilu, punaviinin lipittely tai räiskintäpelien pelaaminen tunnista toiseen.
Kaikista näistä voi ihminen saada mielihyvää, ja onnen tunteita.
Uskonkin, että ihminen voi olla niin hukassa tunteidensa, ajatustensa ja mielihyväimpulssiensa kanssa, että ne mitä hän mieltää omiksi arvoikseen, voivat tosiasiassa vain lisätä tuskaa ja mielensairauksia.
Olen sitä mieltä, että mielenterveydelle on tärkeää opetella tuntemaan tuskaa ja kipua. Tyhjyyttä ja arvottomuuttakin. Mennä rohkeasti sitä kipua kohti, ottaa se vastaan.
Uskon että yksi mielenterveyden lisääjä on juurikin omalta mukavuusalueeltaan poistuminen.
Vaikka paastoaminen. Pelottavien asioiden tekeminen (joillakin benji-hyppy, joillakin ajokortin ajaminen). Sellaisten kirjojen lukeminen, joista ei pidä. Näkökulman vaihtaminen. Puhuminen silloin kun haluaisi olla hiljaa. Hiljeneminen silloin, kun haluaisi puhua. jne…
Kirjoitit Basi aiemmin, että mielenterveyteen kuuluu omien tunteiden ja ajatusten hyväksyminen. Tässäkin olen kanssasi samoilla linjoilla. Omat tunteet olisi hyvä paitsi hyväksyä, myös tunnistaa. Esim. mitä on pelko, mitä on viha. Miten se minussa näkyy, miten tuntuu. Ajatukset on hyväksyttävä myös, mutta niitä ei läheskään aina kannata uskoa tai totella. Esim. ajatus: Minä olen väsynyt ja epäonnistunut. Minulla on ajatus, että olen väsynyt ja epäonnistunut. Hyväksyn sen, että tällainen ajatus iski päähäni. Mutta onko se totta? On eriasia, että päässä “näkyy” ajatus siitä, että on väsynyt ja epäonnistunut, kuin että todellakin OLISIN väsynyt ja epäonnistunut.
Kiitos muuten tuosta linkistä tuonne Oiva- harjoituksiin. Latasin sen viikonloppuna kännykkään. Olen Pietikäisen Joustava Mieli kirjan ystäviä, ja nuo harjoitteet ovat tosi hyviä juuri tässä ajatusten kyseenalaistamisessa. Se kuuluu varmastikin mielenterveyteen! Opetella eriyttämään itsensä ajatuksistaan, ainakin aina silloin, kun ajatukset ovat kovin negatiivisia. Minua on välillä vaivannut pakkomieliset ajatukset. Esim. masentuneena, silloin samat synkät ja pelon täyttämät ajatusmyllyt vain jauhoivat päässä. Kun hyväksyin sen ajatusrumban, mutta kyseenalaistin niiden sanoman, aloin jo voida paremmin. Vähitellen pääsinkin eroon näistä pakkomielteistä, vaikka vieläkin aina välillä niitä pamahtaa tajuntaan.
Vielä tuohon mukavuusalueelta poistumiseen. Itselläni esim. jooga oli aluksi sellaista, mitä jaksoin harjoitella vain sen vuoksi, että olin kuullut parin arvostamani ihmisen siitä hyötyneen. Eräs nainen joka joogasi näytti juuri siltä miltä halusin itse näyttää. Hoikka, kaunis, rauhallinen, itsevarma ja jotenkin terveyttä ja iloa ulospäin hehkuva… Hän vaikutti onnelliselta ja tyytyväiseltä! Menin siis tunneille, ja aluksi joogailu oli tylsää, liian hidasta hermostuneelle mielelleni, hengittelyä ja typerää puhkumista… Ajanhukkaa, kun samassa ajassa olisi voinut vetää kunnon hikitreenitkin… Näin ajatukseni minulle väittivät. Mutta kun sitkeästi vain kävin tunneilla, niin vähitellen aloin löytää asanoista pieninä paloina sellaisia mielihyvän häivähdyksiä, mitkä antoivat lisää syitä poistua omalta mukavuus- ja mielihyväalueelta ja ponnistelemaan. Nyt olen lajiin ihan hulluna! En minä aluksi ymmärtänyt, että mielentyyneys voisi olla yksi arvoistani. Se löytyi vähitellen, siellä tunneilla puhkuessa.
Samoin oli monen liikuntalajin kanssa. Kuin myös ruokatottumusten. En niin kauheasti pitänyt kasviksista, mutta kun joka tuutista tulee niiden terveellisyydestä ja tärkeydestä, aloin niitäkin rouskutella, ja vähitellen olen keventänyt tosi paljon ruokavaliotani. Tulokset näkyvät hyvinvoinnissa, varmasti myös mielenterveydessä, ja nykyään porkkanamehu tai kaaliraaste myös maistuvat hyviltä!
Arvoista siis sen verran, että omalla kohdallani olen huomannut, että ne arvot ovat usein tosiaan niin piilossa ja syvällä, että niiden löytäminen vaatii todellista työtä ja itsekuriakin. Myös sitä, että kuuntelee toisia ja hakee tietoa, eikä aina usko sitä omaa intuitiotaan, koska ainakin minä olen rakentanut minuuteni niin monen eri selviytymiskerroksen ympärille, että niiden tuottamat ajatusmallit ovat usein kaikkea muuta kuin terveitä. Itsensä kuunteleminen on varmasti tärkeää, mutta yhtä tärkeää on mielestäni itsensä kyseenalaistaminen. Kysyä yhä uudestaan, mennä yhä syvemmälle. Poistua mukavuusalueelta, ja ottaa vaikka mallia toisista, sellaisista ihmisistä, joita arvostaa. Mitä he tekevät, mitä he ajattelevat? Mitkä ovat heidän arvojaan? Ihmisen, jolta on oma minuus hukassa, on todella vaikea löytää niitä omia aitoja arvojaan. Ne ovat hukassa, kuten ne omat tarpeetkin. Silloin voi katsoa ympärilleen, hakea tietoa ja kokeilla uusia asioita, avoimella mielellä, kunnes ne omat jutut alkavat löytyä.
Mielenkiintoinen ketju, kiitos kun perustit, Basi!
Skitsofrenian kaltaisten “extreme state of mind”- tyyppisten tilojen kohdalla ei varmaan olekaan kovin olennaista terminologia tässä kohtaa. Mutta mielen sairauksina pidetään monia sellaisia “häiriöitä” joilla ei ole mitään tekemistä sairauksien kanssa. Ja juuri näiden ns. “lievempien mielenterveyshäiriöiden” kohdalla lähestymistapa, eli se miten näitä ilmiöitä tulkitaan, on ratkaisevan tärkeää.
Ajatukseni noudattelee tämän herran ajatuksenjuoksua. Tässä pienessä pähkinänkuioressa laaja- alainen ajatusrakennelma:
Kiitos Sitruuna ajatusten eteenpäin viemisestä ja syventämisestä! On totta mielihyväimpulssiensa kanssa sekaisin oleva ihminen ei voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä hyvää oloa tuottavista teoistaan. Tai voi ja hyvää oloahan ne tekemiset tuottaa hetken, mutta pitemmällä ajalla tuppaavat tuottamaan enemmän haittaa.
Tässäkin yksi syy, miksi sinne omien arvojen lähteelle on vaikea päästä. Tässä yhteiskunnassa sitä kaikkea nopeaa hyvää on myös tarjolla yllin kyllin ja se suorastaan yllyttää impulsiiviseen ja addiktiiviseen toimintaan. Mielen hiljentäminen, itsensä kuunteleminen ja niiden perimmäisten, omien arvojen etsiminen voi olla pelottavaakin, koska voi joutua myös huomaamaan ettei oikein mitää arvoja omaakaan. Ajelehtii vain kuin kaarna virrassa ja marionettina toistaa tekee milloin mistäkin impulssista asioita… Lopultahan on kysymys myös siitä, että kenen elämää elät. Kokemus siitä, että että elää omaa ja oman näköistä elämää on tärkeää mielen hyvinvoinnille.
BT, sillä on aika paljonkin merkitystä mm. stigman näkökulmasta, joka mieli -alkuisiin sairauksiin ja häiriöihin liityy ja jopa tosiaan mielenterveys -termiin, jonka ei sinänsä pitäisi viitata sairauteen ollenkaan, mutta tuo useimpien ajatuksiin sairaudet ja häiriöt. Sillä on vaikutusta erityisesti siinä miten ihmistä kohdellaan, miten hänet kohdataan, miten hänen tulevaisuutensa ja mm. taloutensa sinetöidään jonkun muun toimesta kuin hänen itsensä.
Sairauskäsitys on kyllä kiinnostava myös tälläisen juomaa kurkkuunsa järvellisen kaataneen kannalta, joka ei itseään sairaaksi tunne. Lopettamisen alkuvaiheessa itselleni oli jotenkin tärkeää pohtia alkoholismin sairauskäsitettä ja jonkin aikaa pidinkin itseäni sairaana. Pääsin kiinni absolutismin ideaan ja oivalsin sen annin ja tärkeyden itselleni. Sittemmin olen sairauskäsitystä kritisoinut useampaan otteeseen ja etenkin alkoholismin hoitoa, jos se kerta sairaus on. Siihen eivät lääketieteen keinot pure, eikä muutkaan akuuttisairaahoidolliset toimenpiteet. Juomien aiheuttamia vaurioita voidaan hoitaa lääketieteellisesti, mutta ei sitä ihmistä, hänen tahtoaan ja toimintaansa, joka sen pullon sinne kitusiin tyhjentää. Sitä viinaakaan ei voida lääketieteellisesti hoitaa. No joo, saivartelua…
Nykyään pidän itseäni terveenä, no kyllin terveenä tai hyvin voivana, kaikenlainen oleminen on helpottanut…kuinka paljon siinä on alkoholista vapautumisen ansiota, kuinka paljon iän tuomaa tasoittumista, hyvää tsäkää mm. ihmisuhteissa…korjaavia kokemuksia, kuinka paljon omaa päätöstä siitä, että nyt perkele riittää pahoinvointi, entä terpioiden osuus, AAn…ja se jumalakin löyty… en tiedä, mutta eihän noista mikään ole varsinainen lääketieteellinen keino, ainoastaan terpat menee siihen suuntaan, mutta nekin edustavat ihan jotain muuta kuin varsinaista lääketiedettä…
Ymmärrän kyllä senkin, että juomalla saa itsensä sairaaksi pysyvämminkin jo ihan niitten vaurioitten suhteen, ja kaippa se on helpompi identitoitua sairaaksi jos juominen on ollut koko elämä… en tiedä, mutta en ole sairas ja suurin osa tuntemistani juomareista nykuisistä ja entisistä sitä ei myöskään ole. Monenlaisia ongelmia on useilla, jotka juovat rasitteeksi asti. Ympäristö on yksi juomista aiheuttava tekijä, pitäisikö myös ympäristö hoitaa lääketieteen keinoin? Tuskinpa tehoisi… ja miksi sille ympäristölle ja niille yhteisöille, joissa se juoppis usein sitä potkua juomiseensa saa tehdä mitään?
Hyvin paljon oli ja on hyvivointini kiinni siitä, että olen lakannut kiusaamasta itseäni toimimattomilla, vinksahtaneilla sukulaissuhteilla ja hyväsksynyt sen, että noilta ihmisiltä en voi saada sitä, mitä eniten heiltä tarvitsisin ja aikoinaan tarvitsin; anteeksi pyyntöä ja rakkautta. Olkoon ja pitäkööt tunkkinsa. Kauanhan siinä meni ja melkein pilasivat elämäni, mutta lällällääää tässä sitä vaan hekotetaan!
Tänään juuri kävin keskustelun itse tästä sairaus käsitteestä. Kun mulle on alkanut hiipiä tosiaan puseroon sellainen tunne, että olen ollut vähän väärillä urilla koko ajan. AA mieltää alkoholismin sairaudeksi. Ja en kiistä sitä etteikö se sitä olisi silloin, kun alkoholisti juo. Mutta olenko minä nyt sairas silloin, kun en juo alkoholia? Koen sen vain jotenkin vastenmielisenä, että olen muka parantumattomasti sairas vieläkin. Miksi muka olisin? Mä en itse asiassa edes tiedä, että puhkeaako sairauteni heti, jos saisin viinaa koneeseen. Ehkä se näin tekisikin. Mutta miksen muka voisi elää täysipainoista elämää? AA on mielestäni upea yhteisö, enkä sitä ole missään nimessä tässä kritisoimassa. Mutta se joidenkin siellä käyvien konkareiden esiintuoma “parantumattomasti sairas” särisee minulle ainakin jonakin sellaisena asiana, että tässä oltaisiin nyt ikuisesti jotenkin “toisenlaisia” ja huonompia ihmisiä, kun kerran on tämä sairaus. Ikään kuin tämä sairaus automaattisesti toisi mukanaan jonkin ikuisen kärsimyksen. Mä en vaan osta tuota. Minun mielestäni tuokin on sellainen mielen luoma jippo, että viina on jäänyt, mutta kehitys on pysähtynyt sitten siihen. Se sama erilaisuuden tunne suhteessa niihin “normaaleihin” ihmisiin on jäänyt.
Päihteettömyyden pitää olla oma valinta. Ulkopuolisten syiden takia on aika paha olla juomatta pysyvästi. Mutta on minulla vain sellainen tunne, että tänäpäivänä en tarvitse päihteitä mihinkään. Ei tarvitse tapella vastaan. En tiedä olisinko miten nopeasti taas siellä puistonpenkillä nukkumassa yötäni, vai olisinko ollenkaan. Eipäkä varmaan tartte just nyt tietääkään. Mutta hyvä on kuitenkin, että se kokemus tuolla takaraivossa säilyy mukana. Tietää mitä olisi voinut käydä ja miltä on välttynyt.
Mulla onkin juuri nyt sellainen tunne, että hyvinvointiani lisää se, että alan ihan oikeasti elämään tätä elämää. Olin sitten sairas tai en, mutta en kuitenkaan tahdo antaa sen “sairauden” millään tavalla jarruttaa sitä elämääni. Minun mielestäni se sairaus onkin juuri niitä kaikkia kohtaamattomia ja käsittelemättömiä tunteita. Ne tulee sieltä ajallaan ja jollain tapaa ne on kohdattava jos tahtoo mennä eteenpäin. Muuten voi käydä, vaikka niin että (sori, että nyt vähän sanon rumasti) joutuu istumaan siellä AA:n penkillä vakituiseen koko loppuelämän 3krt viikossa, koska muuten joutuu juomaan! Harmi vaan, että sinä aikana kun istut siellä, niin koko elämä vilahtaa silmien ohi.
AA on mitä parhain tukikeino mielestäni sinne helvettiin suistuneelle ihmiselle, kun sieltä pyristellään pois. Mutta jos AA:sta tulee elämän tarkoitus ja sisältö… no mun mielestä silloin käy vaan niin, että riippuvuus vaihtuu toiseen ja laput on edelleen silmillä. Eristäytyminen ihmisistä säilyy ennallaan.
Huomaatteko miten tämäkin ketju jonka tarkoitus oli käsitellä hyvinvointia ja mielenterveyttä valuu vaivihkaa sairauskeskeiseksi? Juuri tätä tarkoitin sanoessani ekassa kommentissani:
BT:lle ja muillekin joita kiinnostaa tässä vielä saitti josta löytyy jos jonkinnäköistä mielenkiintoista linkkiä em. teemaan:
Itse asiassa joo. Rupesin tuolle viestillesi kirjoittamaan taas yhtä sepustusta perustellakseni kantaani. Mutta kun olin kirjoittanut jonkun verran, tajusin että minähän vain poljen vettä entistä sakeammaksi. :mrgreen:
Ehkä ei voida sanoa kenestäkään sen enempää että hän on täysin terve -eikä sen kummemmin että joku on täysin sairas.
Leimaamalla toisen ihmisen tai itsensä joksikin voi saada aikaan erilaisia seurauksia, jos siis on pakko leimata niin peiliinkatsomisen varalta on parempi että otsassa lukee jotain myönteistä.
Kun mielestäni ihmisen terveyttä, hyvinvointia, edes jonkun päihteen suhteen, ei voida laittaa joko täysin terveen tai täysin sairaan karsinaan, eikä edes jollekin suoralle janalle jonka ääripäitä nuo olisivat.
Ihminen kun on kovin moniulotteinen kokonaisuus, tuo olisi hiukan sama kuin yrittäisi selittää koko maailmankaikkeuden yhden suoran viivan pisteiden kokonaisuutena.
Ihminen on niin moniulotteinen, että ei voida sanoa hänen olevan jossain pisteessä -ei edes sen yksinkertaisen viinanjuomisen suhteen. kun ihminen ei ole edes sen moniulotteisen hahmottoman tilan ja ajan jossain paikassa, vaan saattaapa olla useammassakin paikassa yhtaikaa.
Siksi voi olla todellakin hyvä, että vältetään niin terve- kuin sairaskin -käsitteitä hyvinvoinnista puhuttaessa. Hyvä olokin on aina subjektiivinen ja aina hiukan epämääräinen käsite.
Ehkä siitä voidaan nostaa osia tarkasteltavaksi, keskustella ja löytää sellaisia asioita jotka mahdolisimman monelle ovat hyvää oloa muodostamassa, ja ihan hyvin voi myös miettiä miten se hyvänolon tuottaminen sopii yhteen oman arvomaailman kanssa -ja tosiaan, mitä ne omat arvot oikein ovatkaan.
Ja ainakin minulle, nytkin, jo asiasta keskustelu, vuorovaikutus ja tähän ketjuun jostain ilmestynyt asiallisuuskin, tuottavat ainakin tilapäisesti lisää hyvää oloa.
Kai sen sairauden läpi sitten pitää kulkea joku tietty matka, ja kokea ne tietyt asiat, että sitä mielenterveyttä ja hyvinvointia voi alkaa sitten kokemaan. Eli suoraan hyppääminen sinne “perille” ei oikein toimi. Ei toimi niin kuin monopolista saat sen kortin, että pääsee hyppimään ruutujen yli. Joku määrä kompastelua, ähkimistä ja puhkimista pitää käydä ensin läpi, että se mielenterveys ja hyvinvointi sitten avautuu mahdolliseksi saavuttaa.
Kai…
Eli joo, puhutaan nyt sitten siitä mistä alunperin pitikin!
