Kirjoitat tosi hyvin ja asiaa, mihin on helppo samaistua. Minäkin olin suorittanut elämääni niin kauan, että lopulta heräsin kysymykseen “kuka oikein olen?”. Sitä tässä selvittämässä itsekin.
1 tykkäys
Sehän se hankaluus tässä pitkään jatkuneessa roolien kautta elämisessä on, kun sitä ”oikeaa minää” ei oikein tunnu olevan. Minusta tuntuu nyt, että sellaisen oikean minän, jolla olisi kyky tuntea rakkautta ja turvallisuutta osana itseään, kehitys lakkasi noin 8-vuotiaana, kun se kiusaaminen ja väkivalta alkoi. Silloin se syvä kelpaamattomuus ja itseinho tuli osaksi minun elämäntarinaani, ja siitä lähtien ”minä” olin näkymätön.
Hankaluus tässä näkymättömyyteen pyrkimisessä ja myöhemmin nuoruudessa ja aikuisuudessa roolien kautta elämisessä on, että se on ollut niin ”toimiva” tapa selviytyä. Roolit ovat tietyllä tavalla yleisiä ja niitä kuuluukin ihmisillä olla, mutta traumatisoituneella nämä roolit ovat kurjimmillaan pakokeino omasta minästä jota ei pysty sietämään. Mitä pidempään tätä itsensä inhoamista ja itsestä pakenemista on tapahtunut, sitä vähemmän on olemassa aitoutta ja sitä minää joka ihminen on oikeasti.
Tuollaisenaan tämä kuulostaa tosi hurjalta ja helposti ainakin minä alan miettimään että kuka sitten tätä elämääni on oikein elänyt. Minua helpottaa tässä ajatella, että minun elämäni on elänyt se 8-vuotias lapsi jolta vietiin kyky rakastaa itseään, oikeastaan kyky edes olla itsensä kanssa. Ja tästä näkökulmasta se ainainen yritys kelvata ja hakea hyväksyntää, onkin aika nähtävissä osana elämänkulkua.
Kuka minä olen on kysymyksenä tosi monitulkintainen ja asiaa kannattaa jokaisen lähestyä ennen kaikkea turvallisella ja itselle empaattisella tavalla. Olen itse yliajattelija ja vedän pohdintani teoriatasolle myös jonkinlaisena suojamekanismina, koska minulle on turvattoman tuntuista uskaltaa kokea tunteita kehossani. Teoriatasolla olen päässyt siihen pisteeseen että ihminen on kahta asiaa, rakkautta ja egoa. Kun traumatisoitunut on menettänyt egostaan rakkauden, on elämä tälläistä irti olemisen kokemusta, häpeän pakoilua.
Toinen jo tunnetasolle menevä tapa suhtautua tähän kysymykseen todellisestä minästä, on ajatella että vain se minkä voi tuntea, on totta. Ja se mitä ei tunne, ei ole sillä hetkellä olemassa. Tämä ajattelu ohjaa tosi vahvasti hakemaan tunnekokemuksia ja olemaan läsnä tässä hetkessä, kokemaan kehoni kautta kaikkea surua, tuskaa ja hätää jota olen aina paennut. Mutta vain kokemalla niitä, voi pikku hiljaa alkaa vapautua niistä, kun huomaa että niitä pystyy sietämään, ja pikku hiljaa pystyn alkaa luottamaan itseeni itseäni kannattelevana aikuisena.
Kun minänsä on hukannut, tai se on jakautunut eri osiin, sen eheän, yhden, rajansa tuntevan minän muodostuminen vie aikaa. Tässä minä olen vielä kesken. Minulle tulee olemaan tosi vaikeaa ymmärtää mikä on tervettä itsensä puolustamista, koska siihen liittyy niin olennaisesti viha. Ja nimenomaan rakkaudesta kumpuava viha joka suojelee. Tämän itseä terveellä tavalla suojelevan vihan ansiosta ihminen pystyy pitämään puolensa, ja siten ihminen piirtää omat ääriviivansa. Jos ei pidä puoliaan, hämärtyy itseltä myös omat ääriviivat koska niitä ei ole, ja tätä toistamalla ihminen menettää ymmärryksen siitä kuka oikeasti on, koska itsellä ei ole rajoja.
Tosi paljon pystyy itsessään tekemään työtä, mutta tuo rajojensa pitäminen on minulle ollut aina käytännössä mahdotonta. Olen taivutettavissa ihan mihin tahansa jotta kelpaisin, ja tästä on minulle tosi paljon haittaa. Jopa lääkärissä käydessä vähättelen oireitani ja esitän edistyvämpää kuin olenkaan.
Ja oma erityishankaluus vahvasti dissoituneessa alitajunnassani on siinäkin että erottaa, mikä tunnepersoonani osa oikeastaan onkaan vallalla. Sellainen jonka ”minuutta” kuuluu puolustaa, vai sellainen jonka tunnetarpeeseen ei kuulu vastata sillä tavalla kuin se ensin ilmaisee.
Paljon on vielä työtä edessä, mutta tämä kaikki on tosi mielenkiintoista ja jännittävää hyvällä tavalla. Sen olen nyt itselleni yrittänyt luvata, etten enää pakene. Se 8-vuotias minäni on suojelemisen arvoinen ja ansaitsen kokea itsessäni rakkauden.
1 tykkäys
Se 8-vuotias tosiaan ansaitsee kaiken rakkauden ja turvan ja myötätunnon. Itse hoivaan sisäisiä lapsiosiani hellyydellä ja mm. turvapesä-mielikuvaharjoituksilla. Lempeä sisäinen puhe ja myötätunnon tarjoaminenkin heille on tärkeää.
Kiusaaminen voi olla pahimmillaan kyllä hirveän traumatisoivaa. Minä olen aikoinaan taistellut lapseni kokemaa kiusaamista vastaan vuosia ja seurannut avuttomana vierestä, miten kiusaaminen on murentanut ja sairastuttanut hänet. Harmi, että emme tajunneet muuttaa vielä aiemmin pois, kun koulu sai lopulta aikaan vain hetken näennäisiä rauhoja. Hänelle on varmaan käynyt samoin kuin sinulle. Kirjoituksistasi huomaa, että olet toki jo pitkällä asioiden tiedostamisessa ja ilmeisesti hyväksymisessäkin.
Tämäkin voisi olla kuin suoraan itseni kirjoittama. Tieto ja tiedon hankkiminen on itselleni yksi kognitiivisista säätelykeinoista, mikä on hyväkin, mutta jatkuva asioiden älyllistäminen taas vie kauemmas tunteiden läpielämisestä, mikä on juuri sitä, mitä nyt pitäisi harjoitella - varsinkin, että tunteiden läpielämisen tueksi ei tarvitsisi enää alkoholia.
Egosta pääosin luopuminen oli minusta aika helppoa, osasin nöyrtyä (hyvällä tavalla) ja olen muutenkin luonteeltani aika vaatimaton. Mietin kuitenkin onko välillä uhmakas, kapinallinen juominen vielä egosta lähtöisin vai onko se teini-iässä syntynyt persoonan osani, jolla on tarve juoda itsensä unohduksiin.
Tunnepersooniin tutustuminen on vaikeaa, vaikka hirveän tärkeääkin. Minussa se kaikki herätti alussa vielä suurempaa häpeää toisin kuin monissa muissa, jotka terapeuttini mukaan kokivat sen helpotuksena. Oma työskentely ep-osien kanssa kenties käynnistyikin hitaammin vastarinnan takia, mutta nykyään se sujuu jo paremmin. Rakkauden tunteminen itseä kohtaan on hirveän vaikeaa. Lapsiosia kohtaan se jo onnistuu.
Häpeä on kyllä yksi vaikemmista tunteista. Se puskuroi myös kauemmaksi mahdollisuuksia tuntea itseä kohtaan varauksetonta rakkautta ja myötätuntoa. Itseinhon kanssa. Miten osaisikin kääntää sen inhon aina vain kaltoinkohtelijoihin, pois itsestä. Oma sisäinen kaltoinkohtelija jatkaa sitä, mitä alkuperäiset kaltoinkohtelijat teki, ja se lienee yksi syy myös omaan itsetuhoiseen juomiseeni. Juomallahan kaltoinkohtelen itse itseäni.
Olisi helppoa, jos voisi elää vain anp- eli arkea suorittavalla osalla. Siitä kuitenkin puuttui se syvyys, mitä itse ainakin tarvitsen tunteakseni elämän edes vähän merkityksellisemmäksi. Erilaisia rooleja varmasti tulee olemaan jatkossakin, mutta miten estää elämän kapeutuminen vain niistä rooleista käsin elämiselle. Varmasti se vaatii säännöllistä yhteyttä kaikkiin omiin osiin, ettei pääse uudelleen eksymään.
1 tykkäys
Kiitos viestistäsi Lintuanna, se oli selkeää ja ymmärrettävää.
Luottamukseen ja rakkauteen pääseminen, jos se on irtaantunut ihmisen elämäntarinasta nuorena tai hyvin nuorena, voi olla tosi vaikeaa. Se johtuu kai ennen kaikkea siitä, että kun maailman kokee pahantahtoisena ja ei usko kenenkään olevan luotettava, kaikki on kaaoottista ja merkityksetöntä. Eipä ihme, että sellaista maailmaa ei halua kohdata ja siitä ainakin minun on tarvinut paeta.
Minä oikeastaan vasta tavailen sitä, miten tätä maailmaa pystyy päästä omassa mielessään kokemaan eri tavalla. Syvällä sielussa oleva häpeä on niin lukitsevaa vielä, ettei ole helppoa päästä kokemaan edes syyllisyyttä. Mutta ammattiavulla ja autettavaksi uskaltautumalla sen häpeän löytäminen on mahdollista ja uskon vielä löytäväni armon. Se on kuitenkin välttämätöntä jotta häpeästä voisi jotenkin vapautua. Kärsimys kuuluu elämään aivan jokaisella. Sitä ei pääse kukaan pakoon. Mutta jos kärsimystä ei uskalla tai jostakin muusta syystä pääse kokemaan ja käsittelemään, elämästä tulee lopulta sietämätöntä.
Rakkaudessa on ratkaisu kaikkeen ja se meissä jokaisessa voi olla olemassa. Haluan ja minun täytyykin tätä rakkauteen pääsemistä kaikista eniten elämässäni harjoitella, koska sieltä löytyy turva ja kyky selviytyä myös kaikesta vaikeasta joka myös kuuluu elämään.
Arkea autopilotilla suorittava persoona on myös sitä mitä turvassa ja rakkaudessa elänyt kutsuu elämäksi. Kun traumatisoituneena ymmärtää miten onkin elänyt jatkuvassa pelossa ja kauhuun putoamisen tilassa, ymmärtää miten se ANP-elämä täytyy nyt pistää tauolle ja päästä ymmärtämään miten haitallisia ne emotionaalisten persoonien uskomukset ja vaikutukset elämään ovat olleet ja ovat edelleen jos en hoida itseäni ja ala kulkemaan kohti rakkautta.
Se on minulle vielä myös ihan vasta teoriatason tietoa, että sietoikkunaa jossa ANP pystyy toimimaan on mahdollista aikanaan kasvattaa niin, että elää elämää turvan ja rakkauden kautta, lähellä sietokyvyn rajoja. Silloin se emotionaalinen persoonan osa tai jos niitä on useita, niiden on mahdollista integroitua osaksi ANP:tä ja silloin ihmisessä voi tapahtua myös persoonan eheytymistä. Ja sitten kasvua omaksi itseksi, jossa ”kuka minä olen” onkin helpompi kysymys vastata.
Millä tavalla sitä omaa sietoikkunaa kuuluu ymmärtää? Itse olen omilla häpeämekanismien ja riittämättömyyksieni, suorittamisen ja kaiken mielen vinksahtanuisuuteni myötä aina uudestaan ja uudestaan hakeutunut tilanteisiin joissa olen sietoikkunaani nähden aivan liian kovissa paikoissa. Eri työ- tai harrastuselämän positiot ovat olleet psyykkisesti äärimmäisen haastavia paikkoja kenelle vain ja minulle ne ovat olleet pyrkimystä riittää itselleni. No olen nyt huomannut että minulla ei niihin ole riittänyt sillä tavalla, että kestäisin omia tunnereaktioitani niistä nykyisillä itseni tuntemisen ja hallitsemisen taidoilla.
Tämä on ihan alkutaivalta vielä, mutta se tulee väkisin mieleen että millä tavalla laskut saa jatkossa maksettua. Mutta ainakaan en aio tuhota itseäni tekemällä työtä jonka joku toinen voisi tehdä aivan yhtä hyvin kuin minä, ja johon korvaajani löytyisi poistumiseni jälkeen reilussa viikossa.
Siihen sietoikkunaan kuuluu myös muuta kuin työ, ja sen hetkellä kun se sietoikkuna alkaa käymään ahtaaksi, pitää osata hidastaa tahtia tai tehdä muita tukevia toimia. Paljon pystyy omaan oloon vaikuttamaan niin hyvällä tavalla kuin haitallisella tavalla ihan arkisilla valinnoilla. Helposti pitää yllä kierrettä, jonka tietää haitalliseksi mutta jota jostain syystä vain jatkaa, koska siten välttää omat ikävät ajatukset. Uni, ruoka ja liikunta, ihmisten näkeminen ja jokin merkitystä tuova harrastus auttavat tosi paljon tunnekokemuksiin pääsemisessä.
Silloin ei pitäisi päästä eksymään, kun pysyy yhteydessä todellisuuteen ja nimenomaan kehon kautta tuntien. Sitä kohti.
1 tykkäys
Hei Aitoa Iloa Kohti.
Tajusin vasta, että tämä kirjoituksesi jäi elämään mieleeni niin, että en edes aluksi itse tajunnut sitä. Kenties, ja hyvin todennäköisesti, se toimi kimmokkeena sille, että aloin ajatella rakkautta ja rakkaudessa elämistä.
Se tosiaan on vaikeaa, jos ei luota kehenkään ja hahmottaa koko maailmaa ja elämää samojen lasien läpi. Se voi olla ja on myös pelottavaa, onnistumisestakin voi tulla pelottavaa. Mutta ei koskaan kannata luopua toivosta.
Kirjoitat tosi hyvin, kenties sinunkin kannattaisi kirjoitella täällä enemmän.
Kiitos ystävällisistä sanoistasi Lintuanna.
Kun mietin omia kirjoituksiani tässä omalla sivullani, niissä korostuu että mielentilani on kirjoittaessa ollut usein tosi epätoivoinen. Minussa on silloin aktivoitunut jokin emotionaalinen tunneosa, jota en vielä tunne nimeltä, en osaa sen ääriviivoja vielä piirtää. Se tunneosa järkeilee mutta ei ymmärrä olevansa jatkuvassa hälytystilassa, pelkäämässä pakokauhun valtaan joutumista. Se ruoskii itseään ilman empatiaa ja sen puhe satuttaa. Minulle on itselleni raskasta lukea, mitä olen itsestäni tässä tai ylipäänsä muissa someissa kirjoitellut, kun olen sinä tunnepersoonanani ollut ”vauhdissa”. Niissä kirjoituksissa on niin vahvasti läsnä pyrkimys siirtää syyllisyys toisen kokemukseksi, jotta se sisäinen epämääräinen tuska helpottaisi edes hetkeksi.
Sen tunnepersoonan kirjoittelu ei ole minulle sittenkään kovin toivuttavaa, välillä varmaankin enemmän haitallista. Se on niin ehdottoman mustavalkoista ajattelua, joka pahimmillaan järjestää kuin tuomiona itselleen kirouksen tapaisen lukkiutuneen kokemuksen toivottomuudesta. Sen tunnepersoonan aktivoituminen altistaa myös sen täysin hylätyn ja kiusatun lapsen tunnepersoonan aktivoitumiseen, joka elää niitä pakokauhun tunteita totena nykyhetkessä. Hallitsemattomana itseäni minä olen kokenut uudelleen ja uudelleen traumatisoitumisen kokemuksia sellaisissa tilanteissa, joissa todellista uhkaa ei minulle ole ollut. Traumaattinen leima syntyy mielessäni helposti henkilöihin, tilanteisiin ja paikkoihin ja tämä rajoittaa elämääni valtavasti. Ammattikielellä nimike tässä taitaa olla todentumattomuushäiriö.
Nämä kaksi tunneosaani ovat ”autopilotilla” eläessäni ongelmiani. Nämä osani näkevät ja kokevat kauhun ja tuskan, eivätkä luota maailmaan, koska eivät voi pitää edes mahdollisina sellaista asiaa että voisivat tulla hyväksytyksi sellaisina kuin ovat. Nämä tunneosat eivät rakasta.
Onneksi näistä tunneosista voin olla tietoinen. Minussa on kyky myös kokea vapautta, turvaa ja iloa niin että tiedän sen olevan aitoa. Hetkessä oleminen, sopiva vireystila, sietoikkunassa pysyminen, se että pystyn luottamaan turvallisuuden tunteeseen sisälläni, nämä tuntuvat minusta nyt tosi arvokkailta kokemuksilta.
Arvokkaat kokemukset todentuvat tekemällä niitä uudestaan ja uudestaan, ja siitä tulee sitä helpompaa mitä enemmän sitä tekee. Olen huomannut että kaikista eniten minua ankkuroi haluamaani kokemusmaailman tilaan kun mietin hetkeä, jolloin näin lapseni ensimmäistä kertaa ultraäänikuvassa liikkuvan. Tunnen sen jonkin pakahtuneen tapaisen hyvän liikahduksen sisälläni nytkin. Tällä keinolla minä palaan persoonani osaan jossa haluan olla ja jonka hyvyyteen pystyn luottamaan.
On vielä tavailun asteella sekin, että miten näitä omia tunnepersoonan osia sitten pääsee jossain vaiheessa hallitsemaan niin, ettei salakavalasti alakin vain toteuttamaan jotakin tunnepersoonani selviytymismekanismia, jonka tarkoitus on oikeastaan miellyttämisen ja itsensä laiminlyömisen kautta kokea jonkinlaista helpotuksen kaipuuta, kun pelastamalla jotakuta toista kaipaisi myös omaa pelastusta. Huomaan että yritän niin joskus tehdä, kun yritän väistää omaa tuskaani ja syyllisyyttäni, ottamalla mielummin jonkun toisen ihmisen hankalan tilanteen ”käsittelyyn” ja tuottamalla hänelle oppikirjamaisen välittävän viestin. Tuohan on hyvä teko sinänsä, mutta se tapahtuu minussa jonkinlaisen uhriutumisen ja häpeämekanismin kautta, kun jään sitten tuossa oman syyllisyyteni kanssa odottamaan jotakin palkintoa, sitä helpostusta ei koskaan tullutkaan minulle, vaikka toisen tuskaa saatoin viestilläni saada helpotettua.
Ajattelen tämän tällä hetkellä niin, että kun toimii pelosta ja häpeästä käsin, ei tule kokemaan kuin kaipausta tyydytyksestä. Kun toimii rakkaudesta käsin, tulee kokemaan täyttymyksen, koska oikeastaan rakkaudessa toimimisessa on sisäänrakennettuna rakkauden kokeminen ja eheys.
Tuntui hyvältä kirjoittaa tämä kaikki tässä hetkessä. Kiitos Lintuanna kun innoitit minua kirjoittamaan tämän kaiken. Rakkautta sinun päivääsi, niin paljon kuin vain kykenet tänään kokemaan.
2 tykkäystä
Kiitos samoin sinulle!
Näin ulkopuolisena en olisi voinut uskoakaan, mitä kirjoittamisesi taustalla on, se ei välittynyt tekstistä yhtään. Se tuntuu jopa päinvastaiselta kuin kertomasi kokemus siitä. Mutta itseään on tärkeää kuunnella, joten jos tällainen kirjoittaminen ei tervehdytä, vaan päinvastoin, ei sitä silloin tietenkään kannata tehdä. Kannattaa kuunnella silti noitakin osia, jotka kirjoittaa. Vaikutat niin kyllä tekevänkin ja tunnistat asioita tosi hyvin. Voihan täällä toki kirjoittaa ihan rennollakin otteella ja tavallisten päivien asioita, oppikirjamainen kirjoittaminen ei ole tarpeen eikä välttämättä itsereflektiokaan. Täällä voi kirjoitella monella eri tavalla.
Hyvä, jos tämän uusimman kirjoituksen kirjoittaminen teki jollain tavalla hyvää!
Nykyhetkessä ja tietoisuudessa pysyminen on ollut hyvän tuntuista. Tiedostan myös sen kun en ole oikein kiinni hetkessä, eli kun jokin tunnepersoona on herännyt ja saanut aikaan toimintamallin joka laittaa dissosioimaan. Siitä itseni palauttelu nykyhetkeen on tärkeää ja harjoittelen sitä. Toimivia keinoja on ollut yrittää ajatella joitain tunnekokemuksia, venytellä ja hakea lämpöä kehoon, muistella miltä tietoisuuden kokemus avustettuna lyhytterapiassa tuntui. Näillä keinoilla sitä kohti meneminen on mahdollista, tärkeintä on ettei antaudu dissosiointiin ja lamaannu.
Pyristely tietoisuudesta putoamista vastaan tai dissosioitumisen tilasta takaisin tietoisuuteen voi johtaa addiktiiviseen käyttäytymiseen, mutta on toimintamalli josta on hyötyä. Tämä omien toimintamallien pohdiskelu tuntuu tärkeältä koska siinä yhdistyy tietoinen ihan fiksu järkeni konkreettiseen tekemiseen ja aktiiviseen pyrkimykseen hallita omaa kokemusmaailmaani kaikin puolin.
Myötätuntoinen itseni hyväksyminen ja oman elämän omistaminen tuntuu hyvinkin mahdolliselta. Omat rajat piirtävä ja tiedostava minäni joka on tässä hetkessä rakastamassa itseään sellaisena kuin on, kantaa kyllä hyvin itsensä ja tekee tekoja joista voi olla kiitollinen. Tai jos en olisi aivan siinä tietoisuuden tilassa, pyrkimällä kohti tätä myötätuntoa auttaa pysymään kiinni niissä teoissa jotka joko ihan tässä hetkessä tai myöhemmin tuntuvat oikeilta.
Traumakokemusten aktiivinen tiedostaminen on auttanut minua saamaan hallinnan tunnetta omaan elämääni. Minulle on haitallista ilman hoidollista tukea alkaa pohtimaan itse niitä traumakokemuksia, mutta kun nyt olen menneisyyteeni sijoittanut sellaisia hetkiä joista minulle tulee takaumia vaikeina tunteina, minulle on ollut helpompaa ja jollain tapaa siedettävämpää hyväksyä että nämä vaikeat kokemukset ovat tapahtuneet ja siksi olen herkkä vajoamaan minulle haitallisten tunnepersoonien haitallisiin toimintamalleihin, jotka tiedostamattani ja hallinnan saatuaan elävät elämää josta en pidä.
Elän traumatoipumisessani vaihetta johon kuuluu paljon tunteita herättävää ymmärryksen lisääntymistä siitä että elämäni tuntuu olleen pitkälti tunnepersoonien hallitsemaa selviytymistä, menetettyjä mahdollisuuksia ja kaoottisuutta. Tämä tekee minut tavallaan surulliseksi, mutta tämä on inhimillistä. Lähtökohdilleni en mitään voi, epäterveet kiintymyssuhteeni ja traumakokemukseni ovat totta ja ne kuuluvat elämääni. Tämä on kuitenkin minun elämäni ja pystyn rakkauden ja hyväksynnän kautta kokemaan välittämistä niin sisäisenä kokemuksena kuin itseeni kohdistuvina fyysisinä tekoina. Tärkeintä on ymmärtää omat inhimilliset haavoittuvuudet, sietokyvyn rajat, hyväksyä niiden olemassa oleminen, pysyä hetkessä tai ainakin pyrkiä sitä kohti.
2 tykkäystä
Sitten viime kirjoittaman on ollut tosi hyviä hetkiä, pitkiä jaksoja kun on helppoa olla hetkessä. Myös sitten sitä että tiedostaa ikävän hyvin, että dissosioinnit ovat päällä ylivireydessä tai alivireydessä, enkä saa säädeltyä itseäni siitä joka kerta haluamaani suuntaan. Sitten yritän pitää konkreettiset teot hyvinä ja miettiä mitä rakkaus tekisi.
Pahin juttu on jos olen vähän liian rohkea, luulen että olen valmiimpi johonkin minkä kaikkia seurauksia en osaakkaan ennalta arvioida. Pahimmillaan sitten alan todella epäilemään itseäni ihan tietoisella tasolla, ja minussa voi aktivoitua pahemman kerran tunnepersoona kokemaan traumakokemusta. Tämä ei ole minulle hyväksi ja minun täytyisi pysyä sopivalla tavalla vakaudessa ja turvallisuudessa.
Elämän isoja perusasioita on monella tapaa auki ja elämäntilanteessa on paljon haavoittavia tekijöitä. Kotona on paljon tilaa ja muistoja, niin hyviä kuin huonoja. Tätäkin aurinkoista aamua olisi ihanaa kokea yhdessä perheenä. Tuntuu harmittavalta kun alan ymmärtää, että tämä todennäköisesti jää kaihoisaksi haaveeksi. Rakkaudessa yhdessä elämistä on näiden seinien sisällä kyllä ollut, mutta kovin vähän. Ymmärrän miten mahdotonta siinä pysyminen oli kun en ymmärtänyt miten syvällä dissosioinnissa oikein olin. Ymmärrän myös miten pahasti puolisoni on omassa traumakokemuksissaan kiinni, eikä edes ymmärrä sitä.
Tuntuu ristiriitaiselta miten minulle olisi tärkeää keskittyä vain ja ainoastaan omaan sekä lapseni hyvinvointiin. Ne syyttelyt ja provosoinnit miten en auta, jätän yksin, en tue, ovat sellaista mitkä pystyn kestämään siinä hetkessä. Ymmärrän siinä hetkessä että sen syyttelyn takana on oikeutettua vihaa huonosta kohtelusta, hän aidosti kokee jääneensä yksin ja etten ole auttanut. Samalla ne ovat avunpyyntöjä ja pyytävät halaamaan. Kestän ne kyllä siinä hetkessä ja tuntuu hyvältä kun pystyn olemaan sisäinen vakaa vanhempi ja rakastava puoliso, antamaan tukea, pysymään vierellä ja auttamaan.
Ongelma on sitten se, kun en ole vakaassa hetkessä olevassa mielentilassa, ja puolisoni on omassa triggeröityneessä mielentilassaan näkemässä uhkakuvia. Silloin hän kontrolloi epätoivoisesti kaikkea ja hakee syytä mistä suuttua. Silloin minua syytetään siitä mitä muka tunnen, miten kaupassa ilmeeni oli outo, keskustelussa jonka kävin työpuhelussa sivulauseeni sanavalinta kuulosti pahalta. Syyllisyyden siirtämistä keinolla millä hyvänsä, ja tarkoitan todella keinolla millä hyvänsä. Fyysinen väkivalta.
Ristiriitaista kun tiedän itse miten pitkiä aikoja toinen ihminen voi olla ihan ”normaali” ja sitten pahimpaan vihatunnepersoonaansa triggeröityessään on käytännössä mahdoton ihminen olla yhdessä. Aivan kuten minä itsekin. Lapsemme ei voi olla enää koskaan siinä välissä, kun olemme molemmat vihassa. Ja siksi emme todennäköisesti voi olla koskaan enää yhdessä pariskuntana jakamassa elämää. Jo pelkkä pelko siitä riitatilanteesta johtaa tunnepersoonan aktivoitumiseen ja elämästä katoaa hetkeksi kyky kokea aidosti mitään hyvää. Vaikka tässähän tämä kaikki elämän hyvyys, rakkaus olisi koko ajan ollut tarjolla.
Minulle on ollut rohkeutta vaativaa yrittää tukeutua muihin ihmisiin. Harmittaa kun ehdotin yhdelle hyväsydämiselle ihmiselle jos voisimme nähdä, mutta se ei sovikaan koska hänen puolisonsa ei pidä ajatuksesta. Ymmärrän tämän kyllä ja jokaisella on oman perheensä kanssa omat haasteensa. Tunnen harmitusta ja kiusaajaminälleni tämä olisi otollinen hetki aktivoitua. Minulla on tästä kuitenkin ihan neutraali olo ja minusta tuntuu että pystyn suhtautumaan tähän nyt ihan hyvin rakkauden ja empatian näkökulmasta.
Yritän tukeutua muiden apuun nyt myös niin että selvittelen menisinkö vertaistukiryhmään. ”Todellinen minäni” tarvitsee nähdyksi tulemista. Mietityttää vaan että olenko tarpeeksi eheä, etten läheisriippuvaisesti yritä pikemminkin ripustautua muihin. Kun omia suojamuureja laskee, tuntuu aika haavoittuvalta. Jos jokin siinä kohtaamisessa menee pieleen, minussa saattaa aktivoitu jotakin sellaista, minkä saaminen pois päältä voi viedä päiviä.
Elämä yksinäisyydessä on tuttua ja turvallista, mutta se myös helposti johtaa itseinhoiseen oloon, missä ei ole mahdollista kokea sitä mitä haluan.
Seuraavaksi kohti päivän hyviä hetkiä, jätän nämä mietteet tähän ja palaan niihin myöhemmin jos siltä tuntuu. Juuri nyt rakkauden kokeminen tuntuu tänään todennäköiseltä. Tulee hyvä päivä. Yritän pitää järkeilyni pois pääosasta vähintään taustalla, keskittyä kehon kautta tuntemiseen ja elämiseen. Kokea hyvää oloa tässä ja seuraavassa hetkessä.
2 tykkäystä
Epätoivon hetkellä menee joskus tosi kurjille ajatuspoluille. Se on tunneminän valtaan ajautumista jossa sisäinen kokemus kaappaa ohjaajan paikan, tekoja ja sanoja ei tee tietoinen minä vaan ”joku muu”.
Oma jaksaminen tuntuu välillä hoipertelulta ja välillä vakaalta. En ole varma miten ikinä pystyn yhdistämään näitä minäni eri puolia. Lapsenomainen ilossa ja rakkaudessa elävä puoli minussa haluaisi olla valloillaan, mutta tulee satutetuksi herkästi, koska ei ymmärrä rajoja ja kaikki ei mene niin kuin se lapsi toivoisi.
Näimme entisen puolisoni kanssa niin että meillä oli ollut tosi rakkauden täyteinen edellinen ilta. Puhuttiin yhteisestä tulevasta ja mietin tosi lämmöllä kaikkea hyvää mitä voisimme yhdessä vielä kokea, miten voisimme auttaa toisiamme kuten olemme vaikeina aikoina parhaimmillamme pystyneet tekemään. Mitä turvaa, vakautta ja hyvyyttä voisimmekaan vielä kokea. Maailmani romahti kun seurassani näin toisessa ihmisessä kaikki ne epävakauden puolet mitä hänessä on, jälleen kerran lapsi sylissä hän kiroili minulle nimitellen itseään ja provosoi minua hylkäämään hänet. Aivan sekopäistä touhua. Minä pysyin sinänsä rakkaudessa, olin kiltti ja rauhallinen, yritin auttaa ja kantaa. Mutta kuten käytännössä aina yhdessä olomme aikana, ei millään mitä tein tai sanoin ollut muuta kuin päinvastainen vaikutus, kaikki välittäminen ja hyvän tahtominen torjuttiin ja toinen ihminen vuoroin vain syytteli minua, oli agressiivinen tai täysin tunnekylmä.
En kestänyt tätä kovin kauaa, itkin autossa matkalla kotiin ja kävin viinakaupassa. Tavallaan minua hävettää ja tavallaan ei. Olen lakannut vihaamasta itseäni koska se uuvuttaa minut. Minun vihani on jo vienyt minulta kaiken ja jos soimaan itseni nyt tästäkin repsahduksesta alimmaksi ihmiseksi maan päällä, repsahdan pian uudestaan. En enää vain välitä.
Olin odottanut eilistä kovasti myös siksi, että olin menossa erääseen vertaisryhmään täynnä varmuutta omasta vakaudestani. Minussa on hurja määrä vahvuutta sietää kaikkea, mutta en vain tuon parisuhteen painajaiset jälleen kerran kokeneena siihen kyennyt. Harmittaa, olin jo niin innoissani siitä että voisin tulla näkyväksi, ehkä eniten itselleni menemällä rohkeasti olemaan ”vajaa” ja haavoittuvainen inhimillinen ihminen. En enää jaksa olla sankari-, suorittaja- ja menestyjäminäni joka on vain kuori ja jättää ennen kaikkea itseni kylmäksi.
Ymmärrän puolisoani, hän on traumatisoitunut lapsuudessaan häpeän tahriman äitinsä kasvatuksessa. Siinä oli perheväkivalta, puhumattomuus ja kontrolli kasvualustana. Hän ei tämän hirvittäviä vaikutuksia suostu myöntämään, ja hän traumatisoitui minun kanssani aivan hirvittävillä tavoilla lisää. Siinä missä hän välillä pystyy irtautumaan tästä omasta häpeästään ja olemaan rakkaudessa, hän on myös altis putoamaan omaan traumakokemukseen yksin jäämisestä ja uhan tuntemisesta milloin tahansa seurassani. Ja silloin helvetti ja painajainen on totta, mitään muuta ei ole. Väkivaltaa.
Yhdessä olo ei vain ole mahdollista. Tästä syntyy minulle suunnatonta tuskaa jota on vaikea sietää. Olen yksin tunneosieni vallassa ja vajoaminen kiusaajaminän itseinhoon on pelottava uhka. Siksi join, en kestänyt.
Lapsi on kaikista tärkein. Minun ja entisen puolisoni yhteinen aika on PAKKO päättää. Itkettää nytkin miettiä, miten hän eilen monet kerrat tuli esittelemään nallea ja pyysi lukemaan kirjaa, samalla kun minä itkin entiselle puolisolleni voisiko hän lopettaa sen syyttelyn ja kiroilemisen. Lapsemme yritti iloita ja minä pyytää entistä puolisoani yrittämään vielä.
Mutta se on ohi ja nyt on vain pakko jatkaa eteenpäin.
Koti on täynnä juuri tänne hankittuja asioita. Luopumisen tuska tuntuu kammottavalta. Välittäjälle laitoin viestiä, olen siivoillut esittelykuntoa varten, kuvaukset toivottavasti pian. Kotimme on ”täydellinen” siisti ja hieno upeilla maisemilla. Kävin myös ulkona auringossa kävelyllä. Olen tänään muutenkin pysynyt hyvissä rakastavissa teoissa, vaikka se onkin osin vaikeaa. Välillä lapsiosani puskee päälle ja koen epätodellisen vahvaa iloa ja vapautta, ja välittömästi toinen sisäinen osani toteaa että kaikki on elämässä väärällä tavalla auki ja epävarmaa, talous kustu ja ura pilattu, tunteena vihaa ja katkeruutta.
Sisäisten osien välinen vuorottelu on kuitenkin vapaata ja sitä on mahdollista oppia ymmärtämään. Vakaa vanhempi sisälläni palaa kyllä hallitsemaan tätä hetkeä. Tavailen dissosiaatiohäiriöiden opaskirjoja ja yritän pysyä kiinni hyvässä.
Tavallaan tiedän että tässä on minulla nyt elämässäni ”viimeinen” mahdollisuus pysyä jonkinlaisessa tiessä kohti hyvää. Pelottaa miettiä miten ohutta se kyky hallita oma elämä välillä on. Persoonaosien vaihtelut ovat pelottavia, menetänkö otteen kokonaan? Tämäkin teksti sisälsi monia vaiheita ja mielialani on vaihdellut monet kerrat.
Sekavaa.
1 tykkäys
Ainakin kirjoitit ihan selvästi. Minusta teet oikein, kun et vihaa ja soimaa itseäsi juomisesta. Uskon, että olet oikeassa siinä, että se vain pahentaisi asioita.
Harmillinen tilanne teillä on ex-puolisosi kanssa, kovasti voimia eron ja asioiden läpikäymiseen!
Kiitos taas lämpimistä sanoistasi 
1 tykkäys
Raskaita,vaikeita asioita.
Ole armollinen itsellesi.
1 tykkäys
Voisin ehkä kirjoittaa muita ja myös itseänikin varten jonkinlaisen sisältövaroituksen kun aloitan pohdinnan tai kirjoittelun, Ja kuvata tässä aluksi pohdiskelun jo päätyttyä että mitä kaikkea kirjoitus pitää sisällään, jotta lukijan olisi helpompi päättää haluaako juuri omassa hetkessä ja mielentilassaan tätä kirjoitusta lukea.
Tässä kirjoituksessa on syväluotaavaa pohdiskelua, persoonaosieni hahmottelua ja myös paniikkikohtauskertomus. Mutta loppua kohden löytyy hyvä mieli ja rauha, hyväksyntää ja rakkautta. Lukeminen omalla harkinnalla kuten aina.
Hyväksynnästä ja empatiasta putoaa kovin helposti hankaliin tunteisiin, eikä minulla ole vielä keinoja säädellä vireystilojani tarpeeksi hyvin, kun on vain ”liikaa” jotakin.
Nämä asiat mitä elämässä on menossa, huoli tulevaisuudesta ja käynnissä olevat elämänmuutokset ovat vakautta horjuttavia asioita. Terapiassa pystyn saamaan terveellisen peilin avulla kiinni oman elämän omistamisen tunteesta, vakaudesta ja vahvasta tietoisuuden tilasta.
Sitten sitä syväluotaavaa asiaa. Olen jäänyt paitsi tosi monia kokemuksia siksi, että lapsena se todentumattomuus jäi tavakseni kokea ikäviä asioita. Inhimillistä kyllä, mutta se sellainen irtoaminen tuskasta ja jopa fyysisestä väkivallasta jäi suhtautumiseksi vaikeisiin hetkiin. Tunnekokemus pureutuu tiedostamattomana alitajuntaan uutena traumakokemuksena, vaikka pystyisinkin selviytymään vaikeasta tilanteesta kokien ”vain” suurta ahdistusta epävarmuudesta.
Vaikeissa uhkaavissa tilanteissa hermostossa on toisaalta aktivoituneena sellaiset tilat, joissa mieleenpainuminen ei myöskään ole mahdollista. Tällä on mieltä suojaava tarkoitus ja siten tämä on myös ihan ”tavallisenkin” ihmisen (toimiva) suojakeino. Se minun ongelmani traumakokemuksista hyvin hyvin pitkään kärsivänä on ollut, että kun en ole edes ymmärtänyt eläväni jatkuvassa pelkotilassa, minulle ei ole ollut edes mahdollista toteutua aidoiksi muistikokemuksiksi kovinkaan paljoa hyviä kivoja muistoja. Hermostoni on pitänyt minut selviytymistilassa jossa ei ole edes mahdollista kokea rentoutumista, iloa ja leikkiä, sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja turvallisuuden tunnetta ilman uuvuttavaa määrää taistelua joko täydellistä ylivireyttä tai alivireyttä vastaan.
Tämän ymmärtäminen tietenkin harmittaa, vaikka se lisää valtavasti ymmärrystä itseäni kohtaan. Harmittaa miten alitajuisesti on yrittänyt kelvata ja hakeutunut pääosin kokemaan uudestaan ja uudestaan pelkokokemuksia sellaisiin tilanteisiin, jotka olisivat ihan kenelle tahansa vaikeita asioita kohdata. Tarkoitan tällä näkyvän arvostelun kohteeksi asettumista ja esihenkilöasemaan hakeutumista niin harrastuksissa kuin töissä. Tämä ei sovi ollenkaan yhteen minun suuren haavoittuvuuteni kanssa, ja se on johtanut vuosikausien, tai itseasiassa rehellisesti sanottuna vuosikymmenten dissosiointeihin ja tunneosieni kadottamiseen.
Mutta tässä hetkessä minulla on valta ja keinot niin pysyä hetkessä kuin myös ohjata niin fyysistä kuin psyykkistä tilaani pysymään läsnä myös seuraavissa hetkissä. Vakaina hetkinä on miellyttävää tuntea hyvää oikeanlaista rauhallista oloa, kun voi tuntea luottamusta siihen että ne oman kokonaispersoonani aikuis- ja lapsiosat voivat vielä jonain päivänä elää toisistaan tietoisina ja toisiaan oikealla tavalla auttaen.
Sain kotona eilen kaksi paniikkikohtausta jotka käynnistyivät takaumista jotka olivat aiemmin jääneet pois mielestäni tietoiselta tasolta, todentumattomina. Ikäviä hetkiä joissa olin tehnyt väärin. Paniikkikohtaukset olivat aivan kamalaa ja kammottavaa. Tunsin vuorotellen valtavaa syyllisyyttä ja yksin jääneen tuskaa. Puheenvuoroina sanoin ääneen henkeä haukkoen, ”Miten olen saattanut tehdä niin?”, ”Anna anteeksi”, ”Älä jätä minua, älä kiusaa minua enää.”.
Minusta tuntuu että ensimmäistä kertaa elämäni aikana kiusaajaminäni ja yksinäisyyteen hylätty lapsi minussa kohtasivat toisensa niin että aikuinen minäni oli tästä kohtaamisesta täysin tietoinen, otti molemmat syliinsä ja halasi rakastaen. Tuntuu että koin ensimmäistä kertaa elämässäni eheyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta itseni osien kanssa, ainakin hetken aikaa.
Päivä jatkui jotenkin muuttuneena ja vapautuneena. Tein hyviä asioita ja kirjoitin ajatuksiani myös entiselle puolisolleni. Kerroin ymmärtäväni nyt ensimmäistä kertaa tietoisesti ja tunnetasolla, mitä hän on joutunut kokemaan, miten väärin se on ollut ja että vasta nyt osaan oikeasti tarkoittaa sitä, kun pyydän anteeksi. Ja myös antamaan anteeksi ymmärtäen mistä niissä kaikissa meidän välisissä riitelykierteissä oikein oli kyse, inhimillisistä tarpeiden tyydyttämättä jäämisestä, yksin jäämisen tuskasta ja turvattomuuden kokemuksista. Vääriä hyväksymättömiä tekoja, mutta sillä tapaa anteeksi annettavia että voi päästää irti katkeruudesta.
Tapa jolla tämän sain kokea oli tosi raju ja ei-toivottu, paniikkikohtaus tuntui tietenkin joka solussa kehossa kamalalta. Uskon että en saanut sen kokemisesta sellaista pelkoa, että minun tarvitsisi olla huolissani uusista kohtauksista nyt. Toki se mietityttää, tuleeko minulle näiden tunnepersoonieni näkyväksi ja todelliseksi tulemisen tiedostamisesta alttius saada helpommin näitä kohtauksia, jos koen esimerkiksi ylivoimaiselta tuntuvan uhkatilanteen? No tätä ei minun tarvitse nyt enempää miettiä.
On tuntunut hyvältä miettiä rauhallisesti ja vakaassa mielentilassa hyvän tahtoista lapsiosaani, joka pystyy kokemaan kaiken ilon, leikin ja rakkauden, inhimilliset vaikeatkin tunteet yhteenkuuluvuuden maailman kanssa. Kyllä sekin osa minussa ON ollut elämäni aikana aktiivinen, mutta koska tämän lapsiosan kehitys jäi 8-vuotiaan tasolle kiusaamiskokemusten myötä, sille ei kehittynyt kykyä sietää pettymyksiä eikä kykyä luottaa itseensä, omaan vakauteen. Se lapsiosa ei ymmärrä kovin hyvin erillisyyttä, ja kärsii siksi rajattomuudesta. Lapsiosa ei myöskään osaa käsitellä vihaa koska se pelottaa kiusaamiskokemusten opettamana, ja siksi se ei myöskään osaa suojella itseään. Lapsiosa on myös ripustautuva.
Inhimillisissä tunteissa on sen lapsiosan lahja minun elämälleni. Minussa on aikuinen joka tiedostaa olemassa olonsa, ja pystyy huolehtimaan rakastavasti tästä lapsiosasta, pitäen sen läsnä. Uhat ja pelot vielä kovin helposti säikäyttävät sen pois, mutta ainakin eilen sain hyvän yhteyden sen olemassa olemiseen ja vaalin tätä kokemusta nyt tosi paljon.
Tukeudun entisen puolisoni tukeen minulle ystävänä. Yritän kunnioittaa rajoja. Lapsiosa minussa toivoisi vain saada elää hänen kanssaan rakkaudessa koska sille osalle niitä riitojamme ja vihaa ei ole kovin tietoisesti tapahtunut. Mutta aikuisosani on tietoinen kaikesta koetusta tunnekylmyydestä ja epäyhteyden kokemuksista. Aikuisosani on myös tietoinen kiusaajaminäni aiheuttamasta epäinhimillisestä tuskasta ja vääryydestä, johon olemme entisen puolisoni yhteisissä hetkissä alttiita palaamaan. Sitä ei lapsemme, kuten ei myöskään minun eikä entisen puolisonikaan kuulu enää joutua kokemaan. Tähän asiaan on nyt sopivan rauhallinen suhtautuminen ja hyväksyntä omassa aikuisosani mielessä, jonka ohjaan myös lapsiosieni ymmärrykseksi.
Voin olla tästä kaikesta ymmärryksestä itseäni kohtaan ylpeä ja kiitollinen. Tuntuu hyvältä ja rauhalliselta. On mahdollisuus kokea aitoa iloa ja vakautta, josta olen niin usein saanut vain haaveilla.
Tänään on tiedossa yhdessä vietettävää aikaa lapseni kanssa. Se jos mikä pitää kiinni rakkaudessa, kun hän leikkii ja tutkii, kokee inhimilliset tunteet laidasta laitaan aitona, ja saan olla hänen vanhempansa hoivaamassa häntä olemalla aidosti läsnä rakastavana isänä.
2 tykkäystä
Sinulla on kyllä sana hallussa ja jo paljon näköaloja osiisi. Minun mielestäni sisältövaroituksia ei tarvita, mutta jos se helpottaa omaa oloasi, niin mikäs siinä.
Kirjoituksistasi saa vaikutelman, että hallitset lopulta hyvin tunteitasi ja olojasi. Minäkin yritän aina valita, että keskityn rakkaudessa ja hyvässä olemiseen, mutta useinkaan en siinä onnistu, vaan ahdistus ja esimerkiksi pelkotilat vievät voiton. En osaa vain päättää mitä koen ja sitten kokea niin.
Minun vointini on pahentunut terapian aikana (terapeuttini mukaan on yleistä, että olo pahenee traumapsykoterapian aikana) mm. siten, että osieni tunkeutuminen on lisääntynyt ja esimerkiksi alkoi tämä vaihe, että aloin ensimmäistä kertaa elämässäni pelätä lähes kaikkea. Pelkään jopa elämässäni ennen olleita rohkeita ihmisiä ajatuksissani. Se tuntuu oudolta. Terapeuttini on kysynyt olisinko voinut aina jossain määrin pelätä, mutta etten olisi ollut vain yhteydessä pelkoon ja/tai en olisi tunnistanut sitä. Onhan se mahdollista, mutta silti niin vaikeaa uskoa, joten en tiedä. Välillä tuntuu, että nämä pelot ovat lapsiosien pelkoa ja tunkeutumisia tai jos koko elämäntilannettani mietin, välillä tuntuu, että kaikki osat pelkäävät. Kuulin yhdeltä toiselta traumaterapian käyneeltä, että hänkin kävi terapiansa aikana läpi tällaisen pelkovaiheen. Ilmeisesti sillä on merkityksensä, mutta en ikinä tällaista kenellekään toivoisi, niin rankkaa ja pelottava se on. Jos taas jotain positiivista, niin kaikkea valvova osani on tässä terapian aikana alkanut rauhoittua. Toivon kovasti, että se kertoisi siitä, että sisälleni on alkanut kuitenkin rakentua uutta turvallisuutta, vaikken sitä tunnekaan. Ainakaan vielä. Terapian aikana myös muut osat ovat ottaneet enemmän valtaa ja voimistuneet ja aikuisosani taas heikentynyt. En tiedä miksi terapeuttini ei ole tähän tarttunut, vaikka viestin siitä hänelle joka kerta. Minun terapiakertani eivät pääty tuollaiseen hyvään kuin sinulla kuulostaa päättyvän, voit olla tyytyväinen siihen. Kuten myös siihen, että koet ilmeisesti paljonkin hyviä tunteita ja tunnelmia elämäntilanteestasi ja terapiaprosessistasi huolimatta.
Kaikki elämäntilanteessa tapahtuvat muutokset ja stressi voi lisätä osien vaihtelua. Siksi olisi hyvä elää tasaista ja stressitöntä elämää. Kuitenkin, kuten nyt tiedämme, muutoksia elämässä on vaikeaa estää, jos niihin liittyy toiset ihmiset. Sisäinen turvallisuus auttaisi kestämään muutosten aktivoimaa turvattomuutta. Siksi toivon sitä sinultakin nyt vaikeassa elämäntilanteessasi löytyvän. Avioeron sanotaan olevan yksi eniten stressipisteitä nostava muutos. Toivonkin sinulle voimia ja vakautta läpi elää tilanteesi!
1 tykkäys
Kiitos kun kirjoitit tämänkin viestisi minulle.
Halusin vain kertoa sydän-tykkäyksen lisäksi erikseen että kiitos kun kirjoitat nimenomaan traumatoipujan omakohtaisia kokemuksia muille näkyväksi. Se antaa perspektiiviä ja tuntuu vertaistuelta, vaikka meillä jokaisella on varmasti hyvin henkilökohtaisia ja toisistaan eroavia polkuja kuljettuna ja kuljettavana. Kuitenkin se ymmärrys siitä että minä, sinä tai kukaan muukaan traumoja kokenut ei ole yksin näiden vaikeuksiensa kanssa, vaan näitä hankaluuksia on muillakin. Ja niille kaikille hankaluuksille on olemassa nimiä, ja on keinoja joilla näitä nimettyjä hankaluuksia voi ymmärtää ja sen ymmärryksen avulla voi olla mahdollista saada oma elämä oman tietoisen minän haltuun terveellä tavalla.
Minä en siihen todellakaan joka hetkessä ole viime aikoinakaan pystynyt ja koko ymmärrys omaa traumataustaani kohtaan on lähtenyt vasta tämän vuoden puolella liikkeelle, vaikka päihdelinkissä olen tämän ketjuni avannut jo vuosia sitten. Riskinä on että jotakin en vain ymmärrä omassa tilanteessani, jokin jää ymmärtämättä. Mutta tämäkin on sitä traumatisoituneen epämääräistä huolipuhetta, joka on ymmärrettävää.
Tänään oli tosi ihanaa olla lapsen kanssa. Huomenna tulee yksi työkaveri, ehkä lähimpänä oikeaa ystävää muistuttava ihminen käymään kylässä. Sekin tuntuu hyvältä.
2 tykkäystä
Sisältö tässä viestissä on aikalailla olotilojen kuvailua, hyvien asioiden toteamista mutta vähän enemmän surumielistä kaihoisaa tunnelmointia vakauden ja rakkauden perään.
Eiliset onnellisuuden hetket lapsen kanssa painuivat tosi kivoina muistoina mieleen. Lapsen tullessa nauraen syliin ja yhdessä leikittely on vain jotain tosi ihanaa. Lapsi hakee turvaa sylistäni ja sitä turvaa tuntee itsekin kun sitä antaa. Kivoja hetkiä missä voi tuntea maailman syleilyä. Lapsen harmituksen ohjaaminen eteenpäin on ihan kuin tietoisuusharjoittelua itsellekin. Tuntuu tosi jopa hoitavalta kun saa tuntea olevansa vakaa ja turvallinen vanhempi.
Ehkä se hankaluus tässä elämäntilanteessa on olla keskellä kaikkia suuria muutoksia, ja minun pitäisi hyväksyä epävarmuus, luopumisen tuska ja etten tule saamaan sitä mitä kaikista eniten haluaisin. Tai siis, mitä jotkin tunneosani haluaisivat kullakin hetkellä. Sisälläni myllertää tunneosien välillä ja mieli poukkoilee, pysyn tietoisena lyhyitä hetkiä. Sisäisten olotilojen välttely ja väistäminen on nyt aika päällä olevaa, vaikka yritän rauhoitella itseäni.
Onko nyt sitten hyvä pyrkiä antamaan niiden tunteiden ajatusten tulla, olla ja mennä? Vai onko vaarana että jonkin tunneosan sisäinen puhe jää ikään kuin päälle, ja jään vellomaan ikävään olotilaan huomaamattani ja tahtomattani? Ainakin ne syvät tunteet itseinhosta kun olen ryypännyt kaiken minulle rakkaan ja tärkeän pois luotani, ovat nyt aika musertavia ja toden tuntuisia. Sitä on tosi kiusallista kokea, ”miten olen saattanut tehdä niin?”.
Pystyn järjellisesti ymmärtämään mistä asiat johtuvat. Sisäisten osieni välisiä ristiriitaisuuksia on tavallaan helpottavaa tiedostaa, mutta menetetyt mahdollisuudet ja hukattu aika, näiden tiedostaminen tuntuu tuskalliselta. Ja tieto siitä alttiudesta, että näin tämä elämä saattaa jatkossakin vain valahtaa johonkin mikä tuottaa jatkossakin hämmennystä ja tuskaa, tuntuu myös jollakin tapaa enemmän ikävältä ja lohduttomalta kuin että tuntisin iloa tietoisuudesta ja ymmärryksestä. Tunnetilat sekoittuvat toisiinsa epämääräiseksi, yhteys 8-vuotiaaseen ilossa elävään lapseen on poikki, en löydä mielestäni vakauteen pystyvää sisäistä vanhempaani.
Tämänkin kaiken pystyy ymmärtämään. Näin mieleni toimii. Sietoikkunastani olen ulkopuolella, ja teen itseäni rakastavia ja hoitavia toimia vaikka väkisin. Kiusaajaminä hallitsee nyt vain kovasti tajuntaani, kun koen että kaikki on turhaa ja en ole minkään arvoinen. Lamaantunutta turtuneisuutta, vaikka olen nukkunut, syönyt ja kehossani tuntuu ihan hyvältä. Tehnyt kaiken näennäisesti oikein, mutta miksen sitten koe mitä haluaisin ja olen kiinni huonosti voimisessa?
Olen toisaalta kiitollinen siitä kaikesta, mitä minulla on nyt mahdollista kokea kunhan tämä vaikea olo helpottaa. Aiemmin olin tiedostamattomassa tilassa kokemassa en oikein mitään. Vaikka sellainen elämän olotila tuntuu heilahtelulta puolelta toiselle vakauden sijaan jota tarvitsisin, on tämä parempi kuin se pystyyn kuollut hidas kärsimysnäytelmä, jossa en ymmärtänyt miksi tuntuu pahalta. Yhteydet tunteisiin ovat todellisia ja minulla on edes mahdollisuus olla elämässäni ohjaajan paikalla. Kunpa se haave hyvästä olosta voisi olla todellisuuttani pysyvästi. Vaikka se olisi kangastus tai jonkinlainen voimafantasia jota pakotan itselleni, se on jotakin mikä voisi tuntua hyvältä itselleni.
Tunneosani epätoivoisen kujanjuoksun päässä oleva seinä on kuin tiilimuuri joka on muurattu häpeällä. Sen muurin edessä olen kuin teloituskompanjan edessä odottamassa viimeistä valoa. Muurin takana odottaisi rakkaus, elämän ihanuus, johon haluaisin niin kovasti vapautua.
Uskon ja toivon että se on mahdollista.
1 tykkäys
Ei kestä kiittää, oma fiilikseni on, että en hirveästi tee näkyväksi traumapuolta, kun ajattelen helposti, että sitä ei ymmärretä, vaan pidetään outona. Pelkään, että se aiheuttaa etäisyyttä. Kannan siitä myös häpeää, joten näkyväksi tuleminen ei ole helppoa.
Oman lapsen vanhempana olemisesta on mahdollista saada korjaavia kokemuksia. Se voi olla hyvinkin tärkeää. Hyvä, että saat viettää aikaa lapsesi kanssa. Minulla se menee niin, että koen hyviä tunteita vain lapseni kanssa ollessa. Hänen kanssaan hymyilen ja meillä saattaa olla myös hauskaa. Äiti-osani on kaikista toimivinta ja terveintä minussa, terapeuttinikin mielestä. Oma lapseni vain on jo täysi-ikäinen, joten yhteistä aikaa ei ole enää niin paljon ja toki osa siitä menee hänen vaikean tilanteensa käsittelyyn. Olen onnellinen, että kaikesta huolimatta lapseni hymyilee joka päivä. Silloin minäkin hymyilen.
Harmittelen, että minä en tunnista lohkotuissa lapsiosissani tuollaista iloa, vain pelkoa. Tuleeko lapsiosasi ilo automaattisesti vai vasta, kun huomioit sitä osaa? Tiedän erään toisenkin, jonka lapsiosa kokee iloa, on ystävällinen ym. Mietin enkö ole vain tutustunut lapsiosiini tarpeeksi.
Toivon, että sinulle hyvät tunteet ja hyvä olo on vielä mahdollista. Toivon sitä myös itselleni, samalla pelkään hyvien tunteiden poissaoloa. Olen oppinut terapiassa, että traumatisoituneiden voi olla vaikeaa kokea hyviä tunteita, joten sekin kuuluu kyllä asiaan. Pitäisi varmaan kaivaa esille se paperi, minkä asiasta sain, jos siinä olisi keinoja hyvän olon aikaansaamiseen. Kirjoittanen tässä tapauksessa siitä lisää vaikka omaan ketjuun myöhemmin. Nyt pitää jo rientää salille. Tsemppiä päivääsi!
Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat. Mietin itsekin että miten puhua esimerkiksi muille omista ajatuksistani ja pohdinnoista kun kovasti teen tätä toipumistyötä. Siihen liittyviä ahaaelämyksiä olisi kiva saada todennettua enemmän ääneen kuin mitä välillä tuntee pääsevänsä tekemään. Mutta näistä asioista kuuleminen voi tuntua hämmentävältä ja siksi just niinku sanoit, voi etäännyttää ja vieraannuttaa. Jolloin sitten puolestaan käy vähän päinvastoin kun mitä asiasta puhuessa oikeastaan kaipaisi, että se traumapohdinta saa ikään kuin hyväksynnän. Ammattitermi taitaa olla ”terve peili”, ja sitä tarvitsee kyllä kaikki elämässään. Paras paikka puhua traumatoipumisesta olisi tietty ohjatussa hoidollisessa tuessa mutta tälläsen ammattiavun saaminen tuntuu tuskastuttavan hitaalta saada.
On usein hankala pysyä sellaisessa aikuisminän ymmärryksessä, missä tiedostaa hyvin oman ja toisen ihmisen erillisyyden, on sellainen ehyt ja kantava, ymmärtää mitä oma vaikka nyt puhuttu asia herättää toisessa. Esimerkiksi noista kiusatuksi tulemisen kokemuksista tulee ei-traumatisoituneelle ihmiselle tosi isoja tunteita, ja ei ole minulta kovin reilua aiheuttaa toisessa sellaista oloa. Siksi olen nyt pyrkinyt olemaan tosi tarkka siitä miten kerron esimerkiksi työpaikan ihmiselle joka kysyy miten minulla on mennyt, etten olisi rajaton haitallisella tavalla ensinnäkin toiselle ihmiselle ja toisaalta myös itselleni. Reaktio voi olla ihan eri kuin mitä olisin ennakoinut tai toivonut, ja silloin on iso riski tunneosien aktivoitumiseen väärillä tavoilla, ja ikävien toimintamallien vuorottelu johtaa pahimmillaan siihen että syntyy uusi traumakokemus, uusi traumatriggeri on syntynyt taas uuteen ihmiseen, tilanteeseen tai paikkaan. Siltä minun pitää suojautua, koska se rajoittaa elämääni hurjasti.
Harmi sinänsä, kun nämä kaikki ajatukset ja osat pitäisi saada niiden terveiden peilien hyväksymiksi. Ennen kaikkea itsellehän tätä työtä jokainen meistä tekee, mutta yksin voi jäädä jumiin ja vajota näköalattomuuteen. Siksi minusta tuntuu niin hyvältä kun olet Lintuanna juuri traumanäkökulmasta jaksanut minulle kirjoittaa. Arvostan sitä kovasti ja haluan sanoa myös että jos et jaksa, minä hyväksyn sen ja sinun ei kuulu tuntea minkäänlaista syyllisyyttä tai häpeää siitä mitä, miten tai miten paljon kirjoitat minulle. Arvostan ja olen kiitollinen siitä mitä tukea olen esimerkiksi sinulta saanut. Myönteisellä tavalla se vastuu on kuitenkin jokaisella itsellään huolehtia itsestään, ilman syyttelyä empaattisesti ja hyväksyen se vastuun kannattelu myös parhaimmillaan lisää luottamusta selviytymiseen ja hyvään oloon.
Luontainen ilon kokemus on minun 8-v lapsiosani sisällä. Se pääsee suorastaan valloilleen pallopeleissä ja useimmiten lapseni kanssa leikkiessä. Harmittavasti minulla pitää olla aika huoleton vapauden tunne, että tämä lapsiosa ei ole estynyt olemasta olemassa. Jos olen ylivireisessä tilassa, itseinhoinen kiusaajaminä pääsee näkemään mistä tahansa syystä todellisia tai kuvitteellisia uhkakuvia, en saa kiinni lapsiosastani ja tunnekokemukset jäävät todentumatta minulle itselle enkä koe yhteyttä itseeni, olen hukannut itseni dissosiointiin.
Minä vasta rakentelen toimintamalleja joilla pystyisin olemaan yhteydessä eri osiini niin että ne tulisivat kohdatuiksi ja hyväksytyiksi, olisivat yhdessä rakastamassa toisiaan koska ne kaikki ovat rakkauden arvoisia. Ymmärrän että myös asian yliajattelu estää vapautunutta oloa ja hetken helppoutta, mutta en soimaa tästä itseäni koska tarkoitukseni tulee rakastavalta vanhempi-minältäni ja se tarkoitus on hyvä. Vanhempi-minäni tarvitsee vahvistusta ja todeksi tulemista omasta lapsi-osastani jolla ne kaikki hyvät tunteet ovat. Kiusaajaminällä on kyky puolustaa itseään vihalla ja tämän vihan sisälläni voi vielä jonain päivänä oppia ymmärtämään myös se 8-vuotias lapsiosa niin, ettei säikähdä karkuun. Oikeastaan minusta tuntuu että tässä on onnellisuuteni salaisuus mitä tulee sisäiseen kokonaispersoonaani.
Se mistä kirjoitit tässä tai omassa ketjussasi, että elämäntilanne pitää yllä traumakokemusta. Uskoisin että omalla tavallaan traumakokemuksessa oleminen myös harmittavasti voi pitää yllä hankalaa elämäntilannetta. Jokaisella on vaikeuksia mutta traumatisoituneella on erityishaasteet tunteidensa säätelyssä haastavien asioiden keskellä. Se on inhimillistä, harmi kyllä myös luonnollista vaikka siitä traumatisoituneena joutuukin kärsimään. Kurjassa olossa ei oikein voi muuta, kuin hyväksyä se, ja sitten alkaa vain tekemään niitä asioita joista voisi tulla hyvä olo, jos siihen pystyisi. Kunhan ei lamaannu turtuneena, yksin, koska ainakin silloin minulla on kaikista tuskaisinta olla.
Kuulostaa tosi kivalta suunnitelmalta mitä ajattelit päivääsi. Kiitos kun tsemppasit minua. Toivon että sinäkin voit tänään hyvin monta kertaa vielä, ja jos et niin voisit kuitenkin luottaa siihen että helppojakin hetkiä tulee. Tsemppiä sinullekin <3
2 tykkäystä
Kiitos sanoistasi. 
Minäkin arvostan niitä. Kiva myös kuulla, jos kirjoituksistani on jotain apua.
Tuo puhuminen muille olisi helpompaa, jos kaikki tietäisi, että meillä kaikilla on erilaisia minätiloja ja meidän traumatisoituneiden minätilat ovat vain erillisempiä ja voimakkaampia osia. Olen joskus lukenut keskustelupalstalta niin julmaa ja rumaa suhtautumista dissosiaatiohäiriöisiin, että se pelästytti minut hiljaiseksi, kun aloin miettiä, että niinkö meistä voidaan ajatella. Toki ymmärrän, että haukkujien sanat kertovat enemmän heistä itseistään kuin meistä ja se kertoo ennen kaikkea heidän tietämättömyydestään, mutta silti kavahdin ja tuli tarve suojautua. En halua, että minua pidetään pähkähulluna, sekopäänä tai muuna vastaavana enkä sellainen ole. Asiaa ei auta yhtään se, että dissosiaatiohäiriö on kiistelty ilmiö psykiatrian ammattilaistenkin keskuudessa, joten heillekin minun on vaikeaa puhua. Terapeuttini onkin kehottanut puhumaan muille vaikka näistä minätilojen vaihteluista, jos vastapuolen on helpompaa ottaa se vastaan.
Minäkin edelleen rakennan yhteyttä ja yhteistyötä osieni välille. En valitettavasti jaksa sitä tarpeeksi tehdä. Minun ei ole helppoa saada yhteyttä osiin ja välillä mietin onko niitä edes olemassa. Kyseessä saattaa kuitenkin olla vain yksi osa, jonka voi olla vaikeaa saada yhteyttä muihin, joten en ole luovuttanut.
Toivoisin voivani olla itsekin enemmän rakastavassa ja huolehtivassa sisäisen vanhemman roolissa suhteessa itseeni. Minunkin kaltoinkohtelijaosa saattaa sabotoida sitä, mikä tekee siitä hankalaa ja helpommin välteltävää. Jokaisen meistä aikuisista olisi hyvä toimia itselleen rakastavana vanhempana, kun emme sitä välttämättä enää omilta vanhemmiltamme saa. Ei sitä toki ole pakko ajatella “vanhempana olemisena”, vaan voi ajatella olevansa vain rakkaudellinen ja huolehtiva itseään kohtaan. Sekään ei ole mitenkään meille traumatisoituneille varattu.
Kiva kuulla, että sinun lapsiosallasi on luontainen ilon kokemus. Toivottavasti se saa enemmän tilaa ja tartuttaa iloa muillekin osillesi. Kiusaajaosalle on hirveän tärkeää myös osoittaa rakkautta ja myötätuntoa, sehän on myös lapsiosa, lapsuudessamme syntynyt. Minä olen houkutellut kaltoinkohtelevaa osaani mukaan muiden osien luokse ja pidän sitä mukana neuvotteluissa. Yritän saada tajuamaan, että hänen tapansa kommunikoida ei auta minua ja perustella miksi rakkaus ja myötätunto on oikea tie. Näin toimimalla olen saanut parempaa yhteistyötä sen kanssa ja se on lieventänyt sisäistä kaltoinkohtelua. Toivottavasti sinäkin saat kiusaajaosaasi samanlaisen yhteyden, se voisi helpottaa.
Hyvä näkökulma, että traumaoireissa eläminen voi myös ylläpitää vaikeaa elämäntilannetta. Siinä voi hyvinkin olla osa totuutta. Ylläpitäähän se huonoa oloa. Minun pitääkin oikein miettiä tätä enemmän. Jaksan onneksi joka päivä edes yrittää tehdä hyviä tekoja, vaikka ne eivät riittävästi tällä hetkellä autakaan. Minulla on ongelmia dopamiinin kanssa, en saa esimerkiksi kuntosalista mitään mielihyvää. En saa mielihyvää melkein mistään, mikä taas vaikeuttaa asioihin motivoitumista. Jatkan silti yritystä luottaen, että mielihyväratani korjaantuu ajan myötä ja asiat alkavat jossain vaiheessa tuottaa sitä mielihyvää. Esimerkiksi reippailla kävelylenkeillä minun piti käydä kauan ilman mitään mielihyvää, mutta nykyään saan sitä lievästi ja saan apua niistä ahdistukseen. Syön dopamiinin välitystä auttavaa lääkettä ja odotan sen korjaavan tilannetta jollain aikavälillä. Ymmärrän, että saatan joutua odottamaan kauan. Joka tapauksessa teen niinkuin sinäkin eli yritän sisällyttää hyviä, rakkaudellisia tekoja jokaiseen päivään.
1 tykkäys