Haluan että kaikki menee suunnitelmien mukaan. Perfektionismi ilmenee esimerkiksi siinä, että voin “muokata” työhakemuksia viikkotolkulla koska se ei koskaan ole tarpeeksi hyvä. Tänään sitten suorastaan vittuunnuin tuohon ja pistin KAIKKI hakemukset menemään eteenpäin. Kun on kuullut tarinoita kuinka työnantajat pistävät ekasta kirjoitusvirheestä hakemuksen roskiin niin niitä on sitten kirjoitettu ja väännetty viikkotolkulla Ja kun selailen työpaikkoja niin ekana mieleen tulee että pystynkö hoitamaan tuon ja tuon työtehtävän. Itseluottamus on nyt hukassa…
Pahempi ongelma on se, että en halua tuottaa muille ihmisille vaikeuksia tai pettymyksiä. Esim. tilanne jossa muut odottavat minua koska olen myöhässä olisi aivan hirveä ajatus. Tai ryhmätyö jossa olen unohtanut tehdä jotain. Esim. jonkun matkan organisoiminen isolle rymälle olisi minulle sula mahdottomuus ainoastaan siksi, että asiat eivät kumminkaan mene suunnitellusti vaikka homma oli minun vastuullani. En siis salli virheitä ja vielä vähemmän kun muut joutuvat niistä kärsimään. Toisaalta sallin muiden virheet aina ja en ota niistä itseeni. Mikäköhän tässäkin on
Tosiaan raitistuminen on paljon muutakin kuin korkin kiinni laittaminen. On paljon parempi tutkailla itseään kun ei ole kännissä/krapulassa.
Aika komeesti pystyt konkretisoimaan sen, mitä perfektionismisi on, millaista se on luonteeltaan. Sehän on silloin jo puoliksi haltuun otettu. Mitä työhakemusten neuroottiseen viilailuusi tulee, otitkin jo tilanteen haltuun, kun vain pistit ne menemään. Huom! Vitutuksen vimmalla eikä missään bumtsibumnamihalin väkinäisyydessä. Moni muutos ja toiminta lähtee juuri siitä, että rehellisesti vituttaa: väsyy omaan mahdottomuuteensa, haluaa jo eteenpäin.
Milläköhän alalla työnantajilla on niin huikea runsaudenpula, että niiden kannattaa heittää työhakemukset roskiin satunnaisten kirjoitusvirheiden takia? Toihan on tietysti väritettyä läppää, mutta arvatenkin sen taustalla on vähän myös väriteltyä totuutta, johon olet alkanut uskoa (?). Toisaalta HUOLELLISUUS on hyve eikä lainkaan väärin. Sun pitää vain lopettaa toi helkutin nipottaminen
Mua on alkanut kiinnostaa enemmän ja enemmän se sellainen ajatus, että irtautuisi asteittain vähän niin kuin kaikista odotuksistaan elämän suhteen. Tosiasia on, että vain odotuksiinsa pettyy, koska ei tää elämä mene minkään planin mukaan. Tämä ei ole hallittavissa! Ja mitä tiukemmin tätä yrittää hallita ja sovittaa johonkin ideaaliin, muottiin tjmsp., sitä enemmän joutuu pettymään ja sitä vaikeampi on tajuta, miten ne asiat voivatkin mennä lopulta jopa paremmin kuin oli koskaan suunnitellut. Tämä ei ole tahdonvoiman asia, tämä elämä. Eihän raittiuskaan rakennu oikeastaan tahdon tai ns. selkärangan varaan. Juominen on yritys hallita milloin mitäkin, usein omaa tunne-elämäänsä tavalla tai toisella, mutta olisiko raittiudessakin kyse pikemmin periksi antamisesta ja uskaltautumisesta ihan vain elämälle itselleen? Se ei tarkoita sitä, että kädet irti ratista ja halitulihei, vaan sitä, että jotenkin realiteettitajuisesti toteaisi vain, että mä keskityn nyt näihin juttuihin ja tavoittelen näillä sitä ja tuota, mutta jos ei se tällä kertaa onnistu, niin sitten kokeilen jotain muuta - ja ehkä se onnistuu sitten joskus, toisella kertaa.
Helppo näitä on täältä huudella, mutta kyllä mä olen omissa koitoksissani saanut todeta, että sittenkin tämä idea tuntuu olevan aina vastassa.
Minun pitää oppia antamaan anteeksi itselleni, että ei kaikkea todellakaan voi hallita. Olen koittanut omaksua “päivä kerrallaan” ajatuksen, mutta käytännössä se on vaikeaa. Kyllä sitä väkisinkin ajattelee tulevaisuutta. Minä esim. ensi kesää niiden perkeleen työhakemuksien muodossa
Noh, en minä nyt ihan sairaalloisen perfektionisti kumminkaan ole. Hyvin vaikean (minulle) tentin tulokset tulivat ja pääsin läpi. En huippupistein, mutta läpi kumminkin. Olen siitä ihan saatanan ylpeä Se riittää! Ja monet asiat hoidan kumminkin sinneppäin. Esim siivoaminen, pyykin pesu, lumityöt…
Niinkuin sanoit, raitistuminen on myös uskallusta ottaa elämä semmoisena kun se on.
Miksi odotuksien pitäisi muuttua pelon värjäämäksi turhaksi ennakoinniksi ja sitä kautta ennakkopeloiksi? Toiston välttämiseksi: pistin tähän pari riviä “Silent:in” ketjuun (Kaukokaipuu…).
Juuri niin, uskallusta! Ja nyt, kun olen itse aikamoisessa murroksessa - tässä on sovittu avoliiton purkamisesta ja sen takia täytyy mukautua uuteen tilanteeseen - niin olen tullut nyt paljon miettineeksi sitä, miten tässäkin tapauksessa ovat kaikki erilaiset puolet mukana: ilman muuta olen surullinen ja ahdistunut tapahtuneesta ja kaiken epätietoisuuden edessä; toisaalta näen, että tämä on juuri minulle itselleni valtavan suuri mahdollisuus ja tämä on sitä myös suhteelleni puolison kanssa sekä tietysti lapsemme kanssa. Tämä suhde on niin rasittunut kaikesta riitelystä yms. ja sitä on jatkunut todella pitkään, emme ole onnistuneet ratkomaan ongelmiamme totisen yrittämisen ja avun hakemisenkaan varassa. Harmittaa eniten luopua puolisosta, vähiten suhteesta, jollaiseksi se muodostui.
Ymmärrän nyt, että minä voin valita juuri tänään, kiinnitynkö tässä vaiheessani tapahtuneen suruun ja ahdistavuuteen ja kaikinpuoliseen epävarmuuteen vai kiinnitynkö siihen vapautuneisuuteen ja mahdollisuuksien avautumiseen. Valitsen tämän voimavaralähtöisemmän näkökulman. Valitsen jo tänään: teen kaikkeni, että rauha välillämme voisi minun puolestani toteutua ja rakentua. Mulla ei ole mitään syytä vihata häntä tai itseäni. Mulla on vain hyviä syitä vaalia ystävyyttämme ja yhteyttämme, jolla on merkitystä paitsi toisillemme, myös tietysti lapsellemme.
Asiat eivät itsessään ole hyviä tai pahoja: me teemme niistä helposti jompia kumpia itse. Enkä tarkoita tällä sitä, että jos meteoriitti putoaa ja tuhoaa koko perheesi ja sinä jäät ainoana jäljelle, että se olisi sitten itsestäsi kiinni, kärsitkö vai et. Ilman muuta kärsit. Mutta esim. tällaisissa asioissa on vähän toisenlainen mittakaava, nämä ovat ehkä sellaisia kasvun kysymyksiä. Mulla on paljon itsessäni kasvatettavaa, en turhaan näitä mieti!
Elämä antaa ja ottaa - ja tosiaan myös ottaa, oli raitis tai ei. Mutta raittiina voi kasvaa ja se on aika tärkeä juttu noin elämän mielekkyydenkin kokemisen kannalta. Onhan se vähän niinkin, että kun taakseen katsoo, niin usein tulee sellainen olo, että asiat ovat sittenkin menneet jotenkin “juuri niin kuin niiden piti mennäkin”. Tässä hetkessä olevasta kurjuudesta ja kurjuuden TUNTEESTA (varsinkin) ei voi tietää, mitä hyvää se vielä voi ennakoida. Elämälle uskaltautumisessa voisi olla siis kyse myös sen hyvyydelle uskaltautumisesta: kasvamisesta rohkeuteen nähdä sen hyvyys silloinkin, kun se ei ensimmäiseksi ihan siltä näytä. Jos luomme tulevaisuudestamme pelkän uhkakuvien kollaasin, teemme siitä helposti itseään toteuttavan ennusteen: me emme nimittäin voi kirota tulevaisuutta, joka ei ole mitään käsillä olevaa tai todellista, mutta itsemme voimme. Ja kun olemme kirouksiimme leimautuneet, me myös teemme tulevaisuudesta sen, mihin olimme sitoutuneet.
Oli kyllä mainio idea aloittaa lukemaan Michael Monroen elämäkertaa. Hän kertoo avoimesti huumesekoiluistaan (ja muidenkin) ja että miten oli pakko muuttaa suuntaa. Nykyäänhän hän on absolutisti ja todella hyvässä kunnossa! Samastuin jotenkin niihin sekoiluihin. Omani ovat tietysti ihan eri mittakaavassa (pelkkää viinaa), mutta minullakin se oli yksi tie joka piti kulkea loppuun. Olen pikkuhiljaa oppinut elämään sen ajatuksen kanssa.
Michael Monroe on yksi erinomainen esimerkki elämänvoimansa ja -ilonsa uudelleen löytäneestä kaverista, joka osoittaa, ettei milloinkaan ole liian myöhäistä muuttaa elämänsä kurssia. Jannu täytti vasta viisikymmentä, näyttää terveeltä ja elinvoimaiselta ja minun mielestäni sen kuulee kyllä musiikistaankin: se rokkaa nyt energisemmin uusimmalla levyllään eikä ole ihme, että isompaakin läpimurtoa ovat monet alkaneet nyt odotella. Monroen soolovirityksissähän on aina tahtonut olla vähän sitä puutetta, että biisit ovat jääneet vähän niin kuin viittä vaille sitä huippu-drivea, vaikka potentiaalia olisi muuten ollut. Sillä on nyt kyllä niin hyvä bändikin - ja tuntuu myös pysyvän kasassa
En ole lukenut sitä Jaakko Heinimäen kirjoittamaa kirjaa Mikko Kuustosen urasta ja elämänkokemuksesta (Q-jotain…?), mutta siinä käsittääkseni tutkitaan myös näitä kysymyksiä.
Voi hyvin auttaa! Mä olen vähentänyt kahvia tässä viime aikoina ja huomannut välittömästi, että pysyn rauhallisempana ja voin paremmin, kun hörpintä pysyy tolkun rajoissa. Vuosia sitten kärsin paniikkihäiriöstä ja totesin sitä ongelmaani ratkoessa, että joskus liika kahvikin saattoi herkistää paniikille.
Juu samanlaisia kokemuksia kahvista. Lisää ahdistusta ja paniikkioireita jos suuria määriä käyttää. Nykyään rajaan kahvinjuonnin 1-2 kuppiin aamulla, loppupäivä ilman.
Lopetin aikoinaan myös joksikin aikaa kokonaan, ja voi sitten varautua parin, kolmen päivän päänsärkyyn, varsinkin jos on tosi suuria määriä käyttänyt ja lopettaa seinään.
Kas, vieroitusoireita sekin aiheuttaa, ei tosin kaikille!
Jossain toisessa ketjussa joku sanoi, että on ryypännyt ottakseen lomaa omasta päästään ja ajatuksistaan.
Minulla asia oli/on juuri näin! Kun miljoona asiaa stressaa ja on monta asia hoidettavana niin alkoholi on minulla ollut se ratkaisu. Hetken helpotus. Tänään koulusta lähtiessäni kävi mielessä että mitä jos ostaisi pari kaljaa. Tunne meni ohi kun tarpeeksi kauan odotin.
minä olen käyttänyt alkoholia monesti juuri pään tyhjentämiseen ahdistavista ajatuksista. On ollut työ- tai koulujutut tekemättä, asunto pitäisi siivota ja sitä sun tätä. Auttaahan se juominen hetkeksi, mutta sitten humalan häivyttyä ahdistaa kahta kauemmin. Ei ole sen arvoista. Nyt olen lähinnä tyhjennellyt nuppia liikunnalla ja voin suositella lämpimästi! Häviää ne ahdistavat ajatukset edes hetkeksi, mutta aivot eivät kuitenkaan lamaannu.
Mun viime vuosien juomisessa stressillä on ollut usein merkittävä osuus retkahteluihini. Erityisesti silloin, kun jotain rutiininomaisesta rauhasta (hyvässä ja pahassa) poikkeavaa on ollut käsillä tai juuri takana, on iskenyt tietty vapaudenkaiho ja vetäytymisen, jonkinlaisen rauhoittumisen tarve. En sitten osannut muuta kuin poiketa sen kanssa kapakkaan, se oli mulle sellainen portti omaan tilaani, jonne maailman tuiske ja muut eivät pääse.
Ajattelen näin, että itse siinä rauhoittumisen, vapautumisen, tietynlaisen kätkeytymisenkin tarpeessa ei varmaan ole mitään sinänsä pahaa tai väärää, vaan ainoastaan siinä tavassa, jolla olen yrittänyt sitä tarvettani tyydyttää. Tässä hissuksiin raittiutta opetellessani sekä taiteen tekeminen että säännöllinen liikunta ovat auttaneet paljon, koska ne tuntuvat avaavan minulle noita samoja portteja siihen tilaani, jota riittävästi tarvitsen. Tarvitsen tiettyä hiljaisuutta. Toisaalta, oma juttunsa on opetella ennalta ehkäisemään sellaista stressiä, joka kaataa hommat päälle. Olenhan kyllä ollut aika taipuvainen kasaamaan itselleni vähän liikaakin kaikkea tämän tästä. Ja kolmanneksi - koska stressi joka tapauksessa kuuluu elämään - minun on yhä opeteltava ikään kuin latautumista ja ennakointia niihin tilanteisiin, joiden tiedän stressaavan minua. On opeteltava taas tietynlaista suunnitelmallisuuttakin oman itseni hoitamiseen. Hyväksyttävä sekin, että sitä tarvitsee monenlaisten koitosten jälkeen aikaa vähän palautumisellekin.
[quote=“Antiloopin paluu”]
Mun viime vuosien juomisessa stressillä on ollut usein merkittävä osuus retkahteluihini. Erityisesti silloin, kun jotain rutiininomaisesta rauhasta (hyvässä ja pahassa) poikkeavaa on ollut käsillä tai juuri takana, on iskenyt tietty vapaudenkaiho ja vetäytymisen, jonkinlaisen rauhoittumisen tarve.
Toisaalta, oma juttunsa on opetella ennalta ehkäisemään sellaista stressiä, joka kaataa hommat päälle. Olenhan kyllä ollut aika taipuvainen kasaamaan itselleni vähän liikaakin kaikkea tämän tästä. Ja kolmanneksi - koska stressi joka tapauksessa kuuluu elämään - minun on yhä opeteltava ikään kuin latautumista ja ennakointia niihin tilanteisiin, joiden tiedän stressaavan minua. On opeteltava taas tietynlaista suunnitelmallisuuttakin oman itseni hoitamiseen. Hyväksyttävä sekin, että sitä tarvitsee monenlaisten koitosten jälkeen aikaa vähän palautumisellekin.
Oppia ikä kaikki
Ja kun selailen työpaikkoja niin ekana mieleen tulee että pystynkö hoitamaan tuon ja tuon työtehtävän. Itseluottamus on nyt hukassa…
Se riittää! Ja monet asiat hoidan kumminkin sinneppäin. Esim siivoaminen, pyykin pesu, lumityöt…
Onhan mulla kaikkia tekniikkoja ja ajatusmalleja aika paljonkin käytettävissä. Siksi ehdin jopa voittaa luontaisen laiskuuteni ja avasin ketjun nuorallatanssimisesta tarkoituksena pohtia vähän jokapäiväisen raittiuskamppailun taustatekijöitä vähän syvällisemmin. Ilman pelkoa, että veisin teemat liikaa OT:ksi. Harkitsin muuten odottaa siihen asti kun olisit paikalla. Sinulle tässä yhteydessä kiitokset hyvästä sparrauksesta! 
