No niin… En sitten osannut olla hiljaa kuitenkaan.
Mies aloitti tissuttelun hyvissä ajoin alkuillasta. Sama mies, joka sanojensa mukaan “ymmärtää mitä ajattelen alkoholinkäytöstä”. Saunan jälkeen meni annos jos toinenkin, myös viskin jämät kaapista. Olin itse hetki sitten käymässä nukkumaan, kun hän tuli hakemaan päällysvaatteitaan. Kysyin suoraan, ertä onko lähdössä baariin. Kierteli, mutta lopulta sanoi että jos lähtisikin, kun kello on noin vähän. En kieltänyt lähtemästä, en nalkuttanut, ilmaisin vain huoleni. Hän alkoi tivaamaan minulta mikä tässä on outoa, eikä kenenkään muun kanssa ole tarvinnut käydä tällaista keskustelua. Lasken kuulemma hänen baarikertojaan. Pakitin keskustelusta ihan rauhallisesti vänkäämättä, ja mieskin oli hiljaa, mutta haki petivaatteensa ja majoittui olohuoneeseen. Minut yöuneni katosivat tässä rytäkässä.
Olen niin surullinen. Hän ei ikinä tule edes etäisesti ymmärtämään miltä minusta tuntuu. Hän luisuu luotani, tai minä hänen. Tiedän sen, enkä voi asialle mitään.
Mies on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja niin kai sitten olen minäkin. Olen jossakin ihme tilassa, jossa todellisuuden raja on hämärtynyt, enkä osaa sanoa yhtään mitään. Kuin minut olisi murrettu, ja saisinkin kiehua liemissäni koska minun syytänihän viimeöinenkin varmaan oli.
Koska minä ylireagoin. Kontrolloin. Kyttään. Ja olen hankala, eikä kukaan muu ole koskaan ollut.
Tämä rooli minulle on nyt sitten annettu tässä teatterissa. Vaikka kuka tahansa minut tunteva ihminen sanoisi, etten ole mitään noista asioista.
Selvänä mies hassuttelee, on ystävällinen ja mukava. Onko tuokaan totta? Onko mikään totta?
Uskon, että miehesi voi selvänä ihan aidosti olla kaikkia noita mainitsemiasi asioita. Mutta viestiesi perusteella hän on myös alkoholiongelmainen. Alkoholistin läheiset usein ovatkin kovilla, kun juopon mielenliikkeet seilaavat äärilaidasta toiseen, riippuen ihan humalan ja krapulan eri vaiheista. Sekin on ihan tavallista, että humalassa sählätään ja tehdään vaikka mitä, ja jälkeenpäin ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Minäkin olin juovana aikanani kiva, mukava, hauska jne. Olin myös kovan työmiehen ja 100% luotettavan kaverin maineessa, puhumattakaan avuliaisuudesta ja empatiasta muita kohtaan. Samanaikaisesti olin myös juoppo, jolla oli fyysinen ja henkinen terveys romahtamispisteessä. Itsekäskin olin, ja piikikäs ja v.mäinen. Siis humalassa ollessani.
Sehän tässä on, kun kontrasti juovan ja ei-juovan miehen välillä on niin suuri. Tuo mitä kuvasit, mielenliikkeiden seilaaminen ja humalassa sählääminen on turhankin tuttua. Olen alkanut kyseenalaistamaan ei-juovan miehen puheita, koska hän käyttäytyy sitten kuitenkin päinvastoin kuin sanoo. Uskoisin tähän ikääni jo valehtelijan tunnistavani, mutta on järjettömän iso pala myöntää että se olisi oma puoliso.
Olen itsekin kallistunut siihen, että kyllä miehellä alkoholiongelma on. Näin jälkikäteen ajateltuna viimeviikonlopun episodi jotenkin loksautti asian minulle paikoilleen. Ehkä siksi, kun tajusin muutoksen omassa käytöksessäni. Ja siitä, miten hän minulle humalassa vastasi. Yritti syyllistää minua omasta toiminnastaan.
En myöskään pidä itsestäni asetelmassa, jossa toisen käytös saa minut niin raiteiltani, että en meinaa tunnistaa itseänikään.
Olen pohtinut, liittyisikö jonkinsortin elämyshakuisuus alkoholiongelmaan. Väliilä mies selvänä ollessaan haikailee kaikenlaista vaihtelua arkeensa, mutta ei käytännössä kuitenkaan tee asioiden eteen mitään. Onko sitten vaivattomampaa valita se pullo, kuin vaikkapa suunnitella ja totuttaa pieni reissu - tosin hän joisi silläkin.
Jos voisin jättää tuon pelkän juopon, jättäisin hänet silmääni räpäyttämättä. Mutta selvän miehen jättäminen saa sydämeni murtumaan.
Hei Karpalo.
Pohdit voiko elämyshakuisuus liittyä alkoholismiin. Oman kokemuksen perusteella kyllä, mutta vähän ikävällä tavalla. Se voi tarkoittaa halua muutokseen, olla vähän kuin sijaismuuttuja, ettei vain tarvitse muuttua siinä, missä pitäisi muuttua. Tuossa tilanteessa muutoksen pakon, ongelmankin, saattaa syvällä sisällään tiedostaa. Mutta sitä hakee apua ongelmaan toivomalla muutosta arkeen. Vaikka oikea apu olisi muutos juomiseen, eli lopettaminen. Tavallaan hän voi olla tuskastunut tilanteeseen, siksi halu muuhun. Toinen syy voi olla yksinkertaisempi, eli halu paeta ongelmaa toisaalle. Eihän se tietenkään siinä auta. Pakeneminen on aika luontainen selviytymiskeino elävillä. Juova ihminen vie juomat kyllä minne meneekään, ja siinähän saa vielä vähän kuin syyn juoda, jos menee esim. mökille.
Ikävää kun minulla ei ollut tarjolla kuin ikäviä sanoja. Tsempit sinulle!
Kaiken kirjoittamasi perusteella on minusta selvää, että miehelläsi on alkoholiongelma. Hän on siis alkoholisti. Todiste tälle asialle mielestäni on jo pelkästään se, että sinä hänen puolisonaan kirjoitat pahaa oloasi alkoholistien läheisille tarkoitetulla palstalla. Alkoholiongelmattomien puolisot eivät täällä kirjoittele, koska heidän puolisot eivät juo liikaa. Ja jos juovat, he kuuntelevat puolisojensa neuvoja juomisen vähentämisestä. Alkoholiriippuvaiset sen sijaan eivät kuuntele, koska he ovat itsekkäitä addikteja.
Alkoholisteille on tyypillistä kuvitella, että mitään ongelmaa ei oikeastaan ole. Aika harvat juopot nimittäin pystyvät objektiivisesti tarkastelemaan omaa tilannettaan. Sen vuoksi alkoholismi usein näyttäytyy kuin jakomielitautisen touhuna, missä juopon selvinpäinkään puhutut höpinät eivät ole juurikaan linjassa sen kanssa mitä todella tapahtuu, tai varsinkaan sen kanssa kuinka puoliso kokee asioiden olevan tai vaikkapa jonkun yksittäisen tilanteen menneen. Alkoholistit usein valehtelevat itse itselleen, niin kuinka he voisivat puhua totta muille?
Sinun kannattaa muistaa, että alkoholistilla juominen usein ihan oikeasti menee kirjaimellisesti kaiken muun edelle. Ja toinen juttu on se, että vaikka alkoholistilla olisi selviä päiviä, tai vaikka selviä viikkoja, niin alkoholin massiiviset vaikutukset silti jylläävät hänen päässään niinä selvinäkin hetkinä. Tämän huomasin itse juomisen lopetettuani, kun vasta puolitoista kuukautta viimeisen ryypyn jälkeen aloin tuntea oloni tasaiseksi ja rauhalliseksi. Sinunkin miehesi saattaa kaivata vaihtelua arkeensa vain sen vuoksi, että hän kokee jatkuvasta juomisesta johtuvaa levottomuutta. Niin minäkin koin, mutta nyt kun en enää juo, haluan lähinnä olla rauhassa kotona puolisoni kanssa. Hänenkin mukaansa olemukseni ja toimintani, siis myös selvinpäin ollessani, on muuttunut todella huomattavasti juomisen lopetettuani.
Hei Historia, Puuhapete ja Sarvikuoma
Kiitos viesteistänne ja ajattelemisen aiheesta.
Historia ja Puuhapete, te puitte hyvin sanoiksi asioita, joita itsekin olen pohdiskellut… Mies kuvaa halua muutokseen, tylsään arkeen. Halua ei kuitenkaan ole lopettaa juomista. Ja tuokin, että ne juomat kyllä löytyvät, vaikka esimerkiksi lomalla olisi kuinka paljon kivaa ja vaihtelevaa tekemistä.
Hämmennykseni onkin ollut suuri, kun minä olen meistä aina ollut aktiivisempi ja touhukkaampi, ja mies passiivinen. Nyt sitten kun olen itse sairastanut, enkä ole pystynyt liikkumaan kuten ennen, onkin minun vikani “koska hän ei voi tehdä mieleisiään asioita kanssani”. Ja sen sijaan, että hän olisi ylipäätään ehdottanut mieleistään tekemistä, hän on dokannut itsekseen ja vika on minussa ja terveydessäni.
Sarvikuoma, mieheni on juurikin sanonut että hänestä hänen juomisensa ei aiheuta mihinkään ongelmaa. Ja samassa lauseessa väittää ymmärtävänsä pahan oloni. Mutta ei aio hakea apua tai lopettaa. Miksi näitä hänen sanojaan on niin vaikea sisäistää…
Olen miettinyt myös tuota mitä kuvasit, että alkoholi vaikuttaa häneen myös selvinä hetkinä… Miehellä oli viime vuonna noin puolen vuoden kuiva kausi, ja hän oli kuin eri ihminen. Siksi olikin järkytys kun hän alkoi juomaan työpaikkansa juhlissa “koska halusi kokeilla millaista se on”. Ja nyt kun juo joka viikonloppu humalan ja saattaa viikollakin juoda pari, niin olen pohtinut onko hänellä selviä päiviä enää lainkaan, vai kulkeeko vain kännistä toiseen. Ja onko se puoliso jota kuvittelen hänen olleen - tai olevan - pelkkä mielikuva minun päässäni.
Jokaviikonloppuinen humalajuominen on jo hyvin säännöllistä ja kaavamaista toimintaa. Jos juo kännit esim. perjantaina ja lauantaina, niin aika monilla alkaa vasta keskiviikkona olemaan mieli virkeänä, ja siitähän ei sitten olekaan kuin pari päivää uuteen viikonloppuun. Eli kyllä se niin tuppaa menemään kuten arvelet, että viikonloppujuojakin helposti menee kännistä toiseen. Mutta ei se toki välttämättä sitä tarkoita, että siinä viikolla millään tavallisilla asioilla ei olisi mitään merkitystä.
Kun miehesi on ollut juomatta puoli vuotta, niin on selvää että siinä ajassa juomisen aiheuttamat haitat ovat hyvin pitkälti hälvenneet. Nyt sitten kun hän on alkanut uudelleen juomaan, sinä olet aitiopaikalla katselemassa kun ne haitat ovat palanneet takaisin. Alkoholisteille on hyvin tyypillistä, että juomisen haittoja ei huomata tai niiden olemassaoloa ei tunnusteta edes itselle. Usein vasta juomisen loputtua tajuaa, että katos vaan, minähän olin kuin toinen ihminen silloin juodessani. Miehesi pitäisi saada jokin herätys ja potku asian laidan todelliseen ymmärtämiseen, jotta hän saisi aidon halun palatakseen niihin viime vuoden aikaisiin raittiisiin tunnelmiin. Se halu vain pitää tulla jostain, ja ulkopuolisen on aika vaikea auttaa siinä asiassa.
Noin olen itsekin ajatellut juomisen säännöllisyydestä. Humalan taso ja annosten määrä miehellä voi jonkin verran vaihdella, mutta joka viikonloppu juo humalan. Kaikki lomansa juo, kaikki pyhäpäivät juo. Hän on itse joskus aiemmin arvioinut juopottelun vaikutusta mielialaa laskevaksi, ja nyt päinvastoin maininnut alkoholin piristävän vaikutuksen sitä juodessaan. Yhtäkaikki, huolestuttavia piirteitä tässä on.
Tilanne on aika hankala täällä kotona. Pitäisi keskustella, mutta olen mennyt ihan lukkoon. Mies puolestaan äyskii ja tiuskii, mistä menen entistä enemmän lukkoon.
Olen pohtinut, millaista elämäni olisi yksin. Se on vaikeaa, koska olemme olleet yhdessä kuitenkin aika kauan, 14 vuotta. Tähän mahtuu myös paljon hyvää, toki vaikeuksiakin oman sairastumisen myötä.
Nuorempana viihdyin yksin ja se oli välillä mielekästäkin. Nyt toivon elämän jakamista ja kumppanuutta, turvallisuutta. On kova paikka luopua näistä, huolimatta siitä että kotielämä nytkään ei ole kaikilta osin sitä mitä toivon.
Jos eroamme, pohjimmiltani uskon että asiat järjestyvät ajan kanssa. Minulla on kuitenkin huolia ja pelkoja liittyen yksinäisyyteen ja pärjäämiseen arjessa. Mitä jos saan sairaskohtauksen, eikä kukaan hälytä apua? Tunnistan nämä ajatukset järjettömäksi - olenhan nytkin yksin kotona ja elämän mahdollisuudet ja uhat ovat yhtälailla olemassa. Tuntuu vain, että olen nyt ajautunut johonkin pelon kierteeseen, enkä tiedä miten päästä siitä pois.
Ei ole kauaakaan, kun jossakin lehdessä tuli vastaan terapeutin tai vastaavan kirjoitus. Se meni jotenkin niin, että kokeakseen todellista tyytyväisyyttä suhteessa, pitäisi rakastaa puolisoa kaikkine vikoineen päivineen sellaisena kuin hän on. Alkoholistien puolisoilla tämä harvoin toteutuu, vaan elämä on kuin vuoristorataa missä hyvät päivät vuorottelevat humalaisten ja krapulaisten päivien kanssa. Alkoholiongelma on niin iso asia, että vain hyvin harvat alkoholistien läheiset pystyvät elämään sen asian kanssa kokien samalla oman olonsa tasapainoiseksi ja onnelliseksi. Ei sitä turhaan sanota, että lopulta alkoholisti sairastuttaa myös läheisensä. Alkoholisti on useimmiten itsekäs ja kiittämätön energiasyöppö, joka imee elämänvoimaa läheisistään eikä edes tajua tekevänsä niin.
Nyt kun mietit eroajatuksia, niin haluan sanoa, että kyllä yksinäisyyteen tottuu. Asiat myös järjestyvät ajan kanssa, kuten itsekin kirjoitit. Mutta onhan se tietysti hirvittävän vaikeaa tehdä sellaista päätöstä. Varsinkin, jos suhteessa selkeästi on hyvätkin hetkensä.
Itse kun vielä join, niin elämä meni jotenkin samaa rataa koko ajan. Ei oikein ollut mitään tulevaisuudentoivoa, eikä sen kummempia odotuksia hyvässä eikä pahassa. Suoritin kyllä pakolliset asiat, mutta vapaa-aika oli lähes kokonaan juomiselle alisteista. Selvinä päivinä olin enimmäkseen pahantuulinen ja koin henkistä pahoinvointia. Ihme kyllä, aloin tuossa tilassa seurustelemaan nykyisen puolisoni kanssa, joka ei siis käytä itse alkoholia juuri lainkaan. Jatkoin sekoiluani pari vuotta. Sitten koin, että minun oli päätettävä haluanko jatkaa samaa rataani, vai tavoitella raitista ja tasapainoista normaalielämää puolisoni kanssa. Päätin lopettaa juomisen.
Tarinan opetus on siinä, että kuten kaikkien muidenkin juoppojen, myös sinun miehesi tulisi itse oivaltaa, että raitis elämä on oikeastaan ihan tavoittelemisen arvoinen asia. Mutta sitten jos mitään pienintäkään halukkuutta juomisen lopettamiseen ei ole, niin tilanteen ratkominen jää valitettavasti pelkästään sinun harteillesi. Alkoholistin kanssa keskusteleminenkin on monesti aika mahdotonta. Mistä edes keskustella, jos parisuhteen suurin ongelma on toisen juominen, mutta toinen ei yksinkertaisesti halua asialle mitään tehdä?
Niinhän se on, täydellistä tyytyväisyyttä on alkoholistin kanssa turha odottaa… Ja tämä “vika” on sellainen, jota kertakaikkiaan on mahdoton rakastaa. Puhumattakaan siitä, että oma olo olisi tasapainoinen.
Keskustelimme suhteestamme taas tänään. Välillä minulla on olo, kuin keskustelisin vieraan ihmisen kanssa. Keskustelu oli asiallinen ja hyvä noin muuten, mutta alkoholinkäyttöä mies ei kommentoinut juurikaan. Muuten kuin että juodakseen vähemmän pitäisi olla muuta tekemistä, niin ei joisi. En kommentoinut tähän mitään, olenhan vuosien varrella nähnyt, että teimme mitä tahansa, pullo kyllä löytyy. Mutta jos ei itse ota vastuuta, niin ei ota. Ei myöskään noteerannut kertomaani omasta voinnistani mitenkään.
Tein nyt niin, että laitoin tänään itselleni asunnon hakuun. En osaa tällä hetkellä sanoa mitä se lopulta merkitsee ja miten tässä tulee käymään, mutta tällä hetkellä koen että ratkaisu on oikea. Vuokrasopimuksemme tulee joka tapauksessa jossakin lähitulevaisuudessa päätökseen, ja muutto on pakollinen. Yhdessä muuttaminen tässä tilanteessa ei tunnu hyvältä, joten yritän kuunnella sisintäni.
Noinhan se tosiaan usein menee, että alkoholiongelmaisen voi olla mahdotonta ottaa vastuuta juomisestaan ja kohdata sen aiheuttamia ongelmia. Niin vahvaa itsepetos voi olla. Silloin keskusteleminenkin on juuri tuollaista selittelyä kuin kuvailit, että jos olisi muuta tekemistä niin en ehkä joisi, ja jos lehmällä olisi siivet niin se varmaan lentäisi.
Kirjoitustesi perusteella vaikuttaa epätodennäköiseltä, että miehesi juominen tulisi kovin helposti loppumaan. Siinä mielessä asuntoasiassa tekemäsi päätös lienee fiksu teko, jolla todennäköisesti säästät itseäsi tulevilta harmeilta. Mutta onhan se surullista tietenkin että noin käy, ja toivotankin sinulle voimia tulevaan! Tällä osastolla on hiljaista tämä kirjoittelu, mutta päivitä ihmeessä jatkossakin tilannettasi jos siltä tuntuu! Omassa taistelussani olen saanut apua jo pelkästään siitä, että kirjoitan asioista, ja yleensä joku aina jotain kommentoi.
Olet tehnyt todella viisaasti, kun haet omaa asuntoa. Jatkuva ahdistuksessa eläminen toisen takia, on niin kuluttavaa, että stoppi tulee joskus vastaan, jos ei itse lähde ennen.
Kun muutat omaan asuntoosi, saatat ensin ihmetellä että ” jotain ” puuttuu… mutta siihen tottuu, että ahdistusta juomisesta ei enää ole😁. Nyt alat suunnitella omaa asuntoasi, sistusta yms…ja nauttia elämästä. En osaa sanoin kuvailla omalla kohdallani sitä helpotusta kun juoppo pakkasi kamojaan. Minulla tilanne oli jo niin paha, että suhteesta ei ollut jäljellä enää mitään muuta kun viha ja inho jonka alkoholi aiheutti. Nauroin sisäisesti erittäin pilkallista naurua, ja heilutin teatraalisesti hänelle kun lähti…
Kiitos viesteistänne ja vertaistuesta. Vaikka tämä palsta onkin ajoittain tosi hiljainen, on tämä ollut itselleni iso henkireikä. Vaikka itsellänikin on hiljaisia aikoja.
En ole vielä löytänyt mieleistäni asuntoa. Yhteen tulin laittaneeksi kovasti toivoa, mutta se ei sitten natsannut. Tiedän, että akuutissa tilanteessa pääsen kyllä kaupungin vuokra-asuntoon varsin nopeastikin, mutta toistaiseksi yritän väistellä niitä vuokrataloja.
Olen ollut varsin väsynyt, mutta toisaalta olo on ajoittain helpottunut. Ehkä eniten siksi, kun sain sanottua miehelle silloin taannoin ajatukseni hänen juomisestaan ja toiveeni sen loppumisesta. Olkoonkin, että sillä ei vaikutusta sitten loppuviimein olisikaan - ainakaan minun ei enää sen takia tarvitse kiusata itseäni että nielen pahan oloni ja ajatukseni.
Mies toki juo edelleen. Räkäkännejä tai muuta ylilyöntiä ei nyt ole ollut, mutta tissuttelua kyllä, ja useampana iltana peräkkäin.
Pääsin vihdoin kauan odottamaani perheneuvontaan, mutta on vaikea sanoa mitä hyötyä siellä on yksin käydä. Otin alkoasian kyllä sielläkin puheeksi. Ehkä tuokin paikka on hyväksi, kun miettii mahdollista erotilannetta. Että on joku keskusteluapu olemassa.
Tuntuu, että olen jossakin kummallisessa välitilassa. En oikein tiedä miten tästä eteenpäin.
Ei varmaan yllätä, kun kerron että mies veti lärvit ja ilmoitti lähtevänsä äsken “kävelylle”. Kello tulee siis puoli kaksi aamuyöllä.
Tunnen itseni niin typeräksi. Vaikka olen toki tiennyt, että mitään raitistumista ei ole tapahtunut, saati ole näköpiirissäkään. Mutta silti. En tiedä mitä kuvittelen.
Haen asuntoa, haen itselleni apua. Haen suhteellemme apua. Miksi, mitä se hyödyttää?
Yritän irroittaa huolesta, että hänelle sattuu jotain nyt tuolla ulkona. Ilmaisin huoleni kyllä hänelle ennen lähtemistään, ja lähti silti. Minä en voi tälle mitään. Sen myöntäminen kieltämättä kirpaisee.
Tuon kumppanin juomisen kanssa jää jotenkin niin yksin, tavallisestihan se on kumppani kenen kanssa tuollaista vakavampaa ja vähän kiusallista tilannetta yrittäisi selvitellä, mutta sitten kumppani onkin se ongelma eikä kykene millään tavalla rakentavasti käsittelemään tilannetta… Olisiko mahdollista päästä jollekin ammattilaiselle juttelemaan? Itsellä siitä oli paljon hyötyä… Yleensä näissä tilanteissa keskustelu keskittyy jotenkin siihen että pitäisikö puolisosta erota mutta se on tavallaan ehkä semmoinen vähän erillinen keskustelu… ihan ensimmäiseksi pitäisi miettiä mitä voisi tehdä jotta omaa tilannetta voisi akuutisti helpottaa että ylipäätään kykenee tekemään isompia päätöksiä elämästä…
Kiitos viestistäsi. Puit hyvin sanoiksi asioita, joita olen itsekin pohtinut. Tuo yksin jääminen ongelman kanssa, ja se, että ei pystykään oman luottoihmisensä kanssa käsittelemään asiaa. Ja tuo takaraivossa jäytävä eropohdinta ja kykenemättömyys nähdä omia vaihtoehtoja ja tehdä päätöksiä.
Ammattiapu olisi varmasti itselleni tässä hyvä, mutta en oikein tiedä mistä sitä saisi? Kunnan päihdeyksiköstäkö? Al anonin etäkokouksia kokeilin, mutta ne eivät oikein toimineet. Olen ajoittain soitellut myös päihdeneuvontaan, mutta vaikka puhelusta on toki akuutissa tilanteessa apua, sitä toivoisi vähän syvällisempää keskusteluapua. Aloitin tosiaan taannoin perheneuvonnassa, mutta en osaa sanoa millainen pätevyys heillä on juuri tähän ongelmaan.
hei Karpalo, itsellä oli nettiterapeutti…eli semmoinen kenen kanssa chattaillaan ja kerran viikossa puhelu. tämä oli minulle toimiva ratkaisu vaikka ymmärrän, ettei ole sopiva ratkaisu kaikille.
Ehkä semmoinen että terapeutin ei välttämättä tarvitse olla erikoistunut päihdeongelmiin koska tässähän ei ole tarkoitus ratkaista puolisosi päihdeongelmaa vaan sinun jaksamistasi joka on lopulta aika samanlaista (ainakin alussa) riippumatta siitä minkälainen kriisi on kyseessä. Tosin mulla ensimmäinen terapeutti oli sellainen joka ei lainkaan ymmärtänyt tilannetta, kauhisteli vaan paljon kuinka paljon mieheni juo. Vaihdoin terapeuttia ja uuden terapeutin kanssa jotenkin klikkasin paremmin
