Taidanpa lisätä tämän vielä tännekin ja jatkaa pohdintaa hieman. Kirjoittelin seuraavan kappaleen siis tuonne metsänpeiton ketjuun. En muistaakseni ole hirveästi vanhemmistani kirjoitellut ja ainakin siitä taitaa olla aikaa, joten kunhan pohdiskelen hiukan tätäkin aihetta näin vapaapäivän ratoksi.
Olen myös miettinyt ajoittain paljon vanhempieni toimintaa. Isänihän oli alkoholisti ja vasta pitkällä aikuisuudessa olen ymmärtänyt, että myäs seksi-/pornoaddikti. Nehän taitavat aika useinkin kulkea käsi kädessä, meidän dopamiinihakuisten ihmisten mielissä. Humalassa siis jutut muuttuivat täysin lapsen korville sopimattomiksi. Ja myös teininä ja aikuisenakin, kun jutut sinänsä olivat tuttuja, ei niitä olisi omalta vanhemmaltaan halunnut kuulla. Hän oli myös täysin kykenemätön vanhemmuuteen sikäli, että hän kysyi lapselta miten milloinkin toimitaan, eikä osannut asettaa rajoja, vastata kysymyksiin, antaa tukea tai aikuisen neuvoja. Vierestä puuttui aikuinen, vaikka hän siinä fyysisesti olisi ollutkin. Sen valossa ei ole mikään ihme, etten itsekään ole oikein oppinut luottamaan siihen, että ympäristö kantaa. Itse pitää tietää, osata, pärjätä ja ottaa selvää. Ja tosiaan, nyt kun itse katsoo kouluikäisiä, toivoo todella, että heillä on elämässään turvallisia ja vastuunsa kantavia ja osoittavia aikuisia. On musertavaa tietää, että kaikilla ei ole.
Isäni siis joi ihan sitä peittelemättä. Äidille maistui viikonloppuisin. Monet kerrat tuli istuttua iltaa muidenkin humalaisten aikuisten seurassa, mutta niistä kerroista ei oikeastaan ole huonoja muistoja. Siellä kun oli myös muita lapsia, joiden kanssa oltiin ja valvottiin myöhään. Aikuiset olivat aina iloisia ja riehakkaita, lauloivat, nauroivat ja pelasivat lauta- tai korttipelejä. Mutta kyllähän siitä mielikuva syntyi, että kännissä on hauskinta.
Molemmilla vanhemmilla oli myös häpeää, mikä heidän sukupolveaan leimaa. Äitini oli sinänsä hyvä vanhempi, mutta sairasteli jonkin verran ja oli varmasti väsynyt. Teki kyllä ehdottomasti parhaansa, mutta ei ehtinyt/jaksanut olla myöskään niin läsnä kuin lapsena olisin tarvinnut. Isä taas oli kiltti, mutta usein humalassa ja räävitön, tai sitten ei ollenkaan läsnä. Minä lapsena valitsin mitä teen, mitä syön, mitä puen päälleni, mitä otan mukaan kouluun tai harrastukseen… kaiken. En saanut neuvoja edes kysyessäni. “Nii, en tiedä, jaa’a.” ja poistuminen tilanteesta. Ja tunnollisena lapsena opinkin suoriutumaan. Olin kympin oppilas. En vain ihan itsekään ymmärtänyt stressiä, mikä siitä kaikesta seurasi. Muistan ala-asteella ollessani aamulla miettineeni pääni puhki, että onko hiihtokeli vai ei. Kun koulussa oli hiihtoa jos keli sallii. Tunsin, että minun on ratkaistava asia aivan yksin. Kun sitten kannoin sukset kouluun, olin ainut ja muut nauroivat ja nälvivät asiasta. Siitä opin jälleen, että valinnat ovat tärkeitä. Minä teen ne yksin ja epäonnistumisesta seuraa ihan järkyttävä häpeä.
Vielä nykyäänkin huomaan tekeväni paljon asioita varmistellen niin, että olen varautunut kaikkiin vaihtoehtoihin. Siitä on tietenkin hyötyäkin, koska harvoin tulee tenkkapoo esim. töissä. Mutta samalla tulee suunniteltua ja murehdittua aivan hirveän paljon liikaa ja ylimääräistä. Kaikkea sellaista mikä ei koskaan toteudu. Aivan ehdottomasti yksi vaikuttava tekijä oman alkoholiriippuvuuteni synnyssä.
Siksi toivoisin, että myös hyvin suoriutuviin lapsiin ja heidän mahdollisiin tuen tarpeisiinsa osattaisiin kiinnittää huomiota. Vaikka aina on vastassa ne resurssit. Ne kuuluisat resurssit.
