joo mee käymään ja ole hänelle ystävä. tai soita jollekulle hänen kamuistaan ja kerro huolestasi. masentuneena jos laittaa viestiä, niin se on avunpyyntö. Ei siinä ihminen välttis tarvii kuin läsnäoloa ja ymmärrystä. Mutta voipi olla, että tarvii saattaa hoitoonkin. Kuten tuossa aiemmin DM sanoi: troubles will come and they will past (Lynyrd Skynyrdin sanoin…)…Voimia. Kaikille. Meille.
Heippa kaikille!
Koskaan aikaisemmin en ole kirjoittanut mihinkään foorumiin netissä, ja tuntuu näin aluksi vähän jäykältä ruveta avautumaan julkisesti. Elokuussa tk-lääkärini esitti minulle epäilyksensä siitä, että minulla on bipolaari häiriö ja ryhtyi ohjaamaan minua eteenpäin, asiaa paremmin tuntevalle lääkärille. Jouduin itse olemaan hyvin aktiivinen, jotta asiani etenisi ja lopultakin viime tiistaina, puolen vuoden tuskittelun jälkeen sain lähetteen eteenpäin, psykiatrian poliklinikalle. Uskomatonta, miten vaikeaa voi pohjalaisessa pikkukaupungissa saada perusteellisempaa apua, kuin pillerit ja pyöröovi, onko se yhtä vaiketa muuallakin? Lisäksi aavistan, että tie diagnoosiin, toimivaan lääkitykseen ja jonkinlaiseen kuntoutukseen tulee myös olemaan pitkä ja kivinen.
Tarinani taitaa olla aika tyypillinen, parikymmentä vuotta tkssa, mttssä, a-klinikalla, milloin missäkin valittamassa masennusta ja unettomuutta, koskaan ei oikein mieleeni juolahtanut, että nousukautenikin olivat sairautta. Ajattelin vain, että niinhän ne muutkin ajattelee omituisia ja kokee vaikeuksia, olen itse vain erityisen huono tai laiska, kun en saa elämääni toimimaan, siispä minun tulee yrittää ahkerammin. Tämän puolen vuoden aikana olen etsinyt runsaasti informaatiota häiriöstä ja on todettava yhä uudelleen, kyllä minä itseni sieltä tunnistan, näinkö tämä onkin ollut.
Nyt kun minä olen itse tämän tilani hyväksynyt ja siksi myös helpottunut, tuntuu turvalliselta, kun voi kysyä neuvoja
itseäni kokeneemmilta. Lääkärin vastaanotto on lyhyt tapaaminen, eikä siinä ehdi eikä osaa kysellä kaikkea mitä pitäisi. Eikä lääkäri voi sisäistää, miltä tämä todella tuntuu. Hakeuduin siis hyvin masentuneena tälle “asiaa paremmin tuntevalle” lääkärille ja hän määräsi minulle cymbaltan ja ketipinorin, mutta unohti selittää minulle ketiapiinin merkityksen. En juuri käyttänyt sitä, koska se väsytti ja seurauksena oli hirvittävä mania, sekoitin ja tuhosin omaa elämääni hulluudessani oikein kaksin käsin ja kiihtyvällä tahdilla, tuli tehtyä kaikkea sitä, mitä oppaat mainitsevat oireiluksi. Cymbaltatkin siinä menossa lopulta unohtuivat ja romahdus oli massiivinen.
Minut ohjattiin sitten vielä kolmannelle tk-lääkärille, joka vihdoinkin otti asiani omaksensa (oli lisäksi lohdullinen, sydämellinen ja viisas) ja nyt odottelen jatkoa ihmetellen sitä mikä tuleman pitää. Kaipaan neuvoja, kommentteja teiltä, joille tämä on tuttua. Välillä pelkään, miten minun käy, välillä olen helpottunut, tieto sairaudesta on kuin henkilökohtainen anteeksisaaminen yli kahdenkymmen vuoden piinan jälkeen. Ei niin, että se poistaisi minulta vastuuta omasta hoidostani ja käyttäytymisestäni, mutta se selittää niin paljon…Toisaalta pelkään, että minut taas työnnetään reseptin kanssa kotiin pois häiritsemästä.
Vuosien varrella minulle on määrätty monta eri mielialalääkettä masennukseen. Näin jälkikäteen ajatellen olen ihan selvästi käynyt aikaisemminkin läpi lääkityksen puhkaiseman manian. Nyt olen syönyt kohta kuukauden uudestaan cymbaltaa, enkä takuulla unohda ketipinoria ja tällä kertaa vaikutus on erilainen. Mietin, tuleeko minun mielialani olla tällainen, onko tämä nyt oikea olotila. Välillä vieläkin masentaa niin hitosti, on yhtä taistelua käydä pesulla, kaupassa, avata postit tai ovi, vastata puhelimeen, käydä kaupassa, tehdä kotityöt jne. Kuuluuko tämä asiaan toipua näin hitaasti? Mikään muu ei huvita, paitsi nukkuminen tai dekkareitten lukeminen, eristäytyminen. Nyt kyllä nukun kuin tukki ketiapiinin ansiosta, mutta noin 12 tuntia vuorokaudessa? Ei sekään nyt normaalia voi olla. Kuuluuko tämän ketiapiinin vaikuttaa näin? Täytyy myöntää, että nukkuminen on taivaallista, kärsittyäni unettomuudesta niin pitkään sekä vauhti, että masis jaksoilla. Edes Imovaneilla ja tenoxeilla en nukkunut 2 tuntia enempää yössä ja se on tosi kuluttavaa. Olin usein sekaisin kuin käkikello.
Tämän lääkityksen konkreettisin ansio on se, että lakkasin täysin hautomasta itsemurhaa ja että ahdistukselta, häpeältä ja syyllisyydeltä on leikattu terä pois. Ajattelen ensimmäistä kertaa ilman häpeää, että olen masentunut, enkä voi nyt vaatia ja odottaa itseltäni tehokasta suorittamista. Toisaalta huolestuttaa, kauanko tämä säästöliekillä eläminen ja nukkuminen kestää vaikka olen lääkityksellä, koska aikaisemmin mieliala on noussut aika rakettina masislääkkeillä. Aika tyypillistä varmaan masentuneelta tuntea, että “tämä ei mene ikinä ohi”. Olen siis nyt ollut noin 3 kuukautta maassa, joista pian 1 kk lääkityksellä. Miten teillä muilla?
Katselin ne Steven Fryn dokumentit ja löysin paljon pohdittavaa, paljon henkilökohtaisesti koskettavaa. Hän haastatteli kolleegaansa (muistaakseni nimi oli Marty Cleese) tämän ratkaisusta syödä litiumia, miltä se tuntui. Tämä vastasi, “I was letterboxed”, minut pantiin kirjelaatikkoon. Hän kuvaili elämänkuvansa kutistuneen kaventuneemmaksi näkökulmaksi, ylhäältä, alhalta ja sivuilta. Hän kertoi,että tunne oli turvallinen ja niinä vuosina, joina hän on nauttinut litiumia, hän kertoi eläneensä, kokeneensa ja saavuttaneensa, itkeneensä, nauraneensa, tunteneensa ja rakastaneensa enemmän kuin koskaan ennen. Voika tämä asia olla näin, voiko se tunne olla hyvä, koska niillä palstoilla joilla olen käynyt, litiumin käytöstä kerrotaan hyvin negatiivisesti. En siis syö litumia, mutta minulla on hyvin samanlainen olo, kuin katselisin postilaatikon luukusta sisältäpäin elämääni, tosin minua vielä ajoittain ahdistaa, mutta kun ottaa ketipinoria, ahdistus poistuu, enkä luojan kiitos tee mitään typerää helpottaakseni oloani. Näinkö minun kuuluu tuntea? Mikä hitto on normaalia? Kaikista kurjimmalta tuntuu epäillä, voinko vihdoinkin, nyt, luottaa itseeni. Enhän sitä ole koskaan voinut tehdä koska mielialani ovat minua vieneet kuin kuoriämpäriä.
Tämä samainen näyttelijä kertoi myös kehuneensa lääkärilleen, kuinka hänen elämänrohkeutensa on kasvanut. Tähän lääkäri oli vastannut, että kuule, ei se ole rohkeutta, se on vaan ahdistuksen poissaoloa. Sitä minä odotan, en tiedä, miltä se tuntuu, se voisi olla hyvä olotila. Toivon keskustelua, kommentteja, omia kokemuksia ja ajatuksia, mitä vaan. Minua lohduttaa, jos tiedän, etten pyörittele näitä asioita yksin. Tunnen olevani yksin ja hukassa.
kiva, että kuitenkin avauduit. silleen se vaan lähtee järjestätytymään - ei hautomalla omas päässään. meitä on täällä plinkissä ja vielä enemmän muualla. voi olla, että saat ankaraa kommenttia liittyen diagnoosiisi, mutta muista että SINÄ tiedät parhaiten. Itselläni diagnoosi n vuoden vanha, mutta OIKEESTI 10 v sitten sairastunut. Enpä minäkään tiennyt tai älynnyt, että maniat/hypot on sairausjaksoja siinä missä masennuksetkin.
Lääkityksen kanssa voi joutua veivaa pitkään, mutta jos sä nyt jo huomaat, että itsemurha-ajatukset on kadonneet, niin jotenkin alkaa siis toimia. Itse sössinyt hyvän lääkityksen tehon päihteillä - mutta kumpi oli ennen muna vai kana. Eli johtuuko päihteilyni maniasta vai päinvastoin. En tiedä tosiaankaan eli edelleen on tutkittava lääkitystä. Ja Kotivalo sanois tähän: mene AA.han. No en mene. A-klinikalle meno on vakaassa harkinnassa kyllä.
Postilaatikossa olo tuntuu tutulta myös: ihan kuin sielu olis paketissa ja etsii poispääsyä. Joskus tuntee olevansa kävelevä ruumis tai joku roolihahmo hemmetin tyhmässä saippuasarjassa. En tiedä välttämättä enää kuka on se todellinen minä, mutta kyllä tässä näinkin elämä kuljettaa.
Suosittelen sulle päiväkirjoja: mielialapäiväkirjaa ja unipäiväkirjaa. kattele mitkä jutut heilauttaa sun mielialoja ja opi tuntemaan itsesi paremmin. Se on sitä oireidenhallintaa.
Mutta kai tää on elinikäinen sairaus, mutta vain osa minua. Olen paljon muutakin. Niin sinäkin. Älä huku siihen diagnoosiin!
Kiitos shiva lohdusta, vaikka tällä hetkellä kali on kyllä mun päässäni riehumassa. Nyt oon syöny jo kuukauden cymbaltaa ja olo vaan tihenee. Kirjoitin pitkän jutun ja ryssein sen jonnekin taivaan tuuliin, so what.
Voi jee kun tää paha olo helpottais. Hang on snoopy.
Tarkoititko sillä kritiikillä sitä, että psykiatrian poliklinikalla ei saisi ehdottaa suoraan lääkärille, että tiedän, mikä minua vaivaa, vai peräti sitä, että bipot itse on kriittistä porukkaa palstoilla?
kritiikkiä tulee välillä joka suunnalta - myös meiltä toisillemme. Kuuluu taudin kuvaan (monen taudin itse asiassa), että pitää alkaa välillä vänkää vastaan ja pätee jne jne… Tietysti ärsyttää jos joku kotpsykologi tulee mulle väittämään,että mut on diagnosoitu väärin ja että olen esim “vain” päihdehäiriöinen tmv. Mä en perusta niiden neuvoista. Täytyyy pystyy luottaa itseensä ja jossain määrin esim hoitotahoon. Mutta rehellisyyden nimissä ei kukaan voi auttaa, jos ei ole avoin ja puhu totta.
Uskon, että tässä tää sopivan lääkityksen löytäminen on sullekin aika a ja o. Ettei olisi ihan omien mielialojensa heiteltvänä. Itselläni ketipinor on todella kultaa kalliimpi. Joo nukuttaa ihan hulluna ja herään sitä otettuani aina ihan tukkiunesta, mutta auttaa tasaamaan oikeesti. Deprakine sitten siinä mukana pitkän tähtäimen tasaajana ja nyt Cipralex ainakin toistaiseksi. Sen kanssa vaan pitää olla tarkkana,että ei vie liika ylös…
Itse oon miettinyt sitä sekamuotoisen bipon mahdollisuuttakin. Ja onhan täs tullut mietittyä herranen aika vaikka ja mitä 
Voi että, kun alkoholismiin suhtaudutaan aina syynä sen sijaan, että tarkasteltais sitä oireena. Itse kävin ainakin toistakymmentä vuotta läpi kaikenlaista muuta, ennenkuin keksin alkoholin (mulle oluen) tasottavan vaikutuksen. Vain joitakin mainitakseni urheiluhulluus, ortoreksia, anoreksia, ylisuorittaminen, bulimia, paniikkihäiriö, mitä kaikkia niitä nyt olikaan ja ankarat masennusjaksot, pahimmillaan linnoittauduin masennuksessa puoleksi vuodeksi kotiini pariinkin otteeseen pystymättä tapaamaan muita ihmisiä, kuin äitini. Kun oikein psyykkasin, pystyin käymään ruokakaupassa ja videovuokraamossa. Ei ympäristö siihen millään tavalla puuttunut,ei silloisessa mielenterveystoimistossakaan, seroxateja ja diapameja vain annettiin ja sanottiin, sää oot masentunnu. Kai mä nyt sen tiesin ittekki, mutta sitä en, että miksi. Mä vaan tunsin ja tiesin, että jotain on pielessä, kun nuori ihminen, jolla on elämä edessä ja kaikki mahdollisuudet, tuntee niin ninkuin minä tunsin.
Kun sitten olin tarpeeksi vuosia rimpuillut opiskelu- ja työelämässä tulihan se eteen sekin oivallus, että jos vähän ottaa kaljaa, ajatukset jättää mut vähäksi aikaa rauhaan. Siitäpä kehittyi sitten uusi ongelma vuosien varrella, rupesin juomaan pikku putkia, eli yleensä silloin, kun nousu alkaa muuttumaan kauhuksi ja ajatukset sinkoilee kuin haulikon piipusta ja elämä on pelkkää impulssia, tulee yleensä alko kuvioon. Sitten tulee perioodi ja sen jälkeen tipahdus. Masennuksessa alkoholi ei kiinnosta. Mutta se kiinnostava pointti tulee siinä, että jos menee manioissansa ja vielä julkisesti vetäseen muutaman päivän alkoholia, niin silloin ympäristö kyllä kiinnostuu. Ahaa, se onkin juoppo. No nyt me ymmärretään, siitähän se kaikki johtuu. Ei se oo niin yksinkertaista, ei.
Mutta omalla kohdallani olen kyllä sitä mieltä, että mulla karkaa mopo käsistä jo ekan ryypyn jälkeen, ja mun on turha haaveilla mistään kohtuukäytöstä. Tää viimeinen lääkäri, jolta mä sen lähetteen sain sanoi ihan nätisti ja asiallisesti, että bipo ja alko ei sovi yhteen ja että rupea absolutistiksi ja mä olen ihan samaa mieltä hänen kanssaan. Puhun nyt vaan ittestäni, joku toinen voi kai ihan hyvin olla kohtuukäyttäjä ja sille voi ihan hyvin sopia alkoholi, mistä mä tiedän, mutta mulle ei. Eihän se tietenkään ole helppoa, jos sitä vois tosta vaan ruveta ilman tuskaa absolutiksi, niin johan olis koko maailman päihdeongelmat ratkottu. Tarkotan sitä, että kun rupesin miettimään tota tipotteluanikin oireena enkä syynä, se mörkö kutistui huomattavasti pienemmäksi ja helpommaksi käsitellä. Senkin oireen voi hoitaa, keinoja on monia. (Ihme sattuma, etiäinen, tvstä tulee juuri Atik Ismailin haastattelu, hän kertoo siitä, kuinka raitistui)
juu katsoin minäkin Atikia. Ja en ainakaan voi täysin kieltää sitä, että raittius sopisi paremmin meikäläisille. Kun puhut tuosta ajatusten sinkoilusta ja kauhusta manian puhjetessa, niin perhana kun kuulostaa tutulta. Oon yrittänyt selittää, että mania ei ole mikään välttämättä euforinen olotila vaan dysforinen (onks oikee sana hmmm…). Ja kun aivot toimii tuhatta ja sataa ja tietää että juomalla tai esim hatseilla saa ne tyyntymään, niin kyllä silloin on ensin tää psyykkinen/aivokemiallinen häiriö ja vasta sitten haitallinen päihteily.
mutta onhan se ajatuksena todella todella mullistava ja kauhistuttava ja pelottava, että pitäis raitistua kokonaan…Vaikka tunnenkin ihmisiä, jotka niin ovat tehneet ja ovat ihan ihmisiä edelleen, niin miksi se niin pelottaakin. No siksi, että mulla on riippuvuus. Eihän sitä halua erota mistään ihanuudesta, vaikka se tuo elämään hankaluuksiakin.
Ja jos nyt sellainen ihme tapahtuisi, että raitistuisin kokonaan, niin eihän tää bipo mihinkään häviä sittenkään…Onks se sit hyvä syy jatkaa päihteilyä? Eiks oo ihmisellä muuta tapaa nollata? Pelkäänkö jotain tylsistymiskuolemaa ja eristäytymistä? Kun noita raittiita kavereita ei puussa kasva - ei näy edes versoja…Äh.
En mä pysty ajattelemaan niin, että lopetan kokonaan juomisen taikka rupean absolutistiksi, ne oli sen lekurin sanoja ei mun, johan pelkästä ajatuksesta tulee ahdistus ja paniikkikohtaus. Ja alemmuudentunne, etten juuri minä siihen kuitenkaan pysty. Mutta jos mä ajattelen, että ihan vaan TÄNÄÄN me en juo, niin se on huomattavasti helpompi toteuttaa. Ja sitten kun mä mietin, mitä siitä seuraa, jos mä lähden tekeen oikeen nykäset, niin viimeistään kello 21 olo helpottaa. Siihen asti joskus joutuu vetkutella ja siirtää juomapäätöstä tunti ja välillä minuutti kerrallaan. Huijaan itseäni.
Mutta ei se juomisesta pidättäytyminen aina ole yhtä tuskaa ollenkaan, nyt tämä pari kuukautta on mennyt niin, että olen ollut oikein tyytyväinen itseeni siinä suhteessa, etten sentään alkoholilla ole mennyt sekottamaan päätäni lisää, eikä yhtään oo tehny huikkaa mieli, kumpa vaan tunne säilyis. Mulle tulee pelkästään ihan hirvee fyysinen krapula, niin hirveä, että jos mökissä on jotain juotavaa, juon ihan varmasti kun en kestä oloani. Mutta se ei ole mitään verrattuna siihen kauhuntunteeseen minkä koen, kun pää on selvinnyt. Ihan kuin olisin vähintään murhannut jonkun lapsen tai jotain sellaista. Siitä se oikeen kauhun täyttämä mania alkaa. Mulla kesti kauan tajuta tämäkin ero itsessäni ja ryyppykavereissa. Ne ihan oikeesti on vain vähän huonovointisia fyysisesti, naureskelee edellisillalle ja rupee sitten touhuamaan asioita eteenpäin, vähän verkkaisemmin ja vähän loivennellen, muttei ne ole moksiskaan ja minä olen kuin keskellä Simbergin maalausta. Kauan aikaa luulin. että ne teeskentelee, että kyllä niilläkin on yhtä kauhea olla kun mulla, mutta ei se ole niinkään. Alkoholi tosiaan hajottaa mun psyykettä.
Ei niin että tämä muutama kuukausi raittiina olis mikään sankariteko, mutta kun vaan jaksais pitää linjasta kiinni.
Nytpä on pohdituttanu psykoottisuus/transsendenssi! Olin vähän kierroksilla taas ja suhinaa päässä riitti.
Tunne yhteydestä johonkin ihmiseen?
Kaikille on varmaan tuttua ajatella jotain ihmistä juuri ennen saapuvaa puhelinsoittoa.
Äänet, jotka liittyy tuohon yhteyden tunteeseen?
Vaikeempi juttu…
Siis pohdituttaa, mikä on oman mielen tuotetta(psykoosi) ja mikä todellista yhteyttä(transsendessi)…
“Transsendenssi eli transsendentaalisuus on filosofiassa käsite, jolla tarkoitetaan yleensä havaintokokemuksen ulkopuolelle jääviä ilmiöitä, joista ei voida saada järkitietoa. Tällainen ilmiö on transsendentti eli transsendentaali: käsityskyvyn ylittävä mysteeri.”
kuis sattuikaan että Mirja pYYkkö just “haastatteli” tota Beatlesin omaa gurumiestä…
Mä ajattelin, että jospa en oliskaan m-d. Jospa olisinkin vain mä. Jaksa miettii. Kauheen raskasta :mrgreen:
Sitä paitsi kannattaaks kenenkään liikaa miettii? Tai päihteillä sen puoleen…
^Olikos mitään aiheeseen viittaavaa?
Ei sitten muilla suhise samaan malliin? Mistä niitä psykoottisia löytää?
Kovin mietityttää (taas) “mielenterveys”.
Mun sisäinen maailma on törmäyskurssilla ulkoisen maailman kanssa. Ne kaksi ei vaan loksahda yhteen.
Mikä johtuu musta itestäni ja mikä ulkoisen maailman sekopäisyydestä? (…joka on kyllä pistetty kauniiseen lahjapakettiin.)
Kaipa omat “huonot” selviytymiskeinot on vaihdettavissa, mutta mitä tehdä sekopäiselle ulkomaailmalle?
Kerran kun päänsä ottaa pensaasta, ei sitä saa sinne takasin…
Mistä voimia kestää tämä?
Päihteet on vaarallisia, koska ne lipsuu helposti liiallisuuksiin ja alkaa rasittaa, helpottamisen ohella. Ihan ketun kettumainen tilanne…
Jahas, nyt mä sain postissa psykpolilta konsultaatiovastauksen, jossa kehotetaan hakeutumaan terveyskeskukseen oirekartoitukseen. MDQ ja BDI kaavakkeita täyttämään. Jos sen jälkeen on epäily kaksisuuntaisesta tai muusta, tarvittaessa uusi lähete erikoissairaanhoitoon.
Mä arvasin, että tästä tulee tämmöstä pallottelua.
miksi terveyskeskukseen? miksi ei sinne psykpolille? outoo. kyllä sen pienen pompottelun kestää, jos siitä on palkkiona vaikka oikea lääkitys ja jos vielä hyvin käy niin asiallinen avohoitokontakti? Mutta jos sen avohoidon aloitat, niin älä mee mihkään näytelmään mukaan tyyliin: “Olen kiltti potilas ja vastaanpa siis näin. Niian ja kiitän nöyrästi. nähdään taas ensi kerralla.” Mä olen tehnyt sitä ja se on ihan bs:ää, kun tulee se postilaatikko-olo hoidossakin. Kukas siitä postilaatikosta nyt puhuikaan täällä…öö…
Mä en itse asiassa ikinä ole kyseenalaistanut ulkoisen maailman (mitä se muuten tarkoittaa sun mielestä konkreettisesti?)sekopäisyyttä 
Aina syyttänyt omaa hulluuttani ja päihdehäiriöisyyttäni. Tai no tää päihdesairauden hyväksyminen on kyl ihan alkutekijöissään. Hulluuden myönnän 
Päihteet ON vaarallisia. Elämä on vaarallista. Meidän aivotoiminta on joskus vaarallista. Onhan se kettumaista. En mä vaan tiedä onko raitistuminen esim joku ainut oikea tie? Ei se raitistelu poista sitä, että tää maailma on sekopäinen tai että ihmisellä on sekopää. Äh. 
Niinku, ulkoinen maaima, vaiko sen sekopäisyys?
“Ulkoinen maailma” = muut ihmiset
sekopäisyys = katso ympärille 
Ota Salvador Dalin suhtautuminen asiaan: “Hullulla ja nerolla on yksi ero. Minä en ole hullu!” 
En tunne montaakaan (oikeesti varmaan yhtään) ihmistä, joka ei lääkitsisi itseään päihteillä!
Meille kaikille on selvää, et liika on liikaa…
Niin, miksikö terveyskeskukseen? Koska täällä meidän perällä on niin vaikea päästä psykiatrian poliklinikan asiakkaaksi. Jos oireilisin kunnolla psykoottisena tai yrittäisin itsemurhaa onnistumatta siinä, kaiketi pääsisin sinne osaston kautta helpommin, mutta kun lääkitykseni pitää moisen äärimmäisen oireilun loitolla,olen väliinputoaja. Täytyy sinnikkäästi vaatia oikeuttaan hoitoon, mikä on paradoksi, koska masentuneena ei kykene ja maanisena ei tartte. Niinpä täällä terveyskeskuslääkärit kirjottavat psyykelääkkeitä näppituntumalla oireiden perusteella, terve vaan ja onnea matkaan, äläkä juo viinaa. Ja siihen tk:n sisäänkäyntiin saisi asentaa sen pyöröoven, koska takaisinhan se ihminen sinne painelee voidessaan pahoin, kun ei muutakaan keksi.
Eli psykiatrian polikliniikalle ei riittänyt lääkärini lausunto siitä, että tällä ihmisellä on pitkäaikainen oireisto joka viittaa bipolaariin häriöön, vaan he lähettivät lausunnon takaisin ja vaativat terveyskeskusta järjestämään minulle psykiatrisen sairaanhoitajan suorittamia testejä joiden perusteella voidaan tehdä uusi lausunto siitä onko minulla bipolaariseen häiriöön viittaavia oireita joiden perusteella tarvittaessa on tehtävä uusi lähete psykiatrian poliklinikalle. Tähän kaikkeen tulee kulumaan arvatenkin useita kuukausia ja moni takuulla tässä vaiheessa leipiintyykin ja haistattaa pitkät koko porukalle. Mutta kun mä en aio ollenkaan olla enää niin kiltti.
Pitäis vaan löytää oikee ihminen, joka vois viedä viestiä eteenpäin tästä johonki sopiviin korviin?
Siin olis jolleki jobi, ku veis Jobinpostia!
Oppositio räksyttämään, vaiko porukalla ite kyläilemään helsingissä?
Ottaiskohan kukaan vastaan?
Onko Matti Vanhasella pallit?
Kyllähän sille asialle voi. Jos se vittuilu jatkuu, mä menen terveyskeskuksen tai sairaalan sosiaalihoitajalle jutskaamaan, että voisko se jotenki vaikuttaa asiaan. Ehkä se voi. Neuvokoot eteenpäin jos ei itte saa mitään aikaan.
Mulla on ihan tasanen olo nyt, syön cymbaltaa ja ketipinoria ja se kamalin masennus on ohi. Olen jaksanu jopa aloittaa työn ja jos tää olotila säilyy, jaksan kyllä hoitaa itseäni ja asioitani eteenpäin.
Jännä juttu, mua on aikasemmin hoidettu vaan masennuksen takia ja olen kokeillut useita mielialalääkkeitä. Näin jälkeenpäin tajuan, että mieliala on kääntynyt niillä useamman kerran maniaan, olen saanut niistä kunnon highn. Nyt kun toi lääkäri määräsi antipsykootin siihen lisäksi, vaikutus on ollu erilainen, mieliala nousi paljon hitaammin, eikä se varmaan enää tulekaan olemaan yhtä huippu. Nyt alkaa tosissaan olla se elämää postiluukusta tarkasteltuna-fiilis. Mutta ihan ok, ainakin toistaseks, jos arki sujuu. Ei oo huippufiiliksiä, muttei pohjamutaakaan.
Onko muilla kokemuksia siitä, että ketipinor väsyttää seuraavana päivänä. Mullon pieni annos, 25 mg ja otan sen jo kello 19, mutta silti väsyttää aina vaan. Luulis, että kroppa ois jo tottunu oon ehkä puolitoista kk syöny sitä.
Lukasin tässä yhden mielenkiintoisen kirjan. 11-vuotias lukutoukka lapseni toi sen minulle kirjastosta luettavaksi, sen nimi oli Tatuoitu äiti ja se kertoi bipolaarista yksinhuoltaja äidistä lapsen silmin. Kirja oli puhutteleva, ainakin lapselliselle (1kpl) ihmiselle, viihdyttävä, mutta myös kauhistuttava, lapsiraasut ja mitä kaikkea se mun oma lapsukaisenikin on joutunut sietämään. Hoitohalukkuuteni nousi kyllä kympillä.
itellä just tutkitaan että onko bipo kun oireet on ainakin sellaset. ensin sairastuin 2006 pahaan masennukseen jolloin jouduin osastolle. sen jälkeen ollu pari muutakin osasto keikkaa. päihteet, no viikonloppuisin alkoa, käryä ja joskus jotain nappeja.
itellä lääkityksenä tällä hetkellä ketipinor 750mg ja sepram 40mg ja levozin 200mg ja rivatrilia 6mg eli tälläset mömmöt mun naamariin joka päivä menee.