Huomenta Korkkari. Hyvin pohdit asioita. Ja annat itsellesi oikeat vastauksetkin! 
Kommentoin omalta osaltani.
Vapaaehtoistyöt voi valita ja ajoittaa hyvin pienimuotoiseksi. Pari tuntia viikossa on mielestäni sellainen määrä, ettei se haittaa opintojasi millään lailla. Päinvastoin saat mielenlepoa asiasta joka muuten vie pääosan energiasta. Ihan turha etukäteen miettiä oletko sopiva johonkin hommaan. Ainoa keino on kokeilla. Etuna on, ettei näihin täydy sitoutua suurella velvoitusasteella. Jos ei toimi niin näkemiin ja uutta peliin.
Mulla oli yksi homma jossa hoidin vanhainkodin pientä viheraluetta. Siellä asukkaat tulivat juttelemaan joten tällaisessa voisit yhdistää kaksi asiaa.
Todelliseen itseensä tutustuminen tapahtuu raitistuessa. Päihde on hukuttanut sen alleen ja kaikenlainen “in vino veritas” on täyttä pötyä. Joissain ketjuissa oli joskus juttua valeminästä ja rooleista. Jännää itselleni oli löytää niitä ominaisuuksia joita itselläni oli vuosikymmeniä sitten. Eli ei itsensä löytämisen tarvitse olla mitään uuden keksimistä - vanha, oikea minä tulee taas pinnalle kun viinajärvi kuivuu.
Jatketaan harjoituksia. Ihan ilman perfektionismia kun sitä ei täällä uskoakseni yksikään kaipaa. Uskallan yleistää koska tärkeintä on saada ajatukset jollain lailla käsittelyyn. Kirjoitettuna ne tulevat jäsennellyiksi. Ja joskus jopa saattavat olla vertaistueksi.
Vastailen sulle vaikka oon hyvin väsynyt huonosti nukutun yön jälkeen. Jotain semmoista tuo kirja mussa avaa. Varmaan sinussakin, niin uskoisin. Jotenkin semmoista kuvaa antaa ettei tarvitse itsessä huonoutta kokea. Mun itsetuhoisuuteni kumpuaa kun en hyväksy itseäni sellaisena kuin olen monessa mielessä. Niin mä peilaan ajatustasi tosta halusta olla ekstrovertti. Sellainen luonne olisi jotenkin ihanteellinen kun ei pelkää sosiaalisia tilanteita. On aina sanavalmis. Menestyy elämässä taitavalla argumentaatiolla. Pääsee korkeisiin asemiin sen takia kun on ulospäinsuuntautunut. Nykypäivän ihanteita. Tuo kirja avaa ettei herkkyys ole paha asia. Enemmänkin voimavara ja hyvä ominaisuus siinä missä tuo ekstroverttisuus. Ei pidä hävetä sitä. Introvertit ihmiset voivat harjoitella tota ekstroverttisyyttä myös.
Joo… Semmonen olen. Ei se ole tuon kirjan mukaan paha-asia ollenkaan. Hyvä piirre ja kaikkien ei tarvitse olla ekstrovertteja - ei todellakaan… Ehkä on parempi ajatella, että on temperamentiltaan/luonteeltaan parempi olla introvertti kuin ekstrovertti. Se on ihmiselle “annettu lahja” - mikä on erittäin hyvä. 
No introvertit soveltuu esim. loogista päättelyä vaativiin tehtäviin kun he ajattelevat asioita syvemmällä ja monitasoisemmin kuin muut ihmiset. Pitäisi olla vertaamatta itseä muihin. Minuakin on koulussa kiusattu ja kotiolot ei ole olleet hyviä ja turvallisia. Ainoastaan sen pienen hetken kun isäni raitistui tunsin aitoa välittämistä ja turvaa. Hänen pois mentäessä en ole enää sitä kokenut. Sitten kotiolot on olleet ikäviä vaikea luonteisen isäpuolen tullessa kuvioihin.
Herkkiä lapsia/nuoria pitäisi käsitellä eri tavalla. Ei pitäisi huutaa tai ihmetellä mikset puhu tai jotain sellaista. Aikuiset ei sitä tajua aina. Minä alan ymmärtää itseäni tuon kirjan takia paremmin. Minä olen sellainen ja se ei ole paha asia.
Kiitos vinkistä. Pitänee etsiä tuo kirja käsiini. Ensin mietin olevani luonteeltani introventti, mutta toisaalta sosiaalisten tilanteiden pelon poistuttua, minussa on löytynyt varsin ekstroventti puoli. Toisaalta olen aina kokenut olevani välillä mortti, välillä vertti. Varsinkin silloin kun en ole pluto. 
Kantsii joo. 
Introvertti ihminen kykenee oppia olemaan kuin ekstrovertti. Sitä puolta itse varovasti yritän kehittää itsessäni. Yksi keino on kai opetella sanomaan ryhmässä ihan mitä vaan ja olla pelkäämättä seurauksia tai jotain? Silleen puoliso neuvonnut minua. Hänestä hiljaa olo saattaa ihmisiä vaivaannuttaa, niin siksi hän yrittää puhua jotain. Keksiä etukäteen sanottavaa. Mä oon aina ollut vähän semmonen, joka puhuu kun on jotain puhuttavaa; muuten oon hiljaa. En oo opetellu kauheasti “small-talkkia”. Pikkusen yritän olla mukana keskustelussa, mutta välillä jään jalkoihin jos on useampi ihminen paikalla. Jään syrjään. Kahden keskisessä keskustelussa kun puhutaan asiasta mistä tiedän jotain niin sitten saatan innostua puhumaan jos “maaperä” on turvallinen. Hyvän ystävän kanssa kahden kesken ei oikeastaan oo mitään ongelmaa puhumisen suhteen. Tosin aika usein saatan pysähtyä kuuntelemaan mitä ystävä puhuu. Minusta se on mielenkiintoisempaa kuunnella ihmisten tarinoita tai juttuja kun jaella omia.
Itsellä se ekstroverttipuoli tulee aika vahvasti kun oon päihtynyt. Häviää semmonen turha asioiden pohtiminen yms. estot. No ei se minua silleen kauhean sosiaaliseksi tee, ehkä vain ihmisiä häiriköiväksi pelleksi tai sitten saatan puhella jostain tosi tyhmästä asiasta. Puheliaampi tulee, mutta ei sosiaalisempi muuta kuin omasta mielestä.
Humala minä ei ole sitä oikeaa minää. Vähän ulospäinsuuntaisemmaksi olisi kiva opetella tulemaan. Oonhan minä aika sosiaalinen kirjoittaessa… Ihmisten ilmoilla sosiaaliset tilanteet voivat iskeä päälle sitten; semmosissa tilanteissa missä alan pelkäämään nolatuksi tulemista. Noh kerro sinä Kaaleppinen miten pääsit eroon sosiaalisten tilanteiden pelosta eroon? Hyvin ärsyttävä vaiva on… 
Kirjassa vihjailtiin ilmaisutaidon kursseistakin missä voi harjoitella ilmaisun taitoa… En tiedä uskaltaako semmoseen mennä. Olisiko ne hyviä? Jollain kokemuksia?
Oppii siihen.
Ja ilmaisutaidon ryhmät ovat ainakin mukavia, usein myös opettavaisia. Kuten monet muutkin samaan tähtäävät hommat.
Vuorovaikutustaitojen opettelu -ihan ok sekin.
Mutta… ei se ulospäinsuuntautuneisuus, vuorovaikutuksen ja ryhmädynamiikan konkeloiden hallitseminen sekään niin elintärkeä juttu ole.
Minusta ihmisellä on oikeus olla myös hiljainen, vetäytyväkin, hiljalleen asioita enemmän pohtiva kuin julistava, olla tuomatta itseään esille, loistamatta estraadilla ja valloittamatta yleisöä.
Minulla oli riippuvuutena semmoinenkin -aina piti esillä olla ja tuoda jotain itsestä julki, ja kun sen joskus sitten turhaksi havaitsin, niin vähitellen olen poisoppinutkin.
Mutta niihin ryhmiin… aivan mainioina pidin aikoinaan ryhmätyö ry:n järjestämää koulutusta just noissa vuorovaikutuksen ja ryhmädynamiikan asioissa, itsetuntemuksessa ja kaikessa siihen löiityvässä. Ja tämä ihan vilpittömästi kerrottuna, opin siellä paljon.
Ja koukutuin, perkules, siihenkin. Se oli jonkin aikaa kuin huume, nihin ryhmiin oli päästävä! ja taisipa tuylla ryhmäkrapulaakin, kun ensin oli oikein ryhmäilty.
Ja minusta kai tulikin joksikin aikaa niin avoin, ekstrovertti ja ulospäinsuuntautunut että ihmiset kai jo pelkäsivätkin sitä…
En minä nyt sitten oikein tiedä, kannattaako tuotakaan asiaa ihan päämääräksi ottaa. Kohtuudella sitäkin.
Tuosta allekirjoitan joka sanan. Ei meidän kaikkien tarvitse olla suunapäänä joka paikassa äänessä.
Niin hassulta kuin se voi vaikuttaakin, minä olen opettelemassa kohtuullisuutta esilläolossa, sillä vaikka ymmärränkin omalla kohdallani tuon överiksi menon, johtuneen pääasiassa kahdesta syystä. Ensin se, kun aloin vapautua paniikkihäiriön ja sosiaalisten tilanteiden pelon orjuudesta niin halusin kerta toisensa jälkeen haastaa itseäni mitä erilaisimmissa tilanteissa ja toisekseen, kun jonkin verran omaan kokemusta näistä erilaisista riippuvuuksista, niin koin tarvetta alkaa jakaa saamaani hyvää eteenpäin. Yli meni monessa suhteessa, mutta aikansa kutakin.
Silti uskon että jatkossakin, aina pyydettäessä, taidan haastaa itseäni erilaisissa tilanteissa, kun siihen tilaisuus tulee.
Tuo asia tuntuu olevan minulle äärettömän vaikeaa. En osaa laittaa itseäni etusijalle, eikä siinä kyllä ”järjestelmä” auta yhtään –pitäisi valmistua, pitäisi tehdä työtä, pitäisi sitä ja tätä muttei kuitenkaan keskittyä rauhassa itsensä korjaamiseen. Nyt tilanne on siis sellainen, etten tunne pystyväni oikein mihinkään. Jotain pitäisi saada korjattua, jotta pystyisin taas saamaan opiskeluista kiinni ja saamaan energiaa työntekoonkin, jos töitä vain löytyisi.
Olen ajatellut vapaaehtoistyötä siltä kannalta, että saisin omatoimisesti jonkin elämän osa-alueen ainakin vähän korjattua ja siitä ensiapua opiskeluissa kiinni roikkumiseen. On totta, että tällä hetkellä minulla tuskin olisi voimia vapaaehtoistyöhön ja opiskeluun, mutta pidemmällä tähtäimellä pelkän vapaaehtoistyön tekemisen aikaansaamat muutokset elämässä voisivat olla voimaannuttavia. Tekisin vapaaehtoistyötä siis ensisijaisesti itseni vuoksi.
Toivottavasti niihin mielenterveyspalveluihin pääsyn jälkeen voimavaroja alkaisi löytyä tai saisin jäädä rauhassa itseäni hetkeksi keräilemään. Nyt romahtaminen ole vaihtoehto ja siksi täytyy keksiä kaikkea voidakseen jatkaa eteenpäin edes puoliteholla. Tosin ¼-teho olisi ehkä kuvailevampi… Kunpa saisinkin romahtaa ihan luvan kanssa ja saisin apua, sillä nyt näitä vaikeuksia täytyy vain peitellä ja väkisin jatkaa alisuoriutuen eteenpäin
Hyvä syöminen on varmasti itselleni juuri toimivin tekijä pahimpien mielialaheittelyjen tasaamiseen. Syömisestä pidän kiinni ja siinä parisuhde auttaa –itselläni kun ei pahimman ahdistuksen aikaan tee mieli syödä ja muutoin helposti jäisi syömättä. Liikuntaan suhtautumiseni on aika kaksijakoista.
Sisimmässäni tuntuu, että olen liian huono olemaan hyvässä kunnossa ja siksi en saisi urheilla -liikkuminen olisi siis vain teeskentelyä ja oman todellisen huonouden peittelyä. Joskus harvemmin tulee ajateltua, etten edes halua liikkua ja sitä kautta näyttää hyvältä, jottei kukaan kiinnostuisi minusta (tämä liittyy siis niihin hyväksikäyttökokemuksiin). Aika usein kuitenkaan minulla ei vain ole jaksamista liikkua, ja silloin todellakin olen henkisesti niin lopussa että hampaiden peseminenkin on haasteellista.
Toisaalta sitten taas tulee parempia päiviä, ja saan sellaisen ”menovaihteen” päälle. Silloin liikun, keskityn hyvinvointiin ja saan kaikkea muutakin aikaiseksi. Se kestää vaihtelevasti parista tunnista vähän alle pariin viikkoon, mutta sitten tullaan taas alas ja kovaa. Palaan siihen tilanteeseen, jossa se hampaiden pesukin on vaikeaa. Olen alkanut pelätä noita alastuloja jo etukäteen, joten en oikeastaan uskalla enää innostua mistään ja soimaan itseäni jos satunkin johonkin ryhtymään. Toisin sanoen liikkumaan ryhtyminen ei houkuta, sillä siitä seuraa lopulta pahaa. Yleensä se “menovaihde” loppuu siihen, että olen juonut.
Miten sinä sitten tiesit lopulta kohdanneesi itsesi? Minä vieläkin taistelen tuon koko itsensä kohtaamisen käsitteen kanssa, sillä en ymmärrä mitä se voisi omalla kohdallani tarkoittaa. Andante hyvin selittikin, että raitistuessa se todellinen minä tulee esiin, joten ilmeisesti minäkin tulen kohtaamaan itseni. En vain tiedä, mistä mahdan sitten tunnistaa tämän ”todellisen itseni” Sen voin kuvitella, että tiestä tulee pitkä, sillä itsellänikin päältä olisi kuorittava myös tuo vuosikymmenen mittainen henkinen pahoinpitely ja sen aiheuttamat vääristymät.
Jätänpä idean kuitenkin kypsymään, kun sellaisesta kerran mies metsänreunasta pystyi esittämään positiivisia kokemuksia! Kirjoitin Punatulkun ketjuun jääväni helposti kiinni asioihin, joten jos uskallan lähteä joskus mukaan sellaiseen, niin tätyypä pitää mielessä mitä mies metsänreunasta ja Kaaleppinen sanoitte tuosta toiseen ääripäähän luiskahtamisesta. Tuntuu, että itselleni on ominaista olla aina jompi kumpi äärilaita eikä koskaan se keskitie.
Tuohon liittyen tuli mieleen, että koulun ilmaisutaidon kursseilla olen pärjännyt todella hyvin, ja olen joskus saanut jopa korkeimman arvosanan. Tuntuu, että kun kyse on tietynlaisesta suorituksesta esim. koulussa pidettävä esitelmä tai työhaastattelu, niin pystyn näyttämään itsestäni tuon ekstrovertimman puolen. En sitten tiedä, onko se todellinen vai pelkkä esitetty puoli itsestäni. Kaikissa muissa tilanteissa (humalatilaa lukuunottamatta siis) en taas pysty yhtään mihinkään -siis vaikka haastattelussa loistaisin, niin töissä en pystyisi olemaan lähellekään samanlainen. Olen täysin lukossa ja sellaisessa mielentyhjentävässä paniikissa. Se on juuri se olo, joka iski viikko takaperin viikonloppuna, kun olin lähössä ulos ja pelkäsin retkahtavani sen olon vuoksi.
En olekkaan vielä kohdannut itseäni kokonaan. Olen kesken siinä prosessissa. 
Jotkut sanovat, että se prosessi kestää lopunelämää, tiedä sitten häntä. Oleellista on vain se, että tässä prosessin aikana olen havainnut sen, että jos tahdon elämältä muutakin kuin vain sinnittelyä, on minun ruvettava tekemään töitä itseni kanssa. Löydän itsestäni pelkoja, häpeää, surua ja kaikenlaisia negatiivisia tunteita, joita en ennen ole ymmärtänyt. Kaikki oli niputtautunut sen yhden yhteisen nimittäjän alle = Minua vituttaa. Minä olen huono ihminen, kun en ole voinut ymmärtää että olen ollut oikein hyvä ihminen, joka on vain voinut huonosti, koska on tullut huonosti kohdelluksi. Sen vian löysi aina ennen muista ihmisistä ja sen pahan olonsa aina jotenkin halusi vyöryttää toisten kannettavaksi, koska se on ollut liian pelottavaa itselle.
Ikään kuin se tuskaa täynnä oleva tankki alkaa pikkuhiljaa tyhjentymään. Tunteet tulevat esiin, joita ennen on juossut karkuun tai kieltänyt kohtaamasta. Jos haluan tulla omaksi itsekseni ja elämänlaatuni parantuvan ei minulla ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin mennä noita tunteita päin ja lakata juoksemasta pakoon. Sikäli jaan andanten kokemuksen siitä, että ne tulevat sieltä kyllä sitten ajallaan esiin. Mun kokemus on se, että sitä prosessia ei oikein voi kauheasti nopeuttaa. Eli heti ei voi hypätä terveeksi. Vastuun ottamista omasta itsestään ja tunteistaan. Se on varmaan sitten sitä paljon puhuttua aikuistumistakin. 
Mulla on luvussa juuri Gerald D. Jamponskyn kirja “Rakkaus on pelosta vapautumista” Siinä hän sanoo jotenkin näin, että jokaisessa ihmisessä on sisällä oma parantaja, huolimatta siitä mikä on kyseisen ihmisen elämäntilanne. Ja jatkoi jotenkin, niin että kukaan ihminen (huolimatta siitä vaikka olisi maailmankuulu ja ammattitaitoinen psykologi) ei toista ihmistä voi parantaa, eikä voi ruveta neuvomaan mikä on se oikea tapa. Jokaisessa ihmisessä on se sisäinen viisaus sisälle kytkeytyneenä. Eilen olin pitkästä aikaa AA-palaverissa ja sain toruja siitä, kun en ole käynyt melko pitkään aikaan palaverissa. Kun se ei vaan ole mun totuutta, että siellä pitää käydä monta kertaa joka viikko tai muuten on heti ryyppäämässä, niin se ei vaan sitä ole! Eli tällaiset apukeinot voivat olla todella hyviä, jopa elintärkeitäkin, mutta niistäkin pitäisi joskus oppia irrottautumaan. Jos kokee, että joku asia ei enää omalla kohdalla ole tarpeellinen, niin ei sitä ehdoin tahdoin tarvitse mukanaan raahata.
Eli todellakin itse koen ainakin omalla kohdallani, että sieltä surkeasta juoppoudesta on tietenkin mahdollisuus tulla aivan täysipainoiseen elämään kiinni. Se tie vaan sattuu aika paljon ja sille ei ihan kuka tahansa tahdo lähteä. Uskallatko sä kuunnella sitä “totuuden ääntä” ja lähteä seuraamaan sitä? Paljon tulee kohdatuksi turvattomuutta, yksinäisyyttä, rakkaudettomuuttakin. Kuuluvat vain asiaan. Joillekin on tärkeää se, että lähes joka päivä pitää käydä itseään muistuttamassa alkoholistiksi erikseen toisten samaa tautinimikettä kantavien seurassa. Se on varmaan heille sitten se parhaaksi havaittu keino. Vapauteen tämä kuitenkin perustuu ja mikään pakko ei ole missään ravata.
Elämä on tässä ja nyt.
Vastaan omalta osaltani. Tiesin kohdanneeni itseni kun mulla ei enää ollut kiirettä mihinkään. Ja tajusin, että tie ei ole päämäärä, vaikka tällaistakin joskus kuulee. Vaan väline, työkalu. Eikä mikään yksisuuntainen ilmiselvä valtatie vaan rykelmä tienpätkiä.
Päämäärääkään ei ole, yhtä vähän kuin lopullista perilletuloa. Olen oppinut ajattelemaan etapeissa, matkantaipaleissa.Johonkin jaksoon on kuulunut jotain ja sen loppu on uuden alku. Helpompi ruksata vanhat pois päiväjärjestyksestä ja ennenkaikkea ajattelusta.
Ikzu kirjoitit
Oli ilo kuulla, että raittiina kävit tauon jälkeen palaverissa.
Sinua palaverissa torunut henkilö ei tässä asiassa ilmeisesti ole omaksunut tärkeää aa-laista käytäntöä olla puuttumatta jäsenten palaverien ulkopuoliseen elämään. Kokemuksesta kuitenkin tiedämme, että ei meistä kukaan ole pystynyt noudattamaan askelten ja perinteitten ehdotuksia läheskään täydellisesti.
AA:n periaatteisiin kuuluu olla tarkkailematta jäsentensä juomista tai muuta elämää. Kaikkihan on täysin vapaaehtoista. Ei sinua voida määrätä käymään palavereissa jonkin tietyn rytmin tahtiin. Etkä sinäkään voi käskeä ketään ryhmässä tekemään mitään. Vapaaehtoista on myös palvelutehtävien hoitaminen. Eli ryhmällä on oikeus lopettaa toimintansa milloin vain. Näinhän toisinaan tapahtuu, kun ei löydy vapaaehtoista oven avaajaa.
Toivottavasti muut paikalla olleet ilmaisivat ilonsa nähdessään sinut raittiina joukossaan.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Tarpeen mukaan, näinhän se on. Jollakin voi olla tarve enempään, toisella vähempään, kolmannella ei ollenkaan. Mikä sitten ikinä onkaan se tapa, jonka ihminen sydämessään kokee itselleen parhaaksi ja toimivimmaksi, niin se on se ääni jota kannattaa kuunnella.
Vaikka olenkin monasti täälläkin manannut sitä, miten paljon AA fanaatikkojen puheissa on sellaista joka sapettaa mua ja jota en koe mitenkään järveväksi, niin onhan sieltä sellaisia ihan korvaamattomiakin murusia tarttunut matkaan.
Pitää olla kiitollinen siitä, että uskon ymmärtäneeni taudinkuvan isossa perspektiivissä.
ikzu kirjoitti
Niin on minullekin tarttunut, tärkeimpänä tietenkin raittius. Muuta en sieltä lähtenyt hakemaankaan, mutta monenlaista olen sekä sieltä että raittiuden mukanaan tuomien muutosten kautta saanut. Uskon, että ilman raittiutta minulla ei lopulta olisi mitään, ei ainakaan kahvinkeittovuoroa tässä kuussa.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Voisinpa tähän vielä kirjoittaa, että yksi psykologi sanoi, että sosiaalisten tilanteiden pelot syntyy ristiriidoista. Monet hyvät näyttelijät ovat arkoja luonteeltaan, mutta he muuttuvat hirmuisen rohkeaksi lavalle astuessaan. Joissain sosiaalisissa tilanteissa oon ylittänyt itteni ja joissan missä tosiaan alan pelkäämään jonkinlaista epäonnistumista, nolatuksi tulemista, häpeää sekä ynnä muuta vastaavaa, niin silloin koen arkuutta ja pelkoa.
Minua alkaa pikku hiljaa kiinnostamaan, millaisista hirmutärkeistä sosiaalisista tilanteista täällä oikeastaan keskustellaan? Onko porukan esiinnyttävä jatkuvasti yleisön edessä vai onko kyse arkitilanteista? Ei ole vinoilua, kiinnostaa oikeasti.
Andante, tässä erään alkoholistin kokemuksia lyhyesti kerrottuna.
Murrosiässä pelkäsin mokaavani itseni, kun en ollut opetellut tanssimaan. Niin en sitten mennyt lähikylän lavalle.
Ammattiin opiskellesani pelkäsin edelleen samaa asiaa. Viina auttoi riisumaan estot.
Ammatissani opettelin selvinpäin tervehtimään asiallisesti ja selvittämään nopeasti asiani, välillä nöyristellen. Työpäivän päälle ottamaan parit paukut tuttujen kanssa tai yksin.
Raitistuttuani kuulin palavereissa ihmisten puhuvan samantapaisesta kehityskulusta. Raitis elämä on lieventänyt estojani, minut on otettu luontevasti ja tasa-arvoisesti vastaan melkein missä vain. Raittiina työn puitteissa olen voinut kohdata hierarkian kaikilla portailla olevien ihmisten kanssa omana itsenäni. Uskallan ilmaista tietämättömyyteni tai rohkenen esittää poikkeavan ajatukseni loukkaamatta tietoisesti ketään.
Raittius on laajentanut elämääni mm. siten, että kahdella uudella alueella nousen useita kertoja vuodessa yleisön eteen. Kiitollinen tunne on myös saada kertoa kasvotusten uudelle tulokkaalle mitä oli juovana aikana, mitä tapahtui ja mitä on nyt.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Käynpäs täälläkin pikaisesti vielä vastaamassa tähän ja palaan uudemman kerran pohtimaan syvällisempiä asioita.
Minulle tuo pelko aiheutuu joskus jo pelkästä ajatuksesta –siis siitä, että ajattelen laittavani jollekin kaverille viestin tai tiedän että pitäisi lähteä ulos. Ja sitten se varsinainen tilanne on mikä tahansa kotioven ulkopuolella –pahimpia ovat kuitenkin sellaiset tilanteet, joissa en tunne oloani yhtään turvalliseksi ja kotoisaksi. Sellaisten ihmisten seurassa olen eniten lukossa, joiden olisi jotenkin pidettävä minusta –siis poikaystävän vanhemmat, opettajat jne. En tunne oloani hyväksi missään, missä olen yksin ihmisjoukossa tai joudun olemaan muidenkin kuin ystävieni kanssa. Mutta ei se vuorovaikutukseen joutuminen ole ainoas ahdistusta aiheuttava tekijä, vaan joskus sydän takoo ihan pelkästä ulkona olosta (juomisen jälkeen oli joskus niin suuria ahdistuksia, että aukinainen ikkunakin ahdisti). Yleisön edessä esiintymiset ovat tähän asti menneet minulla siihen kategoriaan, että olen ne jotenkin onnistunut vetämään läpi ainakin ulkopuolelle itsevarmoin ottein -ihan kuin ne ilmaisutaidon kurssit. Enää en tiedä miten nuo esiintymiset sujuisivat, kun eipä niitä itsevarmoja hetkiä ole pitkään aikaan näkynyt.
Pikainen vastaus multakin. Toki raittiillakin on esiintymisjännitystä, mutta tähän voi vaikuttaa valmistautumalla teemaan hyvin. Sitäpaitsi pikku jännitys kuuluu asiaan - huono juttu jos sitä ei enää ole. Tämä siis enemmän yleisön eteen jouduttaessa. Yksi kaverini joka esiintyi aika rutiinimaisesti melkein ammattilaismuusikkona, valitti mulle jännittämistään. Kysäisin häneltä, kuinka monta prosenttia yleisöstä on niin ammattitaitoisia, että huomaa jos mokaat kevyesti? Taisi auttaa.
Yleinen ihmisten pelko tai ainakin välttäminen oli mullekin tuttua. Kassajonot, bussit yms… Ei tosin pelkkä ulos meno - tällaisestakin olen kuullut. Oletko kysynyt joltain apua? Mulla tämä katosi samalla kun ruuvasin korkin kiinni.
Ihmismassat ovat asia sinänsä. Missään ei voi/saa olla niin yksin kuin massaan piiloutuneena. Ei porukat toisiaan yleensä huomioi, jokaisella on tarpeeksi tekemistä omissa hommissaan.
Rupatteluun. Mikä ihmeen pakko muka on aina heittää jotain small-talkia? Meilläpäin asiaa puhuvia arvostetaan enemmänkin kuin lässyttäjiä Ehkä vaikea uskoa koska kanssakäyminen on muuten “sosiaalisempaa” kuin Suomessa. Tarkoitan vaikka tervehtimistä ja parin sanan vaihtamista vieraiden kanssa. Ehkä tässä on sukupuolierojakin? Meillähän sanotaan: “Ein Mann- ein Wort. Eine Frau - ein Wörterbuch”! Eli: Mies ja sana. Nainen ja sanakirja! 
Kuka muuten sanoo, että jokaisen tai vaikka vain jonkunkin on pidettävä minusta? Ei kaikkia voi miellyttää ja teennäisyys näkyy läpi aika nopsaan. Yksi valkohiirikerholaisten motto onkin: Mieluummin ylimielinen kusipää kun jokaisen narupelle. :mrgreen:
Ihan tutun kuuloista sielunmaisemaa tuossa maalailet. Sitä se on ollut itse kullakin. Toipumisprosessin aikana on muuten jännä se miten toiset ihmiset huomaavat muutoksen ulkoisessa olemuksessasi ennen itseä. Mulle teki varmaan ihan hyvää että silloin ihan alkuaikoina sain ihan ex tempore kuulla että esiintymiseni oli ollut tosi varman oloista. Itse olin vain lähinnä hölmistynyt silloin, että oikeestikko? Minusta tunsin oloni todella epävarmaksi. Vaikka kyllähän sitä itsevarmuutta ihan sellaiseen arjessa pärjäämiseen hyvin nopeasti alkoikin tulemaan. Mitä siellä itsessä sitten on sihissyt niin se on ollut pidempi prosessi.
Toinen esimerkki on kun olin ollut muistaakseni noin vuoden raittiina. Mulle sanottiin ihan suoraan että olen muuttunut. Taas vähän hölmistyneenä olin että noinko on. Suurin osa kaikesta siitä muussista jota päämme sisällä olemmekin pyörittäneet ovat olleet vain oman mielikuvituksen tuotetta. Ei siellä minullakaan enää kauheasti muuta tainnut olla kuin pelkoja ja lopulta pelkojen pelkoja. Kamalaa katastrofiajattelua ja tilanteiden ennalta elämistä.
Eipä ole enää pitkään aikaan ollut mitään sellaista päässä pyörimässä. Paljon olen pelkojeni kanssa tehnyt työtä ja hiljalleen niistä olen vapautunut. Nykyään ne ajat ovat vain muisto kun pelkäsin joka ainoaa vastaan kävelevää ihmistä. Kaikki sosiaaliset tilanteet ja esiintyminen olivat minulle yhtä helvettiä. Uskon että sinäkin onnistut!
Peloistani ei ole ollut puhetta ennen kuin nyt, kun olen jonottelemassa sinne mielenterveyspuolelle. Jälkikäteen mietittynä tuntuu vähän tyhmältä, ettei kukaan ole huomannut ongelmiani, sillä sosiaalisten tilanteiden pelkoa minulla on ollut vaihtelevasti jo varhaisteini-iästä saakka. Juomisen myötä se on pahentunut.
Itselläni on taustalla sitä henkistä kiusaamista, fyysisen pahoinpitelyn uhkaa usealta tahola ja fyysisen koskemattomuuden loukkaamista. Mahtaako raittius auttaa siis sellaisiinkin pelkoihin, joilla tausta voi olla muussakin kuin itse alkoholin käytössä? Tietysti sekin olisi jo suuri edistysaskel, jos juomisen lopettaminen palauttaisi tuohon alkoholinkäytön aloittamista edeltävään tilanteeseen. Hätähousuna haluaisin jo nyt nähdä parannusta voidakseni uskoa sen olemassaoloon Toisaalta lomamuisto, andante ja ikzu jakamanne kokemukset antavat sellaista luottamusta, että voisin jopa uskaltaa suhtautua asiaan oikeasti positiivisesti!
Aiemmin oli puhetta siitä, että ekstroverttiutta arvostetaan (ja mielestäni myös vaaditaan) kaikkialla liikaakin, niin kyllähän ne vaatimukset väkisin itsessä tuntuvat. Esimerkiksi monissa työtehtävissä olen saanut kritiikkiä siitä, että en ole puhelias, vaikka työni olen hoitanut hyvin. Vaikka omassa päässäkin sitä järkeilee niin, ettei sitä small-talkia tarvitse vääntää, niin aina joidenkin mielestä se on oleellinen ihmisyyden ominaisuus. Olen tähän asti ollut vain yhdessä sellaisessa paikassa töissä, jossa kahvipöytä-hiljaisuuteeni ei ole takerruttu ja sitä kritisoitu.
Ja mitä sitten vapaa-aikaan tulee, niin olisihan se kiva kyetä edes jotain sanomaan ja istumaan rennosti eikä niin että olisi tulisia hiiliä pers***n alla. Olen todellakin niin lukossa ja paniikissa, ettei yksikään ajatus vaan kulje päässä. Sählään ja änkytän. Jos joku käskee minua tekemään jotain, olen viittä vaille valmis käymään itkemään. Se tilanne ei vaan ole millään tavalla miellyttävä, ja koska siihen liittyy niin suurta pelkoa, olen alkanut vältellä sellaisia tilanteita.
Olen tässä pohdiskellut asiaa ja todennnut kasvaneeni miellyttämään muita. Omia halujani ei juurikaan kyselty tai niistä välitetty, vaan minun tehtäväni oli olla muille mieliksi. Siksi kai minusta tuntuu aivan kauhelta, jos joku ei pidäkään minusta.
Tästä taas ajatukset palaavat siihen järjellistykseen, että yhtä suuri oikeus minulla on elää täällä ja olla omana itsenäni kuin muillakin. Minun itseni kohtaamisen pitäisi siis varmaankin olla sitä oman arvokkuutensa hyväksymistä. Täytyisi kohdata asioita, jotka ovat saaneet minut ajattelemaan olevani huonompi kuin muut. Toisaalta olen etenkin viime vuosina puhunut paljon lapsuudestani, mutta en tunne olevani yhtään sen arvokkaampi. En voi oikein vieläkään kuvitella, millaisia askeleita siis tälle tielleni kohti parempaa mahtaa kuulua, mutta sieltäpähän ne sitten tekevät itsensä tykö. Ikzun lukema kirja voisi olla hyödyllinen minullekin, kun tuntuu että olen niin menneisyyteni määrittelemä, kyvytön elämään nykyhtekessä ja ilman positiivisia tulevaisuudennäkymiä -kiitos siis maininnasta!
Tuli Punatulkulle eilen korostettua sitä hyvän ruoan merkitystä ja Arkkitehdin kannustamana mietiskelin muutenkin omaa hyvinvointia ja etenkin liikuntaa. Tänään päivä valkeni parempana ja pikkaisen virtaakin tuntuu löytyvän, niin ajattelin koittaa miltä se uloslähtö ja liikunta tuntuvat! En tiedä rationalisoituivatko ne pelot tultuaan puhutuksi ääneen vai lähteekö tästä taas se parempi vaihe, mutta jossain vaiheessahan sekin on kohdattava. Siis se että vaihtuu taas ”menovaihteelle”, ja silloin pitäisi osata selvitä juomatta.
Tossa aikaisemmin luki ettei lääkärit määrää pameja kuin määrätyihin tilanteisiin, mulla lukee että kipuun. Neurologista kipua ja hyvä lääke siihen.