Täällä joku, varmaan useampikin, suositteli kirjaa Samuli: Pimeydestä valoon. Sain sen juuri loppuun ja pakko suositella myös. Erityisen kiinnostava oli nimenomaan aika raitistumisen jälkeen. Kirjassa tuotiin hyvin ilmi, miten se ei todellakaan välttämättä ole suoraan freesiä olemista ja energian täyttämää ruusuilla tanssimista. Voi mennä vuosia, että aivoihin, tunteisiin ja elämään löytyy tasapaino. Itse juomisaika oli paljon hurjempaa kuin minulla koskaan, mikä taas toi eri tavalla hyvää mieltä siitä, etten koskaan uponnut niin pahasti. Samulin asemassa olisin tosin voinut ihan hyvin päätyä samaan. Ei minussa mitään sen ihmeellisempää ole, päinvastoin varmaan tylsä elämä on pelastanut isommalta itselääkinnän tarpeelta.
Mutta tosiaan, kuten kirjassa todettiin, itsetutkiskelu on hyvästä, mutta silläkin on rajansa. Ainakin omalla kohdalla se vie helposti itsensä tuomitsemisen ja haukkumisen kautta itsesääliin. Jään myös helposti vellomaan menneisyyteen, vaikka hedelmällisempää olisi katsoa eteenpäin. Viime vuoden puolella harrastin itsetutkiskelua todella paljon, mutta se on luonnostaan hieman laimentunut ja huomaan, että nyt parasta lääkettä ovat muut ihmiset. Pitää jaksaa ja muistaa tavata ihmisiä, jotta ei pääse liikaa käpertymään itseensä. Töissä sitä onneksi tapahtuu luonnostaan paljon, mutta yritän taas panostaa ihmissuhteisiin myös vapaa-ajalla. Olen myös hieman silmäillyt vapaaehtoistoiminnan mahdollisuuksia alueella, josko sieltä löytyisi jotakin uutta sisältöä elämään. Se ei kuitenkaan saa olla liian sitovaa tai kuormittavaa, mutta josko jotakin. Sorrun helposti yrittämään liikaa ja sitten väsytän itseni. Siksi pitää lähteä pienestä.