Itse asiassa tästä aiheesta tehtiin keskustelun avaus juuri äsken kolmen vartin puhelun aikana. Erittäin valaiseva, raadollinen, totuutta kaihtamaton ja surullinenkin keskustelu kahden huteralla polulla tallaavan ihmisen välillä. Paitsi, että hänestä huokui sellainen voima, että menin ihan nöyräksi. Ja se on harvinaista. Tosin hän ei kutsu oiretta läheisriippuvaisuudeksi vaan pitää sitä persoonallisuushäiriöön kuuluvaksi piirteeksi l. ulkoaohjautuvuudeksi. Hän on sen tiedostanut ja tietää olevansa “vaikea tapaus” siksi, että elää raittiina ns yksinäisen suden elämää ja tarvitsee paljon paljon omaa tilaa. Ja nyt siis kavahtaa ajatusta, että minä olisin viemässä liikaa tilaa häneltä ja sekoittamassa pakkaa läsnäolollani.
ja tilaahan minäkin tarvitsen - olen vain liian usein uhrannut oman tilan tarpeeni huolehtimalla ihmisistä, jotka imevät hoivan ulos minusta keinolla millä hyvänsä. tässä olisi nyt mies, joka ei sitä halua eikä aio tehdä. miten outo tilanne!!siis saisin olla vaan eikä tarvitsisi olla huolissaan ja hoitaa kaikkia asioita toisen puolesta ja varmistaa että hommat sujuu ja toinen hengittää???voiko sellaista olla olemassa - ja vielä minulle?
wow. wow. vau. mä olen aika äimistynyt. olisikin ensimmäinen kerta kun voisin laskea hartiat alas /kohdata jonkun tasaveroisena kaikin puolin / antaa elämän viedä / keskittyä hyviin juttuihin / elää omaa elämääni / pitää huolta ensi sijaisesti itsestäni / nauttia vapaudesta, yksinolosta ja omastakin seurasta / rakastaa toista ilman ehtoja, pelkoa ja kauhua / olla yksin yhdessä ja yhdessä yksin
nyt täytyy sanoa, että jokin oivallus on tapahtunut. jotain varsin oleellista. ketä voisin kiittää?
Omaa sinnikkyyttä ja jokaista, joka on auttanu matkalla eteenpäin? 
niin teen. kiitän siis myös sua koti-iksu 
mul on jotenkin valaistunut olo. eilisen lievän romahduksen ja tämän päiväisten keskustelujen ja oivallusten jälkeen. vai onks tää lopullisen pimahtamisen merkki? no olkoon, jos näin hyvältä tuntuu. oon vaan niin helpottunut…
^ 
En olis ite päässy tähän ilman teitä! Sydämeni löysi kans kodin, vaan viel ku sais tomumajan sinne samaan paikkaan…
Mielestäni on vaikeaa ensiksi oppia tunnistaa sen tunteen, sen minkä kokee ennen kuin tulee toissijainen tunne. Itselläni kun on tapa peittää ensisijainen tunne toissijaisella. Siten on vaikeaa kohdata ja käsitellä tunnetta, kun ei tunnista sitä. Tunteet ovat kyllä niin pirun vaikeita… Siinä vaiheessa kun alan pohtimaan sitä ensisijaista tunnetta, mikä se oli, kun tämä äskeinen oli selkeästi toissijainen tunne, niin huomaan, että menen jo kolmanteen tunteeseen, kun en edes tajunnut vielä mikä oli se kaiken alku eli ensisijainen tunne… Näin ollen jään taas ihmettelemään miten pystyn kohtaamaan sen ensisijaisen tunteen ja käsittelemään sitä, kun en edes ymmärrä mikä tunne se on, en erota tunteita aina toisistaan… 
tunnesairas bipo… 
erittäin tutun kuulosta ja joo ihan pirun vaativaa ja sekavaa duunia tunnevammaisuutensa kanssa. huomaan itse, että joku positiivinen tunne (välittäminen, kiintymys) saattaa kierolla tavalla ja aika nopeastikin muuttua KAUHUKSI. siinä välissä on ollut salaman lailla iskenyt hyätyksi tulemisen pelko (joka tietty syntyy minussa kovin herkästi kun perhetaustat ottaa huomioon ja nää omat persoonallisuuden häröt). Ja ihminen kun on kauhuissaan, niin sehän sätkii ja potkii ja huutaa ja kiljuu TAI sitten menee ihan lamaan. No miten kukaan voi tajuta, että siellä taustalla onkin ihan positiivisia tunteita??? Kun ei sitä meinaa itsekään tajuta…voi hyvänen aika sentään miten huvittavaa… 
toinen outous on mun suhde auktoriteetteihin. miehiin kiivastun ja petyn helposti ja näytän sen myös ja mun luottamusta on todella vaikea heidän saavuttaa. MUTTA naisauktoriteetti saa taas tehdä ihan mitä vaan ja luotan ja uskon sitä kuin sokea kana!! ja taas kerran ihan suoraan verrannollinen mun suhteeseen omiin vanhempiin…pkle…
mutta ehkä kun jo tiedostaa ees tän verran, niin on toivoa kehittymisestä? ees toivoa? ilman toivoa syrän tukehtuu… 
Eipä täs oo muuta keksiny, ku et yrittää tutustua itseensä .
Aina välillä jotain selkiytyy.
Paljon on jäljellä.
Uhrin syyllisyys ja HÄPEÄ! ? Siin on työmaata…
Kerran ku onnistuu, ni tietää, et on mahdollista onnistua jatkossaki.
Aina ku jokin totuus valkenee, ni sen kyl tuntee nahoissaan, et tää on totta!
Sil hetkel on tunteet ja ajatukset yhtä. 
En tiedä miten se on mahdollista, mutta olo on yllättävän tyyni ja tasainen. Saikku on tehnyt hyvää ja varsinkin kun ei ole tarvinnut olla yhtään yksin. En puhuis mistään rakastumisesta vaan varovaisesta kiintymisestä ja turvan tarpeesta. Kaksi ihmistä tavannut sopivaan aikaan molemmille. En viitsi stressata nyt, kun tiedän, että sekin hetki taas tulee kun mieli heittää lehmän peppua ja meen ihan kuutamolle ja ahdistuin kuin minkki tarhassa…Mutta en nyt. Nyt just kaikki on hyvin. Oon syönyt lääkkeet kiltisti ja ottanut muutenkin rauhallisesti. Mites muilla bipoilla? Mulle tää takatalvi tekee hyvää
Cannan polttotauko on tehny hyvää.
Sama trafiikki on päässä, mut ei niin kovaa kuulu.
Uni tulee helpolla ja antaa kunnon levon.
Ihmissuhde rintamalla on myrskyä, vaan tapahtuu edes jotain.
Munkin piti pitää taukoa polttelussa, mutta ei se meinaa onnistua. Olen pikkuhiljaa huolestumassa taas siitäkin. Pitäis varata aika pskylogille ja edelleen pohdin sitä a-klinikkaa. Ja mies, jota tapailen yrittää myös huomenaamuna suoriutua a-klinikalle aamusta, että saisi juomisen poikki. En mäkään haluaisi juoda näin paljoa ja jos se lopettais, niin munkin olis helpompi pysytellä kuivilla. Mutta tuo polttaminen on kyl sit eri juttu…hitsin hitsi. Mutta kun en mä oikeen tiedä onko se polttelu nyt niin haitallista, jos pysyy kohtuudessa. Enemmän paha olo tulee viinasta. äH. En ole kovinkaan motivoitunut siis hoitamaan tätä päihdehäiriöitä, joka kuitenkin kulkee käsi kädessä m-d:ni kanssa. Voihan perkele. 
ADHD diagnosoidaan aikuisella ensin aika usein joksikin muuksi, vaikka bipoksi.
Itselläni ADHD diagnoosia edelsi masennus diagnoosi, joka hoitui samalla kun oikea diagnoosi tuli; masennus oli normaali reaktio epänormaaliin tapahtumaan, jota koko addin elämä ilman diagnoosia tuppaa olemaan.
Nyt kun on oikea diagnoosi ja tietää miten pää toimii, pärjää ilman lääkkeitäkin, joskus Concerta kuurilla voi vähän helpottaa tiukkoja tilanteita tai korjata vinksahtaneen vuorokausirytmin.
Onhan noi liitännäisetkin tavallisia, mutta joskus on kyse myös pelkästään siitä, että ne on vääriä diagnooseja, jotka on saanu ennen sitä oikeaa.
mua ärsyttää kaikki diagnoosit. ei auta yhtään. ihan sama mikä oon. mä oon mä ja sen kans on tutava toimeen. ja vituttaa kun pitää syödä lääkkeitä. ja sit juo ja käryttäää sen päälle eli ei mitään järkeä. jos vaan lopettais lääkkeet ja ois yks urpo vaan.
ps. pms.
Jos tietää oikean diagnoosin, voi jättää turhat lääkkeet ja ehkä kaikki lääkkeet pois.
Oikea diagnoosi auttaa löytämään oikean hoidon -joka on usein enimmäkseen muuta kuin lääkettä, se läke on vaan tukitoimi, jolla hoito voidaan vastaanottaa.
kiitos haa-mu. vahvistit jotain mitä olen alkanut ajatella. siis jotain sellaista uutta ajatusta siitä, että kuka määrää mun elämästä. minä vai tuo hoitotaho. ne on vaan väline.
Miten helpottavaa lukea ihmisten tarinoita!
Itse oon tiennyt enemmän tai vähemmän sairaudestani jo viitisen vuotta, masennuskausina hakeutunut hoitoon ja mennyt suoraan asiaan, ja itsediagnooseista ei tunnetusti pidetä, ja kun hypot ovat olleet herkässä, hoito on joka kerta jäänyt kesken. Mutta nyt on iskenyt pahin sekamuotojakso ikinä, joten taas kerran yritetään lääkärillepääsyä. Itsetuhoisuus on huipussaan, kaikki päihdyttävä laskee, haluaisi vain kuolla pois tai nukkua vuoden että pääsisi tästä fyysisestä levottomuudesta. Mutta mulla ei ole itsekontrollia, kun alan hypottajaksi, varaan ekan lennon Espanjaan ja biletän itseni hengiltä ja masiskausi on sitten kanssa sen mukainen. Onkohan mahdollista sanoa psykolle, että jos ei ilmesty hoitoon, haetaan väkisin? Tuskin ainakaan Helsingillä on resursseja ja mielenkiintoa jahdata vastuuttomia nuoria.
Ongelma on se, että on kova kriisi menossa itseni kanssa. Sitä on aina määritellyt itsensä tietynlaiseksi ihmiseksi, ja nyt kun tajuaakin suurimman osan luonteestaan olevan vain seurausta taudista, pelkää että mitä jää jäljelle kun se taltutetaan. Tuleeko sitten enää luovuuspuuskia?
Olisi kivaa tavata joskus bipoja, pitää vaikka miitti.
Kaverilla on sama, ja se on kuusi vuotta syönyt masislääkkeitä eikä vieläkään usko että sillä on väärä diagnoosi. Kaksi bipoa manioissa on aika pelottava yhtälö. Sitä vain rakastaa niin paljon avointa maailmaa ja spontaaneja tekoja, että on hankalaa ottaa vastuuta teoistaan. Mutta foorumeidenkin selailu auttaa jaksamaan!
Ou jea nyt mä oon tulessa!!!
Sekunnissa iski hypot päälle ja päätin aikaistaa Hesaan lähtöä, liftaan huomenna ja teen sitä ja tätä ja tuota. Nyt olisi virtaa tavata kaikki Suomen pipot! Ja oon etsimässä juuri kämppääkin, eli muutetaampas yhteen kaikki!
Mutta ihan vakavastikin ottaen, jos on kämppisehdokkaita, kelpaisi.
Vielä yksi viesti.
Kay Redfield Jamison: Levoton mieli - maanis-depressiivisen psykologin muistelmat oli kiinnostavaa luettavaa, vaikka olikin tyypillisen omaelämänkerran tavoin aika suurpiirteinen ja harppaileva, mutta kuitenkin. Kiinnostavaa olisi todella lukea seikkaperäisemmin jonkun kokemuksista.
Täällä yksi lisää. Mulla alko masennus jo ala-asteella, ja kaksikymppisenä todella raju masennuskausia. Sana masennus on jotenkin laimea tässä yhteydessä. Depressio ehkä hitusen parempi, mutta ehkä laamannus-tuska-kipu ehkä parempi vielä, mutta sekin laimea. No diagnoosi oli vakava masennus sekä pitkäaikainen masennys (dystymia). Vaikeampia kausia tuli pari sen jälkeen ja aloitettiin masennuksenestolääkitys (siihen aikaan Cipramil). Hypomania laukesi ja kaksisuuntainen mielialahäriö tyyppi II diagnoosina.
Nyt lääkitysenä Seroquel, Lamictal Efexor, Rivatril ja tarv Tenox.
Psykiatri sanoi, että juuri bipo II on luovien ihmisten tauti. Aivotoiminta on hitusen kiihtyneempi kuin muilla, vaikka ei olisi hypomaniaa. Ja ko. henkilö näkee maailman eri tavalla kuin muut. Tempperamentti kuuulemma myös osatekijä. Itse olen lauluntekijä (suht tunnettu). Oletteko muut bipo II luovia ja kekseliäitä esim taiteessa, tieteissä, politiikassa, kirjallisuudessa, taidemaalarina, filosofina jne. ?
Päihteiden käyttö näyttäisi ainakin omasta mielestä itsehoidolta. Mulla ei mene viinaa tai ruohoa, mutta kaikki opiaatit maistuvat enemmän kuin hyvin!