entisen alkoholistin taloudenhoito

Me Lopettajat
61

En tiedä olenko käsittänyt oikein, mutta velkajärjestelytkään ei onnistu, jos yksikin velkoja vastustaa. Velat voi myös uusia ihan piruuttaan, siis jotenkin laittaa perintää vireille kerta toisensa perään ja katkaista vanhenemisen. Itselläni joku velkoja esitti, että maksan vaan alkuperäisen pääoman ja unohdetaan kaikki siihen päälle turvotettu ja sitä ryhdyin hoitamaan ihan hiljattain, vaikkei se nyt hyödytäkään tilanteessani. Muilta osin olen luovuttanut. Oikeustajuuni ei sovi velkojen paisuttaminen. Jos pääoma on vaikka 100e, se muuttuu hetkessä 1000e. Eikö koronkiskonta periaatteesa ole lainvastaista, mutta kuluille keksitään vaan muita nimiä “perimiskulu”, “laskutuslisä” ym.
En selviä omista veloistani koskaan, joten elän leima otsassa loppuikäni ja siihen on tyytyminen.
Eikä tässä huolta ole, ei minun tarvitse tehdä mitään, yhteyttä ottavat eri tahot kun kokevat aina asiaa olevan. :mrgreen:

Antaapa heidän turvottaa turbohiivalla omaa velkataikinaani, ei tämmösessä tilanteessa selviä järjissään, jos noita koko ajan miettii. Ymmärsin olla lyömättä kaikkia asioitani läskiksi, niin pystyn monet asiani hoitamaan ihan suht hyvin. sanoisin, että homeasunto oli karvaampi kokemus. Mieluummin tämäkin kuin vaikka syöpä tai dementia tai saatanallinen viinanhimo.
Asiat voisi olla huonomminkin.

62

Minulla tietysti siinä pankrotissa jäivät omat ennakko- ym verot maksamatta, yrittäjäeläkemaksut maksamatta, puhelin meni kiinni hyvin nopeasti, vakuutusmaksuja tottakai, kaikenkaltaista semmoista. Ja paljon.

Ne kyllä vanhenivat. Oliko se jotenkin niin että maksuvuoden päättymisestä viisi kalenterivuotta tai jotain semmoista.
Melkein kymmenen vuotta siinä meni, varattomana. Mutta, kyllä ne todella vanhenivat, ilman mitään velkasaneerausta.

Suurempi ongelmahan silloin oli se, että pikkuyrittäjällä ei ollut mitään työttömyys- tms korvausta, joten rahaa ei kertakaikkiaan sitten ollut.

Kaikenkaltaisia pikkuhommia yritin tehdä, nekin olivat silloin niin kilpailtuja ettei tahtonut saada matkakuluja ja eväitä peitettyä. Vähän aikaa tein jotain ilmastointiputkien asennuksiakin pitkin suomea, ja kun jossain oli asuttavakin, halvimmissa mahdollisissa hotelleiossa ja toisinaan nukuttiin kaverin autossakin, ei siitä sitten juuri mitään jäänytkään. Homma kun oli helppoa, ei tarvittu kuin porakone ja katkaisulaikalla verustettu kulmahiomakone ja halvat popniittipihdit, eli kovin pienellä pääomalla pääsi alkuun. Ja olipa sitten yrittäjiäkin, melkoista huutokauppaa… Ei siinä mitään sopimusten minimituntipalkkoja saanut. Ja sitten taas ei ollut sitäkään…

Mutta, niinpä vaan siitäkin on elävänä selvitty. Se on kai pääasia. Ja kun siitä on jo aikaa, ne vuosikymmenet menevät niin nopeasti… Ei siitä sen kummempaa muistoa jäänyt kuin se että aika alhaalta sitä vaan ihminen selviytyy kun ottaa rauhallisesti ja antaa ajan kulua.
Kyllä ne velat ihan oikeasti vanhenevat, suomessa. Mutta ei se kait ihan yksinkertainen asia ole. Jossain välissä, kun jo jotenkin oli oma talous tasapainossa, olin mukana Takuusäätiön koulutuksessakin, muutaman päivän opettelemassa noita velkajuttuja ihan siksi että niitä nyt ainakin vertaistuessa, vapaaehtoistyössä, tarvitaan. Mutta, siitäkin on jo aikaa, ja muuttuneet ovat, ne systeemit. Ja unohtuneetkin, kun en ole taas jokuseen vuoteen juuri järjestäytyneessä vertaistuessa mukana ollut. Olisi hyvä tietää, tottakai. Kun kuitenkin aina joku kaveri neuvoja tarvitsisi.

No, ehkä joku täälläkin osaa nuo velkojen vanhenemiset selittää niin yksinkertaisesti että sitten tiedämme… kai niihin joku on joutunut tutustumaan.

Vai onko täällä pelkästään niin hyvin toimeentulevaa porukkaa ettei ole tarvinnut noin pahoista tilanteista jaloilleen kömpiä?

63

On sitten entinen, nykyinen, tuleva tai menevä holisti tai narkki tai kengänpohjanhaistelija, niin ei ne suuret tulot, vaan pienet menot. Hullu mies huittisista-touhu on joka kulttuurissa turmiollista. Toisissa pääsee henkilö helpommin hengestään, mutta Suomessa ei yleensä kuole nälkään.

Kattelin joskus pätkän jotain ohjelmaa, jossa aikuiset ihmiset sössivät ensin taloutensa ja sitten alan ihminen tuli neuvomaan niitä perusasioissa ja kirjoitettiin paperille tulojen ja menojen erotus yms. asioiden tilaa petraavaa konsultaatiota. Miten voi-tuumailin näistä tilanteista sittemmin puhelimessa, mutta siihenpä viisas isäpuoleni kommentoi, että se on ihan totinen paikka niille asianosaisille.

Ei taviskaan lopulta ja todella ymmärrä holistin ajatusmaailmaa. Tai narkin tai pelurin tai seksi-addiktin jne.

Heikko talouskurin ylläpito tai mikrotalouden finanssituntemus ei silti rinnastu sairauteen, onneksi tai tietääkseni. Elämää kyl huomattavasti hankaloittaapi !

64

Ehkäpä ne sitten ajastaan vanhenevat minullakin, mutta milloin, on vielä arvoitus. Olenkin miettinyt, että kun saan tämän akuutimman ongelman, eli henkisesti raastavat läheiset alkoholistit, jotenkin ratkaistuksi, taidan ottaa yhteyttä Takuusäätiöön tai velkaneuvontaan saadakseni lisätietoa ja kenties neuvojakin omaan tilnateeseeni.

Yrittäjän oikeusturvassa on pahoja puutteita ja pahimmillaan kuvaamasi kaltainen tilanne johtaa itsemurhaan. Useinhan konkurssin tapahtuessa, tilanne on ollut vaikea jo kauan ja sitä kautta niin henkiset kuin fyysiset voimat loppu ja saadakseen mitään apua/tukia, on edessä hitonmoinen ravaaminen eri paikoissa ja selvittely ja vatvominen.

Moista asioista, mm. loppuunpalamisista ja masennuksesta, puhutaan jo suht avoimesti, mutta velkaantuminen on monelle suuri häpeä, eikä näistä ihmiset kauheasti avaudu, mikä on vähän harmi. Itse en omaa tilannettani niin salaile, saati häpeä. Tähän johti niin moni hemmetin epäonninen asia, osin oma tyhmyyskin ja omat selviytymisyritykset lähinnä pahensi tilannetta. Velanmaksu velalla ym. Lähiaikoina oli muistaaksen juuri Flinkkilä ja Tastula-ohjelmassa Leea Klemola ja veljensä Klaus Klemola ja he kertoivat omista rahavaikeuksistaan. Ongelma tosiaan on, että moni ihminen ajattelee että luottotiedoton on epäluotettava, vaikkei se sitä automaattisesti tarkoita. Sekin voi olla osasyy salailuun.

Juuri näin. Köyhyys tietysti vähän syrjäyttää, koska ei ole varaa tehdä samoja asioita kuin monella muulla ja toisaalta osa monen ystävistä/sukulaisista ei sitten ole valmis sellaiseen yhteiseen tekemiseen, johon vaikka porukan äkkiköytyneelläkin olisi varaa, niin joku voi omista yhteisöistään pudota pois. Löytyy tietysti uusia, ehkä mukavampia porukoita, joissa yhdessäoloon ei niin rahaa tarvita.

Paljon on hienoja asioita, joista voi nauttia, vaikkei niin varallisuutta olisikaan. Raittius nyt on yksi iso semmonen asia.

65

“Ihmiset ensin sössivät taloutensa ja huutavat sitten yhteiskuntaa apuun…” ei se ihan noin mennyt kun laman eli pankkien voittojen turvaamisprojektin kynsiin jouduttiin.

Töitä riitti koko 80-luvun, tötitä todella riitti ja niitä tehtiin. Tulevaisuus näytti ihan hyvältä. Pikkuyrittäjätkin katselivat luottavaisina eteenpäin. Kunhan vaan tätä jatkuu ja jaksetaan painaa pitkää päivää niin kyllä tämä iloksi muuttuu… ostettiin työkaluja ja joku jopa uskaltautui asunnon, kaikilla mukavuuksilla ja useammalla kuin yhdellä kamarilla, hankkimaan. Velaksi.

Kun lama iski, ja kun Viinanen kertoi että vain hänen kuolleen ruumiinsa yli devalvoidaan ja aamun mennessä devalvoi, naureskeli mennessään, pankkien lainahoukutuksiin langenneet putosivat ensimmäisinä. Valuuttalainakorit muuttuivat mahdottomiksi maksella, korot nousivat pilvin. Kierre alkoi. työtä ei enää ollut. Ne joilla oli, yritivät yhä. Kuten minäkin, yhtenä pienimmistä. Tehtiin, vaikka maksut viivästyivät ja lopulta niitä ei tullut lainkaan. Töitä silti jatkettiin, mekin, kun ajattelimme että kesken jättäessä ei ainakaan olisi toivoa saada teettäjiltä mitään. Toimeksiantajia meni konkurssiin yksi toisensa jälkeen. Työtä oli tehty, ja paljon, mutta ilmaiseksi. Elettiin jo velaksi. Omat maksut jäivät rästiin, vuoden, puolitoista, kaksi… Ja yhä yritettiin, tehdä niitä vähiä hommia joita vielä sai jostain hankittua.

Ja sitten ei ollut niitäkään. Ei ollut myöskään työttömyyskorvauksia, yrittäjällä, silloin. Monelta kavereista meni kaikki. Asunnon vei ulosottomies, kun työsaatavien lisäksi meni työhön sijoitettujen materiaalien (luotolla ostettujen, tottakai) mukana muutama satatuhatta. Velkaa jäi ja se kasvoi korkoa.

Sillä lailla sitä tuli “sössittyä oma talous”, kuten seiskakymppi viisaasti asian ilmaisee.

Huudettiinko sitten konsultteja ja yhteiskuntaa apuun? Jos huudettiin, niin oli kuin olisi metsään huudettu. Yhteiskunnan kanta oli, että pankit ja isot rahalaitokset pelastetaan. Oikeusjututkin piti ratkaista niiden eduksi. Muutamassa konkurssipesän selvityksessä istuin minäkin, velkojana. Ja paikalla oli pesää selvittävä lakimies, joka totesi, ettäö jos pesästä jotain saa, niin pankki on se joka saa -että se nyt vain on niin. Jälkeenpäin kirjoittelin nimiä velkasaneeraussuostumuksiin, mitäpä olisi hyödyttänyt olla kirjoittamatta. Mitään ei kuitenkaan olisi ollut saatavana. Tunsipa siinäkin sitten edes muutaman sekunnin olevansa täysivaltainen kansalainen kun omalla nimikirjoituksella oli vielä jotain merkitystä ja siitä jollekin ihmiselle saatoi apua olla.

“ei ne suuret tulot vaan ne pienet menot”. Niinpä. Jokainen joka edes vuoden on elänyt pääasiassa tyhjiä pulloja puistoista ja roskiksista keräämällä taitaa tuon tietää. Muta tietää ehkä myös sen ettei se aina ihan kevyttä elämää ole. Opettavaista kylläkin. Erittäin opettavaista. Mutta ei siitä opetuksesta saa todistusta, ei oppiarvoa, jolla voisi hakea jotain kevyttä sisätyötä.

66

^ Toimeentulotuet ja asumistuet oli kyllä olemassa jo 90-luvun alussa, ja niiden varassa moni sen pahimman laman yli selvisikin hengissä. Itse asiassa ainakin toimeentulotuki oli olemassa jo edellisen big laman aikana 70-luvun lopulla. Siihen aikaan moisen anomista toki hävettiin suuresti, jonka vuoksi se saattoi jäädä monelta ottamatta. Sitten hävettiin lisää, alettiin ryypätä ja pahimmassa tapauksessa alettiin solmia köyttä tai keksittiin haulikolle joku lopullinen käyttötarkoitus.

Elämässä käy joskus niin, että ne selviytyvät vaikeista ajoista ilman katkeruutta, jotka pystyvät sopeutumaan uusiin olosuhteisiin tai etsivät jotain uutta elämäänsä. Vaikkapa opiskelevat aikuisopistossa itselleen uuden ammatin, jolla riittää töitä.
Lainanotto on aina riskaabelia, vaikka työnäkymät olisivatkin hyvät eteenpäin. Koskaanhan ei tiedä, mitä seuraavana päivänä tapahtuu. Iskee lama tai tapaturma, katoaa bisnekset tai oma työkyky,. Lainarahan avulla yrittäminen on aina riski, joka joskus kannattaa ja joskus ei.

En tiedä sitten, olemmeko me autuaampia, jotka olemme velkaantuneet pelkän kevytmielisen elämän ja holtittomuuden seurauksena. Voimmehan sentään katsoa menneitä tohelointejamme, ja muistella että olihan se hauskaa sen aikaa kun kesti. Eli siihen asti, kun luottokortit pistettiin saksilla poikki, ja ulosottomies alkoi käydä palkkapussilla.
No, voin sanoa: oli se hauskaa sen aikaa kun kesti, vaikka tyhmää olikin. Tulipahan siinä ryypiskelyn ohessa sentään vähän kierreltyä mualimaa.

67

Yrittäjillä ja esim taiteilijoilla voi mennä vaikeaksi, Vadelmamunkki. Semmonen byrokratialoukku. Myn tuttu lopetti itse firmansa juuri ennen kyin se olisi mennyt nurin. Työkkäri jankutti, että hän kenties tekee samoja hommia kotona, eikä olisi oikeutettu työttömyyskorvaukseen. Toimeentulotuki on viimesijainen tuki, joten muut on oltava haettu ensin. Sitten joku torvi työvoimatoimistosta kehotti perustamaan uuden firman, vaikkei siis entinenkään kannattanut.
Ja vaikka saisikin rahaa, voi olla menoja, joita ei hyväksytä, joten olet rahaton, vaikka paperilla tilanne näyttää toiselta. Tämä mun tuttu sai onneksi palkkatyön, jolla pääsi eroon yrittäjän statuksesta. Toinen konsti on tunkea johonkin koulutukseen.
Ongelma voi olla sairastelukin, et saa sairaspäivärahaa/eläkettä, muttet käytännössä pysty työhön.
Homeasunnon omistajat on kusessa kaulaansa myöten. Tutkimukset maksaa, vakuutus ei korvaa mitään, yrität selvitä asunnon lainasta ja maksaa evakkoasunnon vuokraa ja hankkia edes välttämättömät tarvikkeet. Voi olla niin sairaskin, ettei kykene työhön. Toimeentulotukea et saa, kun onistat sen kelvottoman asunnon.
Yhteiskunta auttaa monesti, mutta on tilanteita, joissa tuntuu olevan seinä vastassa, vaikka mitä tekisi. Siis siinä akuutissa kriisissä. Apua ei saa ajoissa, jolloin kenties joku välttyisi maksuhäiriömerkinnöiltä. Kukaan ei korvaa, jos viivästyneen käsittelyn tai virheen takia näin käy, vaikka asia oikaistaisiinkin myöhemmin.
Näitä ei ymmärrä, ennenkuin on oma tai lähipiirin kokemus silmien alla.

Emmekä me saa samaa henkistä pääomaa kotoakaan, saati aineellista. Jollakin on maailmalle lähtiessä sijoitetut lapsilisät taskussa, usko itseensä ja monia taitoja, mitä on kotona oppinut. Toisilla tuulen huuhtoma perse, lattiaan lyöty itsetunto, olematon lukutaito ja vaikka osaaminen raha-asioissa ja käytöstavoissa, tunnetaidoissa. Se on sama kuin viskattaisiin kielitaidottomana Kiinaan, kun lähtee itsenäistä elämää yrittämään. Luepas Hesarista Anu Ubaudin kolumni. Tai Katriina Järvisen ja Laura Kolben kirjoja. Suomessakin on isoja eroja siinä, miten vaikka vanhemnat tukevat lapsiaan koulunkäynnissä ja millaisia arvoja tai maailmankuvaa syöttävät. Plus syntyvät verkostot, joiden avulla aukeaa vaikka kesätyöpaikkoja ja hyödyllisiä kontakteja.
Ei meillä kaikilla ole samoja lähtökohtia tai mahdollisuuksia. Siinä mielessä vittuilua nämä “kuule kaikilla meillä on omat rajoitteemme”-lausunnot.
Sain itse osaksen mielisairaan isän touhuista semmoisen annoksen stressiä jo alle 10-vuotiaana, ettei moni koe sitä koko elämänsä aikana. Kaikki sekoilu, eristäminen, pelko, öiset ammuskelut ja jatkuva riitely. Jollain on ollut vielä pahempaa, toisilla taas suht tasainen lapsuus ja turvallisia aikuisia ympärillä.
Tuo maailma oli mulle normaali ja sen kyseenalaistin vasta aikuisena. Valtavan hienoa nähdä, miten moni nykyvanhempi on lastaan kohtaan ystävällinen ja arvostava. Tai miten tunnetaidoissa on menty eteenpäin.

Ei munkaan elämä ole pilalla tietenkään, mutta saavuttaakseni jotain, lähden aina vähän takamatkalta. Sama monella muulla. Monissa tilanteissa mulla menee valtavasti energiaa ihan siihen sosiaalisesta tilanteesta selviämiseen ja se on vajeena sitten vaikka oppimis-tai työtehosta.

On muuten avartavaa keskustella asioista, kun ihmisten taustat ja kokemukset on niin erilaisia.

68

Ninpä niin.
Että onhan sitä saatavissa toimeentulotukea ja asumistukea ja varmasti kaikenlaisia tukia.
Hyvä sitten niin.

Kaikkea ei vaan kaikille ole tarjolla. Eikä tosiaan kaikilla ole konkurssi ja velkarumba ihan samoista syistä johtuvaa. Näissä elämänpoluissa kun on hiukan useammanlaista mutkaa, kuten metsänpeittokin toi kirjoituksessaan esille.

Voi hyvinkin olla, että osa ihmisistä saa pokkana laitettua rahaa palamaan, hankittua luottoa ja eleltyä railakasta seikkailuelämää, nautiskellen maailman maailman ihmeellisyyksistä. Ja sitten hakemaan asumistukia ja toimeentulotukia ja sukupolvenvaihdoseläkkeitä ja maataloustukia ja opiskelutukia ja yritystukia ja … vaikka sitten uudestaan kokeilemaan joko luottohanat taas olisivat auki, uudelle kierrokselle juhlimaan ja nostamaa maljoja tälle ihanalle maailmalle jonka rikkaudet loppumattomina odottavat poimijaansa. Ehkäpä. Mutta, ei se kaikilta onnistu.

Syitä on monia. Ehkäpä vaan yksinkertaisesti kaikista ei sihen ole.

Usein on muuten niinkin, että osa vaikeuksista johtuu omista vääristä valinnoista (tai siitä juhlimisesta, vauhdikkaasta elämästä ja iloisesta hurlumheistä) ja osa taas on sitä mikä ei omaa syytä ole. Ei se aina niin yksinkertaista ole.
Eikä se muuten ole edes niin, että hauskaa on ollut vain niillä jotka ovat vauhdikkaasti eläneet.
Esimerkiksi minulla on ajoittain ollut helvetin hauskaa. Jopa silloinkin kun rahaa ei ollut, ei ihan kaikki ole edes siitä kiinni.

Eikä sekään, että välillä on joku vuosikymmen ollut köyhyyttä, ole pelkästään paha asia. Paljon olen oppinut. Eikä minulla luultavasti olisi edes näin rauhalllinen olo, ellen tietäisi että pahoistakin ajoista on selvitty, eikä edes mielenterveys mennyt. Tämän päivän pienet murheet pysyvät tosiaan kokoisinaan, kun on jotain vertailukohtaa.

69

Kuulkaapas nyt. Minä kasvoin alkoholistiperheessä, jossa mistään koulun käynnistä ei tullut hevon vittuakaan. Peruskoulun päästötodistuksen keskiarvo oli minulla 5,8. Pääsin yläasteesta läpi armovitosilla. Osa huonosta koulumenestyksestä johtui ihan omasta lintsaamishalukkuudesta, osa siitä ettei kotona voinut keskittyä mihinkään kouluhommiin, kun ilmapiiri alkkisperheessä oli mitä oli.

Ei ollut minulla mitään lapsilisiä taskussa, kun muutin Helsinkiin 19-vuotiaana. Menin duuniin siivoamaan sairaalaa. Sitten menin sentään aikuislukioon, jonne pääsi kaikki peruskoulun suorittaneet. Ja pääsee muuten edelleen. Kävin iltalukiota töiden ohessa. Olen ollut siivooja, puhelinmyyjä, nakkikioskin myyjä, sitten taas siivooja. Siinä välissä kerkesin ryypätäkin sen verran, että katkolla tullut oltua kolme kertaa.
Kun ryyppääminen vihdoin hieman väheni, pääsin opiskelemaan lähihoitajaksi, joksi valmistuin 2010. Tässä vaiheessa ollaan jo lähihistoriassa siis. Sosionomiksi valmistuin 2015, eli runsaat nelisen vuotta sitten.
Ja onko apua paljon saatu? Opintotuki joo, noin 500 euroa kuussa. Plus tietysti leipäjonon antimet, jotka oli tarpeen päätoimisena opiskelijana ollessa. Opintolainaahan en saanut, kun luottotiedot oli menneet jo vuonna 2009.
Ulosotossahan minulla on edelleen viisinumeroinen summa euroja. Ne vanhenee jossain vaiheessa, mutta ei ihan pian.
Pappa betalade inte, kun heitti lusikan nurkkaan jo kun olin 17 v. Ja ihan hyvä niin. Äitiin ei ole kovin läheiset välit olleet koko tällä vuosituhannella, vaikka elossa onkin.

Ei tarvitse minulle esitelmöidä, miten ei kaikilla ole hienot eväät. Sen verran kyllä tiedän, että huonoillakin eväillä tämä yhteiskunta antaa mahdollisuuksia ihan jonkun verran, jos niitä viitsii käyttää.

Ei ne luottohanat kuule aukea, jos maksuhäiriömerkintä tulee ja velkaa on kertynyt niin paljon ettei niitä voi maksaa. Minulla on ollut maksuhäiriömerkintä 10 vuotta, eikä se ole poistumassa ihan lähivuosinakaan. Senkin kanssa on siis elettävä.

Mutta oikeassa olet siinä, että kyse on omista valinnoista. Niin sinulla kuin minullakin. Sinähän usein tähdennät, miten ei pitäisi murehtia menneitä eikä kaivella vanhoja asioita, mutta sitten vellot itse alvariinsa näissä 90-luvun alun epäonnistumisissa, ja vatvot vatvomasta päästyäkin, miten on maailma kaltoin kohdellut.
Epäreiluahan se varmaan on ollut, mutta siitä 90-luvun lamasta alkaa olla kohta 30 vuotta. Siinäkin ajassa voi päästä eteenpäin ihan hyvän matkaa.

Näitä ymmärtää aika helvetin hyvin lasisen lapsuuden viettänyt ja itsekin päihderiippuvuuden läpikäynyt ihminen, joka on jopa työskennellyt nistien, asunnottomien, syrjäytyneiden ja alkoholistien parissa.
Eikä ole kukaan minut livenä kohdannut päihdeongelmainen tai köyhä moittinut, etten minä ymmärtäisi häntä. Paitsi se yksi korkeissa promilleissa ollut isäntä joka kerran puuskahti minulle: “sinä et ymmärrä kun et oo ikänäs ollut humalassa”. :smiley:

70

Vadelmamunkki. Kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia kuin sinä. Tai minä.
Ei kaikki alkoholistitkaan raitistu, vaikka nyt sinä ja minä olemme siinä onnistuneet. Sama pätee muihinkin asioihin ja ihmisten elämänpolut on varsin erilaisia.
Hienosti olet ponnistellut ja päässyt eteenpäin, en sitä kiistä lainkaan. Harmittaa vaan joskus kirjoitustesi tietty armottomuus, vaikkei täällä kaikki välity samoin kuin livenä.
Tottakai ihmisen kannattaa ponnistella ja asettaa tavoitteita, pyrkiä parempaan. Joskus sekin voi olla olla pakenemista ja sisäisen tyhjyyden täyttämistä, siis jotenkin, ettei ole tyytyväinen itseensä vaikka saavuttaisi mitä.
Kaipa oleellista olisi tutkia sieluaan ja etsiä itselleen sopivia asioita elämäänsä, isompia ja pienempiä. Yrittää löytää omanlaisensa elämäntapa, jossa voi hyvin.
Mulla oli keskiarvo peruskoulun päästötodistuksessa kaikesta huolimatta 9.4, mutta tässä sitä ollaan ja sinä olet päässyt omallasi pidemmälle tuossa mielessä.

On omassa velkaantumisessani omaa syytä ja tyhmyyttäkin, jos sitten muitakin syitä. Ja kuten metsänreunan miehellä, on hauskaakin ollut tuhlaten ja rahattakin. Siinä vaiheessa kun juominen vielä sujui jotenkin kunnialla, jotkut putket oli ihan rattoisia ja hienosti rappion makuisia, kun aamuoksentelun jälkeen kone lähti taas vetämään ja hulluhkot tempaukset oli vielä harmittomia ja hauskoja. Mulla on vakaa usko, ettei kerran menetetty “ryyppykunto/kyky” enää palaa. Vaikka osa muistoista on hauskoja, mulle ei tule viinan kanssa enää yhtään mukavaa muistoa. Jos joisin, tapahtuisi vain ikäviä asioita. Toisekseen selvinpäin on kiva olla.

71

Joskus on niinkin, että taloudellisesti alakynteen jäävät ne jotka eivät ole tarpeeksi röyhkeitä ja itsekeskeisiä pitääkseen puoliaan.

Kilpailuyhteiskunta on sellainen. Vahvimmat pärjäävät. Heikot jäävät jalkoihin. Kun kaikessa on mukana kilpailu, on röyhkeimmillä aina etulyöntiasema. Itsetunnolla ja itsevarmuudella, oman edun ensisijaisuudellla on merkityksensä.
Edelleen myös alkuasetelmilla on merkitystä -ja aika paljon. Vaikka kuinka esitettäisin että “kaikilla on samat mahdollisuudet” niin se on korkeintaan osatotuus. Eväät ratkaisevat monesti ketkä nousevat pinnalle ja keiden osana on jäädä harmaan massan alempiin kerroksiin.

Valintoja, tottakai. Tosin kaikilla ei ole ihan samoja vaihtoehtoja joista valita. ja vääriinkin valintoihin on jonkinlaiset syyt. Harva ihminen tekee pähkähullua valintaa jos hänellä on yhtä suuret resurssit ja syyt valita joku niistä todella hyvistä vaihtoehdoista elämänsä ja tulevaisuutensa suhteen.

Jos sitten asia pitäisi väkisin vääntää henkilökohtaiselle tasolle, niin en pidä itseäni tuossakaan asiassa mihinkään ääripäähän kuuluvana. On löytynyt joskus kykyä kilpailla työmarkkinoilla, tosin vähemmän röyhkeydellä, enemmään laiskansitkeällä pitkäjänteisyydellä ja myös sopivassa määrin verkostoitumalla, vertaistuella ja yhteistyöllä… ja on kai sitten toisinaan löytynyt itsevarmuuttakin tarpeeksi, luulisin. Ja toisissa asioissa taas olen ollut liiankin kiltti, luopunut omista eduista koska joku toinen on ollut suuremmassa tarpeessa kuin minä… ja juu, joskus on mennyt rahaa enemmän hauskaan elämään mkuin tulevaisuuden turvaamiseen. Onpa hyvinkin. Onko sitten hauskaa ollut koko rahan edestä, ehkä on parempi jättää ihan tarkat laskelmat tekemättä. Ettei rupea kaduttamaan, heh. On ollut kivaa, ja minkäarvoista sitten on se että vanhana riittää muistelemista -sitä en vielä tiedä.

On totta, että on ihmisjoukko joka elää päivän kerrallaan, tulevaisuudella ei ole väliä kunhan tänään on kivaa ja vauhti päällä. Se joukko ei kuitenkaan ole niin suuri että kaikki köyhyys sillä selittyisi. Itse asiassa heitä on aika vähän. Niistäkin, jotka ulkopuolisen silmin näyttävät huolettomilta hummaajilta, valtaosa ainakin yrittää ajatella pikkuisen pitemmälle kuin saman päivän iltaan asti.

Jokaisen ihmisen elämäntilanne ja elämänkulku kuoppineen ja ansoineen on kuitenkin erilainen, ja yleistykset (mitäs olet valinnut väärin) eivät aina osu kohdalleen.

72

Olen kuitenkin aina sanonut, että jos ja kun yhteiskunnalta on apua saatavilla, niin sitä kannattaa myös ottaa vastaan silloin kun sitä oikeasti tarvitsee. Minusta se ei ole kovin armotonta, vaan päinvastoin.
Olen itse ollut päihdehoidossa asiakkaana, ja myöhemmin töissä. Olen ollut tekemässä ihmisille maksusitoumuksia päihdehoitoihin ja asumispalveluihin. Ja vieläpä melko mielelläni, varsinkin jos ihmisellä on ollut totinen halu toipua ja pyrkimys oikeaan elämänmuutokseen sen avun turvin.

Kaikki eivät tetenkään toivu, vaikka siihen olisi vakaa halu ja pyrkimyskin. Sen tosiasian kanssa päihdetyössä eletään jokainen päivä.

Olen pyrkinyt ohjaamaan ihmisiä vertaistuen piiriin, ja suositellut herra paratkoon vaikka hengellistä heräämistä, jos se on ainoa joka auttaa irti päihdehelvetistä.
Suosittelen päihdeongelmaisille aina tuen ja avun hakemista, sillä kenenkään ei ole pakko pärjätä yksin.
En dissaa ja pilkkaa jatkuvasti vertaistukiryhmiä, niinkuin ehkä jotkut on tälläkin foorumilla tehneet, oikein pitkäaikaisena agendana. Pikemminkin suosittelen kokeilemaan niitäkin, sillä eihän ne mitään ota jos ei annakaan. Monille ne kuitenkin antaa jotain.

Ja nyt jos minä olen armoton, niin olkoon sitten niin.

73

Voisi ehkä katsoa jotain maahanmuuttajia, jotka ovat tulleet Suomeen pakolaisena, ja verrata heidän lähtökohtiaan omiin. Joku “Husu” Hussein tuli Suomeen pakolaisena Somaliasta, ja on nyt Helsingin kunnanvaltuutettu ja ollut eduskuntavaaliehdokkaana, ja hänestä on kirjoitettu kirja. EIkä hän ole ainoa lajiaan.

SInulla, metsänreunan mies, on ollut ihan samat eväät kuin minullakin. Ja molemmilla ne on olleet paremmat, kuin vaikkapa Husulla tai muilla pakolasilla.
Tietenkään kaikista ei tule kunnanvaltuutettuja ja eduskuntavaaliehdokkaita, eikä tarvitsekaan tulla.

On kuitenkin myös jotenkin alentuvaa, jos kaikki jotka ovat vähänkin päässeet elämässään johonkin tai saavuttaneet jotain tavoitteita, leimataan pyrkyreiksi ja röyhkeiksi sikailijoiksi. Varsinkin jos samalla jotenkin korotetaan itseä ja omaa vanhurskautta siitä, että itse ei olla edes pyritty koskaan paljon mihinkään.

Elämässä saattaa päästää eteenpäin myös ahkeruudella ja sillä että on hyvä tyyppi, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Itse tunnen muutamiakin sellaisia ihmisiä, ja heitä on nykyään ihan Arkadianmäellä asti.

74

Niinpä, Vadelmamunkki. Uskon myös, että sinulla ja minulla on ihan kohtalaiset mahdollisuudet.
Mutta todistaako se, että kaikilla on? Monen ihmisen elämä on saattanut olla paljonkin rankempi, ja lähtökohdat paljonkin huonommat, henkiset voimavarat huonommat, fyysinen suorituskyky paljon heikompi, uskallusta vähemmän, kilpailussa tarvittavaa itsekkyyttä paljonkin vähemmän, ja ihan vaan helvetin huonoa tuuria useammin.

Yleistäminen oman statuksen perusteella ei ole kovin tieteellinen tapa ajatella asiaa.

Taloudellinen eriarvoisuus ja selviytymisvaikeudet eivät ole aina esittämälläsi tavalla seurausta omista lyhytnäköisistä valinnoista, päivä kerrallaan elämisestä, hummaamisesta eikä kovinkaan usein edes matkailusta ympäri maailmaa. Tottakai joskus on, muta asiaan liittyy hyvin paljon muita, sosiaalisia ja yhteiskunnallisia tekijöitä.

Sosiaalinen ja kulttuurillinen perimä voi muuten olla yksi tekijä joka jarruttaa ihmisen nousua kilpailussa ylöspäin.
Jos jo lapsena oppii asennoitumaan yhteiskuntaan niin että “me nyt olemme näitä alempiarvoisia”… ei useinkaan juuri noin sanottuna, mutta jossain taustalla kuitenkin se sukupolvien ajan tulikirjaimilla huoneentauluksi poltettu “köyhän pitää olla nöyrä” -asenne pitää otteessaan. Yhteiskunnalliseen asemaan, huono-osaisuuteen tottuu. Ja pysyy nöyränä, ehkä jollain tasolla jopa uskoo että näin asian on oltava, minun ei kuulu yrittää nousta tämän ylemmäs. Tuon nöyryyden ylistyksen lisäksi niitä vanhoja sananparsia löytyy tämän minun sukupolveni mielen sopukoista paljonkin. “Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa”, “ei tule tuohesta takkia eikä lukkarista pappia”.

En taaskaan väitä, että asia olisi “kaikkien kohdalla” tai edes usein, näin. Mutta yhtenä esimerkkinä erilaisesta lähtötilanteesta on tuokin. Kun se nöyryys on tiedostamattomana ohjenuorana koodattu omaan olemukseen, se vaikuttaa hiljaisena neuvonantajana myös niissä valinnoissa, jotka pitäisi aina osata tehdä oman etunsa kannalta oikein.

Valinnoillakin on perusteensa, vaikkeivat ne aina näy edes itselle. Syyllisten etsiminen on sitten jo ajanhukkaa. Jos jollain mietintäsessioilla ja konsulttiryhmien riivinrautapatenttikonsteilla päästäänkin niin pitkälle, että vanhempien asenne sieltä jossain asioissa häämöttää, niin entäs sitten? Syynsä ja taustansa heilläkin. Sittenkö isovanhempia ja heidän heidän vanhempiaan tutkimaan? Ja unohdetaan se kaikki muu joka elämään on vaikuttamassa, nyt ja tulevaisuudessa… aikaa ei taaskaan riitä ratkaisujen tekemiseen kun vellotaan siellä menneisyyden mutakuopissa.

“En mää täsä syylissi kaipa yhtikäs. Lahtist ja konekivääri mää kaipasi.”

75

Tuntuu, että ainakin länsimaisen yhteiskunnan ihanteet suosivat noita mainitsemiasi ominaisuuksia. Jatkuva talouskasvu, itsensä voimakas esilletuominen ja brändääminen, kyynärpäätaktiikka ja tietty kovuus leimaavat kaikkea toimintaa. Eikä tässä pehmeämmillä arvoilla ole sijaa. Tyyli on säilynyt samana tai jopa pahentunut Kolumbuksen ajoista saakka. Ehkäpä jos tyypin paatin tappi olisi irronnut, eikä tämä ihannoitu löytöretkeilijä koskaan olisi amerikkaan päässyt, intiaanien kulttuuri olisi edelleen voimissaan ja maailma siltä osin toisenlainen. Vaalimamme arvot voisivat ihan hyvin olla vaikkapa luonnon kunnioittaminen, muiden auttaminen. Voisimme pitää omaisuuden kartuttamista tärkeämpänä panostamista läheisten kanssa vietettyyn aikaan. Mietiskely, jonkinlainen hengellisyys tai filosofointi voisi olla arvostettavampaa kuin pärstänsä esittely loputtomien selfieden vyöryttämisellä. Sellaisessa maailmassa heikkous tai pehmeys eivät olisi halveksittavia ominaisuuksia vaan enempi kieroon katsottaisiin ahneutta.

Kaivoslakikin Suomessa mahdollistaa suotaan Kolumbuksen tyylisen toiminnan. Marssia paikalle ja etsiskellä arvokkaita metalleja, paskata koko seutu ja jättää pilattu luonto ja yhteisö sitten taakseen. Eikö nämä amerikankin “löytäjät” käyttäneet törkeästi hyväkseen alkuperäisväestön toisenlaisia arvoja ja huijaamalla otettiin maat haltuun? Näitä tyyppejä stten hehkutetaan sankareina peruskoulusta lähtien. Muutenkin historiankirjoituskin on aina valikoivaa ja useimmiten miesten historiaa. Se on nähty tarpeellisemmaksi dokumentoida. Sotaretket on nähty merkityksellisempinä kuin rauhanomaisempi toiminta.

Jos avun saaminen ja kaikki tuet ja palvelut on niin mainiolla tolalla, miksi lehdet pursuaa uutisia kuinka vaikka Tampereen huumeongelma on räjähtänyt käsiin ja tarpeeksi pitkiä hoitojaksoja ei järjestetä? Miksi koulumaailma on sekaisin ja apua lasten ja nuorten mielenterveysongelmiin on ollut huonosti saatavana? Miksi vanhusten toimeentulovaikeudet ja silkka heitteilläjättö on niin yleistä?

Esiin voi nostaa yhden Husun tai joitakin muita esimerkkejä, mutta poissaolollaan loistaa ne, joilla elämä ei ole oikein alkanut sujua. Maahanmuuttajissakin osa porukasta kärsii mielenterveysongelmista, on perheväkivaltaa, kielitaidottomuutta, rikollisuutta ja syrjäytymistä. Osa asuinalueista ghettoutuu Suomessa ihan Ruotsin tyyliin.
Olettaisin muuten myös, että turvapaikkaprosessissa röyhkeys saataa auttaa ja pelon, traumatisoitumisen tai muun syyn takia ne, jotka eivät pysty asiaansa niin ponnekkaasti ajamaan, eivät apua saa. Suomessa ei ole ihmiskaupan uhrien tunnistaminen ollenkaan hyvällä tasolla. Jos nyt yhden esimerkin nostaa, niin nämä 2 ghanalaista pakkoprostituutioon pakotettua naista, jotka kylmästi palautettiin ja pelkäävät henkensä edestä joutuvansa saman parittajan kynsiin uudelleen. Toisella ainakin oli lapsi ja heidän kierrätyksensä pitkin Eurooppaa oli kammottavaa. Todennäköisesti hyvin paljon muitakin on. No väärä valinta tietysti uskoa houkuttelijoita ja lähteä etsimään parempaa elämää ja päätyä tuohon tilanteeseen. Uskoisin että ne ominaisuudet (luottamus viranomaisiin, itsetunto, röyhkeys ym), joilla täälläkin apua saisi on matkan varrella hakattu näistä ihmisistä pois.

Vadelmamunkin maininta eteenpäin pääsystä, “koska on hyvä tyyppi” kuulostaa hupaisasti hyväveliverkostolta. Kyllä kai paljon osaamista jää hyödyntämättä, kun nämä hyvät tyypit auttelee toisiaan. Uskoisin että työyhteisötkin hyötyisivät siitä, että siellä olisi monenlaisia ihmisiä ja myös varautuneempien ja hiljaisempien osaaminen pääsisi esiin.

No tämä on jo aika kaukana alkuperäisestä ketjun aiheesta. Olen huvittanut itseäni miettimällä Kolumbusta ja sitä, olisi hieno performanssi hilpasta tästä löytöretkelle jonkun omakotitaloon, juottaa omistaja tukevaan humalaan ja ottaa nimi lappuun. Minä löysin talon ja se on nyt mun. :mrgreen: Käytännössähän Kolumbus ja kumppanit näin teki.

76

Ei se ihan suoraan noin mene. Oikeus loppukädessä päättää hyväksyykö se velkajärjestelyn. siinä otetaan huomioon niin monta asiaa; miksi on velkaannuttu, onko yritetty maksaa velkoja pois, mikä on nykyinen ja mahd. tuleva elämäntilanne jne.
Aina kannattaa hakea velkajärjestelyä. Siihen on saatavissa kunnallista maksutonta apua ja sitä kannattaa käyttää. Tietävät miten toimia.

77

Velkajärjestelyä ei aina kannata hakea. Joskus on parempi päästää velat ulosottoon ja/tai vanhenemaan, riippuu tilanteesta. Jos raha-asiat ovat menneet solmuun kannattaa varata aika oman alueen velkaneuvojalle. Sieltä saa ammattilaiselta tietoa, neuvoja ja apua velkojen järjestelyyn. Yksi asia kannattaa muistaa ongelmissa: mikään ei ole pysyvää vaan tilanteet muuttuvat. Ja joka ongelmaan on joku ratkaisu.

78

Elämänkokemukseni minulle kertonut saman asian.
Heikot sortuu elon tiellä. Miksi ihmisestä tulee heikko? Siihen on myös yhtä monta syytä kuin heikkoa. Ei edes geenit ratkaise kun samoilla geeneillä toinen rynnii voitosta voittoon ja toinen nöyränä alistuu.
Ei ole yhteiskunnan syy että toinen on heikompi toista. Mutta yhteiskunta saisi olla sellainen että se estäisi vahvoja ja röyhkeitä kahmimasta kaikkea. Mutta kun rahan valta on vahvoilla ja politiikassa päättämään nousee vahvat ja röyhkeät.
Jumala taivaassa auttaa sanovat uskovaiset. Mutta auttaako? Edes nälkään kuolevia tai sodan jalkoihin jääneitä lapsia? Välimereen hukkuvia viimeiseen pakokeinoon turvautuneita? Narkkarin ryöstämiksi joutuneita mummuja? Harvoin jos koskaan.

79

MISSÄ GHETTOUTUU?

Mainitsepas yksikin ghettoalue tai ns. “no go” alue Suomessa, niin ojennan sinulle persumitalin. Niitä ei ole.

On ihan totta, että maahanmuuttajilla on mielenterveysongelmia. Heillä on myös päihdeongelmia. Se on iso haaste. Se on huomattavasti isompi haaste, kuin joidenkin syntyperäisten suomalaisten heittäytminen ihan kädettömiksi että voi voi kun en jaksa enkä viiti.

Ei minulla ole ollut mitään hyväveli- saati hyväsiskoverkostoja. Ei ole sellaisia luultavasti ollut Maria Ohisalolla, tai muilla kavereillani jotka ovat viimein päässeet eduskuntaan asti.
Mitä vitun “hyvät tyypit auttelee toisiaan”? Ei mitkään auttelut ääniksi muutu vaaleissa, kun kansa kuitenkin valitsee.

Ai autteliko hyvät tyypit minut ammattikouluun tai ammattikorkeakouluun? Ai vittu miten auttelikin.
Ne hyvät tyypit on varmaan auttaneet meitä kaikkia raitistumaankin, koska eihän nyt mikään hyvä ole mahdollista ilman hyväveliverkostoja.

80

Kilpailuyhteiskunta nyt on myös sellainen, että verorahoilla tuotetaan ihan hitosti mm. päihdeongelmaisille hoitoa, asumispalveluita jne.

Kilpailuyhteiskunta on myös sellainen, että verorahoilla tuotetaan työttömyysturvaa, sosiaaliturvaa, julkisia palveluita.

Tämä meidän viheliäinen kilpailuyhteiskunta on sellainen, että meillä on mahdollisuus istua natkuttamassa sen paskuudesta, kun jääkaapissa on kuitenkin ruokaa eikä mikään uhkaa terveyttämme tai vapauttamme.

Ja tämä meidän kilpailuyhteiskunta on sellainen, että jokaisella meistä on tietokone, jolla valittaa tämän elämän ankeutta, kun yhteiskunta on niin paha ja jossain muualla kaikki on paremmin.
Ai mikä peiliin katsominen? Ehei, ei peiliin katsota, saati oteta vastuuta omasta elämästä. Kaikkihan on yhteiskunnan vika, ihan siitä ryyppäämisestä lähtien.