No joo, täytyy myöntää, että olin oikein helpottunut, kun lueskelin aamulla paikallislehdestä, että taas oli joku Siwa ryöstetty ja ensi sydämenpysäyksen jälkeen tajusin, että ai niin, ei se mitenkään nyt voi olla meidän poika 
Mutta voit, A:n äiti, tosiaan olla oikeassa, ettei itse isä jumala saisi poikaa vielä(kään) muuttamaan asennettaan. Mulle olis kyllä aivan sama, vaikka hän sitten alkais helluntailaiseksi ja kävis joka sunnuntai täällä meitä käännyttämässä, kunhan tää helvetti loppuis. Tällä en nyt yhtään halua loukata ketään uskonnollista ihmistä, oikeasti pidän uskoontulemista ihan hyvänä ja varteenotettavana pelastautumisvaihtoehtona. Itse olen vaan niin hirveän epäuskonnollinen ihminen, että tavallaan jo tämä, että pidän uskoontulemista toivottavana juttuna, hyvin kuvaa mun epätoivon astetta.
Musta tuntuu siltä, Senjamilena, että tuo sun pojan käyttäytyminen on tavallaan ihan luonnollista tuossa tilanteessa, vaikka meistä normiaikuisista näyttäisikin siltä, ettei tuo hyvää ennusta. Vankilaan meno tuntuu nuorestakin niin epätodelliselta ja myös varmasti pelottavalta ja ahdistavalta. Siellä tullaan olemaan pitkä aika eristyksissä kaikesta normaalista maailmasta (ellei sitten pääse avovankilaan). Mun pojan käyttäytyminen oli suurin piirtein samanlaista silloin, kun hän meni huumekuntoutukseen laitokseen (vaikka meni vapaaehtoisesti). Laitoshoidon oli tarkoitus kestää pitkään, jopa vuoden (3 kuukauteen jäi). Ei ole ihme, jos ensinnäkään sinne ei saavuta ajoissa (teillä tosin “ulosottokirjettä” ei ollut edes avattu). Eikä myöskään ole kovin kummallista, jos poika ei odotteluaikana ole pystynyt tekemään mitään järkevää. Kyllä sitä varmaan on niin hermona ollut, ettei ole pystynyt keskittymään mihinkään.
Tuo kuukauden miettimisaika on mun mielestäni erittäin hyvä. Ihan hyvä vaan, jos poika valittaa tylsyyttä ja tekemisen puutetta. Pojan on tosiaan ihan pakko miettiä asioitaan. Ja taitaa olla jo miettinytkin vähän, kun oli myöntänyt, että viime aikoina on mennyt huonommin kuin koskaan. Tyrkytä vaan sitä Krisiä ja muuta tukea. Vaikka poika näyttäisi siltä, ettei ota vastaan, olen varma, että jotakin kuitenkin jää takaraivoon muhimaan. Näin meilläkin on käynyt monet kerrat. Ja se on huomattu vasta paljon jälkeen päin.
Musta tuntuu, että teidän pojan kanssa voi loppujen lopuksi käydä hyvin. Vankilassa olo voi todellakin pysähdyttää ja katkaista huumeiden käytön. Pojan reagointi vaikuttaisi enemmänkin siltä, ettei hänen normaali maailmaansa kuulu sittenkään vankilat ja rikollisuus. Hänellä ei ole siihen myöskään mallia tai samaistumispintaa omassa perheessään, jonka kanssa hän kuitenkin haluaa olla tekemisissä. Rikollinen maailma on hänelle ehkä kuitenkin vierasta, ei sellaista mihin pyrkisi tai sellaista, mihin ei voi olla ajautumatta.
Sitä olen miettinyt, että miltä sinusta tuntui mennä sinne vankilaan poikaa katsomaan. Olen miettinyt sitä monta kertaa itse omalta kohdaltani. Luulen, että pojallani on käynyt vain hyvä tuuri (vai huono), kun ei ole vielä näin pitkän huumeuran aikana vankilatuomiota saanut. Sakkoja kyllä on tullut, mm. hallussapidosta.
Eiköhän suurelle osalle nuorista riitä se yksi tutustuminen kalterien toiselle puolelle. Aina kauhistellaan, että kerran vankilassa, aina vankilassa. Minä ainakin epäilen tavanneeni useammankin, joka on käynyt kääntymässä siellä, enkä osaa erotella heitä muista, ihan normaalia elämää viettävistä kavereista.On sitten niitä,joille on jaettu huonommat kortit jo alunperin, ja jotka joutuvat jatkuvaan kierteeseen. Niistäkin kavereista on kuultu,mutta he taas toimivat tietynlaisina pelotteina. Ikävä asiahan tietenkin on, että kun tulee takaisin siviilielämään, niin entiset “kunnon” kaverit häviävät vuorenvarmasti. Vanhemmat tietenkin sanovat, että “meidän perheen lapset eivät sitten vankilakundien kanssa seurustele”. Mutta elämä jatkuu, ja asiat unohtuu, uusia kavereita aina löytyy, eikä heille ole tarpeen menneisyyttään huudella.
Eiköhän ensikertalaisille koeteta järjestää paikka, missä on samanlaisia hämmentyneitä nuoria, ja jotka tavallaan ehkä osaavat tukeakin toisiaan. Pelko siitä, että joutuisi jonkun ladonkokoisen elinkautisvangin sellikaveriksi, on varmaan yksi kauhun aihe, joka aiheuttaa alkuvaiheessa paniikkia. Mutta jonkun äidin lapsiahan siellä on kaikki. Pääasia minusta on se, että käy lastaan katsomassa, kirjoittaa ja soittaa ( tai sehän taisi mennä niinpäin, että sieltä saa ottaa jonkun kerran yhteyttä ),niin että istujalla on tunne, ettei perhesiteet katkea tähänkään kohtalon kolhuun.
Nurturing Mother, kyselit tuolla edellä, miltä minusta tuntui mennä sinne vankilaan poikaa katsomaan. Kaiken kaikkeaan yritin siinä toimia niin, etten menetä tunteitteni hallintaa eli ala itkeä vollottaa. Ennen sinne lähtöä olo oli samanlainen kuin johonkin työpaikkahaastatteluun mennessä, jotenkin määrätietoisen hermostunut. Autossa olin vähällä repsahtaa itkemään, mutta onneksi matka oli niin lyhyt, etten ehtinyt. Vankilan portilla piti odottaa, kun oltiin pari minsaa liian aikaisin siinä. Mietin kuinka moni mummo siellä vastapäisessä kerrostalossa kyttää ketä menee vankilaan vierailulle. Autoja ajeli ohi ja mietin oliko siinä jotain tuttuja. Sitten päästiin sisälle, jätettiin pojan tuliaiset ja omat tavarat siihen ja mentiin tapaamishuoneeseen. Siinä kohtaa järkytyin, koska huone ei ollut sellainen kuin olin kuvitellut. Siinä oli pitkä, vajaat kaksi metriä leveä pöytä, joka oli keskeltä jaettu kahtia matalalla pleksillä, vangit toisella puolella ja vierailijat toisella. Ajattelin, etten takuulla kuule edes mitään, mitä poika sanoo, kun joudun istumaan noin kaukana hänestä. Vierailijoiden tuolit oli ihan vierivieressä eli ei mitään yksityisyyttä, jos vierailijoita on maksimimäärä. Onneksi ei ollut, vain yksi toinen äiti meidän lisäksi. Siinä sitten taas tovi istuttiin ja alkoi hermostuttaa, kun mietin, jaksaakohan poika edes tulla, jos hänellä on niin kovat vieroitusoireet vaikka menossa. Sitten yhtäkkiä ikäänkuin jonakin aaltona hän tuli siitä vankien ovesta, se tuntui uskomattomalta, että hän oli aivan elävä, hirveän terveennäköinen, minun kaunis lapsi … en osaa selittää, mutta aivan erikoisen konkreettisen läsnäolevana hän yhtäkkiä oli siinä mun edessäni. Hän alkoi heti puhua ja kysellä pikkusiskon synttäreistä, ajattelin jälkeenpäin, että hän oli suunnitellut sen, etten ehdi siinä kohtaa alkaa itkeä. Enkä sitten itkenytkään koko aikana. Jossain vaiheessa huomasin, kun mies selitti jotain asiaa, miten poika katseli isäänsä ja pidätteli hymyä, kun siinä isän tyylissä aina on tietysti jotain hassua, mutta nyt pojan ilmeessä oli jotakin sellaista hellyyttä isää kohtaan myös, jota en ennen ole nähnyt … siinä oli tietysti taas sellainen raskas kohta … Aika kului nopeasti ja vartija karjaisi “vierailu päättyy”, noustiin ylös, sanottiin hei hei, näin miten poika meni vartijan saattamana ovesta, mutta jotenkin ei tuntunut mitenkään erikoisen pahalta, jotenkin se hänen koko olemuksensa siinä vierailun aikana ja siinäkin, kun hän käveli pois, oli niin rauhallinen ja seesteinen.
En tiedä saiko tästä mitään kuvaa siitä miltä tuntui käydä vankilassa katsomassa omaa lasta.
Nyt tuosta tapaamisesta on yli viikko. Viime viikonloppuna häntä kävi katsomassa pari kaveria ja ehkä ensi viikonloppuna myös. Nyt on alkanut olla häntä tosi ikävä, ehkä olen pikkuhiljaa alkanut oikeasti tajuta, ettei hän tosiaan tule vähään aikaan kotiin. Kyllä hän ihan koko ajan on mulla mielessä.
Oli varmaan rankka käynti, vaikka toisaalta helpottava. Kiva kuulla, että poika oli noin hyvässä kunnossa! Kaman pois jättäminen näkyy mun mielestä aika nopeasti just kasvoissa ja koko olemuksessa, vaikka sisällä olisikin vielä rauhattomuus ja ahdistus. Mulla oli vähän samantapainen tunne ja kokemus, kun oltiin poikaa katsomassa ekassa huumehoitopaikassa hänen ollessaan vasta 17-vuotias. Kun mentiin rakennukseen, tähyilin minäkin ympärille, näkyykö ihmisiä, jotka katsovat. Tuli sellainen voimakas häpeän tunne: tässä menee huumenuoren äiti. Samalla oli pelko siitä, miten poika on voinut tuossa suljetussa laitoksessa. Mekin tavattiin vain ns. palaverihuoneessa, jonne poika tuotiin osastolta. Paikalla oli koko ajan henkilökuntaa, keskenään meitä ei jätetty. Ja ikävä oli kotona koko ajan. Poika oli silloin ylipäätään ensimmäistä kertaa pois kotoa yli viikon (leirikoulussa oli pari kertaa ollut). No vankilaan ei varmaan voi verrata, mutta tunnetasolla varmaan jotain samantapaista.
Halusin nyt tässä kohtaa pyytää anteeksi, kun en ole jaksanut teitä ketään oikein tukea ja kannustaa täällä. Olen kyllä seurannut ja myötäelänyt teidän elämää, mutta en vaan millään jaksa sanoa mitään. Olen tosi väsynyt ihan konkreettisesti, nukahtelen sohvalle heti tilaisuuden tullen, illalla sipahdan noin kymmeneltä. Olen nyt (onneksi) väliaikaisesti työtön eli on tilaisuus levätä ja yrittää tankata energiaa.
Poika on viime viikolla siirretty Turkuun. Soitti sieltä lauantaina isälleen ja minä siinä vieressä kuuntelemassa istahdin tuohon portaille itkeskelemään. Sieltä vollotuksen seasta sitten kuulin kun mies sanoo, että juu tuossa se on haluutko puhua sen kanssa! Eli se tässä on todella historiallista, että hän soittelee meille, hauaa jaaritella molempien kanssa, puhua ihan asiaa! Olin hänelle kirjoittanut kirjeen, jossa olin (taas) jankuttanut päihdekuntoutuksesta ja hän halus siitä nimenomaan puhua. Pidän tätä tosi positiivisena, siitäkin huolimatta, ettei hän oikein jaksa siitä innostua, eikä usko mihinkään apuun. Mutta hän edes ajattelee sitä ja haluaa mun kanssani puhua siitä!
Eli pojan osalta tää nyt on todella sellainen tasanne, jossa hän miettii elämäänsä. Varmaan siitä joku jälki hänelle jää, riippumatta siitä, miten se elämä sitten vankilan jälkeen alkaa sujua. Eli tarkoitan, että jos alkaa sujua huonosti, hänellä on kuitenkin jotain ajatuksia takataskussa, joihin voi sitten taas palata. (sekavaa …)
Minulle itselleni tää näyttää taas olevan ainakin tällä hetkellä jonkinlaista surutyön aikaa. Mähän en ole juuri esim. itkenyt tätä asiaa, arki, pikkulasten elämä, pojan toilaukset on kaikki niin huohottavan vauhdikasta, ettei ole paljon ehtinyt pysähtyä suremaan, mutta nyt tosiaan työtilanne on muuttunut ja poika siellä “turvassa” joten on aikaa paremmin katsoa itseä, sääliä ja surra.
Voimia teille kaikille, samassa kiikkerässä veneessä ollaan!
Hei! On ilo kuulla,että poikanne soitti ja halusi puhua.Hyvä,että sulla on ollut mahdollisuus levätä,tankata energiaa.
Itke,kun itkettää,silloin sielu käy suihkussa.Lämmin halaus,Vangin äiti minä myös
Halaus sinullekin Inkeri60 
Muistelin tässä, että kyselit jossain vaiheessa, onko Suomen vankiloissa pleksi välissä tapaamisissa ja kyllä, näin on. Olimme nyt menneenä viikonloppina Turun ydinvoimalaa muistuttavassa vankilassa poikaa tapaamassa ja siellä tosiaan pleksi oli kattoon asti ja juteltiin puhelimen välityksellä huikeat 40 minuuttia. Turun vankila on uusi ja siksi tuntuukin oudolta, että täällä oman paikkakunnan vanhassa vankilassa tapaamisolosuhteet on inhimillisemmät, pleksi vaan muodollinen, voi puhua ilman puhelimia ja tapaamisaikaa 1tunti. Mutta koskettaa, halata tai kätellä ei saa.
Pojalle on nyt tehty rangaistuasajan suunnitelma, jossa painopisteet on päihteistä irrottautuminen, raha-asioden selvittäminen ja opiskelupaikan pohtiminen/hankkiminen. Eli tosi hieno. Jos tuo toteutuu, niin hurraaa!! Pelkään vain, että se tulee olemaan vain joku byrokraattinen paperi, joka on ollut pakko laatia. Poika itse vaikutti innostuneelta nyt. Eli pieni toivo kajaastelee myös minun sydämessä, mutta yritän sitä hillitä kuitenkin. Pelottaa jo nyt se vapautumisen hetki. Onko hänellä voimia/halua vapautua sieltä ilman, että juhlii sitä kohtalokkaasti perinteisellä tavalla vanhojen kavereiden kanssa. Hänelle ehdotetaan myös koevapautta 1-2 kk ennen ragaistuksen päättymistä. Siinä on ilmoittauduttava päivittäin, oltava kotona illalla klo 22 ja oltava mukana jossain tuetussa työtoiminnassa tai opiskelussa. Eli tuo kyllä loiventaisi sitä vapautumista sitten.
Loppuajan rangasituksesta hän tulee tänne omaan vankilaan. Avovankilat on täynnä ja niihin olisi pitänyt odottaa Turussa pitkät ajat. Tavallaan tuo voi olla hyväkin, mutta sitä vaan pelkään, kuinka paljon siellä on tuttua porukkaa, joiden kanssa kuivanarkta ja ehkä jopa hommata aineita sinne sisäänkin.
Eli paljon tässä taas äiti pelkää ja murehtii. Yritän nähdä positiivista: poika on reippaan ja terveen näköinen, käy neljä kertaa viikossa kuntosalilla ja syö kunnollista ruokaa joka päivä. Ja ennenkaikkea puhuu asioistaan äidin ja isän kanssa hermostumatta
Senjamilena, mä ainakin hakeuduin työelämänvalmennukseen. Täälläpäin on ainakin sellaisia “matalan kynyksen” paikkoja ettei tarvitse mennä ihan normi-töihin (kaupoissa ja hoitoalalla todella paljon noita “ilmaistyöntekijöitä”) 9€/pv vaan on olemassa klinikan palvelut (joissa käytetetään kamaa mikä ei sovi sit lainkaan), mut sit täällä oli aiemmin ihan päihdekuntoutujille (lopetettiin rahanpuutteen takia). Nyt on kyl sit sellainen paja-toiminta joka tosi hyvä paikka, tosin rahoitus on 2 vuodeksi mut sen takia kannustetaan opiskelemaan et sais jatkaa.
Mun mielestä tuota asiaa kannattaa alkaa hoitamaan jo tuolta käsin et olis paikka kun pois pääsee. Monessa paikassa ovat mulla ja paril frendil olleet tietoisia taustasta ja tarvittaessa saanut aluksi vaikka 3pv/vko. Lisäksi monissa kaupungeissa on pajoja tms. jotka ovat puutöitä, käsitöitä tai ruuanlaittoa mm. Siellä ei vain istuta vaan voi tehdä vähän mitä tahtoo ja matalan kynnyksen paikoissa riittää paikalle meno ja jos ei töitä huvita tehdä; niitä voi suunnitella mitä tulee tekemään ja lukea vaikka lehtiä saadakseen inspiraation. Jotain on kuitenkin tehtävä, mut jos huono fiilis ni voi lähteä keskustelemaan ja omia asioita saa hoitaa työ-ajalla (ja pitääkin).
Valitettavasti tässäkin kaupungissa on alettu käyttämään tätä maailman vittumaisinta työllisyys-kaunistelua joka tarkoittaa että osa saa paikan kk:deksi! Tällöin ei ole vuoteen pitkäaikaistyötön… Silti täällä ne, ketkä ovat töissä juuri kuntoutuksen takia, annetaan enemmän aikaa. ½v saa olla samassa paikassa jos se sopii paikalle. Lisäksi on kuntouttava työtoiminta josta voi myös kysellä työkkäristä. Raha on sama eli se 9€/pv sekä 4 egeä lisää työmarkkinatukeen mut se 4€vähennetään tietty sossusta. Meillä myös on niin paljon hakijoita pajalle, että siksi kannattaa kysellä etukäteen jos mahdollista. Oletko itse siinä kunnossa että voisit kysellä/sopia siellä työskentelevien ihmisten ja pojan kanssa että jos he eivät paikkoja etsi ja poika sitä haluaa niin saisit valtakirjan jolla voisit käydä pojan sijaan työkkärissä “varaamassa” paikkaa?
Ite oon ollu naisten päihdeongelmaisten paikassa mutta siellä oli lähinnä alko-ongelmaisia. Sen sijaan poikien puolella löytyi ruiskuja lattialta ja vaihdettiin kamaa joten tuollaiset paikat eivät kyllä kannusta olemaan selvillä vaan kokeilemaan vieläkö aineista saa hyvän fiiliksen… Meillä tuolla aikuistenpajalla on sosiaalityöntekijä/“psykiatri” kelle voi puhua kaikesta ja joka auttaa asioiden hoidossa tarvittaessa. Mullakin tuli sinne yks vanha frendi joka oli lopettanu kaman mut paljastukin “viihdekäyttäjäks”. Kävin asiasta puhumas koska pelkäsin retkahtani piriin ku ollaan niin samanlaisia. MT-ongelmaisille on myös omat tukityöpaikat jne. Lisäksi laissa lukee että kaikille alle 25v:lle (sekä muistaakseni pitkäaikaistyöttömille eli yli 1v) tulee löytää paikka 3kk:dessa.
Omasta kokemuksesta voin sanoa että tuollainen toiminta kyllä pitää kuivilla melko hyvin… Työaika yleensä sen 6h/pv mut silti aluks väsyttää… Lisäks päiville on sisältöä ja silti jää vapaa-aikaa. Mä oon välillä miettiny et meninkö kouluun liian nopeasti jo nyt, mut mulla jää itelläni vain vapaa-aika lähes kokonaan pois. Onneks pidän koulusta, pidin tosin noista “matalan tason” paikoistakin, koska siellä kannustetaan ja pidetään yhteishenkeä yllä. Pojan pitäisi päästä sinne vain samantien kun pääsee kiven sisästä ettei hirveästi tulis entisiä ystäviä nähtyä. Mulla on tässä itelläkin taas juossut narkkareita oven takana huutelemassa, et ne ei unohda jos vaikka bussissa näkevät… 
Mulla on kuitenkin vankka halu pitää ne oven takana ja leikkiä etten ole kotona.
Onko siellä joku henkilö joka hoitaa näitä asioita? Onko poika valmis menemään esimerkiks NA-ryhmään? Meillä ei oo sellaista ja ite en perusta kyllä vaikka on ehdotettu mut meillä oli stoppi jossa tosin vaitiolovelvollisuus on tuntemaon käsite eikä narkomaaneja uskota joten jossa kukaan ei käy enää tuon takia; asiakkaat ovat naaapurin alkoholisteja (kännissä siellä), entisiä jäseniä ketkä kamoissaa käy syömässä tai raittiita ihmisiä ketkä tahtovat harrastaa määrättyjä asioita ilmaiseksi. Paikka pyörii noiden ihmisten takia, vaikka yhtään huumeidenlopettajaa ei ole ja tän palkatun henkilön olis pitäny saada potkut jo moneen kertaan.
Tukea olis hyvä saada mahdollisimman paljon. Klinikka varmasti on yksi paikka mut meillä se on pahin kaman diilauspaikka 
. Kohta sinne onneks tulee kamerat alaskin, alhaalla kun odotetaan jo lääkkeitä ja kamaa… 
Ei varmasti mene ku pari päivää ni kaikki entiset pojan kaverit tietävät et on vapaalla ja sit monesti tarjotaan kamaa “vapautumisen kunniaks”. Itsekin ollaan tuota tehty mut ikinä ei käyny edes mielessä että kukaa ei olis tahtonu sitä… Toivottavast teillä poika saanu miettiä tarpeeksi pitkään kuka oli ennen ja kuka on ollut silloin kun käytti; mä nimittäin en edes uskoisi et musta olis löytyny sellaisia luonteenpiirteitä, tosin persoonahan siinä muuttui käyttäessä…
Puhuuko poika teille aikooko tehdä mitä vapauden koittaessa? Tuleeko teille asumaan hetkeksi ennenkuin saa asiat kuntoon? Varmasti haluaa “katsella ympärille” hetken tekemättä päätöksiä ja toivon et näkee miten älytöntä käyttäjien elämä on… Mä kuulen lähes aina bussissa ku yritetää saada lääkkeitä tai bubrea ja vaihtaa kamaa… Toivottavasti ei kokeile sitä “yhtä kertaa”, mulla se putki kesti 7v ja nyt valitettavast frendi & sukulainen joka oli lähemmäs vuoden ilman bubrea alkoi “viihdekäyttäjäks” eli jäi samantien koukkuun mut ei sitä mulle myönnä… Henkisesti koukkuun siis, nyt en tiedä hankkiko jo fyysisenkin koukun ku pari kk:tta ainakin putkeen vetän eikä todellakaan kiinnosta lopettaa 
. Kuulin asian sen exältä vaik puhuu viihdekäytöstä; silti tänää en saanu puhelimes edes selvää kaikesta eikä muistan oikeastaan mitään ku oli vko sit täällä. Pelottaa vain ku vetää viinaa ku sieni ja lääkkeitä päälle (bentsoja ja Lyricaa), et kuolee tuohon vielä lähi-aikoina… Tietty mikäli on tajunnut et elämä ilman päihteitä on parempaa ni ei retkahduskaan tarkoita automaattista putkea… Toivottavasti huomaa että entiset kaverit eivät ole kovin mukavaa seuraa ku käyttäjien puhe on pelkkää hehkutusta kamasta ja rahan & kaman hankkimista oikeastaan …
Mut paljon voimia koko perheelle ja toivottavasti kaikki järjestyy hyvin ja poika pääsee aloittamaan alusta! Teillä on varmasti aika ristiriitaiset ja pelottavat tunnelmat koko perheellä, voi kun kaikki menisi vain hyvin… <3
PS. Nyt kannattaa ottaa yhteys miekkariin jos epäilee mt-ongelmia (joka kymmenellä pers. häiriö ihmisistä). Siihen tarvitaan lääkärin lähete ja sit menee n. 1-3kk (riippuen ongelman vakavuudesta) jonka jälkeen ainakin täällä on ainakin 4-5 käyntikertaa jona aikana arvioidaan hoidon tarvetta. Sen jälkeen lääkäri päättää kirjoittaako Kelalle suosituksen päästä terapiaan joka on yksityisellä ja maksimissaan 3v. Tuohon tarvitsee sen ½-1v:den päihteettömyyden asuinpaikasta riippuen. Tosin terapiaa saa vain yhdestä paikasta eli itse haen lääkkeet klinikalta ja terapia tulee miekkarista (tosin kerta 3vkoon ei ole paljon joten tarvittaessa otan yhteyttä klinikkaan). Mä osaan auttaa näissä käytännön asioissa jonkun verran, tosin ne kun ovat paikkakuntakohtaisia ni sinänsä varmuutta ei ole. Lisäks mun mielestä se ei ole teidän asia hoitaa noita käytännön asioita, mut epäilen et jos vankilasta hoitavat niin aikaa kuluu muutama kk ennenkuin paperit on käsitelty. Työkkärissä ja miekkarissa menee vähintään kk ennenkuin käsittelevät asiaa, joskus jopa kuukausia…
Kiva että kuuluu noin hyvää, Senjamilena! Tuo suunnitelma kuulostaa todella hyvältä! Ja vielä, että poika itsekin vaikuttaa innostuneelta! Kyllä hänellä varmaan on nyt itselläkin motivaatiota muutokseen. Toki ymmärrän, että itse olet skeptinen. Ei sitä uskalla toivoa liikoja, pettymys on muuten liian rankka, jos kaikki ei menekään parhaiten päin. Tuo koevapauskin kuulostaa tosi hyvältä idealta. Ei joudu yhtäkkiä tyhjän päälle, kun vapautuu. Siinä kohtaa varmaan olisi se suurin riski. Iso riski - kuten Malibukin sanoo - on nähdä vanhat kamakaverit, jotka yrittää vaikka väkisin saada mukaan vanhoihin kuvioihin. Sitä varten pitäisikin olla valmiina selkeät vastastrategiat. Mutta onhan tässä vielä aikaa, oliko se joskus loppuvuodesta kun poika pääsisi koevapauteen? Varmaan siellä vankilassakin mietitään näitä keinoja retkahdusten estämiseen sitten, kun ollaan lähempänä tuota aikaa. Olen joka tapauksessa iloinen puolestasi! Ainakin tässä vaiheessa näyttää hyvältä!
Itse en ole vähään aikaan tänne kirjoitellut. Ohjasin nimittäin poikani tuonne Kuivaushuoneelle (laitoin muutaman suoran linkin sopiviin ketjuihin) ja ajattelin, ettei ole hyvä, jos olemme täällä yhtä aikaa. En ole kertonut pojalle, että itse kirjoittelen täällä, mutta tokihan hän minut tunnistaa, jos eksyy vahingossa tänne Vilpolan puolelle. Nyt en usko, että hän näitä enää lukee. Olen ymmärtänyt, että hankalinta ei tällä hetkellä ole ollenkaan kamasta irti pysyminen - siis silloin kun hän on siellä opiskelupaikkakunnalla. Siellä ei kertakaikkiaan (onneksi) ole kontakteja niihin piireihin. Hän on selvinpäin melko arka ja ujo, eikä kukaan koulukavereista polta edes tupakkaa! Suurimpana ongelmana tuntuukin olevan yksinäisyys. Poika tuntee olevansa kuin eri planeetalta koulukavereihin verrattuna. Hän on niin kauan pyörinyt aivan toisenlaisissa porukoissa, että muutaman vuoden nuorempien, juuri kotoa muuttaneiden opiskelukavereitten kanssa hän ei koe mitään yhteistä. Viikonloput ja muut vapaa-ajat hän on ihan yksin yksiössään, tietokone vain kaverinaan. Sitten kun hän tulee kotipaikkakunnalle (noin yksi viikonloppu kuukaudessa, enempään ei ole rahaa), on meno heti entisenlaista. Eli kaman veto alkaa perjantaina heti suurin piirtein juna-asemalta ja jatkuu sunnuntain paluujunaan asti yhtäjaksoisesti. Vanhaan palaaminen on liian helppoa. Se varmaan Senjamilena sinuakin pelottaa.
Olis hyvä, kun olis noita Malibun mainitsemia aktiviteeteja myös sellaisille “kuntoutujille”, jotka pystyy päivisin käymään koulua tai olemaan töissä. Olis vaikka jotain viikonlopputoimintaa, just käsitöitä tai ruuanlaittoa tai vaikka soittamista yhdessä tms. Voi olla, että munkin poika aloitti liian nopeasti tuon opiskelun, mutta toisaalta ikää tulee koko ajan lisää, ja jo nyt hän tuntee olevansa liian vanha (25v) noihin kuvioihin. Ei ole helppoa yrittää palata normiyhteiskuntaan vuosien huume-elämän jälkeen. On mennyt paljon aikaa ja mahdollisuuksia hukkaan. Ymmärrän yhä paremmin, että oma tahto muutokseen täytyy olla todella vahva.
Jo noin puolet pojan lopullisesta vankila-ajasta on kulunut. Ensi kuussa hän saa ensimmäiset vapaansa, yhteensä 24 tuntia. “APUA!” huusin heti, kun kuulin tästä. Hirvittää, mitä saattaa tapahtua, kun hän pääsee sieltä kauniiseen kesäpäivään kirmailemaan. Toivottavasti sataa vettä kaatamalla silloin hänen lomapäivänään. (kauhea äiti). No hänellä on nyt kuitenkin aikomuksena ottaa nuo lomat kahtena osana, 2x12h, eli ei ainakaan suunnitelmissa ole jäädä yötämyöten rälläämään vapauteen.
Muuten tuo vankilan touhu on todella niin hidasta ja byrokraattista kuin Malibu taannoin sanoi. Rangaistusajan suunnitelma on kuitenkin edennyt niin, että poika on saamassa nuorten työpajasta harjoittelupaikkaa, jossa kävisi ensin vankilasta käsin, sitten koevapaudessa omasta asunnosta, jota ollaan hänelle hommaamassa ja sitten vois vielä vapauduttuaankin siellä jatkaa, jos ei muuta ole siihen mennessä ilmennyt. Yhdyshenkilö tuolta pajasta on käynyt häntä tapaamassa kaksi kertaa ja on keskusteltu tuosta asunnosta lähinnä (tai se on, mitä poika meille kertoo ja mikä hänellä on olellisesti mielessä) mahdollisesta opiskelupaikasta ja jotain on puuhattu myös niiden pikavippien kanssa. Päihdekuntoutusta hän ei ole saanut, vaikka on pyytänyt. Pajan henkilö kuulemma huolehtii siitäkin sitten heinäkuussa, kun tuon pajahomman pitäisi alkaa.
Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että tässä nyt innola puuhataan kuntoon näitä ulkoisia puitteita: asunto, työpaikka, opiskelupaikka jne. mutta itse ongelma unohtuu. Varsinainen ongelma, särö, rikkinäinen kohtahan on pojan sisällä, se pitäsi saada mielestäni kuntoon, ennenkuin missään muussa on mitään järkeä pitemmän päälle. No, totta kai on tärkeää, että hänellä on asunto, työ, opiskelu, harrastus, kunnolliset vaatteet jne., mutta pelkään vaan, että se jää siihen. Meidän kaupungissa alle 25-vuotiaiden mielenterveys- ja päihdeongelmien hoito on keskitetty samaan paikkaan. Siellä ensisijainen apu, mitä tarjotaan on sählyn pelaaminen. En minä ja vielä vähemmän poika itse usko tällaiseen apuun. Suuri osa pojan kavereista on myös kyseiseltä nuorisoasemata saanut ahdistukseensa benzoreseptin ja sillä tiellä ollaan. Tätä ei sentään kai kovin helpolla enää tapahdu. No, kokoan itseni tästä vielä ja soitan, kysyäkseni eikö todella muuta ole tarjolla.
Vankilassa poika on välillä niin ahdistunut, ettei halua tavata meitä vanhempia yhtäaikaa. Käydään siellä nyt vuorotellen. Viimeksi olen nähnyt häntä vappuna ja nyt tulevana viikonloppuna olisi tarkoitus taas päästä käymään.
Moi senjamilena!
Tuossahan on hyvä tuossa loman jakamisessa se, että puhalluttavat ja seulaavat aina palatessa. 12 tunnin loman aikana ei siis voi montaa kaljaakaan ottaa, saati muuta. Tyttäreni poikaystävä vapautuu tämän kuun lopulla. Jännään kovasti sitä, meneekö tyttäreni enää sen jälkeen töihin ja onko kaverille tehty yhtään mitään vapautumissuunnitelmaa. Poikasi tilanne kuulostaa siinä mielessä hyvältä, että hoitavat edes kulissit kuntoon. Tyttäreni miesystävä palautettiin viimeksi ihan suoraan asunnottomuuteen ilman mitään suunnitelmaa…
No joo, kuulostaa todella tylyltä tuo miesystävän vapautuminen, mutta en tiedä sitten loppujen lopuksi kuinka tässäkään käy. Kävin äsken poikaa tapaamassa ja sain nyt tietää, ettei se koevapaus ole missään kirkossa kuullutettu eli hyvinkin voi käydä niin, ettei se toteudu. Eikä mistään muustakaan ole mitään varmaa tietoa. Viimeksi oli nyt puhuttu, jostain ohjaavasta ammattikurssista (= kurssi jossa vasta pohditaan, mitä ammattia haluaisi ehkä opiskella). Ihan ok se olisi, jos vaan toteutuisi, parempi kuin joku sellainen ammattikoulutus, joka ei heti alunperinkään kiinnostaisi.
Lehdessä oli juttu tästä vankilasta, jossa reteästi kerrottiin jo otsikossa, miten täällä panostetaan päihdekuntoutukseen. En ymmärrä. Poika on pyytänyt päihdekuntoutusta, mutta hänelle on tosiaankin sanottu, ettei tarvi, koska tapaa sitä työkeskuksen henkilöä säännöllisesti. En ymmärrä. Eihän se työkeskuksen henkilö ole mikään päihdeterapeutti/kuntouttaja vaan paremminkin joku työllistäjä.
Pojan mielialat ja mielipiteet menee jo tuon lyhyen tapaamisen aikana ylös ja alas ja laidasta laitaan. Välillä sanoo, ettei nyt niin tiedä viitsiikö mitenkään elämäänsä ruveta muuttamaan sitten vapautumisen jälkeen, sitten taas, että haluaa yksilöterapiaa, koska sitten ne raitistumishommat vasta alkaa, kun täältä vapautuu. Erittäin raskas siinä on istua ja kuunnella, kun niin kovaa kuitenkin toivoo sitä raitistumista, mutta toisaalta tietää, ettei se painostaminen ja tuputtaminen tässä todella mitään auta.
Sekin on raskasta, kun näkee hänet siinä tavallaan entisenään, ihmisenä, jonka niin hyvin tuntee ja joka myös tuntee minut. Niinkuin nyt sekin, kun sanoin, että tilasin Mikael Granlund -postimerkit. Poika sanoi “etkä!” ja sitten heti “tilasit!” ja purskahti nauruun. Se pelottaa, että onko tämä kaikki mennyttä sitten taas vapautumisen jälkeen ja mitä kaikkea tuskaa vielä voi olla edessä.
Tuo on hyvin tuttua…
Ensi tapaamiset mielisairaalassa oli ihan kamalia ja sitten yhtäkkiä pomps 
Tyttö oli kuin entisensä.
Huumori oli samanlaista kuin ennen= kyynistä ja sarkastista, meillä molemmilla
Kun huumeiden käyttö taas sen jälkeen alkoi, kontaktit menivät ihan sylelle.
En tuntenut koko ihmistä enää lainkaan.
Nyt tyttären miesystävä päässyt linnasta perjantaina ja lauantaina tyttö oli jo aamusta kyydissäni matkalla töihin. En olisi montaa euroa tuosta vetoa lyönyt…että jaksaa juhlien jälkeen lähteä toisen kainalosta. Toki ei työssäkäyminen ole ollut mutkatonta, tytön mielestä verokortin tilaamisen vaiva on niin hirveä, että aikoo irtisanoutua.
Kuitenkin ehkä toivoa on, ei ainakaan ole enää koko aikaa ihan sekaisin ja rahat pummaaminen himmannut.
Voi, toivonpa tosiaan, että tyttösi jaksaa käydä siellä töissä ja että miesystäväkin saa elämäänsä reilaan. Onko hänellä nyt jotain työtä tai muuta aktiviteettia tiedossa?
Tuosta verokorttiasiasta sanoisin, ettei se ole ihan helppoa “normaalillekaan” ihmiselle. Kolmeakymppiä lähestyvä tuttavani, huusi tässä taannoin facebookissa tuskissaan, että miksi pitää olla verot, vihaan veroja. Ihmettelin tätä, koska hänkin kuitenkin on maksimiajat opiskellut ja nauttinut verorahoilla kustannettavaa opintorahaa. Tarkempi selvitys paljasti, että syy verojen vihaamiseen oli just tuo verokortin hommaaminen, ei niinkään se verojen maksaminen Oma mieheni on jo kuukausikaupalla maksanut liian vähän veroja, kun ei jaksa korjata sitä verokorttia. Kivat mätkyt siten joskus tulossa, mutta liian vaikeeta tuo asioiden hoitaminen näyttää olevan viiskymppiselle herrallekin
Olipa lohduttavaa tekstiä, sillä noinhan se on.
Itse on vaan pudonnut siihen neuroottisen huolehtijan rooliin, joka omankin veroilmoituksensa täyttää ja laittaa postiin jo ensimmäisenä päivänä. Ja kyttäisi mielellään muitakin näin tekemään.
En ole kuullut tyttärestäni vajaaseen viikkoon, mutta en ole myöskään itse soittanut. Noin kerran päivässä käy kanaemoileva ajatus päässäni “onkohan se vuokran maksu nyt saatu hoidettua”-tyyliin, mutta olen onnistunut aina ajattelemaan sen pois; eihän se minun asiani ole onko vai eikö…
Miesystävän palattua linnasta olo on minulla jotenkin kumminkin parempi. Nyt niitä ainakin “kituu” siellä kaksi ja tytön ei tarvitse olla yksin. Tälläkään kertaa ei yhteiskunta vapautumista millään lailla helpottanut. Olisi palautunut taas asunnottomaksi, jollei olisi päässyt tyttäreni asuntoon. Minkäänlaista päihdekuntoutusta ei vankilassa ilmeisesti taaskaan ollut. Voi toisaalta olla, etteivät näihin tuomion uusijiin (3 tai 4 krt)enää tuhlaa paukkujaan. Mutta miehen äidin mukaan ei edes 18 v. rääpäleenä lähtiessään ensi kertaa istumaan, saanut mitään hoitoa opiaattiriippuvuuteensa.
Hmm… näköjään vankilan päihdetyö on sitten hyvin erilaista eri ihmisten kohdalla. Olen itse käynyt nyt puolisen vuotta katsomassa vankilassa istuvaa ystävääni, joka on saanut siellä ollessaan valtavan hyvää hoitoa, hän on muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi! Istuu kuudetta kertaa, mutta nyt ensimmäistä kertaa pidemmän ajan ja aloitti korvaushoidon juuri ennen istumaan lähtemistä ja se on sitten jatkunut linnassa. On saanut jutella paljon päihdetyöntekijän kanssa ja se on auttanut häntä ilmeisen paljon, kun on oikealla asenteella liikenteessä ja kertoo rehellisesti kaikki asiat. Harmi, että tälläista apua eivät kaikki saa.
Ylioppilasjuhlakutsuja satelee. Kolmen tuttavan lapsonen saa lakin tänään ja olis kyllä ihan pitänyt mennä heidän juhliinsa. Mutta en mennyt. Sanoin, että on ylitsepääsemättömiä esteitä ja yhteensattumia. Sen sijaan istun täällä kotona ja rakentelemassa valokuvakirjaa vankilassa istuvalle ylioppilaalleni. En vaan halua nähdä niitä iloisia ja orastavan itsevarmoja nuoria ihmisiä. Heidän avoimia ja vilpittömiä katseitaan.
Kyllä tosiaan vaihtelee nuo käytännöt vankiloittain. Pojalla on sentään (todennäköisesti) tukihenkilö siinä vapautumisen hetkellä. Sama joka käy häntä nyt nähtävästi viikottain tapaamassa (toivotaan, että hän on uusi työntekijä, jolla ei ole pitkä kesäloma!). Asuntoa hommataan ja jonkin sortin opiskelupaikka on siis tähtäimessä. Mutta se päihdekuntoutus, oleellinen palikka tästä puuttuu. Mutta tämähän on joku projekti siis, mistä tämä kaikki pojalle järjestyy. Eli ei ehkä olisi hänellekään tullut mitään apuja, jos ei olisi osunut sopivaan aikaan sinne.
Viime yönä näin jo painajaista pojan vapautumisesta. Kävelimme miehen kanssa kadulla ja tiesimme, että poika on vapautunut. Näimmekin hänet kadunkulmassa kaveriporukan keskellä. Hän tuli siitä isältään kysymään, tietääkö tämä, kuinnka kauan joutuu vankilassa istumaan, jos on saanut 10 vuoden tuomion. Heräsin hikisenä. Mietin epätoivoisesti, puhuiko poika itsestään vai jostain kaverista. Kunnes tajusin, että se oli unta. Välillä on kyllä vaikea erottaa unta ja totta, niin absurdia tää on.
Hei Senjamilena,
Meillä on takana ylioppilasjuhlaviikonloppu. Tyttäreni kirjoitti ja juhlimme yhtä päättynytttä urakkaa. Nautin siitä nuoruuden toivosta, joka hänestä ja hänen ystävistään loisti. Niin pitää ollakin ja meidän vanhempien pitää osata kanssailoita. Mutta meillä, kuten ehkä sinunkin ystäviesi perheessä saattaa olla, oli oma hämärä nurkka. Mieleeni ja taatusti myös lasteni mieleen tällaisessa juhlassa nosui surullinen ajatus; olisipa iskäkin täällä. Miksi meille kävi niin,ettei hän ole täällä! Viha ja suru sai valtansa monta kertaa, varsinkin juhlia järjestellessäni. Miksi olen yksin järjestämssä juhlaa tyttärellemme? Emme puhuneet asiasta - ehkä olisi pitänyt. En vain halunnut päästää surua vallalle ilon päivänä, koska niin pelkäsin käyvän. Vaikka asiasta ei puhuttu, tuli se esille ja monen mieleen.
Mieheni sisko havahtui siihen, miten yhä enemmän poikamme muistuttaa isäänsä. Eleet, tyyli puhua, ottaa kontaktia on kuin kopio isästä. Tämä sai siskon kaipaamaan veljeään. Kuulin ystäviemme keskustelevan siitä, miten surullinen mieheni kohtalo oli. Ja mitä tein itse; kysyin tyttäreltäni, että onko ok, jos vien yhden hänen ruusuistaan hänen isänsä haudalle.
Aina kaikissa juhlissa lasten isä on läsnä ja tulee olemaan, vaikka hän ei ole paikalla. Ja niiiiin turhaan hän ei ole!!!
Miiloin sun poika vapautuu, Senjamilena?