Viimeisiä kesälomapäiviä viedään. Töihin palaaminen tuntuu ihan mukavalta, vaikka on sitä ollut lomailukin. Itse asiassa jotenkin mukavinta aikoihin. Joku balanssi taitaa alkaa nyt löytyä olemisen ja tekemisen välillä, ihan luonnostaan. Yllätyksekseni olen myös alkanut toteuttaa tervellisempää ruokavaliota. Olisin luullut, ettei se ainakaan lomalla tapahdu. Onkin näköjään päinvastoin, töissä tulee helposti syötyä huonosti ja sitten vapailla mätettyä liikaa. Nyt täytyy pyrkiä parempaan tasapainoon myös arjessa. Tai mikä parasta, ei täydy vaan tunnen siihen ihan aitoa halua päästyäni hyvään vauhtiin.
Olen viime päivinä katsellut uutta Someäidit-sarjaa ja iloinen yllätys oli, että Kaksi äitiä -kanavan Ella kertoi lopettaneensa alkoholin käytön samoihin aikoihin kuin minäkin. Eli kun sarja on kuvattu vuosi sitten, niin siitä puolisen vuotta taaksepäin. Olen aikanaan seurannut heidän Youtube-kanavaansa melko aktiivisestikin ja kokenut, että Ellan luonteessa on paljon samaa kuin minun. Hauska sattuma siis. Sarjassa hän pohti ohimennen samaa teemaa kuin me täällä, eli miksi sitä haluaa illanistujaisissa keksiä selityksiä mieluummin kuin simppelisti kertoa lopettaneensa käytön. Reaktioiden pelkoahan se toki on, eikä se pelko ikävä kyllä ole aina ihan turhakaan. Ehkä vielä joskus nekin asenteet korjaantuvat.
Viimeisten lomapäivien viimeistä lomapäivää viedään. Tällaisena armottomana jännittäjätyyppinä jännittää hieman. Vaikka työpaikka on tuttu ja kiva, ja järki sanoo, ettei tässä nyt mitään ihmeellistä ole, niin kroppa se vaan jaksaa hälyttää. Juuri tällaisia(kin) tuntemuksia saa nyt tuntea ja huomata. Ja niiden äärelle on ihan kiehtovaa toisinaan pysähtyä. Vaikka tunne on tunteena epämukava, ei sitä tarvitse vimmalla työntää pois. Sen kun toteaa, että tällaista se näköjään on meikäläisellä.
Olen täällä huudellut puhumisen ja avoimuuden merkitystä, mutta olen siis itse vielä ihan lapsenkengissä. Harjoittelen, mutten useinkaan onnistu. Eilen puolisoni onnistui loukkaamaan minua pahasti. Yritin nöyrään ja hiljaiseen tapaani ottaa esiin yhden epäkohdan, minkä toivoisin taas töiden jatkuessa muuttuvan. En ollut uskoa, minkä tölväyksen sain takaisin. Ihan neutraalilla äänellä heitetyn kommentin, mikä veti jalat alta. Menin totaalisen lukkoon. En osannut itkeä, nauraa, suuttua, tehdä tai sanoa yhtään mitään. Sillä seurauksella, että toimintakyvyn hiljalleen palatessakaan en enää sanonut mitään, vaan jäin “mököttämään”. Mietin asiaa joka kannalta, vielä yölläkin. Että mitähän hittoa hän oikein tarkoitti ja yritti saavuttaa. Tarkoittiko oikeasti satuttaa vai puolustiko “vain” itseään. Ja miksi hemmetissä minä en osannut taaskaan reagoida. Kyllähän tuollaiseen pitää reagoida. Se olisi neuvoni joka ikiselle vastaavassa tilanteessa.
Nyt ollaan tilanteessa, että minä koen hänen loukanneen minua pahasti, mutta en sano mitään. Hän taas ei myöskään osaa asiaa aikuismaiseen tapaan kysyä, vaan kokee minun loukkaavan mököttämiselläni häntä ja reagoi kiukuttelemalla takaisin. Pattitilanne.
Se on ehkä joku samankaltainen mekanismi, minkä ansiosta huomaamme juovamme pyhistä ja varmoista päätöksistä huolimatta. Että nyt kyllä jatkossa sanon vaan alkoholille ei ja sillä selvä. Enää kukaan ei minua ohjaile, helppo homma! Kunnes ollaan taas aaaivan vietävissä. Tähän kokemaani tilanteeseen olen jopa harjoitellut repliikkejä. “Oliko nyt ihan asiallista?” “Mitä tarkoitat?” “Oletko todella tuota mieltä?” tmv. Silti itse tilanteessa, kaikki sanat ja koko toimintakyky katoaa taikaiskusta. Ihan hiton rasittavaa!
No, sentään en juo. 628 raitista päivää takana. Ei läheskään niin paljon kuin haluan, muttei enää ihan vähänkään. Antaa laskurin rullata.
Kamppailen tämän saman ongelman kanssa. Miten se voikin olla niin vaikeaa?!
Ehkä tämä on tyypillistä “kiltisi tytöksi” kasvatetuille; jotenkin niille omille tunteille ja tarpeille ei ole koskaan ollut tilaa tai tunteiden ilmaisusta on rangaistu.
Kasvoin olemana muita varten, minulla ei ollut väliä. Jos itkin, jäin yksin, sain osakseni halveksuntaa tai jääkylmän pois kävelemisen. En siis oppinut edes tukeutumaan muihin tai saamaan lohtua. Se ei kuulu(nut) minulle.
Omalla kohdallani käy usein lopulta niin, että nielen kaikenlaista, joka jää muhimaan ja lopulta saa helvetillisen raivokohtauksen tai alan itkeä, mikä tuntuu nöyryyttävältä. En useinkaan mököttele pitkään. Äitini sen sijaan piti viikkojen mykkäkouluja ja silminnnähden nautti, kun itku kurkussa anelimme häntä puhumaan.
Aikuiselämäni ihmissuhteet ovat olleet pääosin saman toistoa; valitsen seuraa, joka poistuu paikalta, sättii tai haveksuu tunnereaktioitani. Ehkä minua vaivaa trauman toistamispakko. Itse asiassa heilakin toimii joiltain osin samoin eli erimielisyyksissä mieluusti poistuu ja haluaisi että hankalat asiat puff vaan katoaisivat itsestään. Vaikka pystymme kyllä aika monista asioita keskustelemaan.
Eri ihmisillä on erilaiset suojamekanismit johtuen persoonasta ja elämänkokemuksista. Hankalinta on tietysti, jos parisuhteessa ei pysty omia tuntemuksiaan avaamaan. Ymmärrys toista kohtaa kasvaisi, jos tietäisi mitä hän kokee ja ehkä pelkää.
No jatkakaamme harjoittelua! Eihän sitä heti voikaan joka tilanteessa onnistua toimimaan uudella tavalla, riittää että onnistumisia tulee ensin pienemmissä asioissa ja myöhemmin myös noissa, missä verbaalinen tälli osuu suojausten alle ja lyö ilmat pihalle.
Toivottavasti saat puolisosi kanssa keskusteltua tuosta tilanteesta jossain vaiheessa.
Ihmissuhteet on välillä v*itun vaikeita. Varsinkin jos tulee pattitilanne. Sellaisessa kuvaan astuu tarve olla oikeassa ja ylpeys. Kumpikaan ei peräänny. Siinä ei auta muu kuin se että jompikumpi nöyrtyy ja tulee vastaan ja se on osattava tehdä ilman piikittelyä tai piiloviestejä koska muuten tilanne lähtee eskaloitumaan.
Vaikka voi olla erittäin vaikeaa olla se joka perääntyy oikeassa olemisen tarpeestaan ja ottaa askeleita lieventääksern tilannetta niin se osoittaa aikuisuutta. Sisäinen lapsemme kyllä pistää vastaan.
Mulla oli vuosi sitten tilanne, että kaksoisveljen kanssa oltiin riidoissa. En enää edes muista mistä se johtui. Tiesin olevani oikeassa ja emme viestitelleet pariin viikkoon. Sen ajan huusin metsässä ja riitelin hänen kanssaan pääni sisällä ja haukuin häntä ajatuksissani ( hirveen terapeuttista) kun olin aikani purkanut patoutumiani tulin häntä vastaan ja pyysin anteeksi vaikka se vitutti ihan hirveesti. Tilanne kuitenkin rauhottui ja välit palautui.
Vaikka oli inhottavaa sanoa että anteeksi, olin väärässä niin se oli ainoa keino estää välien lopullinen katkeaminen.
Mutta se jätti jälkensä. Olisi hyvä että voisi puhua tunteistaan ja ajatuksistaan avoimesti. Mikäli se ei onnistu on hyvä miettiä antaako ihmissuhde sitä mitä siltä hakee vai onko aina se joka pienentää itsensä. Siksi minun neuvo ei päde suhteisiin jotka lähtökohtsesti on jotenkin vinksallaan
Oi että kun kolahtaa tuo mitä kirjoitatte. Sisarusparvessa, meillä ainakin, on näitä vallanpitäjiä, jotka haluavat kaikenlaista ja että muut hyppisivät heidän pillin mukaan. No kun se ei onnistu niin loukkaannutaan. Nuorempana olin kiltti ja harmiton, kait siksi joskus sanottiin tyhmäksi (takanpäin). Sitten kun join sanoin kaikki päin naamaa ja olin vihainen, katkera. Itkin itsesääli itkua kun en osannut puolustautua.
Mutta kun raitistuin niin ryhmässä, ohjelman avulla, ja myös terapiassa opettelin olemaan oma itseni enkä enää suostunut kaikkeen. Voi sitä ihmetystä. Ja vihaa. Mutta ajan oloon kun rauhallisesti olin selittänyt asiat niinkuin ne on, ettei minua enää voi “juoksuttaa” eikä muutenkaan alistaa, niin ei enää ole sellaista tullut ja kieltäytymiseni jostain on hyväksytty ilman vihanpitoa. Eikä minulle tule huonommuuden tunnetta kun minua ei kutsuta johonkin yhteiseen juttuun.
Pikkuisen tietenkin tulee hyljätty olo kun kuulee muiden sisarusten viettämästä illasta tms. Mutta en halua olla jonkun ihmisen tölväisyjen kohteena kun ollaan porukassa. Huomasin kerran että koko porukka meni jonkun asian taakse yhdessä, yksi ikäänkuin johti sitä ja toiset meni perässä. Tajusin tuolloin kuinka se tapahtuu kun on joku voimakas ihminen joka vetää muut laumaansa. Hävettää kun itsekin joskus olen juoruillut antautuneesti muiden mukana… ei hyvä. Jälkeenpäin paska olo.
Tällaista tänä aamuna. Olo on aika seesteinen vaikka yksinäinen olen. Tähänkin kait tottuu…
Ohoh, menipä monta päivää että päädyin täällä käymään. Kiitos kaikille loistavista kommenteista!
Vasta nyt täällä muistin tuon edellisen episodin puolisoni kanssa. Sen kanssa taisi käydä samoin kuin aina ennenkin. En jaksanut mököttää päivää kauempaa ja koko asia vain jäi, sen sijaan että se olisi jotenkin käsitelty loppuun. Ei varmasti ihan hyvä sekään, että asiat vain vaietaan taustalle ja jätetään sinne. Se kommetti ei ole minua sittemmin vaivannut, ja jotenkin tuntuisi hölmöltä ottaa asiaa puheeksi vielä. Ehkäpä kuitenkin tällä kertaa teen sen, ja mainitsen asiasta vielä.
Heti kun työt alkoivat, sairastuin. Kuume sahasi muutaman päivän melkoisesti. Olo oli tosi huono ja mieleen tuli monesti juomisajat. Tunteet, jotka tulivat fyysisen pahan olon myötä, olivat yllättävän samanlaiset kuin silloin. Se oli jännä huomata, vaikka tällä kertaa en ollut aiheuttanut olotilaani itse. Heräsin taas aamuyöllä pahaan oloon ja kaikki tuntui jotenkin kaatuvan päälle. Päässä jyskytti, oksetti. Vuorotellen kylmän ja kuuman hien puskeminen pintaan toi mieleen takaumia. Moni pienikin asia sai mielessä valtavat mittasuhteet, kun olin fyysisesti huonossa kunnossa. Hyi.
Alkoholi ei ole ollut mielessä muuten kuin siltä osin, että tulee pistettyä merkille, miten isossa osassa se joidenkin elämässä on. Ja samalla huomattua taas, miten isossa osassa se oli omassa elämässä. Ja miten hyvin sen on silloin joku nykyisessä tilanteessani ollut pakosti huomannut.
Huomenna olen nähtävästi ollut 21 kuukautta selvinpäin. Se tekisi mieli kertoa sille kolmisen vuotta takaperin Plinkkiin liittyneelle Elohiirelle. Ja kiittää häntä silloisesta päätöksestään.
Samasta päätöksestä onnittelen teitä kaikkia uusia ja vanhoja tovereita! Kun tarpeeksi haluaa, pystyy mihin vaan.
