“Taukoni” aikana lomailin pari viikkoa, nautin rauhasta (siis luonnosta) ja lähinnä omasta seurastani. Mieli ainakin koitti levätä ja sain etäisyyttä hieman tähän arjen ahdistavuuteen. Mutta se arkeen palaaminen… Tämä arki ja syksyn alku on kyllä vienyt jaksamiset siinä määrin, etten ole tänne jaksanut kirjoittaa, vaikka monesti olen meinannut. Joskus tänne kirjoittaminen jopa tuntui enemmän ahdistavalta kuin mielihyvää tuottavalta asialta. Ehkäpä se kokemani ihmisten pelko on alkanut hiipiä tänne verkkoonkin? Tai ehkä vain omassa seurassani opin sulkeutumaan muulta maailmalta ja uudestaan avautuminen on aluksi hankalaa.
Eikä kyllä minulle ole tullutkaan raittiuden suhteen mitään uusia jakamisen arvoisia ajatuksia. Tippaakaan en ole juonut edelleenkään.
Vielä ei ole tietoa, millaista hoitoa tulen saamaan, mutta alustavasti olen jo käynyt tapaamisessa tilanteeni suhteen. Olen oikeastaan innostunut terapian mahdollisuudesta, vaikka aiemmin olen pitänyt sitä suurella todennäköisyydellä itselleni sopimattomana ratkaisuna. Ehkä nyt olisi kuitenkin sen aika. Juomisen lopettamispäätöksen myötä olen tietoisesti kohdannut omia heikkouksiani -terapia ei siis tuo sellaisia hirviötä esille, joiden suhteen eläisin (tai haluaisin elää) täydessä kieltämyksessä.
Totuus vai tequila eritteli hyvin nuo tilanteet ja sudenkuopat, joihin voin samaistua. Nythän juuri se taistelu raittiuden puolesta on alkamassa uudella tasolla -itsekin taisin aiemmin arvella syksyn myötä raittiuden suhteen tulevan hankalaa! Sellainen lähes nousuhumalan oloinen huuma raittiudesta alkaa olla jo laantunut. Edelleenkään en kuitenkaan kadu päätöstäni (paitsi hieman harmittelen hetkinä joina tekisi mieli juoda) ja olen sen onnistumisesta kiitollinen. Toistaiseksi ei ole tehnyt pakottavalla tavalla mieli juoda, vaikka muutama ajatus juomisesta on pälkähtänyt mieleeni luultavasti säiden ja ahdistusten vuoksi. Onkin siis hyvä hetki jälleen kirjoittaa tänne, jotta ajatukset eivät pääse kääntymään jälleen alkoholimyönteisiksi.
Itselleni kesä taisi olla se helpoin ajankohta lopettaa juominen. Monella on varmasti täysin päinvastainen tilanne. Minulle kesä on kuitenkin positiivisella tavalla poikkeuksellista aikaa, ja se varmasti tarjosi pehmeämmän liukuman raittiuteen.
Hei Korkkari!
Mieluista kuultavaa, että kaksi kuukautta sitten alkanut aseistariisuntasi on sujunut ja olet onnistunut luopumaan alkoholista. Hienoa myös, että olet ottanut käyttöösi puhelimen raittiutesi tueksi. Raittiit ystävät ja tukihenkilöt ovat kullan arvoisia. Minullakin on kännykässä joukko raitistuneiden alkoholistien numeroita, joihin voin soittaa, ja joista minulle voi soittaa, kun on huolen tai ilon aiheita. Suuri ilon aihe tietenkin on krapulaton aamu, tänään sellainen on yhteinen kiitoksemme ja ilomme aihe!
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Olen kyllä itse yllättynyt, mutta myös todella iloinen siitä, että olen ainakin tähän asti päässyt ilman alkoholia. Se kun ei ole niin monena kertana onnistunut. Silti on hieman pelottavaa, kun en voi olla varma, mikä tämän kerran erottaisi muista -ongelmien myöntäminen ja avun hakeminen ehkä? Entäpä, jos tämä ei eroakaan aiemmmista yrityksistä ja päättyy huonosti?
Juomisen lopettaminen ei ole korjannut kaikkia muita ongelmia valonnopeudella, kuten taisin ajatella käyvän. Nyt nimittäin tämän edessä olevan tien pituus alkaa valjeta. Itsearvostus ja positiivisten asioiden palautuminen elämään vaativat aikaa ja vaivaa -ne eivät tulleetkaan itsestään ovesta sisään samalla kun alkoholi meni ovesta ulos! Ehkäpä moni alkoholisti etsii välitöntä palkkiota, siis heti käsille saatavaa mielihyvää. Tällöin raittius, jonka tuloksia pitäisi joskus pitkäjänteisestikin odottaa, ei “palkitse” ja ole siten tavoittelun arvoista. Myös masentuneena tulevaisuuteen näkeminen voi olla mahdotonta, jolloin paremman tulevaisuuden ei nähdä koskaan saapuvan, ja siksi välitön helpotus alkoholista valikoituu raittiuden ohi “ratkaisukeinoksi”.
Mutta minä taidan jaksaa odottaa. Tässä tilanteessa mikään ei käy pahemmaksi, vaikka ei kävisi hetkeksikään paremmaksikaan. Lyhytkestoisen paremman olon voisin saada alkoholista, mutta sen hintana olisi hallitsematon pudotus alaspäin. Maltti ja kyky katsoa tätä iltaa pidemmälle ovat hyödyksi, kun punnitsee raittiuden ja alkoholin välillä.
Aseistariisuntani on alkanut ja sujunut suurimmaksi osin positiivisissa merkeissä. En ole tehnyt itselleni enempää vahinkoa, joskaan vielä mitään en ole saanut korjatuksikaan. Jahka sieltä mt-puolelta tälle “sotatantereelle” tulee humanitääristä apua ja infrasruktuurin uudelleenrakennus voi alkaa
Huomasipa sen taas äkkiä, kuinka ajatusten kirjoittaminen auttaa niitä menemään eteenpäin. Koko sinä aikana, jona olin kirjoittamatta tänne, ei yhtään uutta ajatusta tullut alkoholia koskien, mutta aamulla sain mielestäni erittäin tärkeän oivalluksen. Aivot ovat näköjään prosessoineet asoita ihan tiedostamatta ja sen tärkeimmän tuotoksen pälkäyttivät päähäni hammaspesulla.
Juominen on ollut minulle ainoa keino kapinoida kokemaani vääryyttä vastaan ja tehdä jotain itseni eteen. Se on todella ristiriitaista, sillä juomisesta on seurannut elämääni pelkkää pahaa, mutta ajatustasolla se on minulle symboloinut vapautta ja vahvuutta. Vapautta niistä kahleista, joihin minut on kotonani laitettu ja siitä ahdingosta, josta minulle ei annettu yhtäkään keinoa päästä pois. Vahvuutta juominen symboloi kapinana kokemaani mitätöimistä vastaan tekemällä jotain mitä itse halusin ja joka oli oma valintani.
Juomisessani ei siis ole ollut kyse pelkästä suojakeinosta siinä kapea-alaisemmassa tarkoituksessa, joksi sen olen aiemmin ajatellut. Osittain siksi kai juomisesta on ollut vaikea päästä eroon, vaikka juominen kääntyi selkeästi itseäni vastaan. Tuo vapauden ja vahvuuden symboliikka on nimittäin minulle niin tarpeellinen, että olen halunnut pitää siitä kiinni kynsin ja hampain, vaikka todellisuudessa juominen onkin tehnyt minusta entistä haavoittuvamman ja kyvyttömän hallita itseäni.
Tästä voi alkaa pohtimaan, mistä elämään löytyisi sitä todellista vahvuutta ja vapautta.
Olo on aika tuskainen ja välillä tuntuu sietämättömältä, mutta jos joisin, niin tuntuisi vielä pahemmalta. Siispä juomattomuus pehmentää oikeastaan kaikkia iskuja ja karmeita oloja, joista kärsin, enkä voi siksi sanoa edelleenkään katuvani juomisen lopettamista yhtään.
En tiedä vieläkään, mikä tarkalleen sai tämän tällä kertaa onnistumaan ja vaikkei kyseessä ole vielä selkeästi pisin juomaton ajanjaksoni, niin tämä kyllä tuntuu ihan erilaiselta. Tämä tuntuu kestävältä. Silloin tällöin mieleen juolahtaa jostain sopivasta ärsykkeestä juominen ja sen tuomat ilot, mutta aika pian muistuu mieleen myös kaikki siihen liittyvä surkeus –eikä tee mieli juoda. Se olkoon tämän kirjoituksen positiivisin viesti!
Olen täällä yrittänyt seurata kirjoituksia, vaikkei ole itselleni tullut mitään jakamisen arvoista mieleen, mutta viime aikoina se on jäänyt. Olen niin loppu. Sairaslomalla. Tuon sanottuani tuntuu ironiselta, että pari lausetta takaperin sanoin juomattomuuden tekevän vastoinkäymisistä vähemmän pahoja. No, tätä elämäntilannetta voisi verrata vaikka lantalapioon. Aluksi lantalapiosta näkee pitkän ajan kuluessa siihen pinttyneen sonnan, mutta se ei haise. Kun sitten lapion päättää putsata, vesi saa kovettuneen lannan pehmenemään ja haisemaan, ja sontaa vaikuttaa olevan entistä enemmän. Olen nyt siinä tilanteessa, että vaikka haisee ja kovasti, niin todellisuudessa tilanne on aiempaa parempi. Enpähän pitele enää kivettynyttä sontakuorta ylläni, vaan pilkistän pikkuhiljaa sieltä alta.
En kuitenkaan oikein osaa antaa itselleni arvostusta tai onnitteluja siitä, että olen pysynyt päätöksessäni olla juomatta. Miksi? Kai häpeä omasta itsestä on vieläkin liian voimakas ja itsearvostus olematon. Tuntuu että olen tänä päivänä täysin vailla mitään vakuutusta omasta hyvyydestäni tai vahvuudestani, sillä en ole voinut hakea niitä tunteita alkoholista (kuten edellisessä kirjoituksessani pohdiskelin), eikä uusi tipaton viikonloppukaan enää toimi samana mielialan kohottajana kuin vielä pari kuukautta sitten. Olen kyllä käynyt mukavuusalueeni ulkopuolella pienissä harrastuksissa, joista toivoin löytäväni niitä vahvuuden ja ilon kokemuksia, mutta tulokset antavat ilmeisesti hieman odotella itseään.
Yritän taas olla ainakin hetken aktiivisemmin täällä läsnä, sillä jo nyt muistan kuinka tämä paikka auttaa jaksamaan. Yritän unohtaa ne sosiaaliset ahdistukset, joita olen onnistunut jo nettiinkin liittämään, ja tietoisesti kohdistaa energiaa täällä lueskeluun ja kirjoitteluun. Onhan tämä juomattomuus se minunkin juttuni, hitto soikoon!
Itsellä juomattomuus tuonut paljon positiivisia asioita. Alkoholin käyttö kun lamautti koko elämän. Muu oli toisarvoista. Nyt kuitenkin negatiivisena oireena ärtyneisyys. Jotenki vaan pinna palaa tosi pienest. Alkoholia käyttäes pinna oli loputon.
Mieluisaa kuulla, että olet ollut raittiina. Lantalapiovertauksesi on hyvin osuva. Tulee mieleen ne ajat, kun olin kesärenkipoikana enkä vielä ollut oppinut helpottamaan ujoutta ja arkuutta miestä väkevämmillä. Eivätkä huonolta tuntuvat asiat tai epämukavuudet väkijuomat löydettyäni muuttuneet iloksi humalan huumaa pitemmmäksi ajaksi. Niin on tänäänkin. Kirjoittelehan aina välillä.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Olen huomannut itseäni ärsyttävän silloin, kun alkoholin jättämä tyhjiö jotenkin kokretisoituu. Millä MINÄ puran stressini? Mitä kivaa MINÄ teen viikonloppuna? Miksi olen yksin, eikä kukaan halua viettää iltaa selvinpäin kanssani? Tuollaisia ajatuksia kun pyörii päässä, niin hermoja kiristää. Se ärsytys on pohjimmiltaa varmasti jokin muu tunne, kuten yksinäisyyden pelko tai itsensä riittämättömäksi kokeminen. Tiedätkö, peikkotar, mikä sinun ärtymyksesi taustalla voisi olla? En juurikaan ole aatellut olevani kateellinen vielä juoville kavereille, mutta siltä ajatuksenjuoksuni kuulostaa. Miksi heillä on keinot lievittää stressiä ja aina seuraa tarjolla, vaikka minun pitäisi olla tällä paljon paremmalla raittiuden tiellä ja jotenkin ”parempiarvoisessa” asemassa? Siinäpä se, ettei juomisen lopettaminen korjaa kaikkia ongelmia salamana itsestään.
Kiitos viestistäsi, lomamuisto! Ilahduttaa tulla huomatuksi ja huomioiduksi, vaikka käyntini täällä eivät olekaan niin säännöllisiä kuin toivoisin
Sepä se kun en ole keksinyt syytä. Tuntuu vaan, että pinna on kumman kireä. Olen ennen ollutkin jo liian pitkä pinnainen. Uskon sen menevän ohi aikaa myöten, kun tottuu selvänä elämiseen ja oppii uuden tavan elää. Lie se jonkinlaista epävarmuutta itsestä ja elämästä. Sen huomasin juomisen lopetettuani, että ongelmat eivät todellakaan hävinneet, ne vain muuttivat radikaalisti muotoaan.
Ikzu kirjoittaa ymmärtääkseni paljon siitä, kuinka hänen tapauksessaan ne todelliset ongelmat ovat tulleet esiin vasta raitistumisen myötä. Kun tiedostaa ne ongelmat, jotka ovat juomisaikoina voineet piileskellä ties missä valeasuissa, on niitä mahdollista lähteä ratkomaan. Tai jos kyseessä on jokin luonteenpiirre, esim. omassa tapauksessani introverttius ja herkkyys, niin sen voi hyväksyä ja opetella elämistä sellaisena kuin on tarvitsematta olla joku toinen. En tiedä, oliko tämä kuinka ymmärrettävää, mutta tämä tuli kirjoituksestasi mieleeni ja olen itsekin paljon asiaa ajatellut.
Toisaalta jokainen muutos, olipa se sitten positiivinen tai negatiivinen, tuo tullessaan omat pulmansa. Itselleni on ollut hankalaa ja ajoittain todella piinallistakin kyetä juomisen lopettamisen jälkeen ylittämään omia mukavuusalueitani selvinpäin enkä ole löytänyt vielä hyvää keinoa rentoutua arjen keskellä.
Siis kyl miul yks syy juomiseen oli se, että olin omasta mielestäni liian ujo ja herkkä. Juomisen avulla sitä oli paaljon avoimempi ja rakenti sen kovan kuoren, jolla piilotti sen kaiken herkkyyden. Ja piilotan osin vieläkin. Herkkyys on todella vaikea hyväksyä. Ihan kuin se olisi joku heikkous. Sen olen oppinut hyväksymään, etten aina ole suuna päänä kaikkien keskipiste. Olen mieluummin hiljaa, jos miula ei ole asiaan oikeaa sanottavaa. Nyt sitä siis joutuu oppia hyväksymään itsensä kaikkine heikkouksineen.
Olen mietiskellyt paljon sitä, kuinka täältä luettujen juttujen jälkeen oma asenteeni ja tietämykseni alkoholi- ja osin muitakin päihdeongelmaisia kohtaan on kasvanut ja muuttunut. Tuntuu, että varsin monella alkoholistilla juomiseen on tavalla tai toisella johtanut (liika) kiltteys, herkkyys, ujous tai täydellisyyden tavoittelu –sinänsä ihan ”hyviä” ominaisuuksia siis. On helpompi nähdä ihmiset päihdeongelman takana, kun ymmärtää, millaisia erilaisia polkuja pitkin tie ongelmaan on käynyt ja millaisia häpeän ja itsesyytöksen tuntemuksia juomisesta koetaan. Päihdeongelma ei ole siis mikään huonon ihmisen merkki –sitähän sekin tarkoittaa, että alkoholismi on sairaus. Silti itselläni on ymmärrys välillä hukassa sellaisia henkilöitä kohtaan, jotka satuttavat sivullisia päihdeongelmansa varjolla, eivätkä välitä siitä pätkääkään. Lopulta se onkin henkilön itsensä päätettävissä, haluaako taistella ongelmaa vastaan vai eikö välitä. Jo pelkkä halu parantaa tapansa on lopputulokseen katsomatta mielestäni merkityksellistä.
Tällainen ajatusten armollisuus ei jostain syystä kuitenkaan ulotu itseeni, mitä samaa olen lukenut myös joidenkin muiden ketjuista. Vaikka olen onnistunut olemaan juomatta ja siten saanut lopetettua pahimman itsetuhoisuuteni, niin halveksun itseäni edelleen voimakkaasti. Omien tekojen anteeksi antaminen itselleen tuntuu mahdottomalta. Haluan rankaista itseäni, mikä (onneksi) on vaikeampaa tehdä näin selvinpäin, sillä selvinpäin omia tekoja pystyy harkitsemaan paremmin. Toisaalta selvinpäin näiltä tunteilta ei saa rauhaa edes sen nousuhumalan ajaksi. On vaikea suoda itselleen esimerkiksi uusia harrastuksia ja asioita, jotka saisivat minut voimaan paremmin.
Kenties vaikeimmalta tuntuu hyväksyä, että saman nahan sisällä asuu kuin kaksi eri ihmistä –toinen kiltti selvinpäin, ja toinen kaikkea muuta humalassa. Uskon, että se humalapersoona on syntynyt kokemieni asioiden johdosta rohkeammaksi, kovemmaksi, vahvemmaksi ja omat puolensa tiukemmin pitäväksi, mutta lopulta se on vain liiallisuuksiin asti vedettyjen luonteenpiirteiden muodostama kuori. Kuoren alla olisi ja olisi aina ollutkin se minun todellinen kiltti minäni. En kuitenkaan voi hyväksyä tuota ajatusta, vaikka se olisi varmasti yksi tie anteeksiantoon.
Olo on yhtä harmaa, ankea ja eloton kuin tämä sunnuntaipäiväkin. Kuitenkin se, ettei minulla ole tänään krapulaa, tuo tähän päivään pienen auringonpaisteen pilvien lomasta!
Olen hyvin alussa oman itseni hyväksymisessä. Kuitenkin luulen, että raittius vaatii sen, että opettelee hyväksymään itsensä kokonaan ja kaikkinensa. Tai siis kyllä juomatta voi olla, vaikkei itseään hyväksyisikään, mutta kovin iloista se raittius ei silloin ole.
Tämä maailma ei rohkaise ketään hyväksymään omaa itseään. Aika vähän armoa suodaan meille päihderiippuvaisille. Silti ja siksi on tärkeää oppia rakastamaan itseään juuri sellaisena kuin on.
Minun tavoitteenani on oppia elämään niin, etten näyttele, piilottele asioita tai häpeä omaa itseäni. Teen virheitä jatkuvasti raittiinakin. Ja ne virheet ovat inhimillisiä. Myös alkoholisoituminen on inhimillistä. Haluan oppia hyväksymään itseni täysin kaikkine virheineni ja valuvikoineni. Muuta tietä mielenrauhaan tuskin on.
Pitkä on matka ja kivinen tie, mutta joka tapauksessa.
Mulle oli elintärkeää tajuta ja sisäistää se, että entiset raskaatkin virheet tapahtuivat juovana aikanani. Juomisen loputtua näin asiat aivan uudessa valossa. Nimittäin siten, että vihdoinkin tajusin ja sisäistin alkoholismini sairautena. En enää luonteenheikkoutena tai muuna puutteellisuutena joita ympärilläni olleet asiaan perehtymättömät olivat vuosikausia minulle tuputtaneet.
Vaikka tehtyä ei saa enää tekemättömäksi ja paljon olen omalla käytökselläni menettänyt, ei näitä kannata jäädä märehtimään. Virheitä saa tehdä. Ei kuitenkaan suositeltavaa toistaa niitä.
Lisään listaan omalta osaltani vielä sivullisuuden ja mihinkään kuulumattomuuden tuntemukset. Humala antoi tasaveroisuuden ja joukkoon kuulumisen toveruuden hengen.
On jotenkin vaan ymmärrettävä, että sairaassa tilassa on tullut tehtyä sairaan ihmisen tekoja ja tekemättä jättämisiä. Raittiina eläminen muuttuu terveemmäksi ja lupauksetkin tulevat paremmin täytetyiksi. Jos mahdollista, vääriä tekoja on oman mielenrauhan vuoksi hyvitettävä edellyttäen että ei vahingoita muita ihmisiä.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Vaikka pitäisihän se nyt jo tietää, ettei ole tunteinensa tai kokemuksinensa yksin, mutta nopeasti se alkaa aina siltä tuntua. Tuntuu, että hukkuu siihen ajatuksiensa ja kokemuksiensa yksinäisyyteen, kunnes joku muu sanoo käyvänsä läpi samoja asioita. Kiitos, että sain tunteaa, kuinka tämän olon musertavuus taas hieman helpotti!
Alkohollarin tavoitteet kuulostavat hyvältä. Mitä niiden saavuttamisen eteen voisi tehdä? Juomisen lopettaminen on jokaiselle varmaan se ensiaskel, eikä askel sieltä pienimmästä päästä, mutta itselläni se ei saanut aikaan välitöntä itsensä hyväksymistä. Tietysti omassa tapauksessani kaikki ongelmat itseni hyväksymisessä eivät johdu alkoholista, vaan kumpuavat aiemmasta elämästäni, joten eihän juomisen lopettaminen niitä korjaakaan. Olisi varmaankin siis hyväksyttävä itsensä paitsi sairaana alkolistana, myös persoonana ennen/ilman alkoholia ja sairautta. Muistaa molemmat, eikä keskittyä vain toiseen.
Omana itsenäni oleminen on minulle todella hankalaa. Se kai vaatisi sen, että ensin hyväksyy itse itsensä. Kukapa sitä muiden arvosteltavaksi itsenään uskaltaisi lähteä, kun “tietäisi” olevansa huono ja riittämätön? Jos omana itsenään eläminen on tie onneen, niin itsensä hyväksyminen on varsin välttämätön askel.
On ollut helpotus ymmärtää omasta käytöksestä piirteitä, jotka ovatkin olleet merkkejä sairaudesta eivätkä omasta “jakomielisyydestä” -käyttääkseni termiä hieman huonosti ilmaistakseni ristiriitaa omien tekojen ja oikeiksi koettujen asioiden välillä. Silti MINÄ ne asiat olen tehnyt ja moni ulkopuolinenkin näkee ne nimenomaan MINUN tekoinani. Mistä tiedän, missä raja oman huonommuuden ja sairauden välillä on todella kulkenut? Toisaalta minulle ymmärrys omasta ongelmastani on varsin uusi, joten kaipa vielä totuttelen ajatukseen itsestäni alkoholistina, ja asioiden kyseenalaistaminen vie aikaa.
Minullekin sivullisuuden ja mihinkään kuulumattomuuden tunteet ovat tuttuja, ja alkoholi oli keino saavuttaa hyväksynnän tunteita. Ehkäpä minulle tämä Päihdelinkki on siksi niin tärkeä, sillä tänne voin tuntea kuuluvani. Onneksi löysin tänne, sillä täältä olen kyllä löytänyt sellaisia positiivisia asioita, joita minun ei olisi ollut mahdollista tavalliseen elämääni kuuluvassa kanssakäynnissä saavuttaa!
Itseäni kohtaan en vielä osaa olla niin armollinen, että kykenisin hyvittämään alkoholille hukatut tilaisuudet. Ehkä olen siinä vaiheessa, että keskityn vain tähän hetkeen ja keskityn “paranemiseen” myöhemmin. Olen kuitenkin tehnyt jo pieniä asioita, joita tuskin olisin tullut tehneeksi, mikäli vielä joisin! Muille ihmisille tekojeni hyvittäminen on vaikeaa -etenkin niitä kohtaan, jotka eivät enää halua nähdä minua. Olen kuitenkin ajatellut, että selvinpäin minun on mahdollista huomata tilanteet, joissa apuani tarvittaisiin, joten ehkä niillekin teoille tulee oma hetkensä.
Minulla on niin päin, että elämässä viinankäytön suhteen on kaikki hyvin, mutta muuten ongelmia tuntuu riittävän.
Olen aika ajoin käynyt lueskelemassa kirjoituksia täältä, mutta nyt oli taas aika tulla kirjoittamaan itse. Olen edelleen pysynyt täysin tipattomana. Tilanne on kuitenkin edennyt sellaiseksi, että olen alkanut pelätä unohtavani sen, etten voi/aio käyttää alkoholia. Tämä pelko on tullut myös uniini, ja olenkin viime aikoina painajaisissani ottanut oluen, snapsin tai viinilasillisen unohdettuani, etten juo alkoholia. Joissain painajaisissa myös olen luullut juovani alkoholitonta juomaa, mutta sitten olenkin tullut humalaan. Ahdistavaa, sillä en mistään hinnasta halua olla humalassa tai aloittaa tätä prosessia alusta.
Olisin kuvitellut, että jo nyt elämäntilanteessani tai voinnissani näkyisi suuria muutoksia ihan vain alkoholin juomisen lopettamisen vuoksi, mutta ei. Edistysaskeleita olen kyllä ottanut ja saanut elämäni tietyssä mielessä tasapainoon ja hallintaan, mutta vaikeita ongelmia on edelleen jäljellä. Olen kiitollinen, etten käytä alkoholia, koska ymmärrän nyt, että olisin todellakin tuhonnut itseni. Ongelmat, joiden kanssa nyt kamppailen, ovat vaikeita käsitellä ilman alkoholinhuuruja, ja uskonkin, että jos vielä joisin, niin ongelmat veisivät minusta voiton.
Olen niin kiitollinen, että olen tässä onnistunut, vaikka toisaalta olen onnistumista hämilläni. Miksi minä, miksi nyt? Tekisi mieli kiittää jotain ulkopuolista voimaa tästä. Ehkä kuitenkin onnistumisen avain piilee siinä, että lopulta kaikki on vain minun ansioitani, eikä ulkopuolisen voiman aikaansaannosta. Enkä tarkoita tällä sitä, etteivät täältä Päihdelinkista saatu tuki ja muualta saatu apu olisivat olleet elintärkeitä lopettamispäätöksen pitämiselle, vaan sitä, että lopulta kukaan muu ei voi estää minua ottamasta kaljapulloa käteen, avaamasta korkkia ja kaatamasta sitä kurkkuuni. Se täytyy tehdä itse. Ehkä aiemmissa yrityksissäni olen enemmänkin odottanut jotain sellaista ulkopuolista tekijää, mikä saisi minut lopettamaan juomisen ilman, että minun itseni olisi täytynyt tehdä mitään tai varsinkaan kärsiä asian eteen (ehkäpä jotain pilleria tai lääkärikäyntiä, jonka jälkeen alkoholinhimo ja kaikki juomiseen yllyttävät tekijät olisivat olleet poissa…). Nyt olen oppinut, että joka tapauksessa täytyy kärsiä, mutta kun kerran itseään täytyy kiduttaa, niin miksi tehdä se voidakseen pahemmin (eli juoda), kun voi kärsiä voidakseen paremmin (eli kärsiä juomatta ja lopulta voida paremmin)?
Tervehdys Korkkari pitkästä aikaa. Kiva että olet pitänyt linjasi. Ihan pari kevyttä heittoa koska täytyy kohta mennä asioille.
Mulle ulkopuolinen tuki oli aikanaan elintärkeää ja se kannatti/kannattaa ottaa vastaan. Kuitenkin olet oikeassa siinä, että päätös ja toteutus jostain on loppupeleissä aina ihmisen omalla vastuulla. Tulee mieleen kasku yrityskonsulteista: Konsultit ovat tavallaan eunukkeja. Tietävät miten temppu tehdään, mutta eivät pysty toteuttamaan sitä!
Kirjoituksistasi paistaa läpi kehitys oikeaan ajatteluun. Palaan asiaan myöhemmin. Vinkkinä sen verran, että opettele tarkastelemaan itseäsi ulkopuolelta. Itseäsi kuitenkaan menettämättä.
Tänne kirjoittamisesi on aivan varmasti apu ja lahja jollekulle lukijalle.
Tämän päivän teksti kirjassa Päivä kerrallaan kertoo, että voima sisälläni on paljon suurempi kuin mikään eteeni nouseva pelko.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
