Tämä on niiiin tuttua. Yli kymmenen vuotta tätä toivon ja pettymyksen vuoristorataa. Alkuvuosina olin aina niin iloinen ja helpottunut, kun poika oli jossain kuntoutuksessa tai oli tyttöystävä, joka motivoi vähän aikaa päihteettömyyteen. Olin myös hyvin pettynyt ja surullinen, kun “retkahdus” tapahtui. Laitoin retkahduksen lainausmerkkeihin, koska pojalle ne eivät varmaankaan olleet oikeasti retkahduksia vaan tarkoituksellisia tauon lopetuksia. Viime vuosina en enää ole ollut juurikaan helpottunut enkä ainakaan avoimesti iloinnut, vaikka poika on ollut omasta aloitteestaan jopa kuukauden ilman aineita ja vaikka näitä omaehtoisia katkoja on yhä enemmän ja enemmän. Miksi näin? No, pessimisti ei pety, siitä se varmaan johtuu. Sitä kai suojelee itseään.
Toissa viikonloppuna oltiin esimerkiksi mökillä, poika halusi tulla mukaan (poikkeuksellista). Hän oli selvinpäin koko ajan, kalasti ja teki meille aivan mahtavat grilliruuat molempina päivinä (voisi sopia vaikka kokiksi, itsekään en osaa niin hyvää laittaa…) Käytiin yhdessä sienessä. Juteltiin kaikkea normaalia, maailman tapahtumista, suomen politiikasta, ruuanlaitosta, tv-ohjelmista jne. Ei hänen ongelmistaan. Sitten saatoimme sunnuntai-iltapäivällä hänet bussiin, joka vei koulukaupunkiin. Kaikki meni hyvin, mutta minä en ollut helpottunut. Päinvastoin, olin kotiin tullessa illalla aivan kertakaikkisen uupunut, vielä alkuviikon töissäkin väsynyt. Vuosien aikana on ollut liian paljon epäonnistumisia, en uskalla uskoa ja luottaa enää mihinkään, en iloita mistään. Toisaalta en ollut yhtään järkyttynytkään, kun ilmeni, että poika on sitä seuraavana viikonloppuna ilmeisesti ollut taas vetämässä. En itke enää pettymystä. Tätähän tämä on, aina vaan.
Pettymysten keskellä tuo teidän kirjeenvaihtonne, Senjamilena, kuulostaa kuitenkin hyvältä. Poikasi ainakin on rehellinen sinulle ja pystyy ilmaisemaan itseään ja selvittämään omia tuntemuksiaan. Samoin varmaan sinä teet, kun kirjoitat hänelle. Sulla on yhteys sun pojan kanssa, se on tärkeää. Minäkin kokeilin tässä muutama viikko sitten tuota kirjoittamista, kirjoitin aika pitkän kirjeen pojalle. Kirjoitin, että en toivo tässä maailmassa mitään muuta niin paljon, kuin sitä, että hän selviäisi. Kerroin, miltä minusta tuntuu ja myös sen, että olen niin surullinen kun en tiedä, miten voisin häntä auttaa. Kerroin syyllisyyden tunteistani ja terapia-aikeistani, yritin kuitenkin olla syyllistämättä häntä. Kirjoitin myös, että toisaalta tiedän, että kukaan muu kuin hän itse, ei voi häntä auttaa. Ja vielä, että loppujen lopuksi hänen elämänsähän se on. En ole näin avoimesti hänelle puhunut itsestäni, jotenkin olen pitänyt fokuksen varmaan aina hänessä, kun on keskusteltu. Tuntui, että tein oikein avatessani kerrankin omia tuntemuksiani.
Jossain selkäytimessäni uskon, että sekä sinun että minun poikamme vielä selviävät tästä. Ainakin jollain tavalla, hiukan parempaan elämään. Siihen voi mennä aikaa, nopeita ihmeitä en odota. Mutta toivoa kuitenkin vielä on. Koitetaan me äidit elää myös omaa elämäämme tuota odotellessa.
Ja kiitos senjamilena: lle tosta linkistä…en ollut ennen tota sivua löytänyt ja siellä oli ihan hyvää infoa. Ja turun vankilaan olen kanssa menossa. Onko siellä parkkipaikkoja ja onko yleensä vapaita paikkoja? Vai joutuuko auton jättämään johonkin kauemmas? Etten sitten sen takia ainakaan myöhästyisi. Entä löytääkö sen portin helposti mihin pitää mennä? Kuulostaa ehkä hassuilta huolenaiheilta, mutta jotenkin kaikki pienetkin asiat jännittää yllättävän paljon. 
Teistä on nyt jo ollut paljon apua kun on jollekkin saanut huolenaiheista kertoa ja kuulla muiden kokemuksia! Voimia kaikille! Ja iso kiitos! 