Ymmärtääkseni se eka vuosi on pahin, joten voimia sulle 
.
Onneksi edessä kesä, joka ei ole edes koronakesä!
Vie itseäsi aktiivisesti ulos. Vaikka torille kahville tai sitten vaan tuolin kanssa talon eteen selaileen puhelinta 
. Ulkonahan silloinkin ollaan. Eikä siellä kauaa tartte ollaan, sen verran vaan, mitä jaksaa.
Tai olisiko sulla ystävä, jonka kanssa käydä vaikka kävelyllä? Tätä saa vapaasti ideoida lisää.
Voi Karpalo, voin kuvitella miltä sinusta tuntuu, sillä tässä elän nyt erilleen muuttamisen jälkeistä aikaa itsekin. Koskee. On surua, kaipuuta ja välillä pettymystä ja vihaakin… Ja vihan tunteet lähinnä kohdistuvat niihin ihmisiin, jotka eivät ongelmaa näe vaan mahdollistavat sen jatkumisen. Kuten itsekin tein ja pitkään.
Vaiheita on ollut ja monenlaista. Olen saanut ollut tekemisissä sen hienon, ei-sairaan ihmisen kanssa, jonka lähellä on hyvä olla, jonka kanssa on mukavaa - hän jota rakastan. Ja sitten on ollut riittävästi muistutusta siitä miksi ero oli välttämätön; se viinan vetovoima ja vaikutus pahimmillaan. Ristiriitaa riittää.
Mut tahtoni on mennä päin tätä kaikkea, jotta pääsen eteenpäin omassa elämässä. Koitan tehdä asioita, joista tykkään, joita en hetkeen ole muka pystynyt tekemään ja esim kesälle on useita tapahtumia, joihin menen ystävien kanssa. Kesän jälkeen alkavaan ero-ryhmään olen ilmoittautunut myös, jotta pääsisi purkamaan vielä näitä ristiriitaisia tunteita.
Kattoos kuin käy, ja hyvinhän se käy 
Hurjan paljon lämpimiä ajatuksia, voimaa, iloa ja toivoa - Karpalolle ja kaikille muillekin, jotka pyritte hyvään elämään ilman alkoholin aiheuttamia haittoja.
Karpalo voimia sinulle. Täytyy sanoa, että pienesti kadehdin sua. Sulla on ollut voimia ja rohkeutta tehdä se, mihin mulla ei rahkeet riitä, eli lähteä. Joka viikonloppu kun miehellä aukeaa viinapullon korkki (kuten juuri tänään), mietin vaan, että haluan lähteä. Haluan pois. Sen sijaan tyydyn itkemään salaa ja huudan ja karjun tyynyä vasten, jotta mua ei kuultaisi.
Hei piip, Sinisilmäinen ja Meritähti
Kiitos viesteistänne ja myötätunnostanne. Ehkä kaikki tosiaan järjestyy, kun antaa itselleen ja tilanteelle aikaa.
On vaan niin epätodellinen olo välillä. Ajoittain tekisi mieli vain perua koko asia, samalla kuin käytännön jutut etenevät höyryjunan lailla kohti omaa kotia.
@piip: Itsekin olen kuullut tuosta, että eka vuosi olisi hankalin. Pyrin pitämään normaalista arkirytmistä ja rutiineista kiinni, mutta myös keksimään jotakin uutta kivaa. Ja ihan totta - ei sen tekemisen kummoista tarvitse olla. Pääasia, että saisi itselle rauhallisen ja hyvän (… Tai ainakin hyväksyvän…) mielen.
@Sinisilmäinen: Voimia sinulle raskaassa tilanteessasi, ymmärrän hyvin. Onko teidän asumuseronne askel kohti varsinaista eroa, vai yritättekö vielä korjata suhdetta? Meidän olisi vielä tarkoitus yrittää yhdessä, mutta aika näyttää onko se mahdollista sitten kuitenkaan. Ymmärrän myös kuvaamasi ristiriidat - jestas!!! Itse en ole ilmoittautunut eroryhmään, vielä. Mutta ilmoittaudun kyllä jos asia todella alkaa realisoitumaan siihen suuntaan. Toistaiseksi käyn kuitenkin vielä perheneuvonnassa.
@Meritähti: Tunnistan tuon kuvaamasi pienen kateuden piston. Muistan lukemattomat kerrat suomineeni itseäni saamattomuudesta, syyllisyydestä ja siitä, että “muut” pystyvät tekemään tai ovat tehneet ratkaisuja, joihin itse en ole kyennyt tai kykene. Nyttemmin olen pohtinut, että ehkä se piilevä kateus on sekin vain ollut orastava merkki muutoksen kaipuusta. Mitään sankaritarinaa tästä kaikesta ei kuitenkaan saa, tämä on vain kai sitten elämää loppujen lopuksi kuitenkin. Elämää, jossa minulla on päihdeongelmainen puoliso, jossa olen itse sairastunut läheisriippuvuuteen ja jossa seuraava vaihe on asumusero. Tulevasta ei voi tietää.
Voimaa ja rohkeutta sinulle, Meritähti. Asiat voivat järjestyä vielä parhain päin, meissä ihmisissä on enemmän voimavaroja kuin uskommekaan.
@Karpalo Kysyit että onko erilleenmuutto kohti eroa vai yritetäänkö vielä. Reilu kolme kuukautta sitten tein nimenomaan päätöksen erosta, sillä sitä yrittämistä oli kyllä ollut ja mikään ei tuntunut muuttuvan, ainakaan parempaan. Se siis oli lähinnä sellaista yksipuolista yrittämistä, kun koitin eri keinoin auttaa… ihmistä joka ei tarvinnut apua, paitsi rahaa ja rauhaa riippuvuuksiensa parissa olemiseen. Hänellä oli (ja edelleen on) masennuksen vuoksi terapiasuhde ja mielialalääkitystä, mutta aivan liian harvoin tapaamisia ja tuntui siltä, että omaa tahtoa oikein minkäänlaiseen muutokseen ei ollut ja odotus oli, että lääkärit, terapeutit ja lääkkeet tuovat ratkaisun. Ja muuten elämä siis voi jatkua alkoholin kanssa. Eli valitettavasti ei ollut mahdollista ajatella että yrittäisimme löytää meille paremman yhteisen elämän, kun meillä oli aivan eri käsitykset ongelmasta. Silti meillä myös oli käsitys siitä, että rakastamme toisiamme…
Noh, sen eropäätöksen jälkeen jollain tapaa helpotti, koska päätös oli tehty ja itselle selvää, että pyrin saamaan itseäni tasapainoon, vaikka tajusin että tie tulee olemaan pitkä vielä. Ja kyllä on ollut tie mutkainen kivinen kuoppainen ja ties mitä. Hänen oli tarkoitus hommata asap oma asuinpaikka, mutta siihen asti sovimme asuvamme saman katon alla ja ehtoni sille oli, että rauhallista oloa ja ei alkoholia sinä aikana. Sinisilmäisenä luotin Ja eihän se siten mennyt ja epämääräinen ja satuttava eläminen jatkui, MUTTA koska eropäätös (ja myös -hakemus) oli tehty, tuo kaikki vaan vahvisti päätöksen välttämättömyyttä. Ristiriitaiset tunteet olivat vahvoja ja sydän särkyi yhä enemmän ja huoli hänestä kasvoi. Enkä edes tiennyt silloin, että myös peliriippuvuus oli ottanut taas valtaa.
Sitten tuli se hetki, että hän muutti pois. Siitä olen iloinen, että ihan se lähdön hetki oli rauhallinen, rakkaudellinen ja haikea. Iso suru oli, mutta myös helpotusta tunsin. Ajattelin että nyt tästä elämään eteenpäin kaikkien tunteiden kanssa ja ymmärsin että ei helppoa toki vieläkään, mutta nyt alamme rakentamaan omia elämiämme. Hän oli tähän vapautensa ensi hetkeen varannut Ruotsin-risteilyn. Vähän yllätyin, mutta en kokonaan kuitenkaan, kun heti ensimmäisenä yönä, sieltä laivalta sain häneltä puhelun, ja en osannut olla vastaamatta. Humalainen itsetuhoinen ihminen soitti ja kertoi, että hänellä ei ole enää mitään elämässään kun ei ole minua. Siinä sitten muuta voi kuin rauhallisesti puhua, mutta hänen palattuaan reissusta halusin jutella siten että hän on selvinpäin ja halusin tehdä selväksi, että en halua olla enää hätäkeskus/hätänumero, johon kännipäissään soitellaan, mutta selväpäiselle mielelläni tarjoan toipumiseen apua. Tämä oli ok… olevinaan. Ei ollut. Samaan syssyyn laivakeikan jälkeen tuli rankka ryyppykeikka, juuri ennen töihin menoa. Mistäs minä sen tiedän… noh, hätäkeskus toimi ja sain hänet ajaa hänen pyynnöstään psykiatriseen hoitoon, jossa hän olikin viikon. Tässä jakson aloituskohdassa hän puhui, että on alkoholiriippuvainen ja pitäisi lopettaa juominen kokonaan. Ja kun jakso oli ohi, hänellä oli “vain” ongelmia alkoholin kanssa. Hän sai sairaslomaa kesälomaansa asti ja osa ajasta meni ulkoillessa ja levätessä, mutta… tämä vapaa tarjosi oivan mahdollisuuden myös rakkaan riippuuvuuden parissa.
Tämäntyyppisissä merkeissä meni sitten vielä kuukausi. Ja selvisi sekin, että lainaa oli taas ottanut pelaamista ja ryyppäämistä varten, ja tuleva tili ei läheskään riittäisi niiden maksamiseen saati elämiseen. Valheita ja salailuja on tullut esille, ja monenmoista asiaa, jotka koskevat, mutta ymmärrän nämä asiat sairauden kautta. Vaikea on siltikin ymmärtää sitä, miksi hän ei tartu kunnolla paremman elämän mahdollisuuteen ja tarjolla oleviin hoitoihin vaan jatkaa syvemmälle. Noh, hän oli sitten täysin rahaton ja ilman kattoa pään päällä pari viikkoa. Ne kaksi viikkoa vietimme yhdessä lähinnä mökillä ja nyt ehto “ei yhtään alkoholia” piti. Ja ainakin tuntui, että hän nautti aidosti luonnonläheisyydestä ja olostaan, ja niin minäkin, sillä muutaman alkupäivän jälkeen aloin luottaa ettei hänelle tällä kertaa tulee viinan himoa. Eikä tullutkaan. Oli ihana viettää aikaa sen hyvän ja hienon ihmisen kanssa, joka hän oikeasti on, silloin kun ei sairaus ole vallassa.
Tämän yhteisen ajanjakson jälkeen hänen oli tarkoitus lähteä kotiseudulleen kuukaudeksi ja tämä nyt varmaan vie meitä oikeasti etäämmäksi toisistamme. Ja mihin suuntaan sitten meitä yksilöinä vie, se jää nähtäväksi. Toivon parasta, mutta hänen sukunsa tapaa viettää aikaa yhdessä melko kosteissa merkeissä ja vaikeista asioista ei puhuta vaan niihin juodaan ja sitten ehkä puhutaan (mitä ei muisteta). Ymmärrän että tarvittava elämänmuutos olisi hänelle todella iso ja hänen lähiympäristönsä ei sen tarvetta edes ymmärtäisi, koska alkoholi on tärkeä osa elämää. Toivon kovasti rakkaalle ihmiselleni paranemista. Ja niin itsellenikin. Olen kohta vuoden ajan käynyt terapiassa ja minun läheisriippuvaisuustaipumukseni kumpuaa omasta lapsuudestani asti, on oireillut eri elämän vaiheissa ja sitä tässä työstän, että osaisin jatkossa elää enemmän oikein, ja pitää huolta itsestäni. Tämän parhaimman ja vaikeimman parisuhteen kautta olen päätynyt hoitamaan omia ongelmiani, ja olen muutenkin kiitollinen suhteesta - en vaihtaisi elämääni. Koitan nyt kuitenkin keskittyä enemmän tähän oman elämäni hoitamiseen jatkossa
Tulipas taas kirjoiteltua, ja siltikin tässä jää paljon sanomatta. Kirjoittaminen on ollut yksi tärkeä keino minulle saada omaa päätä selvemmäksi, saada selkeyttä epätodelliselta tuntuvaan elämään. Olen ihan itselle kirjoittanut, ja niihin kirjoituksiin palaaminen auttaa myös hetkinä, jolloin haikeus valtaa ja epätodellinen todellisuus unohtuu. Se turvaton, ennakoimaton, ristiriitainen, epäkunnioittava elämä oli totta ja siksi me emme voi elää yhdessä. Rakkaus voi olla rajatonta, mutta ihmissuhteet ei. Rakastan häntä edelleen, mutta etäämmältä. Toivon, että meille löytyisi hyvä tapa olla yhteyksissä. Sen näyttää aika.
P.S. Tapasin eilen ystäväni syntymäpäivillä naisen, joka on ollut Minnesota-hoidossa ja noin vuoden ollut juomatta. Hän näytti hyvinvoivalta ja rauhalliselta - toivoa on <3
Jatkan vielä… haluan mennä eteenpäin, läpi kaikkien tunteiden ja selviytyä, vaan on se niin pirun vaikeaa kun tunteet vaihtelevat aivan laidasta laitaan ja taas on vallalla vahva itkuherkkyys ja ikävä. Eikä ole kovin montaa lähelläni, jotka tätä ristiriitaisuutta ymmärtävät, mutta niitä onneksi on Omat lapset ja muutamia ystäviä ja se on ihan elintärkeää, että heidän seurassaan saan sekä romahtaa että olla iloinen, eli olla rehellisesti siten miltä tuntuu.
Musiikki on myös mistä ammennan rauhaa, voimaa tai mitä milloinkin. Tämän biisilinkin sain tyttäreltäni ja se on ollut tärkeänä täsmälohtuna jo kymmeniä kertoja pehmoaino - maasta taivaaseen
Sellaisiin hetkiin, joissa tarvitsen tukea reality checkiin, kuuntelen soittolistaani missä mm. nämä:
Jos jollain on vinkkiä, mitä lisätä musiikkilääkelistalle, tuomaan lohtua tai realismia, niin laittakaa linkkejä jakoon.
Sinisilmäinen, voimia sinulle. Kuulostaa raskaalta tuollaiset itsetuhoiset kännipuhelut… Toivottavasti kaikesta huolimatta sulla on ihana kesä edessä.
Kuuntelin noi mainitsemasi biisit, todella samaistuttavia, valitettavasti. Kannattaa kuunnella Mira Luoti - Kännissä, tämäkin kyllä osuu ja uppoaa omaan elämään.
Niinhän siinä taas kävi, että mies lupaili kännipäissään lapsille vaikka ja mitä. ”Vien teidät elokuviin, mennään kauppaan ja ostetaan sitä, tätä ja tota”. Noh, voitte kuvitella onko mies muutaman viinilasillisen, jaloviinaa täyden pullon (lantrattuna tosin) ja parin 0.5l kaljan juoneena ajokunnossa seuraavana päivänä. No ei todellakaan. Ja jälleen kerran lapset saivat pettyä, mutta tokaisivat, että taas sama juttu, koska oot juonut alkoholia. Ai että mua vituttaa ja surettaa. Järkyttävää kyllä huomata, että tuollaisen juomamäärän jälkeen miehellä ei ole edes pahemmin krapulaa.
@Meritähti Toivon kovasti teille käännettä parempaan, sillä ne petetyt lupaukset ja lasten tottuminen siihen kaikkeen ja kaikki muukin, se on raskas ympäristö elää. Paljon hyvää tuo lapsille kuitenkin se, että on yksikin turvallinen vanhempi. Mutta kuka tukee sinua, että jaksat, ja kauanko voi jaksaa jos ei asiat muutu.
Tiedän kyllä, että pitkään voi mennä sellaisessa sairaassa epätodellisessa todellisuudessa, ennen kuin edes itselleen myöntää, että asiat eivät ole hyvin, saati että yrittää hakea muutosta siihen. Just nyt kun omakohtaisesti muutos on oikeasti tapahtumassa, se koskee niin pirusti ja tunteet ovat ristiriitaisia. Ja pakko muistuttaa itseä itkun ja kaipuun lomassa miten raastavaa elämä oli aiemmin ja se ei olisi voinut jatkua ilman ikävämpiä seurauksia. Että nyt on oikeasti paremmin, kuitenkin.
Toivottavasti teidän tilanteeseen löytyy ratkaisu ja voimaa sen toteuttamiseen. Aikaa se varmasti ottaa, tilanteet voivat vaihdella ja ehkä se jää sinun vastuullesi saada parempi elämä itsellesi ja lapsillesi. Mutta hae apua, ota apua vastaan, käytä tätäkin kanavaa, ja vähitellen saatat saada voimaa ja varmistusta itsellesi. Ja toivottavasti siinä rinnalla miehesi havahtuu ja haluaa parantua. Ja jos ei, niin ainakin sinulla on suunta parempaan.
Kiitos biisivinkistä; hyvä lisä muistutuslistalle!
Nyt täytyy hieman “nostaa häntää”; hyvää keskustelua tässä ketjussa, kiitos! On toki ollut aiemminkin tämän ketjun aikana, mutta on hyvä välillä ihan erikseen kiittää.
@Meritähti : Petetyt lupaukset ovat todella riipaisevia. On kylmäävää, jos lastenkaan suora toteamus alkoholinkäytöstä ei aiheuta puolisossasi mitään. Alkoholistin lapsena pystyn samaistumaan tähänkin kuvioon. Voimaa sinulle ja lapsille. Erityisesti sinulle, että jaksat olla se luotettava aikuinen lastesi elämässä.
@Sinisilmäinen : Olen pahoillani kokemastasi ja siitä, että tässä tilanteessa yhteinen elämä ja asioiden korjaaminen ei ole puolisosi kanssa mahdollista. On varmasti vaikeaa ja raskasta asettaa omia rajoja, kun puoliso “odottaa apua hätäkeskukseltaan”. Repivät ristiriidat todellisuuden ja toiveiden ja tunteiden välillä ymmärrän myös. Itsekin painin niiden kanssa ja välillä tuntuu että pää sekoaa. Kirjoittaminen auttaa minullakin, musiikki myös.
Kuinka ollakkaan, itsekin olin taas myrskyn silmässä eilen. Kävimme puolisoni kanssa pienellä kaupunkilomalla “isolla kirkolla”, museoissa ja syömässä. Hän oli sopinut samalle reissulle tapaamisen ystävänsä kanssa ja kuinka ollakkaan, alkoi reissulla dokaamaan ja ilmoitti kotiinlähdön hetkellä että hän jääkin ystävälleen yöksi, vaikka olimme sopineet kotiinpaluusta yhdessä. Minutkin kutsuttiin (hah…), mutta olin jo siinä vaiheessa iltaa niin mitta täynnä että halusin vain kotiin. Ja niin sitten tein, vaikkei varmaan ollut järkevää yömyöhään seikkailla julkisilla pitkin ja poikin. Onneksi ei sattunut mitään, mitä nyt näitä luottamukseen osuvia kolhuja vain… Ehkä minäkin opin taas jotakin.
@Karpalo Olen niin pahoillani puolestasi… kun uskaltaa luottaa ja uudelleen kohtaa petetyt lupaukset ja pettymykset. Sydän särkyy toistuvasti ja kuitenkin, jotenkin toiveikkaasti uskoo taas myöhemmin…
Voimaa ja jaksamista ja kaikkea sitä mikä johtaa parempaan elämään
Miksi kukaan katselisi toisen öykkärimäistä toimintaa?
Niinpä, ei sitä varmasti kukaan haluakaan katsoa, uskon että tähän on useimpien aika helppo vastata näin. Ei vaan ole niin yksinkertaista ja yksioikoista elämä. Kun hyvä ja rakas ihminen sairastuu, sitä uskoo, toivoo, yrittää auttaa ja odottaa, odottaa…
Hei @AitoaIloaKohti , tuota olen itsekin miettinyt. Vastausta minulla ei ole. Sen jos tietäisin, ymmärtäisin varmasti omaa toimintaanikin paremmin. Tunnistan kuitenkin Sinisilmäisen vastauksesta paljon asioita. Minäkin olen uskonut, auttanut ja toivonut, ehkä liikaakin.
Kulunut viikko on mennyt muuttojärjestelyjen merkeissä. Olen tosi väsynyt. Puolison kanssa järjestelyt ovat sujuneet hyvin, hän on ihmeen hyvän tuulinen ja rauhallinen. Minun tunteeni seilaavat, suru on välillä pakahduttavaa. Puolison mielestä ei kuitenkaan ole hätää. Miten niin ei ole hätää? Puramme yhteistä kotia.
Näin yöuneni tänäkin perjantaina miehen juopottelun, metelöimisen ja valojen ja musiikin kanssa perseilyn vuoksi menettäneenä voinen kuitenkin todeta hävinneeni taistelun alkoholia vastaan. Taistelun, jota en oikein ole ymmärtänyt edes käyneeni. Taistelun, joka on ollut turha, ja jota en alunperinkään olisi voinut voittaa.
Kello tulee neljä aamuyöllä, kuulin musiikin toiseen huoneeseen oven takaakin. Kävin sanomassa että lopettaa metelöimisen ja ihme kyllä lopettikin ja kävi nukkumaan. Minun uneni ovat kuitenkin kadonneet.
Varmaan siksi, että vain sinä koet menettäväsi tärkeimmän. Hänen tärkeimpänsä, juominen, on jatkumassa entistä häiriöttömämmin.
Olet varmasti tehnyt ainoan oikean ratkaisun.
Hei @Teme70 , Niin se varmaankin on, ainoa oikea ratkaisu.
Mies on tänään ollut toisaalta kuin mitään ei olisikaan, toisaalta hyvittelevä. Itse olen pakkaillut puolivaloilla ja ollut vaihteeksi surullisen sijaan vihainen ja vittuuntunut. On täysi työ pitää nyt oma pää kiinni, vaikka tekisi mieli lyödä täysi paskamyrsky käyntiin ja huutaa ja raivota.
Mitä sekään hyödyttäisi, ei yhtään mitään.
Kyllä tästäkin vaiheesta yli mennään. Kun vaan saisi ensi yönä hyvät yöunet.
Karpalo, tulee suru ja samalla ärsytys sun puolesta. Ehkäpä tuossa hyvin konkretisoituu se, että ero on paras ja ainoa oikea ratkaisu. Niin vaikeaa ja tuskallista kuin se onkin. Tsemppiä.
Tsemppiä niin paljon
Toiset päivät ovat helpompia ja ymmärtää, että ero on oikea ratkaisu. Välillä nousee vain se kaipuu… Erittäin ristiriitaista, kun ero on turha mutta välttämätön. On syytä pitää reality checkit lähellä ja muistissa.
Koitetaan pitää huolta itsestämme
Hei @Meritähti ja @Sinisilmäinen,
Kiitos tuesta.
Sehän se, eron turhuus mutta välttämättömyys.
Seilailen välillä surussa, vihassa ja turtuneisuudessa. Yritän hyväksyä, että en voi toisen juomiselle mitään. Samalla koen suurta turhautuneisuutta ja vihaa, kun mies lupaa asioita joita ei pidä (tyyliin väittää käyvänsä ulkona vain hetken pelaamassa mutta lähteekin baariin) ja juo siitä huolimatta, vaikka olen sanonut miltä juominen minusta tuntuu. Olen vihainen itsellenikin, kun edelleen kilahdan tästä. Miksi minä välitän, jos toinenkaan ei välitä?
Mies myös edelleen vähättelee juomisiaan. Nyt on uutisissa puhuttu paljon PEth-testistä. Mies oli kauhuissaan uutisen luettuaan, että “joku joisi 4 annosta illassa”. Väitti itse juoneensa neljän viikon lomasta vain kaksi viikkoa tuon neljä annosta illassa, ja oli kuulemma kova homma. Miksi *itussa sitten joit, olisin voinut kysyä… Tosiasiassa juomattomia iltoja oli loman aikana ehkä 5, ja viikonloppuihin mahtuvia räkäkännejä ei laskenut ollenkaan. Kaitpa hän on hukkunut jo niin syvälle pulloon, että ei enää pintaa näy.
Karpalo tuttuja tunteita.
Meillä mies taas perjantaina joi enempi, ja ihmetteli (ja ihmettelee joka kerta) mikä mulla on ja miksi suutun juomisesta. Seuraavana päivänä selitin, että ihan tosissaan kyllästyttää ja ärsyttää toisen juominen enkä voi sietää sitä. Mies sitten ihmettelee miten voi haitata kun ei ole riehunut tai tehnyt mitään pahaa kenellekään. Selitin jälleen kerran, että en tykkää siitä kuinka hän muuttuu juodessaan, ja aina saa olla varpaillaan mitä sanoo, mitä tekee, millä äänensävyllä puhuu ettei vaan triggeröi toista. Eikä juominen muutenkaan kuulu lapsiperhe-elämään. Ja muistutin, että mies sanoi viimeksi itse viime vuonna, että hän tietää että hänen pitää lopettaa juominen kokonaan. Muistutin tästä, ja mies sitten sanoi että hän on lopettanut. Kysyin että miten niin lopettanut, niin vastasi että eihän hän enää kirkkailla vedä perseitä. Sanoin, että eihän tästä ole edes montaa viikkoa kun kirkkaita veti, ja sanoin että ihan oikeasti kokonaan sen juomisen on loputtava niin kuin on sanonut. Mies silmät suurina kysyy ihan hämmästyneenä ”ai pitäiskö mun lopettaa kokonaan juominen??” ja huomasin että häntä alkoi selkeästi ärsyttämään. Aivan ihmeissään vaikka itse on nimenomaan sanonut, että KOKONAAN. Siinä vaiheessa lopetin puhumisen koska tajusin, että ei mies tule koskaan tajuamaan. Minä tai meidän perhe ei saada miestä lopettamaan juomista. Tuijotin vain vitriinikaapissa olevia viinipulloja ja mietin, että hitto, mä olen hävinnyt alkoholille.
Anteeks Karpalo kun tänne puran omia asioita, sinun ketju tämä. Sano vaan jos häiritsee, saas nähdä onko intoa perustaa oma ketju johon purkaa tätä kaikkea…
Totta kai voit kertoa tänne tilanteestasi ja asioistasi niin paljon kuin haluat. Vaikka ketju “on minun”, on tänne kaikkien ja kaikki kommentit tervetulleita, siitä se vertaistuki ainakin minulle muodostuu. 
Ja hyvä, että kerrot - saat ainakin vähän purettua sydäntäsi.
Uskon ymmärtäväni miltä sinusta tuntuu, kertomasi tuntuu niin valitettavan tutulta. Olen välillä pohtinut, heittäytyykö puolisoni välillä tarkoituksella muistamattomaksi tai mistään ymmärtämättömäksi, ettei tarvitsisi ottaa vastuuta mistään. Nämä tilanteet ovat välillä tosi älyttömiä. Ja juuri tuo alkoholille häviäminen… Mieheni ei mukamas ymmärrä tuotakaan näkökulmaa. Tänään taas jeesusteli toisten juomisesta, mutta hänen dokaamisensa on jokin ihme tabu, johon ei saa puuttua, jossa ei ole ongelmaa ja jota ei tietenkään siksi tarvitse mitenkään kohdata, käsitellä saati lopettaa.
