Tosi inhottava lukea pelipirun vallasta, olen myös pahoillani että noin ikävästi on käynyt! 
Puhuminen olisi nyt varmaan se tärkein juttu, ammattiauttaja tai läheinen! Kuten Taistelu tuossa tiedustelikin, onko tukiverkostoa jolle puhua?
Mulla on hyvä tukiverkosto, enkä käsitä miten ne jaksaa näitä mun juttuja. Paitsi että mielenterveystoimiston hoitajan ja lääkärin ymmärtää kun ne tekee sitä työkseen, mutta muut läheiset on ihan uskomattomia ku ne jaksaa ottaa vastaan kaiken paskan.
Tahtoo vaan olla niin että sillon ku on kaikista vaikeinta ni mää en pysty puhumaan. Ei yksinkertasesti oo voimia jutella kenenkää kaa ja se pahentaa tilannetta koska sillon eristäydyn neljän seinän sisälle ja se lisää itsemurha-ajatuksia. Tämä on tiedossa myös tukiverkostolla. Siitä syystä tänään soi ovikello, vanhemmat oli kuullu mun tilanteesta ja tulivat etukäteen varottamatta käymään. Ei ois auttanu se että oisin jättäny oven avaamatta ku niillä on mun vara-avain. Jonka oon monasti meinannu pyytää niiltä pois. En oo kuitenkaa pyytäny, siksi ettei ne käytä vara-avainta muulloin ku sillon ku ne tietää että mulla on vaikeuksia.
Se että oon yleensä hengissä, on kumma asia. Niin monesti oon päättäny lopettaa päiväni ja pari kertaa yrittäny, silti täällä vaan jatketaan kärsimysnäytelmää.
Tän hetkiset fiilikset on ihan kohtalaiset. Ollu tunteiden myrskyä, varsinki kun ei oo saanu kunnolla nukuttua. Kävin tänään tapaamassa mtt hoitajaa ja siellä tuli osasto sana esille mutten nähny että siitä ois ollu hyötyä. Kun saa unilääkkeet kotiin niin niillä saa ensiavun nukkumis ongelmaan.
Mulla on ollu rahaa tilillä pelaamisen jälkeen, on tälläkin hetkellä mutten oo avannu kasinoa. Ylihuomenna tulee kuntoutustuki josta täytyy maksaa vuokra ja muut laskut. Niita rahoja en saa pelata! Muuten ollaan taas tosi syvissä vesissä. Jos laskut jää maksamatta, eikä jää yhtään rahaa tupakkaan ja ruokaan, unilääkepurkki kaapissa… huono yhistelmä. Tuon takia harkittin osastolle menoa mutta en siihe tarttunu. Enköhän mää saa laskut maksettua ja nostettua käteistä niin etten pysty pelaamaan. Saanhan?
Hyvä että sinulla on tukiverkosto. Se on tärkein että pääse pahimman yli. Ja jos yhtään on epävarma olo, ota se osaston paikka vastaan. Pääsisit hetkeksi pois, ei tarvisi miettiä sitä pystytkö olemaan pelaamatta vai ei. Olisi apu läheellä jos sitä tarvi. Pääsisit itse paljon helpommalla.
Käy täällä purkaamassa ajatuksia ja tunteita. Kyllä sinä tästä selviät! Voimahalit sulle!
SAAT laskut maksettua ja pysyttyä peleistä erossa, selviät tästä kyllä. Tosi kiva kuulla, että sinulla on ympärillä läheisiä, jotka välittää ja haluaa auttaa - ja jotka ovat edes tietoisia tilanteesta. Olet etenkin rohkea kun olet uskaltanut sanoa asiasta ääneen, täällä esimerkiksi yksi joka elää valheessa suuren osan kanssa.
Olen samaa mieltä Taistelun kanssa, että ei se osastopaikka välttämättä ole yhtään huono idea. Saisit kunnolla apua ja pääsisit peleistä ja ikävistä ajatuksista irti. Itsemurhaa ei nyt edes harkita tässä tilanteessa, koska sä olet vahva, vahvempi kuin pelipiru, ja selviät! Me ollaan myös täällä tukemassa niin paljon kuin kirjallisesti vain voidaan!
Suhde rahaan ja rahankäyttöön on niin sairasta/kieroutunutta etten sitä itekkää pysty rehellisesti ymmärtämään. Joitain ajanjaksoja on ollu elämässä jolloin oon rahaa osannu käyttää, sillon myöski rahan asema elämän arvoasteikossa on ollu oikeessa kohtaa. Ja tämä ei oo yksin mun ongelma, jokainen peluri kärsii samasta vaivasta. Monesti tulee arvosteltua ittiään sen mukaan onko rahaa. Selkeimmin se näkyy sillon kun rahaa ei ole. Kuitenki, vaikka tili ois pelaamisen takia tyhjä, lompakossa ei sentin senttiä, siitä huolimatta ihminen pysyy yhtä arvokkaana. Jokainen ihminen on yhtä arvokas, oli sitten kuinka rikas tai köyhä tahansa.
Tuo on asia joka unohtuu kun epätoivo valtaa mielen. Itsepettymys. Syyllisyys, Häpeä. Pahinta on kun joutuu ajattelemaan muitakin. Miten teko vaikuttaa muihin ihmistiin. Miten se vaikuttaa muitten talouteen ja elämään. Pelko hylätyksi tulemisesta. Pelko halveksunnasta. Pelko työpaikan, asunnon tai jonkin muun tärkeän asian menettämisestä.
Tuossa tilanteessa ei itseään tunne arvokkaaksi. Silti tilanteessa kuin tilanteessa ihminen on yhtä arvokas.
Kuten tekstistä huomaa niin en oo nyt epätoivon vallassa. Yritän hahmottaa ajatusmaailmaa sellaseksi että kestän ittiäni ja että saisin tunnepuolen tasottumaan.
Vuosien saatossa on noussu monesti esille että mun pitäis hakeutua edunvalvontaan. Nyt on sitte aika pistää jalalle tuo asia jota oon pitäny viimesenä oljenkortena. Kovin nopeesti asia ei lähe etenemään kun lääkärinlausunnon saaminen menee syksylle ja siihen sitten maistraatin käsittelyajat. Ehkä ens vuoden alussa ei tarvi enää huolehtia siitä saako vuokran maksettua.
Viimeksi edunvalvonta nousi esille reilu vuosi sitten. Sillon yks syy miksi siihen en tarttunu oli hinta. Jälkiviisaana voi sanoa että halpaa se ois ollu, oisin säästäny ja säästyny paljolta.
Edunvalvontaan en ole koskaa itse perehtynyt, niin asiasta ei ole oikein mitään käsitystä mutta uskon että juomattavasti halvemmaksi se olisi varmasti tullut. Tuntuu että lähes kaikki on pelaamiseen verrattuna erittäin halpaa.
Omanarvontunne on hankala asia myös minulle, sillä koen jatkuvasti olevani täysi nolla tämän asian kanssa. Hirveät velat jostain niin turhasta asiasta. Ja nyt ulosotto odottelee enkä tiedä miten siitä rahallisesti selviän. Vuokrakin tietenkin nousee ensi vuonna ja sekös myös aiheuttaa stressiä. Pakko yrittää jaksaa olla mahdollisimman tehokas nyt ennen ulosoton alkamista ja etsiä töitä ja asuntoa ja kaikkea. Hoitaa elämää niin hyvään jamaan kuin vain mahdollista.
Rahan arvottaminen on myös ihan käsittämätön juttu. Tai oman itsensä arvottaminen rahalla. Jos ihmiseltä otetaan vaikka jokin elämän perusasia kuten terveys hetkellisesti pois, ei rahalla siinä kohtaa ole hirveästi merkitystä (paitsi mahd. hoitokuluissa). Rahan arvo on pieni koska pääasia on olla taas terve eikä sillä ole mitään väliä paljonko esimerkiksi tienaat jos taistelet henkesi puolesta. Itsellä alkaa rahan arvo taas palautua siinä mielessä että tuntuu ihan uskomattomalta että on pelannut kerralla satoja euroja kun sillä satasellakin saa niin paljon!
Hyviä pointteja pelinaisella ja henmatulla suhteesta rahaan, syyllisyydestä ja häpeästä sekä rahasta ja terveydestä. Ehkä uusi suhde rahaan on helpompi oppia kuin päästä eroon syyllisyydestä, häpeästä ja huonosta itsetunnosta. Tosin nyt kun yrittää “säästää” hävittyjä rahoja tinkimällä ruokaostoksista, niin pitäisi kuitenkin arvostaa itseä siinäkin, että ostaa mahdollisuuksien mukaan sellaista ruokaa, josta tulee hyvä olo eikä varsinkaan pihistele, jotta jäisi rahaa peleihin.
Monesti muistutetaan, että itseä pitäisi kohdella kuin parasta ystäväänsä. Kyllä minulta ainakin ystävälle löytyisi myötätuntoa, apua ja positiivista kannustusta eikä todellakaan riippuvuudet, työttömyys, rahaongelmat tai muut huonot valinnat olisi se, joka määrittää koko ihmisen. Mutta itseään kohtaan on niin äärettömän ankara ja siitä on vaikea päästä eroon. Asiaa ei kyllä helpota se, että on sellaisesta kodista, jossa keskityttiin lähinnä moittimalla “kannustamiseen”.
Pelinaisen kuntoutustuki tulee ilmeisesti tänään. Nyt sitten maksat heti vuokran, laskut ja käyt hakemassa runsaasti ruokaa ja tupakkaa! Tulee parempi mieli, pystyt kyllä siihen. Joka tapauksessa kirjoita tänne, ei tarvitse ihan yksin hautoa ajatuksia.
Minulle tärkeimpiä oivalluksia asiantilan korjaamiseen oli se, että vaikka minua on kohdeltu lapsuudessa ja nuoruudessa huonosti, minä en enää nykyään ansaitse huonoa kohtelua. Kun vuosikymmeniä elää ajatellen ettei ansaitse mitään hyvää, niin muutos ei tapahdu hetkessä.
Olenkin viimeaikoina opetellut sallimaan itselleni hyviä asioita, samalla kohdellen itseä ja muita kunnioittavasti.
Tärkeintä kaikessa kuitenkin se että tänäänkin minun on kyettävä sietämään myös negatiivisia tunteita, ilman että lähden niitä pakenemaan mihinkään riippuvuuteen. Puhuminen ja kirjoittaminen auttaa. Jos yksin jään miettimään ja murehtimaan elämää, ei aikaakaan kun olisin takaisin itseni tuhoavasta käyttäytymisessä.
Oikeassa olet, että kun on joltakin taholta aiemmin kohdeltu huonosti, ei pitäisi antaa sen vaikuttaa, mutta kyllähän se vaikuttaa vaikkei tahtoisi. Asiaa auttaisi toki se, että kohtaisi niitä positiivisisesti elämään suhtautuvia ja toisia kunnioittavia ihmisiä, kun ensin uskaltaisi edes lähteä etsimään. Toinen asia mihin tämä vaikuttaa (ja jossain toisessa ketjussa kirjoiteltiinkin) on alisuoriutuminen työelämässä tai työttömyyskin, kun ei uskalla kehua itseä ettei se vastapuoli sitten pettyisikään todellisuuteen. Eli että tälläkin lahjakkuudella (vaikkei ehkä kaikki nykyajan ohjelmat yms. juuri nyt olekaan hallussa) joku muu olisi päässyt pitkällekin mutta esimerkiksi itse olen jäänyt jumittamaan ja ehkä siihenkin peleistä korviketta hakenut.
Vähän samat tunnelmat kuin pelinaisella: Ei mitään tietoa mitä elämältä haluaa vai haluaako mitään. Ei minkäänlaisia tulevaisuuden suunnitelmia.
Kirjoittelemalla tänne yritän päästä peliasioissa (elämässä?) eteenpäin. Ja toivottavasti mahdollisimman vähän taaksepäin.
Hyviä pointteja kaikilla. Itse opettelen samoja asioita kun Kaaleppinen kertoi. Itsekunnioituksella on hyvin tärkeä asema tässä taistelussa. Tärkein on se että itse hyväksymme itsemme sellaisina kuin ollaan. Kunnioitetaan ja arvostetaan itseämme. Me ollaan arvokkaita, huolimatta siitä että ollaan peliriippuvaisia. Ja rahan määrä ei millään tavalla määritä ihmisen arvoa elämässä.
Tärkein on kuitenkin muistaa että pelaamalla ei kukaan meistä rikastu, tullaan entistä köyhemmäksi vaan. Se on totuus vaikka miten pelipiru yrittää kertoa muuta.
Peliajattelu on meissä kaikissahyvin tiukasti kiinni. Mene monia kk ennen kun “normaali” ajattelu pikku hiljaa palautuu. Itsellä nyt noin 2kk pelitöntä aikaa takana ja nyt vasta alkaa huomamaan näitä peliuskomuksia ja tajuamaan miten idioottimasia ne on. Tämä prosessi vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä (monelle riipuvaiselle kärsivällisyys on toooosi vaikeata).
Minä kun en vaan yksinkertaisesti pysty puhumaan ulos kaikkea sitä mitä mietin, kirjoittamisesta on tullut ajanmyötä itselleni varsin toimiva tapa jäsentää ajatuksiani selkeämmäksi.
Ohessa viimeisin kirjoitukseni tunteista puhumiseen liittyen.
Kohdallani pelkkä isäsuhteeni olisi riittänyt tuhoamaan elämäni, ellen olisi opetellut jatkuvan pakenemisen sijaan kohtaamaan itseäni. Isäni kun tahtomattaan kasvatti minut käsitykseen, ettei minusta ikinä tulisi mitään. Tuon käsityksen vallassa elin yli kolme vuosikymmentä, systemaattisesti tuhoten kaiken hyvän elämästäni. Lopulta elämäni raunioilla pohdin, mitä oikeasti elämältä haluan. Tuosta sai alkunsa rakennusprojekti joka jatkuu yhä tänäänkin.
Ensin täytyi jäsentää elämäni siten että kaikesta ymmärtäisin sen mitä milloinkin tunnen. Tunteiden paikantamisesta sai alkunsa uusi prosessi. Tärkeintä kun ei ole se mitä tunnen, vaan se miksi tunnen.
Keskittäen kaiken energian mitä käytin eri riippuvuuksiin, suunnaten itsenitutkimiseen, asia kerrallaan alkoi selkiintyä, solmujen yksi kerrallaan auetessa.
Yhä tänäänkin elämässä riittää haasteita joiden varjolla voisin jatkaa itseni tuhoamista, mutta koska aikanaan kyllästyin jatkuvaan pakenemiseen, haluan sensijaan nuo haasteet yksi kerrallaan kohdata. Tärkein kaikessa se, etten yritä yksin.
Tuntuu hyvältä lukea muitten ajatuksia.
Kaaleppinen on mulle ihminen jota kattelen ylöspäin ja toivon että pääsisin ite lähelle samaa tasoa henkisesti jonain päivänä. Toisin sanoen roolimalli.
Tulee pitkiä epätoivon jaksoja jolloin en kykene uskomaan että joskus elämä on helpompaa. Näihin epätoivon syövereihin johtaa aina sama polku eli pelaaminen.
Epävarmuus ja tietynlainen paranoidisuus muita ihmisiä kohtaan johtaa siihen etten pysty aidosti rakastamaan, kunnioittamaan ja välittämään itestäni. Tämä on lähtösin lapsuudesta hylätyksi tulleen kokemuksen myötä. Asiaa oon työstäny mutta kuten elämäntilanteestakin huomaa oon ihan alkutaipaleella.
Isä totesi joskus aikaa sitten että mun tie selviytyä mielenterveysongelmista on rakastua tai tulla uskoon. Eli tarvisin pitkäaikaisen tunteen siitä oon arvokas. Siinä on avain henkiseen kasvuun ja sitä myöten keino pelaamattomuuteen.
Sillon kun oon onnellinen, tiedostan että Jumala on olemassa. Sillon kun oon epätoivoinen, en usko että Jumalaa on olemassa. Epätoivoisina aikoina oon silti lueskellu raamattua ja ettiny keinoja ja lohduttavia sanoja parempaan oloon.
Tämä Päihdelinkin keskustelupalsta on mulle tärkiä. Selkeyttää ajatuksia kun hahmottelee tänne mitä päässä liikkuu ja vielä parempaa on se että saa lukia muitten ajatusmaailmasta. On aikaja jolloin ihmisten kanssa livenä juttelu riittää, sitten on näitä kausia jolloin tämä kanava on mulle hirmusen tärkiää.
Kuntoutustuki tuli ja maksoin vuokran ja sähkölaskun. Tilillä on enemmän rahaa kuin mitä laskeskelin, ulosotto ei näköjään vieläkään alkanu. Mun pitää käyä kaupassa ja nostaa loput käteiseksi. Käteistä rahaa en saa tungettua nettikasinoihin suoraan.
Aivan aluksi todettakoon, et ihan samanarvoisia ja tasavertaisia tallaajia täällä kaikki ollaan. Itse aina koin itseni jotenkin huonommaksi, kunnes ymmärsin etten mitään hyvää voi elämässäni saada, jos alennan itseni arvottomaksi.
Ei se jos olen tehnyt huonoja valintoja elämässä, silti tarkoita sitä että olisin huono ihminen.
Hienoa että tänään sait vuokran maksettua ja muutoinkin osuutesi asioissa tehdyksi. Juuri tällätavoin, yhden päivän osuus mahdollisti itselleni sen että tuolta sysimustasta pimeydestä pikkuhiljaa pääsin kohti päivänvaloa.
Mitä Jumalaan tulee, niin minä pelkäsin uskoon tulemista. Vaikka epätoivon hetkellä sitä toivoinkin. Toisaalta pahimmillaan koin itseni niin arvottomaksi, etten moista armoa osannut kuvitella saavani.
Onneksi en koskaan hurahtanut. Ymmärrän nimittäin sen että jos olisin jonkin äkillisen kokemuksen saanut, olisi se laannuttuaan merkinnyt vain yhä syvempää sukellusta. Sensijaan kasvoin vuosien kuluessa uudenlaiseen käsitykseen itsestä ja elämästä ja sen myötä tietty, itselleni sopiva hengellisyys tuli osaksi elämää.
Minä aikanaan luin paljonkin raamattua ja takerruin kahteen itselleni rakkaaseen lauseeseen siinä:
"Anokaa niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte ja koputtakaa niin teille avataan. Sillä anova saa, etsivä löytää ja jokaiselle joka koputtaa, avataan.
“Tavoitelkaa ensin Taivasten valtakuntaa, niin kaikki tämä teille annetaan.”
Luoja tietää, anoin, etsin, eksyin, kapinoin, kirosin ja huusin. Kaikki vain siksi että oma järkeilyni oli tiellä luottaa johonkin, mitä järjellä ei voi ymmärtää. Lopulta, tuskan käydessä sietämättömäksi, luovutin. Omien sanojeni mukaan, tullen hulluksi, tullakseni järkiini. Tuon jälkeen minulle oli aivan se ja sama kuka tai mikä elämääni kipparoi, sillä itse kipparina ollessa, lopputulos kerta toisensa jälkeen oli vain toinen toistaan rankempia karilleajoja.
Tänään näkyvin seikka uskosta elämässäni on se, että pyrin rakastamaan lähimmäistäni kuten itseä ja toisaalta se, kun kiipeän pärrän selkään, selässäni komeilee Gospel ridersin -logo.
Ei tarvetta käännyttää. Julistaa eikä saarnata. Vain pelkästään elää elämää ja antaa sen todistaa puolestani.
Minulla nykyään taas on niin, et mitä vaikeammaksi elämäni haasteet käyvät, sitä lähempänä Jumala minua silloin on. Lähinnä johtuen omasta väärästä ylpeydestäni. Jos elämä sujuu, kuvittelen oppineeni elämään, mutta ymmärtäessäni vaikeuksien kautta sen etten ole oppinut, turvaudun johonkin itseäni vahvempaan.
Mitäs pelinainen tuumaat, jos sunnuntaina koukkaan sut kyytiin ja mennään yhdessä hakemaan hieman vertaistukea?
Sopii 
Laitetaan viestiä lähempänä.
Kuka sulle tulee edunvalvojaksi, joku läheinen vai yleinen edunvalvoja? Yleinen edunvalvoja on tietenkin kalliimpi ja byrokraattisempi ja kerran vuodessa tulee toimittaa maistraattiin selvitys edunvalvonnasta tilitietoineen.
t.JokuJaskanen
Kyllä se on yleinen edunvalvoja. Sisko ja isä jotka ovat vuorollaan hoitaneet mun raha-asioita ovat tehneet siinä osuutensa. Paitsi että pari päivää sitte pyysin vielä siskoa avuksi kun mulle tuli se kuntoutustuki. Olin maksanu laskut ja tarkotus oli käyä kaupassa ja automaatilla. Koska en saanu lähettyä neljän seinän sisältä, soitin siskolle ja pyysin saaha siirtää rahat hänen tilille. Se sopi siskolle ja tälläki hetkellä rahat on hänen tilillä. Tilanne on nyt kuitenki vastuunkantamisen osalta erilainen. Sillon kun sisko hoiti mun raha-asiat, hän otti vastuun asiasta. Nyt hän on apuna ja tukena muttei ota vastuuta. Jos pyydän tänään että hän siirtää rahat mun tilille niin hän siirtää eikä mieti asiaa sen enempää.
Toivotan hyvää sulle. Vaikeudet ovat joskus hieman liikaa jos märehtii yksin. Olet toiminut oikein, puhu.
Ei ole hävettävää vaikka itse tiedän kyllä fiilikset vuosien takaa. Miksi en avannut asiaa ennen kuin olin jo…mutta siitä on aikaa…papa toivottaa rohkeutta ilman alkoa ja ZEMPPIÄ alkon / epätoivon hetkien tilalle!
Miesystävän kanssa ollaan oltu päivittäin yhteydessä siitä asti ku kerroin pelaamisesta ja tiet erosi. Hän on tullu siihen että haluaa jatkaa suhdetta, huolimatta mun peliongelmasta ja taloudellisesta tilanteesta. Hän toi asian esille viitisen päivää sitten ja mää oon siitä asti miettiny kannattaako meiän jatkaa. Tein jo päätöksen että ei kannata. Mutta silti halu on jatkaa, meillä on niin paljon hyvää.
Oon pohtinu suhteen hyviä ja huonoja puolia. Sekä pelaamisesta aiheutuvista ongelmista että molemminpuolisia näkemyseroista eri asioissa. Sen jälkeen niistä on keskusteltu yhessä.
Paljon oon puhunu hälle siitä mitä kaikkea negatiivista elämä mun kanssa tuo tullessaan. Kuinka paljon helpommalla hän pääsis ja kuinka paljon erilaisia mahollisuuksia ois ihmisen kanssa joka tois mukanaan taloudellista turvaa ja johon niissä asioissa vois luottaa.
Huolimatta kaikesta hän haluaa jatkamaan suhdetta. Sitä en osaa sanoa haluaako hän jatkaa mun kans siksi että välittää musta niin paljon vai voittaako mun kanssa oleminen vain yksinolon. Vaikka vaikeehan noita on todellisuudessa erottaa.
Halu suojella toista ja halu suojella itteeni on voimakas. Siksi oon yrittäny löytää kaikki meiän suhteen kipukohat, ettei tarvis ihan heti olla tässä samassa tilanteessa.
Tämä välirikko on ollu loistava asia vaikkakin on tehny kipeetä. Oon saanu tosissaan miettiä itteeni ja elämää eri näkökulmista. Ja oon saanu vaihtaa ajatuksia kasvokkain läheisten kanssa. Lisäksi se, että kun oon miesystävän luona, elämä on normaali arkea eikä sillon tuu käytyä tunnin-kahen tunnin syvällisiä keskusteluja päivittäin. Eikä sitä tarvikkaa. Mutta sillon tällön on hyvä pysähtyä yhessä miettimään elämää. Vaikeista asioista on hankala puhua yhessä. Meillä se toimii kun puhutaan puhelimessa. Ihan eri tavalla vaikeempaa ois puhua kasvokkain.
Ajattelin kirjotella itelle sellasta epätoivosta toivoon -tekstiä. Kysyin isältä miten hän vastaa tähän:
-Minusta ei ole mitään hyötyä kenellekään, olen vain vaivaksi sekä läheisille että yhteiskunnalle.
Isä vastasi:
-Jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja arvokas. Jokaisella ihmiselämällä on tarkoituksensa. Tämä koskee kehitysvammaisia, laitoshoitoisia vanhuksia ja ihan jokaista ihmistä. Ihmiselämää ei korvaa mikään.
Olin oottanu laajaa ja perinpohjaista vastausta. Petyin siihen ettei vastaus ollut tuon pitempi. Kunnes luin sen uudelleen. Tuohan on laaja ja perinpohjainen.
Tosi hyvin sinun isäsi tiivisti asian.
Hienot sanat.