Onnea hienosta 10kk raittiudesta!
Kiitos metsänpeitto, pianhan se onkin jo 11 kk. Tajusin yhtäkkiä, etten ole käynyt täällä hetkeen. Minulle ei siis kuulu mitään uutta. Työtä, opiskelua. Huomaan ajoittain miettiväni jo jouluakin, mikä on aiempina vuosina tullut eteen ihan yhtäkkiä merkitsemättä mitään kovin erityistä.
Alkoholi käy toki välillä mielessä, kai se käy kenellä tahansa taas kun pikkujoulukausikin alkaa käynnistyä. Mitään todellisia mielitekoja tai mitä jos kuitenkin -ajatuksia ei kuitenkaan ole. En missään tapauksessa halua sitä oloa, mikä jo pienestäkin määrästä varmasti nyt seuraisi. Se tuntuu vähän kuin allergialta, mikä hieman vetää haikeaksi, harmittaakin, mutta samalla olo on niin hyvä ilman oireita, että tilanne on helppo hyväksyä.
Pahoittelen, etten ole osallistunut ajatusten vaihtoon. Toivottavasti kaikille kuuluu hyvää ja raittius jatkuu. On se niin hienoa, että kannattaa. 
Nyt tunnen olevani valmis seuraavaan haasteeseen. Jätän ylimääräiset herkut pois. Olen siis possutellut ihan surutta koko tämän ajan, kun olen ollut raittiina. Paino on silti laskenut hieman, mikä kertoo karua kieltään alkoholista hankituista kaloreista. Olen tainnut ennenkin mainita, että on ihme, etten ole painavampi. En halunnut tehdä useampaa muutosta samaan aikaan, vaan korvasin mielihaluja herkuilla huoletta niin kauan, kun se auttoi vähänkin olemaan koskematta alkoholiin. En siis tietenkään koske edelleenkään, mutta nyt tunnen olevani riittävän vakaalla pinnalla tehdäkseni seuraavan siirron. Yhtään en tiedä mitä tästä tulee, todennäköisesti “retkahduksia” seuraa. Tässä asiassa en kuitenkaan ota niitä ihan niin vakavasti.
Olen suunnattoman kiitollinen, että olen tähän mennessä suurimman taisteluni jo käynyt. Sen, mitä täällä käymme kaikki ja mistä teitä saan myös isosti kiittää. Ja tietenkin toivon raittiin linjan jatkuvan. Mitenkään “parantunut” en koe olevani, siinä tapauksessa varmaan joisinkin taas. Ensin vähän, sitten vähän lisää. Mutta levollisessa, rauhallisessa tilanteessa olen. Remissiossa, onkohan tuo jotakin sinne päin.
Raitista marraskuuta jokaiselle!
Minulla on mielessäni tupakoinnin lopettaminen mutta jopa työterveyden lääkäri oli sitä mieltä, ettei liian monta muutosta kannata tehdä kerralla, että ne sitten myös kestäisivät. Tässä juuri se aika auttaa. Minulla ollut sellaistakin, että kun olen yrittänyt muuttaa kaiken kerralla, yhden asian repsu on vienyt saman tien muidenkin juttujen kanssa repsahtelemiseen. Armollisuus itselle on varmaan sitäkin, että kunnioittaa omien muutostekojensa kuormaa eikä vaadi itseltään enää niin paljoa kerralla.
Se on nimenomaan noin. Siinä tilanteessa on helppo ajatella, että samallahan tässä menee kaikkea muutakin, varsinkin ei niin vaativia juttuja. Mutta isompi pakka leviääkin helpommin.
Mitä herkkujen lopettamiseen tulee, ei mennyt vapaa viikonloppu yhtään putkeen. Oikeasti ei harmita vielä. Naurattaa vain, että ihan näin päättäväistä ja motivoitunutta sitä näköjään oltiin. Ehkä pitää aloittaa pienemmin askelin. Työpäivinä ei herkkuja, vaikka. Vai onkohan siinäkin lopettaminen minulle parempi kuin vähentäminen? Ehkä sitä voi tässä vaiheessa ainakin testata, näkee sitten.
Hyvää, raitista alkavaa viikkoa kaikille!
Uskon pienten asioiden valtakuntaan, en oikein juhlallisiin valoihin enkä kertaratkaisuihin ”koko elämä uusiksi” -pohjalta. Tapojen muuttaminen on joka tapauksessa sekä poisoppimista että uuden oppimista. Tarvitaan paljon toistoja ja jonkin verran aikaa, kaljoja, joita ei tietoisesti juoda, kun riippuvuus yhä muuta väittää tai karkkipusseja, joita ei ehkä aluksi osta viikossa viittä vaan kaksi tai kolme, siis aluksi. Kun minulla on ollut joku karkkivaihe päällä, niin olen sen syömisen jälkeen tuntenut ihan selvää ”krapulaa”, päänsärkyjä ja hermostuneisuutta. Ei sokeri aivan tehoton aine ole sekään. Kun kumminkin ehkä pienempi paha kyseessä, voinee sen aisoihin laittamisessa edetä vähän kerrallaan ja ihan rauhassa.
Kiitos taas kommentista! Jep, siihen päädyin itsekin. Jos nyt alkuun vähän harvempi karkkipussi, pikkuhiljaa. Jospa vaikka välttyisi siltä sokerikrapulaltakin, mikä on myös ihan tosiasia. Ei nyt liikaa stressiä tuosta, pääasia että tipaton jatkuu. 11 kk täynnä. Nyt tuo ei näytä miltään järin pitkältä ajalta. Vaikkei siitäkään niin kauan ole, kun viikko oli ihan todellinen ponnistus ja suuri saavutus.
Ihan jokainen kohta raittiuden tiellä merkitsee. Onnittelut kaikille niistä hetkistä! ?
Joskushan juomisen tai tupakoinnin korvaa syömisellä, jolloin paino voi nousta rajusti ja se voi olla terveyden kannalta huono juttu.
Sinä olet mielestäni ihan hyvällä uralla, kun näin ei ole käynyt, joten ehkä tosiasn maltilliset linjanmuutokset ovat parempi kuin totaalikielto.
Itse kaipaan elämään kivoja ja mielihyvää tuovia asioita, mieluusti joka päivään. Toki niitä on paljon muitakin kuin syöminen, mutta herkutkin ja pulla ovat tärkeitä. Ihmisten makeahimossa on ilmeisesti ihan geneettisiä eroja ja itse olen mieltynyt karvaampiin ja suolaisiin makuihin enemmän kuin makeaan.
Tumma suklaa, muutama pähkinä ja tummapaahtokahvi kuuluvat liki joka päivään. Vahvempaa tummaa suklaata syö jotenkin automaattisesti vähemmän, jonkun 50% 100g levyn saatan syödä kerralla.
Herkuissa yritän tehdä järkeviä päätöksiä jo kaupassa ja pakkauskoko on oleellinen asia. Niitä, joiden syömistä ei pysty lopettamaan ennenkuin pussin pohja pilkotttaa, ostan pienimmän pakkauksen.
Perunalastutkin on suunniteltu niin pirullisesti, että niiden syömistä on vaikea lopettaa; suutuntuma, rapina, suola pinnassa. Kyllhän näitä tuotekehittelyssä mietitään. Ei siis missään nimessä jättipussia minulle vaan pienin. Muuten edessä on Naurismäen kuvaama krapulankaltainen tila ja sipsien kohdalla myös kunnon pöhötys.
Syömishäiriötaustasta huolimatta minulla on ihmeen hyvä balanssi syömisen ja herkkujen suhteen, enkä tunne huonoa omatuntoa tai syyllisyyttä syömisistäni, vaikka söisin joskus vähän liikaakin herkkuja.
Eli ehkä pakkauskoon valinta tilanteen ja herkun mukaan auttaa ja toisaalta oman kehon ja mielen kuunteleminen.
Olen itse saanut paremman yhteyden kehooni ja tunnistan paremmin, milloin kaipaan liikettä, milloin lepoa. Ruokamielitekojakin tulee greipistä maksapihveihin ja suklaasta ja pullasta kalaan. Välillä ruoka maistuu enemmän ja välillä vähemmän.
Varmaan sinullekin Elohiiri löytyy sopiva tapa ja määrä herkutteluun! Alkoholin jättäminen on jo järisyttvä muutos niin kehon kuin mielen hyvinvoinnin kannalta.
Riippuvuussairauksissa yhdestä riippuvuudesta toipuminen johtaa helposti toiseen riippuvuuteen.
Jokin tulee tilalle. Oi tätä meidän aivokemiaa!
Kiitos kommenteista! En näköjään ole motivoitunut herkkulakkoon. Tämä on ollut sellainen hetkellinen päätös, mikä tuli aiemmin välillä alkoholinkin kanssa. Että nyt kyllä alkoi uusi uljas elämä, ja piste. Ei alkanut. Jospa ensi vuoden alusta olisi sellainen hyvä hetki aloittaa “herkkutipaton”.
Alkoholin suhteen sen sijaan on tässä vuoden aikana vahvistunut ajatus, että en halua juoda jatkossakaan. Ei ole kerrassaan mitään mielenkiintoa heittää nykyistä tilannetta ja sen eteen tehtyä työtä romukoppaan, edes hetkellisesti. Totta kai on ollut paljon kivojakin hetkiä alkoholin parissa. Tosin ne kaikki ovat olleet seurassa. Ei tule mieleen ainuttakaan kertaa, että olipa kiva silloin kun nollasin itsekseni kotona. Se sai aiemmin ajattelemaan, että haluan juoda seurassa jatkossakin, mutta se ajatus on kadonnut. Moni muukin asia ja tilanne on ollut todella kiva ilman, että haluaisin kokea niitä enää. On esim. ollut ihmissuhteita, joita muistelen lämmöllä, mutta jotka ovat ihan syystä historiaa.
Viime aikoina minulle on ilmaantunut fyysisiä terveyshuolia, mitkä ovat varmaankin olleet olemassa vuosia, mutta jotka olen ohittanut pitkälti juomiseni takia. Olen nyt hakenut niihin apua, mikä on parantanut elämänlaatua entisestään. Vielä ovat tutkimukset ja jatkosuunnitelmat vähän kesken, mutta jo ajatus avusta helpottaa. Surullista, miten kaltoin olen kohdellut itseäni tästäkin näkökulmasta.
Olen myös surullisena seurannut tilannetta, jossa mielenterveysongelmat lisääntyvät, eikä niihin saada apua. Sitten kun ihminen turvautuu päihteisiin, häntä kohdellaan “vain” päihdeongelmaisena. Aivan mahdoton, kestämätön tilanne.
Tsemppiä kaikille, plinkkiystävät. Olette mielessä ja toivon kovasti kaikille kaikkea parasta.
Minä olen ollut raittiina vasta 2,5 kk eikä sen pituinen tauko ollut juodessakaan tavaton. Mutta se, mikä on tällä kertaa toisin on se, että samalla olen ryhtynyt aivan uudenlaisen elämäntavan rakentamiseen. Ja ei sekään uusi ole siinä mielessä, ettenkö toimeliaasti olisi ennenkin rakentanut nimenomaan uutta, parempivointista elämää mutta viime vuosien jonkinlaiseen kehitykselliseen taantumiseeni nähden tilanne on uusi. Ei ole kulunut aikaa paljoakaan, mutta olen jo saavuttanut niin paljon paremman olon ja mielenterveyden, että sitä alkaa haluta lisää - ja samalla yhä vähemmän sitä, mikä tuota hyvää vointiani rapauttaisi. Minäkään en halua kieltää hyviä hetkiä alkoholin parissa tai suhtautua asiaan muutenkaan mustavalkoisesti. En myöskään ollut aivan ravalla. Minulla toimi kaikki sellainenkin, mikä toimii myös nyt: vain juominen ja siihen välittömästi kytkeytyneet asiat eivät todellakaan toimineet. Tuo edellä mainitsemani kehityksellinen taantuminen tarkoittaa minulle eräässä mielessä tylsistymistä ja jumiutumisen kokemusta epätyydyttävään elämään. Nyt koen saaneeni siitä jonkinlaisen otteen, riittävästi. Voin olla vastuussa itsestäni ja sitä kautta myös ihmissuhteistani niiltä osin kuin minä itse voin niistä vastuussa olla. Lopun vastuusta voin jättää niille, joille vastuu kuuluu ja jotka sitä voivat kykyjensä mukaisesti ottaa. Luulen olevani edes vähän parempi isä lapsilleni, joiden ei ole pakko virittäytyä koko ajan aistimaan tunnetilojani mukautuakseen niihin. Hankalimmillani ajauduin psyykkisessä stressissä sellaiseen pinteeseen, että olin myös juomattomissa vaiheissa hyvin uupunut ja jännittynyt. On uskomatonta, että myös tuo pinteisyys minussa on antanut periksi varsin lyhyessä ajassa - en todellakaan olisi arvannut.
Minulle ei nähtävästi vain riittänyt se, että pääsen irti kaljakoukusta, juomiskierteestä. Minun oli ryhdyttävä aktiiviseen työhön mutta siihenkin motivoiduin vasta, kun sain todella kokea iloa ja vahvistumista sen avulla. Olen huomannut, etteivät muunkaanlaisista mielenhaasteista kärsivät saa useinkaan aloitetta itselleen ennen kuin kärsivät ”riittävästi” ja toisaalta saisi jotakin otetta muutoksen mahdollistamasta todellisesta hyvästä. Ihminen on kai turvallisuuden- ja mukavuudenhaluisena varsin haluton muuttumaan, noin lähtökohtaisesti. Omassa kärsimyksessä vellominenkin voi olla sentään tuttu maasto, ainoa tunnettu, jossa navigoida ja pärjätä.
Tuntuisi tosiaan hulluudelta heittää nyt kaikki tällainen pois vain siksi, että jokin itseään toistava kapakkahetki voisi taas toistua samanlaisena kuin vuosien ajan jo toki. Se, mikä niissä varsinaisesti oli hyvää ja kivaa, voi ainakin minun elämässä toteutua ilman kapakkaakin: se, mikä ongelmallista ja huonoa oloa edistävää, ei siksikään ole enää ”välttämätöntä”.
Kuulostaa järkevältä. Vaikka toisin luulee, usein yksikin juomakerta aktivoi riippuvuuden/juomahalun ja alkaa uusi taistelu… palaa vähän lähtöruutuun. Minä olin lopettamisyritysteni (joita oli varmaan yli 10 vuoden ajan) aikana välillä puolikin vuotta juomatta, kävin silloisen puolisoni ja muiden kanssa baareissakin ja nautinkin siitä. Jonain hetkenä tuli taas se ajatus, että miksen voisi muutaman ottaa… Siitä alkoi uusi kosteampi kausi. Jäin kiinni kuin liisteriin, josta irti repiminen tuntui työläältä. Mieliala laski, nukkuminen huononi ja muillakin elämän osa-alueilla jotenkin katsoi iso osa siitä hyvästä minkä olin saanut.
Kurja juttu nuo fyysiset vaivat, mutta hyvä, että ne on nyt havaittu ja mahdollista tutkia ja hoitaa. Alkoholin käytöstä pidättäytyminen sinänsä on jo hyväksi; eipä taida olla yhtään fyysistä tai psyykkistä ongelmaa, jota juominen ei pahentaisi.
Minäkin olen katsonut surullisena ja raivoissani kaksoisdiagnoosipotilaiden kohtaloa. MOT ohjelmassakin hoidon saamisen vaikeudesta puhuttiin Miki Liukkosen ja Jasmin Voutilaisen itsemurhia käsitelleessä jaksossa. Terveydenhoidossakin ja päättäjätasolla on kaikesta tiedosta huolimatta vallalla asenne, että päihderiippuvuus on ihmisen oma vika ja hoidettavissa ihan vaan itseään niskasta kiinni ottamalla ja SITTEN on mahdollista saada muuta hoitoa. 
Vielä 20 vuotta sitten apua sai paljon helpommin.
Mukavaa sunnuntaita!
Nuorten puolella asiat ovat usein vähän paremmin ja apua saatavilla, jos tosin Orpon hallituksen aikana mm. nuorten ammatillisen kuntoutuksen myöntämisiä on jo kiristetty ennen ensimmäistäkään lakia tai voimassa olevaa budjettileikkausta. Tämä vähän ”kentältä kuultuna”, mutta silti. Se on silti ollut tähänkin asti vakio, että esim. Kelan kuntoutuspsykoterapiaan pääsemisen ehdoksi on saatettu antaa vuoden puhtaat seulat. Se on aika pitkä aika kusta purkkiin, kun pää on tohjona ja aina tämä tohjous ei suinkaan merkitse niitä muodikkaita diagnooseja - valitettavasti myös mielenterveyskuntoutujat jakaantuvat monessa mielessä hyvä- ja huono-osaisiin.
Just viikolla yritin löytää paikkakunnaltani ”ensimmäistä osoitetta”, josta aloittaa, kun moniongelmainen aikuinen (yli 30 v.) pyrkii asianmukaisen hoidon alkuun. Ensin sai googlata aikansa julkisen terveydenhuollon oikeaa sivua esiin, sen jälkeen perehtyä tarvittavan esiselvityshörpäkkeen saloihin, minkä jälkeen eteen tuli tieto, ettei sen käyttö olekaan välttämätöntä ajanvaraukselle. Tämän jälkeen alkoi pitkäpiimäinen oirekuvaston selventäminen, minkä jälkeen kaikki 20 valittua oiretta tuli kuvailla vielä sanallisesti. Tämän jälkeen päästiin ajanvarauskalenteriin, josta ei suinkaan poimittu sopivia aikoja vaan ilmoitettiin päivän ja tunnin tarkkuudella, milloin asiakas EI ainakaan pääsisi ajanvaraukselle. Kaikki tämä jouduttiin tekemään vähän kiireellä ja sekin kesti silti noin 50 minuuttia. Aiempi yritys hänellä on johtanut SSRI-lääkitykseen, joka omaa elämönkouluaan laittomillakin pää- ja sivuaineilla suorittaneelle on mahdottoman hyvä idea etenkin, kun juurisyyt saattavat hyvinkin löytyä ns. nepsy-kirjolta.
Palveluita olisi mutta niiden saatavuus on usein todella heikkoa ja kummallista siihen nähden, että aivan kaikkiin muihin palveluihin on pistetty viime vuosina todella kovaa ”tuottavuusloikan” painetta ja yksi osa tätä on se, että palveluiden olisi oltava tarvelähtöisempiä eli ymmärrettävämpiä ja helpommin saavutettavia. Mielenterveyspalveluita tämä ei tunnu koskevan, pois lukien rahoissa oleville suunnatut palvelut ja järjestöpohjaisten toimijoiden palvelut.
Kaiken lyhyt- ja ratkaisukeskeisyysintoilun taustalta olen itse ollut kuulevinani myös tietynlaisen helppouden ihanteen. On varmasti totta, että hyvin monelle lyhytterapiat ja jopa kertaluonteiset, konsultatiiviset palvelut ovat riittäviä. Mutta samalla on totta, ettei tietty mielenterveysjeesustelu juurikaan keskity esim. persoonallisuushäiriöistä tai vaikkapa sekamuotoisista skitsofrenioista kärsivien tarpeisiin. Tämä korostuu myös puheessa nuorten mielenterveysongelmista: he kaikki eivät ole huippulukiossa kapitalismin alttarille uupuneita sankarisuorittajia. Merkittävä osa heistä kärsii myös neurokirjon vaikeuksista, vakavista mielisairauksista yms. ja näiden tilanteet voivat edelleen jäädä täysin hoitamatta. Jälki on liian usein rumaa.
Osutte taas niin naulan kantaan, ettei tosikaan. Ei oikeastaan lisättävää. Minäkin olen työssäni tavallaan se, jonka pitäisi tuntea palvelujärjestelmä ja osata ottaa yhteyttä oikeisiin paikkoihin. Mutta se ei todellakaan toteudu. Aina uudestaan saa googletella ja ihmetellä, ja tulla pallotelluksi numerosta toiseen ja takaisin. Varsinkin nyt hyvinvointialueiden alkutaipaleella ollaan aika kujalla vähän siellä sun täällä. Ja varsinkin jos ei voi riittävän huonosti vielä, jää todella helposti korkeintaan yksittäisen konsultaation varaan. “Seuraillaan tilannetta”.
Noin viikon kuluttua on vuosi tipatonta täynnä. Ja haluan sanoa sen olevan nimenomaan ensimmäinen vuosi. Jälleen tekee mieli itseään vähätellä, että eipä tässä nyt mitään, ei se ongelma varmaan niin kummoinen ollut edes. Mutta kyllähän se ihan rehellisesti oli ja on aivan epäilemättä olemassa edelleen. Kyllä sen todisti jo viime vuosi, kun yritin vähentää. Vaikka vähensinkin, askel lipsui hirveän helposti ja useamman kerran vuoden aikana. Jatkaminen olisi johtanut vain uuteen liukasteluun ja energian tuhlaukseen. Pieniin onnistumisiin ja lukuisiin pettymyksiin. En voinut syödä ja säästää.
On ollut toisaalta helppoa ja toisaalta vaikeaa. Paljon pohdintaa ja ajatusten järjestelyä uudelleen. Pitkä alakulon harmaa jakso. Houkutuksia nopeaan nollaukseen. Tilanteiden pitämistä tylsänä ilman alkoholia. Häpeää raittiudesta ja huonommuuden tunnetta. Sosiaalisten suhteiden vähentämistä ja lisäämistä. Ilon ja rentouden löytämistä uudelleen vanhoista asioista, kuten musiikista. Parempia yöunia, paljon onnellisia aamuherätyksiä. Toimivampia lääkityksiä muihin olemassa olleisiin vaivoihin. Muutama pudonnut kilo, palannut kasvojen hehku. Lisääntynyt tahto mennä, tehdä ja kokea, paljon laajemmalla skaalalla, ilman kiirettä pois.
Tämä on tie, jota haluan kulkea jatkossakin. Ja haluan kulkea sitä yhdessä teidän muiden plinkkiläisten kanssa. Mukaan mahtuu!
Minulla on kokemusta ongelman mielessä pienenemisestä ehkä kai siksi, ettei raittiina ongelmaa kerta kaikkiaan ole :mrgreen: Juomisen voi siinä mielessä suorastaan unohtaa, hyvässäkin mielessä toki, kun se lakkaa merkitsemästä mitään. Mutta aikanaan minulle kävi kolmen vuoden raittiudessa siten, että poltin sitten muulla tavoin itseäni loppuun ja sen myötä mieleni taisi jollain tavalla menettää sen kuuluisan joustavuutensa, mitä pidetään hyvän mielenterveyden keskeisenä määrittäjänä. Melko kiivastahtinen elämäni urautui tietyille laduilleen (silloin tein paljon töitä, opiskelin korkeakoulututkintoa, seurustelin ulkomailla asti ja tein paria thaitheellista projektia vähän isommin - ja kaikkea tätä yhtä aikaa) ja jälkeenpäin tajusin uupuneeni. Siihen jumiin kaipasin ulospääsyä ja näin vanha vihtahousu, viinapiru, alkoi kuiskutella omiaan. Vuoden verran menikin oikein hyvin mutta kovan vastoinkäymisen myötä juomiseni lähti taas käsistä ja putketkin kuuluivat äkkiä kuvaan. Toisin sanoen: ongelman palikat ovat aina tallella, kun kyse on riippuvuudesta, mutta kyllä ne lakkaavat hallitsemasta ajattelua ja tunteita. Aikaa siihen vain menee ja tämänhän sanon itsellenikin nyt lohdutukseksi ja helpotuksekseni. Ajattele, millä kaikilla tavoin elämästäsi on tullut täydempää, ja kuitenkin tuo kaikki on tapahtunut ”vain” vuodessa. Siinä ei ole mitään vähäteltävää, kun ajatellaan, kuinka vaikeasta ongelmasta päihderiippuvuudessa on kysymys. Vielä vähemmän siinä on mitään hävettävää!
Tuo on ihan totta, ja minullakin tuon suhteen ajatukset aaltoilevat voimakkaasti. Välillä ajattelen, ja haluankin ajatella, ettei ongelmaa ole, kun sitä ei nyt raittiina ollessa ihan oikeasti ole. Onpa tuota hassua sanoittaa, mutta siis juuri niin kuin totesitkin. :mrgreen: Välillä taas uppoan aika syvästikin muistamaan, että ongelma on ja pysyy. Uskon edelleen ihan vakaasti, että voisin juoda kännit vaikka ystäväni kanssa ja jättää sen siihen. Pointti on se, mihin asentoon aivoni siinä vaiheessa taas naksahtavat. Ystävä ajattelisi varmaan, että olipas kerrassaan rentoa ja mukavaa, ja jatkaisi suunnaten ajatuksensa eteenpäin muihin asioihin. Töihin, jouluvalmisteluihin, lomasuunnitelmiin, harrastuksiin, koulutuksiin… Omaan mieleeni taas jäisi kummittelemaan, mitä ja milloin joisi seuraavaksi. Että voisikohan sitä vähän ostaa, kun tuntui niin kivalta. Vaikka päättäisinkin olla ostamatta, se tuntuisi vähän harmilliselta ja koko pohdinta veisi aivan suhteettoman paljon tilaa ei-ongelmaiseen ajatusmaailmaan nähden. Nyt kun vihdoin olen saanut ajatukseni raiteilleen, haluan pitää ne niin.
En muista olenko kommentoinut täällä yhtä Roope Salmisen kommenttia, olisikohan ollut Ylisen podissa. Hän sanoi joskus ihmetelleensä, miten ystävä pystyi tyytyväisenä juomaan muuta kuin alkoholia, jos tarjolla ei yllätykseksi ollutkaan ihan mieleistä alkoholijuomaa. Tunnistan itsessäni ihan saman. Jos olin jo päättänyt ottaa alkoholia, todellakin otin mitä oli tarjolla, vaikka se olisi ollut kuinka pahaa. Jos olutta ei ollut, seuraava vaihtoehto ei todellakaan ollut ihan hyvä vissy, vaan ällömakea siiderikin kelpasi.
Toinen täältä Plinkistä luettu lempilauseeni “en halua enää koskaan lopettaa juomista” lisäksi on muuten “harvemmin se juomatta jäänyt alkoholi harmittaa”. Tottahan se, ei todellakaan kaduta ainutkaan vuoden aikana juomatta jäänyt juoma tai kokonainen ilta.
Jatkan vielä eri postaukseen, kun koin aika pysäyttävän hetken. Tuossa alkoholia liippaavia artikkeleita selaillessani tuli yllättäen vastaan juttu, jossa entinen koulukaveri yläasteelta kertoi elämästään. Tai ei hän mikään kaveri ollut, olimme ihan eri piireissä, eikä minun nimeni todennäköisesti jäänyt hänen mieleensä kuten hänen minun. Hän kuului suosittujen porukkaan ja pidin häntä aika ylpeänä, turhankin itsevarmana. Hänellä oli muodikkaat vaatteet ja coolit jutut. Mielessäni sijoitin hänet parempiosaisten lokeroon, jolta tuskin puuttui mitään.
Nyt, yli kolme vuosikymmentä myöhemmin huomaan luulleeni väärin. Hän onkin tuolloin kärsinyt vanhempansa vakavasta alkoholismista, ottaen vastuuta aivan liian paljon, aivan liian varhain. Hän on kasvanut aikuiseksi tosi nuorena, heti silloin yläasteen jälkeen, kun itse olin vielä pitkään ihan lapsi. Hänen silloin kokemansa on johtanut hänet taisteluihin omankin mielenterveytensä ja riippuvuuksien kanssa. Tuntuu kurjalta miten väärin olen tulkinnut, ja jotenkin epäreilusti piehtaroinut omissa hankaluuksissani.
Meilläkin on loppujen lopuksi hämmästyttävän paljon yhteistä, vaikkei sitä olisi teininä uskonut varmaan kukaan. Ei voi tietää, kun ei tunne.
Konkretisoit todella osuvasti tuon ”aivojen asentoon jäämisen” kokemuksen. Minulla aivan sama, voisin hyvin juoda yhden tai voisin juoda kännin, ne jäisivät siihen. Viime keväänäkään en tirrannut kovin usein mitään kaatokännejä vaan lähinnä sellaisia kaljapöhniä, joissa rajakin tuli vastaan. Pidempänä viihdeiltana säätelin humalaa juomalla välillä paljon vettä tai limuja. Kännääminen itsessään ei enää antanut juuri mitään enkä enää pitänyt lainkaan liian kovasta humalasta. Monikaan ei tässä näkisi ongelmaa, joskin tuo kevään lähes kokoaikainen kaljoittelu sitä tosiaankin oli. Isompi ongelma oli ja on todellakin se, mihin ”asentoon aivot jäävät”. Eikä se merkitse vain sitä, että offin vaihduttua oniin, juomisesta tulee minulle pakkomielteistä toistoa, riitti. Se on myös sitä, että samalla ikään kuin katoan yhteydestä itseeni, tunteisiini, ajattelunikin ihan todella yksinkertaistuu ja jollain tavalla typertyy. Kierteen synnyttämä stressi ja uupumus pilaavatkin sitten kaiken muun.
Tämän takia jään paljon mieluummin harmittelemaan juomattomia kuin juotuja tuoppeja - se on kyllä lohkaistu sekin :mrgreen:
Joka tapauksessa, päihderiippuvuus elää vähintään jälkenä jossain aivonpersiissä, mutta harva meistä on sittenkään mikään ”alkoholistiluonne”. Mutta kovin tuntuu olevan yleistä se, että riippuvuutta selittävien taustojen kivuliaat juurisyyt piilevät tunteissa ja kehityksen kannalta keskeisten ihmissuhteiden perinnössä. Sitä, mitä ei pysty näyttämään, täytyy usein pyrkiä peittämään ja monille se kompensaation keino on luoda pinnaltaan hyvinkin cool julkisivu. Olen joskus todennut, etten voi sanoa tuntevani ketään sellaista kovin hyvin, jonka surua en tunne lainkaan ja oikeastaan tuo tarina tuttavastasi vain palauttaa mieleeni sen, miksi näin päädyin joskus kiteyttämään.
Tuo kokonaisvaltaisuus on myös tosi osuvasti kuvattu. Juuri niin, että koko elämä, aivot ja olemus menee pitkäksi aikaa solmuun, kun juo kerrankin. Sitten seuraa tietysti entistä isompi tarve ja halu nollata tilannetta. Tasapaino on jotenkin niin herkillä, että parempi kun ei sotke sitä alkoholilla ollenkaan.
Ei vitsit muuten miten osuvaa! Miten en ole tuota koskaan osannut ajatella noin. Ihan totta. Se on myös se puoli, minkä itse pidän mieluusti hyvinkin visusti piilossa jopa ihan lähimmiltäni. Ja joskus sitten marttyyrinä loukkaannun, kun ei osata edes ajatuksia lukea. Pakko myöntää.
Nyt on kyllä tunteet tulleet pintaan ja se on pääosin ihanaa. Kerroinkin jossain aiheessa, etten itkenyt kuukausitolkulla ollenkaan, vaikka tunsin siihen tarvetta. Nyt tippa tulee silmään varsinkin ilosta ja liikutuksesta ihan tuon tuosta. Jopa siis teidän muiden plinkkiläisten kirjoitusten ja onnistumisten takia. Samoin kuin hersyvä naurukin. Pääosin se siis tuntuu ihanalta, mutta kyllä sitä tulee valitettavasti monesti hävettyäkin. Enhän minä ole tuollaiseen tottunut, turrutellut menemään vuosikausia. Yrittänyt olla kylmänviileä, analyyttinen ja järkevä ihminen. Muka.
Lainasin vielä itseäni tuolta vähentäjäketjustani, kun tämä tuli yhtäkkiä mieleen hampaita pestessä. Nyt tuntuu niin ällöttävältä, että olen vuosien varrella todella monesti juonut ja nukahtanut pesemättä hampaita. Nyt en muista milloin viimeksi olisin tehnyt niin. Välitkin tulee langattua ihan rutiinilla. Nämäkin ovat muutoksia, mitä on varmaan joskus ihan hyvä palautella mieleen, jos aika meinaa kullata muistoja.
Muistan ihan viime kesältä tilanteen, miten vapauttavaa oli tunnustaa vaimolleni ihan tosiasiallisiin virheisiini ja huonoon köyttäytymiseeni kohdistuvat syytökset silloin, kun ne olivat todellisia. Ei kukaan ole vastuussa siitä, mikä tai millainen on (olemuksellinen ulottuvuus) vaan ainoastaan teoistaan. Ja niistä voi olla vastuussa, jos voi luottaa siihen, että jollakin tasolla tämä toinen ymmärtää omankin virheellisyytensä tuntiessaan, ettei kukaan muukaan ole täydellinen. Ainakin voin itse seistä selkä suorassa niiden asioiden kanssa, joille voin jotakin tehdä ja aivan siitä riippumatta, miten toinen siihen suhtautuu. Omat surut ja haavoittuvuus ovat tasoja, jotka voi antaa esiin vain turvallisuudessa ja luottamuksessa mutta niiden panttaaminen voi olla myös epäreilua manipulointia toisen syyllistämisen keinoin.