Joo. Tuttua. Mutta onko sen oltava osa omaa persoonaa aina ja loputtomiin,
entä jos se ei olekaan oma ominaisuus, jolle ei mitään voi, entä jos se onkin vain tapa? Lapsuudessa opittu, ehkä myös jonkun vaatima. Ja sitten sitä alkaa vaatia itseltään itse.
Omia persoonallisuuden piirteitä ei voi muuttaa eikä tarvitsekaan, mutta tapoja voi. Ja kannattaakin, silloin kun niistä on pelkkää harmia. Joitain asioita elämässähän voi jatkossakin tehdä hyvin, vaikka perfektionismi kaikessa jäisi taka-alalle.
No ensinnäkin ihan todella hienoa että osaat selittää näin lapsille. Parempaa lahjaa ei voi vanhempi lapselleen antaa. Ja toiseksi: ihan todellakin opit sen ennen pitkää itse. Ei tarvitse kuin ottaa asia oman itsen kanssa puheeksi,
puhua hänelle niillä samoilla sanoilla kuin lapsille.
Olen huomannut että itsekriittisyyyden taklaamisessa auttaa joskus se, että puhuu itselleen ihan ääneen. Tsemppaa, tukee, kannustaa,
kiittää itseään kaikesta minkä on jaksanut. Ja sanoo että kaikkea sitä mitä juuri nyt ei jaksa, ei tarvitsekaan jaksaa.
Itse tein viimeksi viime viikolla näin, ihan huomaamattani: olin reissussa ihanassa paikassa, pyöräilin kovassa tuulessa kauniissa, tyhjässä maisemassa ja yhtäkkiä kuulin sanovani itselleni ääneen:
mulla on ollut ihan hemmetin raskas vuosi, ja mä olen selvinnyt siitä ihan mielettömän hienosti. Se oli hienosti tehty. Kohta alkaa helpottaa.
Siitä tuli kumman helpottunut olo. Joku kiitti! Siitä että selviää ylipäätään jostain!
Sen voi siis tehdä itselleen itse. Sen sijaan että potee syyllisyyttä siitä, ettei selvinnyt paremmin, voi vaan todeta että jokin tässä meni kyllä nyt todella hyvin kun täällä ollaan edelleen.