Ilmeisesti eri vankilat ja niiden osastot eroavat huumekuvioiltaan suuresti toisistaan. Olen käynyt katsomassa ystävääni vankilassa nyt reilun puolen vuoden ajan. Ennen hän on istunut muutaman kuukauden lyhyitä pätkiä eri vankiloissa, kuin missä on nyt on, ja on käyttänyt enemmän tai vähemmän säännöllisesti subua yms. myös istuessaan. Nyt hän aloitti korvaushoidon siviilissä juuri ennen istumaan lähtemistä ja se on jatkunut linnassa todella hyvin tuloksin kun samalla hän on jutellut tiiviisti päihdetyöntekijän kanssa ja hän on saanut erilaisia pieniä vastuutehtäviä, esim. siivoaminen ja pyykinpesu ja on tyytyväinen kun saa ne kunnialla hoidettua. Hän kertoi, että osastolla, jolla hän tällä hetkellä on, hän ei ole nähnyt huumeita kertaakaan eikä niiden myymisestä/välittämisestä tms. ole puhuttu lainkaan ja se on auttanut häntä todella paljon.
Kiitos, Boheemi, tämä oli erittäin valaisevaa ja hyödyllistä. Etenkin nyt, kun poika kuitenkin on saamassa sen vapaapäivänsä. Isä menee poikaansa vastaan aamulla, tuo toivonmukaan tänne kotiin. Pizzaa pitää kuulemma saada, muita toiveita päivän suhteen ei ainakaan meille ole esitetty.
Myös pojan siviilityölupahakemus on hyväksytty. Tämä tulee toteutumaan koevapauden muodossa eli pojalle järjestyy loppurangaistuksen ajaksi normaali asunto, josta hän sitten käy päivittäin pajalla töissä ja myös vankilassa ilmoittautumassa säännöllisesti. Tarkkoja systeemejä en tiedä.
Boheemin kommentin perusteella ajattelen kyllä, että ehkä vielä pehmeämpi vapautuminen olisi ollut niin, että poika olisi voinut ensin käydä pajalla vankilasta käsin ja vasta sitten omasta asunnosta. Hänellähän on paniikkiongelmia jo ihan ilman mitään vapautumisen stressiäkään eli kyllä nyt äitiä taas hirvittää.
Välillä tuumin, että olen tyyni ja sileä kuin rantakallio (Laurin sanoja mukaillakseni) mutta sitten taas huomaan, että panikoin stressaan ja tuskin tajuan, että oma ja muun perheen elämä jatkuu kokoajan ihan perussamana siinä pojan elämän rinnalla. Eli ihan huolimatta siitä, miten pojan vapautuminen sujuu, me käydään töissä, koulussa, uimassa, kaupassa, mummolassa jne. Havauhduin tähän, kun kuuntelin töissä työkavereiden eläköitymissuunnitelmia (ovat jäämässä eläkkeelle noin viiden vuoden päästä). Herranen aika, osaanko edes suunnitella omasta elämästäni mitään? Ajattelenko vain, että katsotaan sitten, kun on se pojan vapautuminen ohi, katsotaan sitten, kun ollaan nähty, miten pojalla alkaa sujua?
Hei Senjamilena,
peruskalliona tai rantakalliona olemisessa ja pysymisessä on puolensa, se kun ei lähde mukaan vedätyksen yrityksiin tai vedätyksiin, eikä rapaudu vaikka muut kuinka esittäisivät marttyyria, hakisivat myötätuntoa ja syyllistäisivät.
Pääasia minusta olisi, että et palaisi siihen vanhaan paapomiseen, rakastamiseen, välittämiseen ja poikasi puolesta tekemiseen. Juuri niinkuin kerrotkin, yritä pitää kiinni omasta elämästäsi ja katso, miten homma alkaa pojalla siviilissä pelittää. Ja aivan kaikkea ei kannata uskoa, mitä hän sinulle kertoo. En tarkoita, että pitäisi olla aina kyyninen ja epäilevä, mutta teot puhuvat enemmän kuin sanat.
Oletko keskustellut poikasi kanssa mahdollisesta tukihenkilöstä, kun hän vapautuu?
Pojalla on tukihenkilö sieltä nuorten työpajalta, mihin hän menee sitten töihinkin. Eli tämä henkilö on käynyt häntä vankilassa tapaamassa ja auttanut häntä täyttämään kurssi- ja asuntohakemuksia. Tämä henkilö on tietenkin tosi hyvä ja auttaa häntä kaikissa “virallisissa” asiossa ja sikälikin hyvä, että poika sitten tapaa häntä helposti juuri siellä pajalla eikä tarvitse soitella ja sopia mitään tapaamisia erikseen. Mutta tämä on tietenkin vaan virka-aikana ja siksi olenkin pojalle puhunut NA-ryhmästä, koska sieltä voisi sitten saada tukihenkilön/henkilöitä, jotka tavoittaa myös vapaa-aikana. Toistaiseksi poika on ollut jyrkän kielteinen tähän NA-ryhmään. Ei kuulemma ole mikään “ryhmätyyppi”. Osin on varmaan niin, että häntä oikeasti kauhistuttaa ajatus johonkin ryhmään menemisestä ja osin niin, että hän kuvittelee pärjäävänsä yksin. Tai sitten niin, ettei hän oikeasti ajattelekaan jatkaa raittiutta vapautumisen jälkeen.
Senjamilena,
Poikasi sanoo, että ei ole ryhmätyyppi, mitä en oikein ymmärrä. Hänhän on vetänyt kamaa porukassa, miksei hän voisi olla vetämättä kamaa ryhmässä? NA on pitänyt monen vankilakundin kuivilla, niin heti vapautumisen jälkeen kuin jatkossakin.
Myös minulla ja monilla muillakin on erinomaisen hyviä suoria ja epäsuoria kokemuksia NA-ryhmästä. Rohkeasti mukaan vaan, tarvittaessa tukihenkilön kanssa.
Tässä kohtaa poika tarkoittaa ryhmätyypillä henkilöä, joka reippaana marssii sisään raitistujaryhmän tapaamiseen. Ihan hyvä idea, että hän ehkä ensin voisi tavata ryhmästä yhden ja sitten mennä tämän kanssa koko ryhmän tapaamiseen. Kuten sanoit poika on kyllä “ryhmätyyppi”, kun on vetänyt huumeita ryhmässä ja myös vankilassa hän on mieluummin pelannut sählyä ryhmässä, kuin nostellut puntteja yksin.
Olen ollut surullinen Zurussan ja A:n äidin puolesta ja siksi en ole kirjoitellut paljon omista asioista. Nyt kuitenkin tuntuu, että on syytä vähän purkaa.
Poika on siis nyt ollut tämän viikon koevapaudessa. Asuu tässä aika lähellä vankilan asunnossa ja käy sieltä päivittäin pajalla töissä. Siellä autetaan häntä käytännön asioissa, käydään yhdessä työkkärissä ynnä muuta. Mitenkään innostunut poika ei ole ollut, aika väsynyt ja ahdistuneen oloinen välillä, mutta naureskeleekin kyllä ja juttelee tavallisia asioita ja kertoo näitä työkkärissäkäyntejä ja muita. Joka päivä hän on käynyt tässä kotona pyörähtämässä töiden jälkeen vähän aikaa istumassa, juttelemassa ja torkkumassa. Illalla poika tapaa sitten valitettavasti vanhoja kavereitaan, mutta on onnistunut toistaiseksi pysymään kuivilla ja on ollut kämpillään aina illalla takaisin kymmeneen mennessä kuten pitää.
Itse en voi hyvin: pelästyn, kun puhelin soi, pelkään soittaa pojalle (entä jos hän ei vastaa?), huolestun, jos poika näyttää tai kuulostaa ahdistuneelta, mietin päivät pitkät, millä sanoilla tai teoilla voisin häntä kannustaa. Viime yönä mietin taas tosissani, että haluaisin heivata tämän koko huolen jollekin toiselle, esim. jumalalle. Se ei tosin onnistu, koska en usko jumalaan. Mietin, pitäisikö varata papilta aikaa ja pyytää häntä opettamaan minua uskomaan. Ensi viikolla menen takaisin töihin, edessä on kokonaan uusi työtehtävä, projekti, joka pitää olla tietyssä lyhyessä ajassa valmis. Eka kertaa mietin nyt, jaksanko.
Minulla oli silloin tuo sama tunne. Lähettelin esirukouspyyntöjä joka taholle, vaikken itse ole uskossa.
Tuntui siltä, että jos se kuitenkin auttaisi. Nyt yksi diakonissa sanoi, että kuuli tyttäreni puolesta yhden esirukouksen ja siinä rukoiltiin, että Jumala antaisi tyttärelleni uuden elämän. Diakonissa oli hämillään mahdollisuudesta, että Jumala oli ymmärtänyt “uusi elämä” termin väärin… 
Minäkin jaksoin ja pystyin töissä viimeiseen asti, mutta pystyin myös myöntämään sen hetken, kun en enää jaksanutkaan. Ehkä sinäkin joudut hakemaan sairaslomaa jossakin kohtaa. Tunnut niin tunnolliselta ihmiseltä, että varmastikaan et sitä turhaan tule hakemaan.
Just tuota tarkoitin, kun kerroin aikaisemmin, ettei ole välttämättä ollenkaan helpompaa se vaihe, kun lapsi yrittää kuntoutua ja eroon aineista. Mulla ei myöskään tuo jumalajuttu toimi, eikä pojallanikaan. Joskus toivon, että toimisi. Olisi ehkä paljon yksinkertaisempaa. Mutta en kertakaikkiaan usko, että siinä olisi ratkaisu meille. Nyt olen hakeutumassa itse terapiaan ja toivon, että saan sitä kautta helpotusta. Psykiatrin lausunto on jo ja olen jo ottanut yhteyttä muutamaan terapeuttiin, joita aioin tavata, ennen kuin päätän. Toivottavasti sitten kelan päätös on aikanaan myönteinen.
Olisiko sinulla Senjamilena mahdollisuutta hakeutua terapiaan? Riippuu vähän paikkakunnasta, suuremmilla paikkakunnilla niitä kyllä näyttää löytyvän.
Mun mielest sun kandee mennä lääkärii Senjamilena. Se vois katsoa et onko niin paha tilanne (ite ei huomaa) et tarvis saitsua. Mulla avokki on tehny koko kesän niin älyttömäst töitä et mä pelkään et se saa burn outin. 12h:n päiviä vähintään… Herää yölllä jos jotain sanon et “apua, älä satuta” ja mä eikä kukaa käsittääkseni muukaan ole koskaan häntä satuttanu. Se ei lääkäriin mene ku muka se riippuu päästä kestääkö mut hitaasti nuo loppuunpalamiset tulevat. Mä katsoin tänään sen oireet mitkä 3 ekaa oiretta… Oli ihan hyvä juttu ku haki burn outia tai työuupumusta joten pahasta masennuksesta löytyy myös; oon käyny… Mut ihan offina tää ku mun mies on niin vastuuntuntoinen työstä ja nyt on silmät ku ois vetäny jotain; pelkään oikeasti, samoin mun vanhemmat ja hänen äiti… Ja mä en sais edes kertoa. Aivan ku narkeil et ei kenenkää asia vaikka mua syytettäis jos se sais bo:tin…etten mitää ois huoman tai kerton… Aivan ku narkeil et ei kenenkää asia vaikka mua syytettäis jos se sais bo:tin…etten mitää ois huoman tai kerton… Vaikea erotella työnarkomaani ja ihminen jolla on vain töitä järjettömästi (koko firma) ja kuukausia putkeen…
Mä pääsin itse terapiaan ihan sinne miekkarin puolelle. Löytyi 1 henkilö joka oli valmis ottamaan mut ilmaiseksi, kun varmisti että tällä hetkellä olen kyllä väärällä puolella. Työlääkäriltä tai arvauskeskuksesta saa lääkärin lähetteen miekkariin jossa se n. kk menee käsittelyssä. Meillä pitää olla mtk:n lääkärin suositus että voi hakea kelan osuutta. Mä olen kuullut että lähes poikkeuksetta jos kyseessä on vakitöissä olevan ihmisen työkyvyn parantaminen ja hyvät perustelut (kannattaa selvittää terapiatyypit mitä hakee eikä kirjoittaa liian psykologian sanoin), että kela antaa terapian. Mikäli kyseessä on pitkäaikainen sairaus, niin vaikka eivät resursseihin enää vedota niin voivat vedota että hoito kestää liian vähän aikaa (max 3v). Tässä on kuitenkin heidän kannaltaan katsottuna teidän äitien tilanne ollut normaali ennenkuin lapsen päihteidenkäyttö on muuttanut jaksamista ja verottanut voimia…
Mä NIIIIN toivon että poika yrittäis hakea vanhoja frendejä. Mä oon taas löytän yhden, okei se on mt-ongelmainen ja ei tuu käymää töis mut me tultii juttuu. Aina pelkää et vanhat tuomitsee, monet on kyl mielellää tekemisis jos ennen tullu toimee, se luottamus pitää sit ansaita. Mulle on 2 kertaa perheen mies sanonu et heidän lapsia et näe. Tuntu tosi pahalta vaik silloin käytin; tosin peruin jos otin jotain. Olis hyvä että ei samas piiris hengais koska monet jaksaa olla irti jonkun aikaa, harva pystyy olemaan pitkiä aikoja. Siinä on kuitenkin niin helposti näkyvillä mahollisuus retkahtaa että harva ehtii edes ajatella tarpeeksi… Voi olla et paskat olot tulee jos retkahtaa mut mä uskon et sun poikas miettii myös sitä et kun hän vapautuu ni aikooko jatkaa samaa elämää; monest voi tulla linnas mieleen että se ei pysy käsissä jos uudestaa alkaa leikkimään mut et miten saa uuden piirin?!? NA on ilm. yks mut en mä ole itekää saanu koskaa mentyy, tosin ei oo ollu kovin pitkää meillä… Voimia sulle ja perheelle ja toivottavasti kaikki menee hyvin. Yritä jos tiedät jonkun vanhan hyvän frendin joka alkan eri tietä menemää et soittais… Mulla kaikki on ottaneet takaisin vaikka perhe olis jne… Me oltiin ystäviä kuitenkin ennen ku mä käytin… Voimia <3 Kaikille tasa-puolisesti. Kaikilla on omat ongelmat kuitenkin… Osalla vähemmän, toisilla paljon mut omassa elämässä se vähempikin riittää ahdistuksee ainakin mulla…
Mikäli työkkäri järjestää pojalle heti työelämävalmennusta tms. näissä rennommissa paikoissa, niin sieltä mä oon löytänyt paljon frendejä. Tietysti päihdeongelmaisten paikasta voi löytyä vaikka vermjä lattialta (täällä oli ainakin sellainen), mutta meillä on esim. sellainen paja joka suunnattu aikuisille; eri kulttureita ja harvemmin sieltä narkomaaneja löytyy… Kaikki ovat yli 25v että saavat sen 9€/pv ja vanhimmat sellasia lähemmäs 50 tai about. Lisäks ruoka on 2,5 tai 3€ja sillä saa syödä aika runsaasti. Tässä tehdään erilaisia, ilmaisia palveluksia kaupungille mutta mikäli aikovat laittaa päihdeongelmaisten paikkaan ni mä en ainakaan tykännyt. Kukaa ohjaajista huomannut jos oli sekaisin, paitsi kerran kun yhdellä oli pullo mukana, huumeista huomasi vain käyttäjät itse…
PS: en mä itsekään uskaltanut lähteä NA:han. Olis ollut 60 kilsan päässä. Nyt olis täälläkin mutta päihteet tulevat mieleen ylivoimaisissa stressitilanteissa korkeintaan ja silloinkin lääkkeiden tai jonkun lievän itsetuhoien käyttäytymisen myötä esiin melko harvoin. Toivottavasti terapia toimii siihenkin… Voimia! Voi olla että poika punnitsee vaihtoehtoja kuitenkin… Mä itse viimeisen kerran liikuin korvaus-porukan kanssa (porukka jolta olin hankkinut subut tms. jo vuosia kun Ranska lopetti myöntämästä respoja ulkomaalaisille), niin katselin sivusta että ei ne mua kunnioita… Mä itse olin aiemmin tosi ujo mutta nyt aikuisiällä olen varmaan liiankin itsevarma koska mietin aina että ei kukaan kehtaa olla töykeä jos ottaa yhteyttä vanhoihin tuttuihin vaikka naamassa. Sama mua ei kyllä paljoa mennä juttelemaan vieraille ihmisille; sen sijaan ryhmä johon joutuisi yksinään etsimään paikan ja muut tuntevat toisensa; ehkä lähtisin katsomaan, ehkä en. Täällä on osa käynyt Al Anonissa käsittääkseni (puolisoista muistaakseni joku oli käynyt), sama tilanne siinä on, tässä vain kokee olevansa se ongelmien syy ja addiktina vertailee että onko käyttänyt tarpeeksi jotta voi mennä sinne jne… Ainakin mä pohdin tuota…
Toivottavasti asiat sutviutuvat, mulle tukihenkilö ei ainakaan riittänyt kun toista ei saanut puhelimella kiinni ja toisesta on ollut erittäin paljon juttua (sellainen juorukello) jolle salassapitovelvollisuus oli ilmeästi hepreaa… Mutta jos itselläni on ollut 2 toimimatonta tukihenkilöä niin ei se tarkoita että sitä ei kannata kokeilla. Tämä eka olis ollut muuten hyvä mutta hänen lapsi oli muuttanut velkojia pakoon jolloin numero salainen jne.
Heips!
Sori tää on ohi aiheen koko juttu mutta en tahtois omaa topiccia perustaa, mä kun en virallisesti tänne kuulu…
Mulla tuli mieleen et olisiko mun parempi olla puuttumatta keskusteluihin ennenkuin joku apua pyytää. Mä ajattelen teitä, autan teitä jotta kokisin että tekisin kenties jotain oikein mun äitini kokeman puolesta. Mutta tällä hetkellä… Mun äiti sanoi että hän ei tule tänne sen takia että hän pelkää että ihmiset kokisivat että "tuon pahin helvetti on jo takana… tms.) Mä itekin koen vääryyttä et miksi mä? Mä en silti koskaan ole osannut käsitellä surua kunnolla ja varmasti äitinä kokee että aivan eri asia onko ystävä vai äiti ja olen samaa mieltä. Kysymykseen “miksi mä?” olen mielestäni vastauksen löytänyt, mä olin liian pelkuri; olin jopa kk:den kerran ilman subua, tosin ramaleita söin 800-1800mg/pv. EN ymmärtäny olevani koukussa… mut kun koin sen oman pohjan (meni toinen työpaikka ilman irtisanomisaikaa), lisäks kaksi ammattitutkintoa jäi kesken, niin olin saanut niin tarpeekseni että mä en saa itse elämääni kuntoon. Olin tehnyt kaikki estot etten lähtisi, kielsin kaikki hakemasta, kerroi nehnkilökunnalle ettei mua saa päästää ilman kunnon syytä hetken mielijohteesta ja ainoa tapa päästä kotiin oli kahden junan vaihto karsealla tavaramäärällä sekä ilman juna-aseman varmaa sijaintia. Lisäksi mä olin niin kyllästyny että mun elämä menee aina pieleen ilm. kamas takia… Olivat arvelleet henkilökunnan kesken että J-päässä että viivyn vain hetken kun aina entiset hoidot muutaman pv:n (yks hoitsu naamas frendi) ni ollaan juteltu melko usein tuon jälkeenkin, mut mä tiesin että se oli mun ainoa maholllisuus, ykli vuoden olin lykännyt sitä… Mä vaan tiesin että joko tuolla pääsen irti tai en… Itseasiassa paikan piti olla eri. Katkolla skitsahdan aina joten se peruuntui kun huusin että en tahdo tavata heitä ja muistin itse ajan väärin. Mun omahoitsu oli sitä mieltä et samantien kunnon paikkaan hakemus kun oon motivoitunut ja mietittiin myös korvausta josko ne katsoo mun sitä tarvitsevan. Mulla oli itselläni myös pinna täys, olin yli 4v yrittänyt lopetta oppareita vaikka en olut käyttänyt vahvoja 4 vyuoteen tarkoituksella. Tarkoituksena oli pysyä hoitojakso ekaa kertaa loppuun saakka koska tiesin että seuraava kunnon mahdollisuus tulee 10 vuoden päästä, lisäksi koin ihmisarvon menetyksen kun ennen sain aina kiitettäviä työ-jutuista, nyt 2 paikkaa mennyt ha 2 koulua jäänyt jota en olisi ikinä voinut hyväksyö. Liäksi 5 v:n suhde ollsi mennyt poikki, mut se oli vain lisäkannuse… Nyt yli 7v…
Viimeinen mahdollisuus, ensimmäinen lapsi jonka täti olen, syntyi hiukan aiemmin ja olin pois ristiäisistä hoidon takia… Kaikki olivat siitä sitli vain iloisia ketkä asiasta tiesivät…
Mä olin käyttänyt pitkään ja tiedän että muhun voi harva samaistua. Oletteko varma että mä en aiheuta enemmän ahdistusta kuin apua; tällä hetkellä ainakin. Ei mummin ja useamman käyttäjän (frendin tai OIKEAN luotto-ystävän (puolet todella tärkeitä) todellakaan ole silti oman lapsen kuolemaan verrattavisa joten mä koen itseni näissä asioissa ulkopuoliseksi, mulla ei ole lapsia, on mielikuvat mitä tekisin jos saisin kiinni mutta kun ne eivät auta koska mulla ei lapsia ole… Voimia kaikille todella paljon… -Auttakaa äidit toisianne, mä en asiasta tiedä todellakaan mitään, silti olette ajatuksissani 3 Kommentoin jos joku pyytää mutta tällä hetkellä mä toivon että te äidit pidätte yhtä (kuten teette) ja se miitti on hyvä idea teille. Saunan puolella on järjestetty useampi miittä, mä uskon että vertaistukiohjaajat voivat ehkä auttaa saamaan tieodon valvojille… Te tunnette toisenne ja tiedätte miltä toisesta tuntuu, ei ehkä kokemuksesta muuta samat asiat osittain olette jo miettineet tuhansia kertoja. Voimia!! <3
Mul ooli kyllä niin paljon tuuriakin mukana että välillä hävetää… Luen kyllä ja mietin teitä kylä mutta määrätyis asioissa mä en tilannetta tiedä omasta elämästä. Ehkä koen huonoa omatuntoa kun myös mä voisin olla pohjalla, en ole enää…
Miten sä Malibu, nyt yhtäkkiä tuollaisia mietit? Että olisit ulkopuolinen tai että aiheuttaisit meille enemmän ahdistusta kuin apua? Ollaanhan me annettu sulle palautetta, että asia on aivan päinvastoin. Me kaikki äidit ja isät halutaan ymmärtää, miksi meidän lapsemme käyttää huumeita, millaista on olla koukussa ja ennen kaikkea miten tuosta helvetistä voisi selvitä. Kuka olisi silloin parempi henkilö kertomaan asiasta kuin sellainen, joka on itse tuon kaiken kokenut? Ei me sellaista tietoa saada toiselta vanhemmalta tai vertaisohjaajalta. Minulle ainakin olet avannut aivan uusia näkökulmia, tuonut tietooni aivan uuden maailman. Olen oppinut ymmärtämään paremmin huumeriippuvaista poikaani ja hänen käyttäytymistään. Olen saanut myös paljon ihan käytännön tietoa huumeista, niiden vaikutuksista, saatavuudesta jne. Sekä hoitomahdolliduuksista ja niiden toteutumisista. Vertaistuki on eri asia ja sillä on oma paikkansa myös. Mutta kyllä me vanhemmat tarvitsemme tuota oikeaa tietoakin. Tuota käytännön kokemuksen tietoa, jota emme kirjoistakaan saa. Et ehkä tajua, mutta osallistumisesi täällä Vilpolassa on aivan äärettömän arvokasta!
Hei Senjamilena
Poikasi on päässyt koevapauteen, hieno juttu. Koevapauteen pääsemiseen on kuitenkin kovat kriteerit ja siinä on vielä vähän vankeja.
Poikasi mielialat ovat ymmärettävästi ahdistavia. Nyt täytyy elää aivan toisenlaista elämää kuin aikaisemmin
Vastuu koevapauden onnistumisesta on yksinomaan hänellä itsellään.
Toivottavasti hän löytää sieltä pajalta uusia kavereita joilla on asenne kohdallaan.
Mietit miten voisit häntä tukea ja auttaa.
Mielestäni parasta auttamista on juuri tuo mistä kerroit. Hän käy luonanne juttelemassa päivän tapahtumista.
Ei auttamisen, tukemisen tarvitse kummallisempaa olla.
Itse voi olla kuuntelevana osapuolena ja hyvä jos löytyy muita puheenaiheita kuin huumeet.
Nyt nimittäin on hyvä aika löytää niitä muita puheenaiheita.
Vankila vastuuttaa häntä koevapaudesta ja auttaa käytännön asioiden hoitamisessa.
Tukihenkilönsä kanssa hänellä on mahdollisuus puhua muista ahdistavista asioista.
Eli teidän kotinne voisi olla vaikka se huumeeton alue puheissakin.
Poikanne kyllä tietää että siitäkin asiasta voi kanssasi puhua. Toipuvat narkomaanit puhuvat kuitenkin useimmin tilanteestaan mielummin muiden kuin vanhempiensa kanssa.
Mikä on ihan ymmärrttävää kun elämä alkaa avautumaan ihan toisenlaisena ja sen kanssa on selvinpäin kasvokkain.
Käyttäjät eivät halua enään rasittaa läheisiään.
Varsinkaan kun me läheiset lähdemme tähänkin vaiheeseen usein liiankin täysillä mukaan.
Olemme valmiina palvelukseeen kuin palomiehet ja tarjoamme apuamme ettei vain retkahdusta tapahtuisi.
Entisestä elämästä puhumiseen tulee sopiva aika ajallaan.
Omaa olotilaa täytyy nyt hoitaa. Ammattiapua kannattaa hakea ajoissa.
Ehdottaisin että kirjaat joka paivälle jonkun itsellesi tärkeän, hyvää oloa tuottavan jutun ja pidät huolen että
teet sen.
Niistä voit sitten pojallesikin sitten kertoa. Hänelle kuitenkin on tärkeää että pidät huolta itsestäsi.
A:n äidille ja Zurussalle myötäelämiset suuressa surussanne.
Terv. Ohjaaja Kerttu
Täällä kun on nyt tapahtunut jo kaksi näitä kuolemantapauksia ni se on vain asia josta mä en voi mitään tietää ja silloin mun kannattaa olla hiljaa, eihän mulla edes ole lapsia… Kuolema herättää kuitenkin monenlaisia tunteita, samoin mä en myöskään ole ollut vankilassa joten periaatteessa tähänkään ketjuun en osaa vastata kun mitä entiset frendit sanoneet. Onneks on tullut sellaisia ketkä osaavat… Mä pelkään et tulee tilanne jolloin porukka alkaa miettimään et “sokea taluttaa muita” eli puutun asioihin josta mä en tiedä mitään…
Mä olen ollut kaksissa hautajaisissa 6:sta ystävästä. Meille asti ei levinnyt että yhtiin hautajaisiin olisi päässyt ja kuljetuskin oli järjestetty; olisimme ehdottomasti menneet koska kerran en päästänyt tätä nuorta poikaa lähtemään meiltä koko yönä kun sanoi lähtevänsä tappamaan itsensä. Muihin emme päässeet. Tässä asiassa mä kuulun siihen puoleen että te ette haluaisi lastenne sellaisessa seurassa liikkuvan ja monesti vanhemmat syyttävät ystäviä… Kun mä en vain oikein itsekään ymmärrä et miks just mä oon hengis eikä esim. Zurussan tai A:n äitin lapsi… Mun on hirveän vaikea vetää rajaa että mitä uskallan kommentoida kun en tiedä oikeasti auttaako se mitään koska enhän mä ole asioita teidän kulmasta nähnyt koskaan… Mä pelkään loukkaavani jotain ilman että tarkoitan sitä…
Ajattelin että kun tulee enemmän taas kirjoituksia joissa pystyn auttamaan, autan niissä… Nämä 2 peräkkäistä kuolemaa ovat vain saaneet itsenikin ajattelemaan joskus liikaakin asioita… Jos joku olisi kirjoittanut mulle kuten A:n äiti kirjoitti tyttärestään kun hän vielä näki hänet kuolleena niin ehkä mä olisin ajatellut tarkemmin mitä mä uhkasin tai yritin itselleni tehdä; kait mä koen syyllisyyttä itekin… Mä en tiedä… Mä olisin kuitenkin toivonut itselleni samaa aikoinani, en mä olis edes osannut ajatella miltä vanhemmista tuntuu… 
Anteeks Senjamilena et nämä nyt sun ketjussa… Siellä ylempänä on muutakin kuin offia…
Nyt Malibu, laitat nuo höpsötykset kokonaan mielestä pois. Olet meille kaikille täällä Vilpolassa tärkeä ja rakas, enkä yhtään ymmärrä millä tavalla osallistumisesi voisi ketään loukata. Minä ainakaan en keksi yhtään mitään sellaista.
Sinulla ei ole kokemusta äitinä olemisesta, mutta lapsena olemisesta sinulla sen sijaan on iso kokemus ja tuon kokemuksen jakaminen meille äideille ja isille täällä Vilpolassa on mahtava juttu. Onhan sinun kokemuksesi monella lailla sama kuin meidän omien lasten. Sinä et esim. ole ollut vankilassa, mutta sitakin asiaa olet osannut minulle valottaa sellaisissa näkökulmissa, joita en itse olisi millään hoksannut.
Eikä toki ole sinun syytäsi vaan päin vastoin sinun ansiotasi, että olet elossa ja toipumassa. Jos siinä on ollut jotakin onnea ja säkääkin matkassa, niin on toki omaa fiksuuttasi, että olet osannut siihen onneen tarttua.
Minä ainakin toivon ja odotan, että vastaisuudessakin kommentoit puheitani täällä ihan pyytämättä, jos vain itse jaksat ja haluat. Sitä en halua, että meidän huolilla ja ongelmilla uuvutat itsesi. Pidä sinäkin huolta itsestäsi, olet sen ansainnut.
Ja ethän toki nyt sinä loukkaannu, kun olen näin suorapuheinen? 
Ja Kertulle oikein paljon kiitosta kannustuksesta.
Malibu, tuolle olollesi on termikin “selviytyjän syyllisyys”. Useimmat keskitysleireiltä vapautetut ihmisen kärsivät siitä, samoin myös joukkotuho onnettomuuksista selvinneet.
Kiitos teille kaikille <3. Ehkä pohdin liikaa, alkaa koulu, mies ei saanu lomaa ja lähtee ulkomaille ku mä ite lähen kouluun, sit vaihtuu kohta se lääkkeidenjako-paikka sekä lähes 8 vuoden klinikkakäynnit… Mä katson nyt tän koulun alun et kuinka lähtee käyntii, onko helpompi ku viime vuonna ja käyn kyllä kommentoimassa jos perioidi on inhimillinen (mitä vähän odotan kyllä mut yllätyksiä voi kuulemma tulla ja suuria)… No huomenna sen saa tietää… 
Jakselkaa kaikki ja pitäkää itsestänne sekä läheisistänne huolta… Senjamilena, mun mielestä se suorapuheisuus on vain hyvä asia… mulle nää rutiinien muutokset on aina vaikeita joten saatan helpost pohtia muiden ongelmia liikaa. Siksi voi olla että ensiksi joutuu totutella siihen uuteen rytmiin, tänä vuonna yritän ottaa stressaamatta liikoja eikä läheskään kaikki kesän tavoitteetkaan toteutuneet kun mieskin ollut kokoajan pois joko fyysisesti tai henkisesti; ei mun elämän keskipiste voi olla kuitenkaan että kuinka paljon mä saan siivottua tms… Mä oon tänä kesänä kuitenkin opetellut virkkaamaan ja uusia kudontatyylejä sekä muutamia muita asioita sen siivoamisen sijaan… Täältä ei voi kuitenkaan kovin kauaa pois olla kun olette kaikki niin ihania ihmisiä… <3 Kaikille paljon voimia jaksamiseen, pitäkää itsestänne huolta… <3
Olikohan tää nyt sit sekava teksti, ehin olla hetken masentunut tuossa kun ei ollutkaan ketään kenen kanssa puhua ja mies aina poissa niin näkyy heti teksteissäkin… 
Onneks se koulu alkaa niin pääsee taas “normi-rytmiin”…
Kaksi viikkoa (ei sitäkään) jaksoi poika yrittää. Sitten jäi kiinni seuloissa bupre-positiivisesta. Ei halunnut puhelimessa sanoa, mitä oli tapahtunut, että oli joutunut takaisin vankilaan. Tänään sain sitten kirjeen, jossa kertoi tunnelmistaan sen kahden viikon aikana ja miksi oli päätynyt takaisin käyttämään. Ei nyt niinkään kadu sitä, että alkoi taas vetämään, vaan sitä, että aiheutti meille perheelle pettymyksen ja surua.
Minä olenkin pettynyt ja surullinen. Itken pienimmästäkin syystä. “Poika saunoo” radiosta riittää hyvin. Olin juuri alkanut vähän uskoa ja hymyillä.
Hei Senjamilena
Jos yhtään lohduttaa niin ehkä poikasi “tarvitsi” tämän kokemuksen nähdäkseen taas kerran kuinka helposti homma lähtee käsistä.
Siinä vaiheessa kun hän alkaa ymmärtämään että suurin vahinko retkahtamisista koituu hänelle itselleen, hän
kykenee tekemään asialle jotain.
Poikasi tiedostaa teidän tunteenne ja surunne mutta kuivilla oleminen tuskin onnistuu vain toisten, esim. läheisten takia.
Siihen että käyttäjä alkaa muuttamaan omaa käytöstään ja ottamaan vastuuta itsestään, hakemaan apua, tarvitaan paljon pettymyksiä ja itseinhoa.
Pitää tiedostaa niin voimakkaasti että ainoa joka tälle asialle voi tehdä jotain, on minä itse.
Minun ei kuitenkaan tarvise kulkea tätä tietä yksin, saan apua ja tukea kun vain otan sitä vastaan.
Sinun pettymyksesi ja surusi on oikeutettua mutta hymyile ihmeessä ja naura niille asioille joille voi nauraa.
Se kannustaa poikaasikin yrittämään uudelleen. Aina on uusi mahdollisuus.
Toivottavasti poikasi saa taas uuden mahdollisuuden koevapauteen.
Terv. Ohjaaja Kerttu