Facebookissakin olen. En sinne kovin usein kirjoittele, ja kun kirjoittelen, niin aika neutraaleja juttuja, esimerkiksi yksityisasioissani pidän sielläkin rajaa mitä muille alan hehkuttamaan. Facebook on sitten semmoinen, että sinne laitetut askiat (kuten muualkin, vaikka luotetun tuntuisessa porukassa kerrotut) säilyvät muistissa melkein ikuisesti ja pois kierrosta et niitä saa. Se on just kuten vanhassa aforismissa sanotaan; ammuttua nuolta ja lausuttua sanaa ei voi peruuttaa.
Facebook muistuttelee myös tasavuosin vanhoista päivityklsistäsi, ja ne voi halutessaan julkaista uudestaan, jos arvelee että joku vuosi tai useampi sitten sanomasi asia taas jotain oletetuista lukijoistasi kiinnostaisi. Enpä ole noita uuteen kertaan laittanut, mutta toisaalta joskus on mukava huomata että kappas vaan, tuollaista silloin touhusin.
Kun ei niitä vanhoja valokuvia muuten tule juuri katseltua, ne kun on yleensä johonkin tarkoitukseen otettu ja se siitä sitten. Tällaisella äijällä kun ei ole esittelyportfoliota jossa itseään eri kuvakulmista yrittäisin mahdollisimman näyttävästä esiin tuoda. Eikäniitä juuri ole facebookissanikaan. Silloin harvoin kun kuvan viitsin laittaa, se enemmän kyllä kuvaa jotain tekemisiäni, selfieitä en juuri harrasta, taitaa olla niitä ainoita tuo plinkin profiilikuvani.
Tänä aamuna putkahti faceeni sinne laittamani kuva kuuden vuoden takaa. Kuvassa on ihan tavallinen mopo. Semmoinen skootterimallinen, nössö vehje mutta ihan käyttökelpoinen. Mopoon on lastattu makuupussia a rinkkaa, hyvänlainen kantamus kaikenlaista retkeilyrompetta. Sen kummemmin en asiaa silloinkaan facebookissa selitellyt, parilla sanalla ilmoitin että metsään menen, ja kohteenkin, siltä varalta että joku samanlaista patikointia harrastavista kavereistani sattuisi innostumaan tuleman perässä.
Ihan mukava muisto. Ja tuli siitä mieleen sekin, että näinhän ne elämän pikkuseikat vaihtelevat. Silloin tuo retkeily oli kovinkin pinnalla touhuissani, nyt sitten taas en ole koko kesänä rinkkaa selkääni sovittanut. (Mutta, senkin aika taas tulee, ihan varmasti!)
En sitä metsäreissua jälkeenpäinkään alkanut facessa selittämään, enkä kai juuri ole muutenkaan siitä kertoillut. Siihen kun liittyy niitä ihan henkilökohtaisiakin asioita joita ei ehkä kannatakaan niin kertoilla -ne kun jäävät ihmisten mieliin ja mielikuva on sitten just sitä, eikä siitä eroon pääse. Täällä plinkissä olen ehkä silloin tuon kertonut, täällä se nyt menee noin, kun ei tarvitse useinkaan nokakkain kohdata, eli samantekevää mitä leimoja otsaansa saa.
Tilannehan oli silloin, tasan kuusi vuotta sitten, semmoinen, että olin just lopettanut juomisen. Pitkän juomisen. Vuosikymmenien, jos tarkkoja ollaan. Lopetin osaltaan juuri siksi, että en saanut enää oltua selvänä ollenkaan. Jos olisin ottanut kuten useimmat ihmiset, eli ollut joskus juovuksissa ja joskus selvänä, niin mikäpä, ehken olisi tuntenut mitään muutoksentarvetta. Mutta, kun se ainainen juominen, jatkuva, todellakin riippuvuus josta ei lomaa ollut, rajoitti niin monin tavoin että katsoin parhaaksi lopettaa.
Silloin, kun se kuvassa olema mopo oli siis lastattu, olin ollut selvänä vähän toista viikkoa. Opettelua uudella tavalla elämiseen se oli. Olo taisi olla hiukan rauhaton, ja siksi kai sinne metsäänkin joksikin päiväksi lähdin. Sitä nyt en tietenkään kertonut sen enempää facebookissa kuin muuallakaan, se oli sitten jo niitä intimiteettisuojan piiriin kuuluvia asioita joihin ei muilla ronkkimista ollut.
Muutaman kymmenen kilometriä mopolla, rinkka selkään ja puolen päivän kävely. Autiotuvalla kahvi kiehumaan ja onki rantaveteen. Ja oli niin rauhallinen ja turvallinen olo.
Mutta, meni siinä jokunen tunti, ja polkua pitkin paarusti mies. Samanikäinen, suunnilleen , kuin minäkin. Riisui reppunsa ja saappaansa ja istui nuotion viereen. Kertoi lähteneensä autiotuvalle että saisi ihan rauhassa ryypätä, kotiväki kun ei tykkää. Repussa oli pulloja enemmän kuin sapuskaa, jokunen kirkas ja kaljaa niin paljon että varmasti olivat hartiat hiertyneet taakkaa retuuttaessa.
Avasi ensimmäiosen kaljansa ja kertoi että tässä näitä olisi, riittää kyllä kahdellekin miehelle.
Jotenkin tilanne jo alkoi minua huvittamaan. Vaikken nyt suorastaan viinaa karkuun ollut metsään lähtenyt, niin oli siinä hiukan sellaista taka-ajatusta että siellä nyt ei ainakaan tulisi ryyppääminen kovasti mieleen. Kerroin sittenm että olen tässä vähän just lopettelemassa ryyppäämistäni, että ota sinä ihan rauhassa vaan, minä nyt jätän väliin. No, kaveri ymmärsi asian, ja otti huikan. Seuraavankin.
Iltaa istuttiin, juteltiin kaikkea mahdollista, Elämästä, työstä, harrastuksista. Ja kaveri otti ryyppyjä. Kohteliaana miehenä väliin kyllä ilmoitti että jos kuiten haluaisin, niin näistä kyllä riittäisi. Mutta, ei sen kummemmin sitten tyrkyttänyt kun sanoin että antaa mennä näin nyt vaan, ota sinä ja minä tätä kahvia keittelen.
Siinä se meni ilta, ihan rattoisastikin. Taisin jopa hiukan ihmetellä, että eipä tämä nyt sitten niin vaikea juttu tainnut ollakaan, kun olin sen puolentoista viikon aikana saanut itselleni sen miljoonan kertaa hoettua että minun on selvänä ihan hyvä olla, ja alkoholi on minulle täysin yhdentekevä aine.
Tämä nyt voi olla jälkiviisastelua, mutta ehkä tuolla satunnaisella kohtaamisella ja illan istumisella selvänä ryyppyjä ottavan kaverin seurassa oli just tarpeellinen merkitys. Kun siitä aamulla sitten laverilta heräilin, kuuntelin kaverin kuorsausta, aloin pakata rinkkaani, niin kyllä se uskoni alkoholismista irtipääsyyn oli lisääntynyt reippaasti.
Ja ehkä (pitää nyt sanoa vain että ehkä, milläs tuonkin niin tarkkaan tietäisi) just noilla pienillä onnistumisilla ja onnistumisen muistoilla on ollut osansa alitajunnan työskentelyssä myöhemminkin.
Jaa… että mitä tekemistä tällä sitten taas oli tämän hetken elämäntapojen kanssa? Ehkä se, että noista satunnaisesti eteentulevista muistoista voi ainakin huomata että ne mielenkiinnon kohteet vaihtelevat . Nyt on tässä päällimmäisenä verstastilan siivoilu ja kunnostus, ja se tuntuu nyt mielenkiintoiselta. Retkeily ja semmoiset… kyllä ne taas tulevat, eikällä selvänäolon jatkumisella taida siihen niin merkitystä olla. Aikansa kutakin, nyt on päällä semmoinen vimma että täytyy laitella niin tiloja kuin kalustoakin kuntoon ihan sitäkin silmälläpitäen että tuleepa tässä aikoja jolloin ei ansiotyötäkään taas ole. Onpa sitten edes raudanpaloja ja hitsauskone valmiina, väkertelen sit vaikka joulukuusenjalkoja tai tandempyöriä vanhoista rungoista. Tai jotain ihan muuta. Pääasia että on mahdollisuus, kun joku inspiraatio yllättää.
