Mulla usein täysin sama juttu 
jopa 20 vuotta vanhat asiat pyörii mielessä ja häpeän tunne on raastava. Viisi vuotta sitten tapahtuneet asiat olisivat yhtä hyvin olla tapahtuneet viime viikolla. Helvetin ahdistavaa ja kun sitä itseäänkin pitäisi “rakastaa”…Voimia ja tsemppiä, et ole yksin! Mietin juuri, että kyllä on todella harva moka minkä olisi selvinpäin tehnyt että pitäisi vielä vuosien päästä muistella, ei tuu montaa mieleen.
Voisiko niitä mokia ajatella vain muistutuksina totuuksista, jotka omaan juomiseen ovat liittyneet, kuvina juomisen todellisuudesta? Kyllä muakin moni asia harmittaa ja joidenkin muistojen kanssa on vaikeata elää joskus sellaisina hetkinä, kun on tekemisissä niihin muistoihin liittyvien ihmisten kanssa, mutta jos kerran nekin ovat päässeet niistä eteenpäin eivätkä selvästikään tuomitse nykyisyyttäni menneisyyteni yksittäisten vaikeuksien ja mokien takia, niin siitä voisi ottaa vähän niin kuin kannustetta itsellekin jättää joitain asioita yksinkertaisesti taakse.
Moikkis. Olit kai ainoana paikalla pitämässä sisäistä oikeudenkäyntiäsi? Saksassa on hyvä sanonta: “Jos ei ole syyttäjää, ei ole myöskään tuomaria”. Vanhat ämpäriin ja kansi päälle jos joku ei oikeutetusti tule vaatimaan vanhoja selvitykseen!
Saksassa on myös sellainen sanonta kuin “Das Leben ist kein Ponyhof; Elämä ei ole mikään ponitalli”. No mitä tämä tarkoittaa? EI MITÄÄN 
Se on sanonta, jolla täytetään tyhjää tilaa vähän sarkastisesti ikään kuin sanottaisiin jotain, vaikkei mitään sanotakaan: sanonnalla ei ole mitään pointtia ja siinä on sen koko pointti. Ei mikään, kein!
Onko vanhoissa mokissa jumittaminen vähän samanlaista täytettä? Minulle se kyllä on ollut: se on ollut itseni sitomista menneisyyteen nykyisyydessä, josta en oikein ole saanut selvää, johon en oikein ole voinut tarttua. Periaatteessa elän juuri tässä elämäntilanteessani sellaista nykyisyyttä. Menneisyyteni tuottaisi kyllä jos vaikka mitä täytettä ja hälyä päähäni, voisin hyvin pitää sen ohjelmistossa jatkuvasti ja yrittää rakentaa jotain kurjuuden kuninkuutta korostavaa minäkuvaa elämässäni, joka nyt on toista kuin joskus oli. Mutta ei, mä en suostu enää jäämään vanhan huonouteni orjaksi, sitomaan koko identiteettiäni häpeään. Mun ainoa mahdollisuuteni vapautua elämään (ja alkoholista) on suostua katsomaan itseäni ja elämääni aivan uudessa valossa. Tavallaan sen edellytys on se, että annan pikku hiljaa anteeksi itselleni asioita, jotka voin antaa anteeksi ja loppujen kanssa yritän vain elää. Se ei ole mahdotonta, koska aika moni asia on myös sellainen, missä ei ole yhtään mitään anteeksi annettavaakaan - jos ihan rehellisesti katson asioita. Ja nämä ovat todellakin eri juttuja kuin ne, joiden kanssa minun on tehtävä sovintoa. Sovinnonkin päämäärä on vapautua eteenpäin ja purkaa matkasta lastia, joka ei siellä edessä päin enää mitään auta. Tie on ollut raskas, mutta edessä sen on oltava kevyempi. Ja tuleehan sitä kuormaa tulevaisuudessakin, ei tässä sentään täydellisiksi tulla.
Das Leben ist kein Ponyhof! 
…und auch kein Wunschkonzert (toivekonsertti). Molemmilla kuitenkin käsittääkseni tarkoitetaan helppoa elämää. Tai sitä,ettei sellaista olekaan. Onhan ponitallikin joillekin kiva paikka. Paitsi ehkä poneille. OK, lopetan ettei mene OT:ksi. 
Martin Lutherus on todennut myös tämän: aus einem verzagten Arsch kommt kein fröhlicher Furtz; alakuloisesta perseestä ei tule iloista pierua 
Saksassa, jossa myös kristinusko keksittiin, puhutaan niin syvästi
En kuollut siihen häpeään ja syyllisyyteen minäkään, vaikka joskus luulinkin niin. Väläyksinä saattaa joskus tulla flashbäkkejä tilanteista, joita en ole halunnut käsitellä. Yritän kohdata sen sellaisena kuin se on - en puolustella, enkä vaihtaa ajatusteni suuntaa - otan vastaan sen häpeän tunteen ja olen kiitollinen, että tunnen sitä. Silloin kun tekoni tein, en osannut hävetä, koska selitin itselleni asiat aina parhain päin ja tekoni olivat oli aina jonkun toisen syy Häpeä ja syyllisyys on tervettä, tervehtyvän ihmisen tunne. Mutta sen vangiksi ei pidä jäädä. Tuntea se tuska, joo, mutta myös muistuttaa itselleen, että elän nyt toisella tavalla. Häpeämättömästi
Mä erottaisin häpeän ja syyllisyyden niin, että (terve) syyllisyys on syyllisyyttä omista teoista ja häpeä on (sairasta) syyllisyyttä omasta itsestä, omasta olemisesta. Ainakin minulle tuntuu olevan aivan erottamaton osa omaa päihderiippuvuuttani se, että sen yksi sitovuuksista perustuu juuri häpeään, alentuneeseen käsitykseen itsestä ja omasta arvosta. Syyllisyydestä selviää katumalla ja sopimalla ja parantamalla tapansa, mutta häpeästä pääseminen on tosi kimurantti juttu ja vaatii paljon muutakin kuin itsensä niskasta kiinni ottamista. Häpeään sitoutuneelle oma häpeä-minä voi olla myös tuttu ja turvallinen - tavallaan - ja siksikin siitä irtautuminen on hankalaa.
Tuo onkin mielenkiintoinen pointti. Oma häpeäni liittyy kyllä tekoihini enemmän kuin mihinkään muuhun. Muistan kyllä juovana aikana ajatelleeni, että läheisteni elämä olisi parempaa ilman minua, mutta en kyennyt ottamaan itseltäni henkeä. Toivoin vain, että jotain tapahtuisi - jäisin auton alle tjsp. Mutta en muista hävenneeni sitä, että minä olen minä.
Toisaalta…Olenkin joskus sanonut, että olen niin tyhmä, että en edes älyä milloin minua loukataan 
Siitä on selvästi ollut oma hyötynsä.
Okei, silti musta tuntuu, että tunnemme samoja kokemuksia, vaikka nimitämmekin niitä hieman eri tavoin.
Onpa hyvä, että olet yhä täällä!
Voivoi. Melkein neljä hienoa, raitista kuukautta. Sitten viime lauantaina retkahdin. Luulin jo saaneeni ongelman hallintaan. Vähensin täälä käyntiä enkä enää tehnyt jeppemerkintöjä.
Ajattelin, että kyllä minä nyt osaan juoda yhden kaljan. Paskan marjat. Hain kaupasta koko illan pienissä erissä lisää ja lopulta olin kovassa humalassa. Voivoi…
Ei tässä auta muu kuin ottaa kynä taas kauniiseen käteen ja hoitaa ongelmaa aktiivisesti. Mitään putkea ei jäänyt päälle. Se oli yksi ilta ja nyt on jo arki raiteillaan niinkuin ennenkin. Jotenkin minun pitäisi saada tilanne nyt nollattua etten stressaa siitä. Stressi nimittäin johtaa kohdallani helposti juomiseen.
Miksi joillekin alkoholi ei ole ongelma? Nyt tuntuu että koko elämäni tanssii taas alkoholin ympärillä.
Lueskelin lävitse näitä vanhempia kirjoituksia ja tämä Antiloopin teksti todella pysäytti. Tuo voisi olla minun kirjoittamani, jos olisin osannut asian noin muotoilla. Onkohan tämän tapaiset tuntemukset juovilla alkoholisteilla kovinkin tyypillisiä?
Kannattaa unohtaa repsahdus ja ajatella jatkavansa raittiutta. Kohta se elämä taas tanssii vähemmän alkoholin ympärillä.
Minusta koko päivien, viikkojen tai kuukausien laskeminen on p*rseestä. Ikään kuin raittius olisi kestävyyslaji. Kuka juoksee pisimmälle? Kuka on pisimpään raittiina? Tällainen ajatus jo itsessään sisältää odotuksen suorituksen lopusta. Ymmärrän kyllä halun laskea raitista aikaa ja syyllistyn siihen itsekin, mutta minusta tuntuu, että se ei ole osa pysyvää ratkaisua.
Viimeksi kun repsahdin, minäkin neljän kuukauden kohdalla (laskin aikaa, kyllä! 
), niin aloin palailemaan vanhaan malliin osittain sen takia, että minua otti päähän “pitkän” raittiuden katkaiseminen ja ajattelin, että yhtä hyvin voi kai alkaa opettelemaan kohtuukäyttöä. Ei se kohtuus kyllä onnistunut silloinkaan.
Ron, mielestäni ei kannata unohtaa repsahdustaan, vaan muistaa millaisessa tilanteessa ja missä mielentilassa se tapahtui.
Raittiuteni alkamispäivä jäi vahvasti mieleeni, koska avattuani ensimmäisen kerran palaveripaikan oven koin tulleeni oikeaan paikkaan oikealla hetkellä, ja siitä asti olen saanut olla päivä kerrallaan raittiina. Useammin kuin kerran olen vuorollani tarjonnut kakkua raittiille tovereilleni, ja yhdessä olemme kiittäneet raittiista päivästä.
Olen samaa mieltä,että repsahdusta ei kannata unohtaa,vaan siitä tulleita fiiliksiä käyttää hyödykseen jatkaessaan raittiutta.Ja seuraavalla kerralla osaa jo varoa paremmin kun tulee se olo että “haittaiskohan se jos nyt pari ottais”.Kun tietää että haittaishan se.Eteenpäin vaan entistä vahvempana!
Terve, Mestari, ja tervetuloa takaisin (arkeen?)!
Aika tavallinen retkahdustarina, minusta. Ja aivan oikeat havainnot, päätelmät ja toteamukset. Niin uskomattomalta kuin se vasta retkahtaneen itseensä pettyneestä mielestä voi tuntua, voi retkahduskokemus kuitenkin kääntyä ikään kuin voitoksi. Saitpahan muistutuksen siitä, mitä juomisesi on ja miksi kannattaa yhäkin toimia aktiivisesti kierteestä irtautumiseksi ja uuden elämän aloittamiseksi. Neljä kuukautta on jo aika hyvä pohja eikä se miksikään sinällään nollaannu.
Sitä kannattaa miettiä, tarkoittaako ongelman hallintaan saamisen tavoittelu kohdallasi itse asiassa sitä, että haluaisit kuitenkin juoda, mutta siis jotenkin hallitusti? Mitään katastrofaalistahan ei tällä kertaa tapahtunut. Haluaisitko “salaa” juoda, mutta päästä eroon vain juomisen tuottamista ongelmista? Mun mielestä nämä tällaisetkin kysymykset kannattaa käydä rehellisesti tykönään läpi ja ehkä varsinkin, jos tavoitettaan nimittää “raittiudeksi”. Itse olen halunnut aika kauan a.) olla jotenkin “virallisesti” raitis ja b.) kuitenkin juoda - siis juoda, jos vain olisin suoraan uskaltanut itselleni tunnustaa. Loppujen lopuksi on ollut hyvä voida valita viimein noiden kahden väliltä, mutta se on vaatinut aikamoisen määrän noita raittiin valinnan mielekkyyttä vahvistavia kompastuksia. En enää oikein jaksaisi yhtäkään.
Totta, niin totta on se, ettei tässä kuukausia ja etappeja varten raitistuta. Aika olkoon vain hyvä renki
Satamamestari sano muuta,Miten toiset voivat ottaa vähän ja jättää siihen.Retkahtelua on minullakin ollut ja ei auta,kuin jatkaa taas eteenpäin päivä kerraallaan.En aio minäkään enää laskea kuukausia tai viikkoja ei tuu sen kummemmaksi.Yli on päästävä vaan ja elämä jatkuu.
Mutta eikö tuo ole kaikkiaan melko toissijainen kysymys? Minä ajattelisin näin, että miten toiset voivat myös tehdä ihan tavallista avokonttorihommaa vuosikymmenestä toiseen ma-pe klo 8.00-16.00 ja jättää siihen - minä en voi eikä se haittaa yhtään Joka tapauksessa on tämä oma elämä tässä meneillään ja siitähän se mieli on löydettävä kunkin kai itse kohdallaan ja niissä rajoissa, jotka ovat tosiasiallisiksi osoittautuneet.
Tämä on addiktio. Addiktio ei päästä irti. Sitä vastaan täytyy joskus kamppailla, olla sitä ovelampi, sulkea siltä ovet ja ikkunat ja joskus jopa tilkitä ne. Jokainen hengissä selvitty retkahdus vie lähemmäs raittiuden onnistumista, jos siitä ottaa opin irti. Missä tilanteessa, missä fiiliksissä, mitä tapahtui?
Alkoholismia on jostain syystä joskus verrattu allergiaan. Jos ihmisellä on pähkinäallergia hän ei testaa itseään ‘ottamalla yhden pähkinän’, koska se yksi voi viedä hengen jos apu ei olekaan lähellä. Mutta pähkinäallergia ei ole addiktio. Siitä kärsivä ei tunne pakonomaista tarvetta testata itseään, vaikka tietää ettei se ole hyväksi.
En minä halua juoda. Tämä päivä on ollut ihan kauhea morkkiksen takia. Alkoholi ei vaan sovi. Menee mielialahormonit ihan sekaisin.
Miksi juuri minulle on muodostunut alkoholista apina selkään? Kun en ryyppää niin asiat menee mallikkaasti. Pidän kiinni sovituista asioista, en kiroile turhia, en pinnaa luennoilta, harrastan liikuntaa ja koitan syödä hyvin. Muutenkin tuntuu että elämä on hallinnassa. Jos saisin alkoholin hävitettyä kokonaan elämästäni niin tuntuu että ei olisi mitään ongelmia. Eihän se asia niin ole, mutta kumminkin.
Huoh. Jotenkin tuntuu vielä kauheemmalta kun ajattelee että ikätoverini menevät naimisiin, perustavat perheitä jne. Minun osakseni tuli sitten taistelu alkoholin kanssa jo tässä vaiheessa 
Toisaalta asiat voisivat olla paljon, paljon huonommin.