Aitoa Iloa Kohti - Ensiaskeleet kohti raittiutta

Me Lopettajat
21

Siitä onkin jo paljon aikaa kun olen viimeksi kirjoittanut. Selkeästi mulla on useampi yhtäaikainen ongelma menossa, ja ne on olleet tässä läsnä koko tänne palstalle liittymisen ja tämän viestiketjun ajan.

Ne ovat:
1 alkoholiongelmani
2 mielenterveysongelmani
3 eroprosessi

Nämä kaikki liittyvät luonnollisesti toisiinsa. Takapakkia on tullut oikeastaan kaikilla osa-alueilla. Lipsahdin ajattelemaan, että ongelmani liittyisivät enemmän mielenterveysongelmiini, joten annoin itselleni luvan nauttia alkoholin tuomasta helpotuksesta. Tämä johti siihen, että tuntui taas koko maailma kaatuvan päälle. Ei tässä puhuta sen isommista putkista kuin viikonloppuiltana pään nollaamisesta. Mutta tämähän on se petollinen ajatusmaailma. Kun alkoliongelmainen vähättelee alkoholin merkitystä. Nyt on taas tehty itselle lupaus juomisen lopettamisesta. Ja tällä hetkellä se on aika kevyen tuntuinen päätös. Se mikä tässä aiheutti voimakkaan halun juoda, liittyi seuraavaan kappaleeseen.

Aika dramaattinen tunne-elämän heilahtelu tuli koettua myös, kun paljastui entisestä puolisostani, että uusi mies olikin löytynyt jo asuessamme yhdessä. Ja minähän en tätä kestänyt ollenkaan, en vain pysty antamaan asialle rauhaa. Ero ja suhteen päättäminen oli hänen puolestaan oikea päätös, sitä en kiellä että olin huono puoliso. Enkä ole varma, olisinko pystynyt hänen kanssaan muuttumaan. Mutta nyt ymmärrän, miksi hän ei halunnutkaan kanssani pariterapiaan. Minusta tuntuu epäreilulta, ja kyllä minulla tähän tunteeseen on lupa. Se on valtava sääli, että tämän tunteeni takia en pysty käyttäytymään asiallisesti hänen seurassaan. Hän tiesi minusta kaiken, minä hänestä, ja nyt se ihmissuhde on sitten valitettavasti todennäköisesti lopullisesti ohi.

Mielenterveysongelmani voivat huonosti. Oireilen ja minulla on vaikeuksia pitää ajatukset ja tunteet kasassa. Töissä käyn, mutta sielläkin huomaan harhailevani, ja pohtivani kovasti omia huoliani ja murheitani. Minulla on nyt sellainen tunne, että alan viimein toisaalta ymmärtämään ongelmani perimmäisiä syitä. Ne ovat turvattomuuden tunteet jotka sain lapsuudestani. Olen koko elämäni myös odottanut sitä jotakin asiaa, minkä jälkeen ongelmani helpottavat. Pitkään haaveilin kauniista aidosta puolisosta, joka on läsnä ja ymmärtää minua outouksineni. Mutta kun sain hänetkin, ei odotteluni jostain seuraavasta onnen lähteestä loppunutkaan. Suoritin elämääni rakkaudenkin saatuani.

Olen miettinyt, koenko aitoa iloa oikein mistään? Jokin syvällä oleva surumielisyys minulla puskee esiin, ja jään helposti sen vangiksi. Huomaan myös miettiväni, miten voisin kokea iloa pienistä asioista, kun jokin suuri asia, mitä en pysty kuvailemaan, on pielessä. Pystyn keskittymään välillä hetkellisiin ilon tunteisiin, kun teen asioita jotka piristävät ja tuntuvat hyvältä. Mutta sitten tuntuu että putoan taas tyhjän päälle. Kaikki tuntuu jotenkin turhalta. Lisäksi tunnen häpeää siitä, että vaikka kaikki on “hyvin”, en silti koe pysyvää iloa. Pelottaa, että elämä valuu hukkaan. En riitä itselleni, pelottaa että niin se tulee aina olemaan.

Minusta tuntuu siltä että olen lähellä oman elämäni pohjaa. Mutta onneksi ymmärrän myös tehdä asioille jotain. Tein töissä suunnitelman pomoni kanssa, jotta saan enemmän aikaa omien ajatusteni selvittämiseen. Lisäksi sain selvitettyä itselleni mahdollisesti hyvin sopivan terapeutin, ja minulla on hänelle tutustumiskäynti ensi viikolla. Psykiatrini kanssa juteltiin myös, ja hän sanoi vain että lausunto kelan tukemaan terapiaan saadaan tehtyä heti kun löydän terapeutin, jonka kanssa työskentelyyn haluan sitoutua.

Ehkä vielä tulee se aika kun nämä kaikki tunteet ja ajatukset, pohjalla olemisen tunteet ja matalalento tuntuvat tarpeellisilta. Ja tulee se tunne, että näinhän tämän pitikin mennä, jotta opin pois suorittamasta kaikkea. Olen kokeillut jonkin verran hengitysmeditaation harjoituksia. Osa niistä on ollut ohjattuja. Olisi aika vapauttava tunne oppia antamaan itselle lupa olla onnellinen. En ole hengellinen ihminen siten, että olisin uskollinen, mutta huomaan että minulla on tarve löytää jotain hengellistä sisältöä elämääni. Meditaation ja mindfulnessin valaistumisen teemat kiinnostavat kovasti. Kerron niistä lisää, kun saan niistä enemmän kokemuksia.

Oikein aurinkoista viikonloppua kaikille.

22

Juomisen lopettamislupaus on ihan helppo homma. Ja kyllä sen voi tehdä montakin kertaa, ja lopettaminen voi onnistuakin.
Vaikeampi oli ainakin minulle luvata lähteä avun pyytämisen tielle. Läksin, vaikka jännitti ja nolotti tunnustaa hävinneensä alkoholille. Apua sain, kun pyysin.

Päivä kerrallaan

23

Sain viime viikolla paniikkikohtauksen. Elämäni ensimmäinen. Ei sinänsä ollut mikään mullistava juttu. Hetken aikaa ravisutti pahasti, mutta kun olen niistä lukenut jo etukäteen, tiedostan että sellaisia voi tulla. Tässä on iso elämänmuutos käynnissä ja se herkistää. Sain kohtauksen hallintaan ottamalla mirtazapiinia sopivan kokoisen annoksen, menin sänkyyn odottelemaan unen tuloa, ja heräsin myöhemmin seesteisen rauhallisena. Kohtaus liittyi erääseen työssä kohtaamaani asiaan. Sen tiedostaminen helpotti oloa, enkä pelkää uutta kohtausta.

Olen käynyt nyt terapeutilla tutustumiskäynnillä. Terapeutin ote oli rauhoittavan ratkaisukeskeinen. Sen sijaan, että pyörisi omien ongelmien ympärillä, voisi olla hyvä pyörittää onnistumisten kehää. Olen hyvä pyörittelemään näitä asioitani, ja välillä saan pohdiskelun avulla isoja ahaa-elämyksiä.

Ehkä tässä herkässä ja haavoittuvassa tilassa on myös valmis vastaanottamaan mitä tahansa, mikä saisi olon tuntemaan paremmaksi. Halu on löytää jotakin, mikä auttaisi pysyvästi. Uskon kuitenkin vahvasti, että tässä on se syy ongelmiini. Saatan jonkun ajan päästä ajatella ja tuntea toisin. Mutta nyt tämä tuntuu niin selvältä.

Häpeä

Häpeän tunne on ollut koko elämäni läsnä. Se on syy niihin tunnelukkoihin joita minulla on. Se on ohjannut kaikkia elämäni valintoja. Sen pelko on minussa niin vahva, etten uskalla heittäytyä ja päästää koskaan irti. Se on se jarru, mikä minuuttani on aina vaivannut.

Häpeä on ohjannut käytöstäni. Se on ajanut minut tekemään itselleni pahoja asioita. Syvällä sisälläni en hyväksy itseäni. Sen takia en ansaitse olla onnellinen. Sen takia alitajuisesti teen päätöksiä, jotka aiheuttavat minulle lisää häpeää. Ahmin ruokaa, juon alkoholia.

Häpeä on elämässäni se syöpä, joka itse ruokkii itseään. Olen jatkanut tätä kehää koko elämäni ajan.

Onpa vapauttavan tuntuista tiedostaa tämä.

Jään tunnustelemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mihin tämä tiedostaminen johtaa, vai johtaako se. Juuri nyt tuntuu hyvältä.

24

Yksi mahdollisuus on, että se johtaa häpeän ja väärien tekojesi todellisen luonteen löytymiseen ja niistä puhumiseen toisen ihmisen kanssa. Ratkaisu on sinun hallussasi.

Tänään et ole yksin

25

Voit hyvin olla oikeassa. Sen aika näyttää, miten elämä edessä avautuu. Mikä mielestäsi on se asioiden todellinen luonne?

Siitä olen kyllä täysin samaa mieltä kanssasi, jos oikein olen ymmärtänyt sanomaasi täällä, että se toisen ihmisen kanssa käytävä vuorovaikutus ohjaa ihmisen olemaan rehellinen toiselle, ja samalla itselleen.

Ja siitä lisäksi olen samaa mieltä, että ratkaisu nimenomaan on itse tekijässä. Elämä on mielestäni kuitenkin samaan aikaan sekä tekijän, että elämän käsissä. Yhdistelmä sattumaa ja oman vastuun kantamista.

26

AitoaIloaKohti:

Yhdistelmä sattumia ja omia reagointeja, sitähän tämä on. Välillä vastuullista, välillä vastuun väistämistä.

Väärien tekojen todellinen luonne löytyy viettien alueelta, kun ristikoi sukuviettiä, sosiaaliviettiä ja itsesäilytysviettiä ns. kuolemansyntien kanssa omien tekojensa valossa. Ylpeys, laiskuus, hekuma, kohtuuttomuus, viha, kateus ja ahneus.

Rakkauden kaipuu, hengellinen tyhjiö, itsekkäät vaatimukset, arvottomuuden tunne ovat ainakin minulle tuttuja ja omiani.
Toveripiirin tuen ja raittiuden avulla tunne-elämäni on pysynyt niin lähellä “normaalia” ja hyväksymieni rajojen sisällä, että juominen ei ole tullut mieleen ratkaista mitään, ei hyvää eikä pahaa asiaa.

Tämäntapaisia asioita valkenee vähitellen, kun on mahdollisuus oppia kuulemaan toisten kokemuksia. Niistä löytää oman elämänsä tapahtumia ja tekoja. Raitis päivä on alkoholistille täyden kiitoksen paikka.

Tänään et ole yksin

27

lomapuisto, on tosi tärkeää että löytää itselleen sopivat tavat toimia. Kuitenkaan ei välttämättä ole kyse välineestä, jos sillä saadaan aikaan haluttu lopputulos. Ja eri aikoina, haluttu lopputulos on eri näköinen.

Ymmärrän kaipuun tiukkaan moraalikoodiin, ja uskon syntiin. Suorittamalla ja olemalla kiltti voi sitten saavuttaa raittiuden ilon. Hyväksyn sen toimivaksi keinoksi. Seuraavaksi pohdin omaa tilannettani auki sanoiksi. Tämän koko viestin lopuksi pohdin taas aa-kerhoa omalla kohdallani.

Itsetuntoni on julkisesti vahva, mutta sisäisesti olen hauras ja heikko, olematon. Miksi se on niin heikko? Voin vain arvailla, mutta uskon että äitini oli psyykkisesti kykenemätön huolehtimaan minusta jo kun olin vauvaiässä. Hän teki varmasti parhaansa, mutta masentunut hän oli ainakin enkä muista kuin yhden kerran, että hän leikki kanssani.

Hänen ainoa kasvatuskeinonsa oli mykkäkoulu tai esineiden heittäminen seinään. Kun nyt oikein mietin tätä, uskon että asetelma oli nurinkurinen, äitini yritti saada minun hyväksyntäni, koska hän ei todennäköisesti kunnioittanut itseään lainkaan, ja haki hyväksyntää ainoasta ihmisestä elämässään. Hän yritti hemmottella minua niillä asioilla, mistä hän itse sai iloa elämäänsä. Eli herkuilla ja turhilla tavaroilla. Vieläkin saan joululahjaksi satojen eurojen lahjakortteja, vaikka hänen oma taloutensa on kädestä suuhun elämistä.

Sinänsä vähän kai ironista, että loppujen lopuksi hän antoi minulle lopulta sen saman tyhjän ja turvattoman pohjan elämälle, joka hänellä itsellään todennäköisesti oli. En oppinut säätelemään tunteitani. Minulle jäi aina sellainen olo, että jokin on pahasti pielessä. Hänen käyttämä mykkäkoulu oli jotain, jolla hän vangitsi huomioni. Minun piti hävetä jotain, mutta koskaan en saanut tietää mitä. Siihen, miksi mykkäkoulua oli ollut, ei koskaan palattu. Joskus ymmärsin sen, useimmiten en. Uskon, että tuolloin sisäistin häpeän tunteen sisälleni.

Lapsuudessani muistan jotenkin jääneeni lukkoon monissa tilanteissa. En ollut sosiaalinen, koska jotenkin pelkäsin, että sanon jotain minkä takia minusta ei pidettäisi. Pelkäsin olla huomion keskipisteenä. Olin pidättyväinen. Näin jälkikäteen ymmärrän, että pelkäsin torjuntaa, sitä ettei minua hyväksytä.

Se ohjasi ajatuksia, tunteitani, kaikkea toimintaa, että saisin hyväksyntää, mutta samalla pelkäsin torjuntaa. Mikä tälläiselle ihmiselle tarjoaa turvallisen paikan? Koulu ja urheilu. Tein todella paljon töitä koulun parissa, opin nopeasti uusia asioita, sain kymppejä, suoritin hienosti. Urheilussa sama, opin nopeasti, menestystä tuli, koska tein loputtomasti töitä oppiakseni. Mutta siellä oli sama tunne kuin muutenkin, jotenkin jarruttelin. Kavereiden kesken olin jotenkin estynyt.

Häpesin äitiäni nyt ensimmäistä kertaa tietoisesti. Hän oli silmissäni yksinäinen luuseri, joka oli juuri menettänyt luottotietonsa. Olisin halunnut jatkaa urheiluharrastusta, mutta rahaa ei ollut. Päädyin jakamaan mainoksia, jotta sain lukiokirjat ostettua. Samaa jatkui vuosia, rahattomuutta, hiljaisuutta kotona, äitini kävi töissä, ja kaiken vapaa-ajan hän vain makasi kotona sängyssä tai katsoi televisiota, tuijottaen sitä hiljaa, yksin.

Tässä iässä häpeäni kohdistui siis siihen kuka pelkäsin olevani, äitini kaltainen yksinäinen erakko. Pelkäsin paljastumista kavereilleni. Vaikka varmasti omat ongelmansa on ollut kaikissa kodeissa. Nuorena maailma on niin mustavalkoinen.

Aikuisena aloin tiedostamattani rakentamaan suojamuureja. Aloin olemaan vahva, sosiaalinen, menestyjä. Jätin syrjään heikon hauraan itseni. Tilalle otin kovat arvot ja armottoman suhtautumisen itseeni. Piti olla hauska, piti olla naisia, piti olla jotain mikä tekisi onnelliseksi. Pohjalla oli kuitenkin se sama arvoton olo, jota suojamuurien taakse piilottelin. Ketä varten suojamuurit olivat, kenelle pelkäsin paljastuvani? Kuka minut hylkäisi, jos saisi tietää millainen ihminen minä oikeasti olin? Vastaus tähän kysymykseen on loppujen lopuksi tietenkin, että minua itseäni vartenhan minä ne rakensin. Syvällä sisimmässäni olin, ja olen yhä omissa silmissäni arvoton.

Eivät ne tyhjästä tule, millaisen menestyjän olen itsestäni luonut. Kyllä sekin on osa minua. Nyt tällä hetkellä elämässäni on vielä mahdollista muuttaa tämä sellaiseksi, ettei elämäni olisi häpeän lävistämää. Jota se rehellisesti sanottuna on ollut. Kuten tuossa aiemmin kirjoitin, olen koko elämäni pelännyt paljastumista. Ja häpeä on jotain mitä minä joko koen täydellisen musertavasti, tai sitten kiellän sen tunteen itsestäni kokonaan pois, ajattelullani torjun häpeän tunteen kokonaan pois, “eihän tämä minun vikani ole”.

Luulen, että tällä hetkellä minun täytyy murtaa suojamuuriani. Ristiriita joka julkisen vahvan itsetuntoni ja sisäisen “luuserin” välillä on, on jotain mitä on hankala kohdata. Toisaalta tämän kaiken tiedostaminen helpottaa itseni hyväksymistä. Sen ymmärrän myös, etten salli itseni kokea oikeastaan mitään tunteita. Jarru, estyneisyys, se kaikki on aina leimannut minua. Urheilussa tunnen rajoja, ja pidän itseni kanssa kamppailusta. Mutta jokin tunnelukko siellä on, ja uskon sen ratkeavan tutustuessani paremmin häpeän tunteeseen sisässäni.

Ja nyt sitten, lomapuisto, lopuksi tarjoamaasi toverikerhon tukeen. Vertaistuki on mahtava juttu! Mutta AA-kerhon ja liikkeen koodisto, synnit ja muut vastaavat tarjoavat minulle suorittamisen kehän, taas yhden suojamuurin. Menestyisin siinäkin, minulle ei ole ongelma saavuttaa näennäisesti hienoja ryhmän arvostamia tavoitteita. Ongelmani ei kuitenkaan olisi muuttunut mihinkään. Olen iloinen puolestasi, että sinä olet saanut sieltä tuen. Ja kiitos kun tarjoat sitä minulle. Voi olla, että sinä olet vielä oikeassa, ja jonain päivänä tarvitsen toverina tukea toiselta juuri tästä sinun näkökulmastasi. Tänään ratkaisuni on etsiä rauha sisältäni, toisella tavalla. Kiitos kuitenkin, kun ohjasit minua pohtimaan asioitani.

28

Hei taas,AitoaIloaKohti!

Kiitos kirjoituksistasi, niistä huomaa syvällisen ja selkeän ajattelusi ja perehtymisen omiin ja muihinkin asioihin.

AA:sta kuitenkin hiukan lisätietoa tai tarkennusta: AA:ssa ei ole kerhoja, vaan säännöllinen toiminta on ryhmien kokouksia tai palavereja. Ja kuka vain voi liittyä ryhmään, kun ei ole muita vaatimuksia kuin halu lopettaa juominen. Kun AA v. 1935 rupesi syntymään, eivät alkuvuosien kolmen ryhmän jäsenet tienneet olevansa aa-laisia. Nimi syntyi vasta 1939, kun he olivat päättäneet julkaista kirjana ne toimenpiteet, joilla olivat saavuttaneet raittiuden. Kirjan nimeksi keksittiin Alcoholics Anonymous ja sen jälkeen he rupesivat kutsumaan toveriseuraansa samalla nimellä. Kirjan askelet ovat ehdotuksia, eihän kukaan niitä pysty täysin noudattamaan. Niiden ja toveriseuran tuella kuitenkin valtaisa joukko alkoholiin nähden voimattomia miehiä ja naisia on saavuttanut raittiuden. Raittiina voi sitten suunnata tavoitteensa ja elämänsä omien arvojensa mukaisesti.

Ensimmäiset asiat ensiksi

29

Minullakin paniikkikohtaukset yms. tulivat raitistuttuani voimakkaammiksi. Ja pelkästään AA ei riittänyt minulle, tarvitsin terapiaa ja myös muita vertaistukiryhmiä joista sain paljon apua. Esim. jännittäjien ja sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivien ryhmä oli tosi ihana ja pääsin paljon eteenpäin sen avulla. No, ihan tavallinen tanssikurssikin oli kasvattava ja aloin elää ihan erilla tavalla kuin ennen. Moni muu harrastus myös antoi voimaa ja itsetunto kasvoi, opin itsestäni uusia asioita joista en ollut tiennyt mitään.
Kokeili kaikenlaisia uusia asioita, siis tietenkin järki päässä ettei tee itselleen vahinkoa tai muille.
raittius on ihana ja vapauttava asia!

30

Onpa vaan helpottunut ja vapautunut olo. Häpeä ja kasvojen menettämisen pelko oli se asia, joka aina jarrutti elämääni.

Vielä kuukausi sitten olin levoton ja oloni oli turvaton. Nyt tiedän, että olen polulla, jonka päässä on paljon iloisia asioita. Sitä aitoa iloa, josta olen aina haaveillut. Ilman häpeän pelkoa, kohti onnellisuutta jonka ansaitsen.

Terapia on taas muutaman askeleen lähempänä aloitusta. Aloitan pitkästä aikaa yhden hyväntekeväisyystyön. Otin pitkästä aikaa yhteyttä muutamaan ihmiseen, jotka olivat minulle aikanaan läheisiä. Näistä, ja monista muista asioista minulla on oikein hyvä, iloinen olo.

Päivä kerrallaan, kesää kohti. Valoa kaikkien tämän viestin lukijoiden toukokuun loppuun.

31

Uusia askeleita. En enää mieti mitä muut minusta ajattelevat, koska tiedän, että olen hyvä ihminen sellaisena kuin olen. Olen tällä viikolla pystynyt aidosti tasapainoisiin ihmissuhteisiin ilman, että olen ollut jarru päällä tunteideni kanssa. Kerrassaan vapautunut olo.

Liikunta sujuu. Olen kaukana huippuaikojeni lihaskunnosta, mutta kehittyminen on tasaisen varmaa, kun saa terveenä ja levänneenä harjoitella.

Terapia alkaa kesän aikana. Kaikki on sitä varten valmiina.

Kerrassaan mahtava olo.

Iloa ja valoa jokaisen alkaneeseen kesäkuuhun.

32

Heitelläänpä pitkästä aikaa pikaisia kuulumisia:

Mukavasti menee elämässä. Jotenkin on löytänyt sellaisen sisäisen rauhan. Ja onpa vaan auttanut ongelmien käsittelyssä se, että jätti alkoholin pois elämästä. Tavallaan kaipaan sen tuomaa “nyt rentoudutaan ja pidetään hauskaa” -asennetta. Mutta tosiasiassa se oli paitsi oire masennuksesta ja ahdistuksesta, myös syy niihin.

Työelämä ei merkitse oikeastaan enää niin paljoa kuin aiemmin. Pelkäsin jotenkin kasvojeni menettämistä. Ehkä en vain ymmärtänyt aiemmin sitä, että on ihan ok tuntea paineita ja vaatimuksia työstä, ja että ei niihin tarvitse suhtautua kuin ne olisivat innostavia haasteita. Vaihdoin työpaikkaa, ja teen nyt 2/3 aikaista työviikkoa. Saan laskuni ja lainani maksettua. Juuri nyt tuntui hyvältä idealta.

Raittiuden innostumisen alkuvaiheissa täytin elämääni urheilulla. Se into laantui. Ehkä haluaisin olla paremmassa kunnossa, mutta en koe siihen tarpeeksi innostusta. En vain saa itsestäni irti enää samalla tavalla energiaa. Tuntuu turhalta juosta juuri se tunti. Huomaan välillä, että mielummin vaikka katselen maisemia ja otan ratikan kotiin ennen kuin edes aloitan lenkkiä Töölönlahdella. Fiilis on, että ihan sama, olenko muutamia kiloja ylipainoinen.

Haaveena mulla on ollut kokea mielenrauhaa ja aitoa iloa. Olen onnistunut hyväksymään elämää sellaisena kuin se on. Valitettavasti välillä mulla on olo, että se on vähän tylsää. Ja että sellainen riemu ja innostuminen on paljon vaikeampaa kuin mitä se joskus ennen on ollut, tai varsinkin millaista riemua koin kun oli se vapaailta ja seuraava päivä, ja sai nousuhumalassa tehdä mieliasioita. Palaan kuitenkin aina siihen, että tuo mieliteko maksoi mulle ihan hirveästi. Oikeastaan kaiken mistä nyt haaveilen, eli tasapainoisen hyvän ihmissuhteen.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että ikää ei vielä ole paljoa. Koko loppuelämä aikaa nauttia siitä, että saa elää arvojensa mukaista elämää.

Kehitettävää on vielä: Miten oppia iloitsemaan “tavallisista” asioista niin paljon, että niitä suorastaan odottaa etukäteen? Lisäksi kun on hyväksynyt itsestään erilaisia häpeään, itsekeskeisyyteen ja introverttiyteen liittyviä asioita, miten ylittää ne ja nauttia esimerkiksi ystävien seurasta?

Noh, eteenpäin, hetkessä läsnä ollen.

33

Tuntuupa musertavalta. Minulla olisi ollut mahdollisuudet tuolloin 2018 ymmärtää ja käsitellä ongelmiani oikeasti. Kun luen kirjoituksiani, ymmärrän että minulla on ollut samaan aikaan tosi selkeä ymmärrys siitä missä olen elämässä ja mitä toivoisin, mutta samaan aikaan selittelen itselleni että muka hallitsisin juomistani ja itseäni. Todellisuudessa minä kyllä ymmärsin että ei pitäisi juoda, silti valehtelin että en joisi. Kirjoittelin tänne päihdelinkkiin sellaista rationaalista itsensä hyväksyjän tarinaa, krapuloissani tai humalassa joka ei muka olisi juonut.

Missä olen nyt? Olen tilanteessa jossa voisin kirjoittaa kaiken uudestaan kuten tämän ketjuni aloitusviestissä. Minulla on lapsi joka on lapsen äidin kanssa turvakodissa, koska olen ollut uhkaava ja rajaton. Tällä hetkellä selittelen itselleni ”sankarina” että en ole lapseni seurassa ollut koskaan humalassa, mutta tämäkään ei pidä paikkaansa aivan täysin oikeasti, sillä olen juonut eri kerroksessa kotonamme. Ja jos en oikeasti lopeta juomista, palaamme yhteen puolisoni kanssa tai emme, sekin päivä tulee kun humalassa hölmöilen lapseni edessä.

Lapsemme saamisen jälkeen olen ollut elämäni aikuisiän pisimmät jaksot selvinpäin, pidän häntä niin aidosti kuin osaan elämäni merkityksellisimpänä asiana. Samaan aikaan koen aivan hirvittävää tunnontuskaa siitä, että yhä edelleen alkoholi on mennyt kaiken muun edelle. Suoritan työn, hoidan lasta, teen parhaani kumppanina, ja sitten käytän kaiken mahdollisen ajan jolloin olen ”oikeutettu” juomaan, juomalla rypien itsesäälissä ja itseinhossa.

2018 pelkäsin narsismia tai jotakin sen muotoa. Nyt minä luulen tietäväni että olen epävakaa persoonallisuus. Järkitasolla ymmärrän ja pystyn hetkellisesti uskomaan itseni hyväksi ihmiseksi ja olemaan itselleni, sisäiselle lapselleni vakaa vanhempi, mutta tämä hetki ei kestä yleensä kovin kauaa. Tuntuu että saatan nopeasti valahtaa takaisin olemaan se hiekkalaatikkoon kaivettuun kuoppaan suljettu lapsi jota tämän jälkeen tönittiin ringin keskellä. Eli täysin arvoton ja hylätty, pelkäävä ja keneenkään luottamaan kykenemätön väkivallan uhri.

Minun pitäisi käynnistää traumaterapia näihin asioihin liittyen. Sitä on aloiteltu perheterapian kautta saaduilla yksilöterapian käynneillä mutta minun on hyvin hyvin vaikea erottaa näitä kokemuksia menneisyydestä sellaisista hetkistä nykyelämässäni, missä joudun konfliktitilanteeseen töissä tai kotona vielä kun puolisoni oli täällä asumassa kanssani. Sisälläni on niin paljon patoutunutta raivoa ja itsetuhoisuutta. Ymmärrän vihani johtuvan näistä pelon kokemuksista joita lapsuudessani oli päivittäin, ja että vihaan itseäni koska opin sen pelon ja turvattomuuden myötä etten voi luottaa itseeni koska en ole itselleni minkään arvoinen.

Tuota sietämätöntä oloani olen paennut KOKO elämäni ja yrittänyt kelvata itselleni. Itsetuhoisuus ei ole teini-iän vaiheen yhtä epätoivon tunteen lisäksi koskaan ollut konkreettista enkä usko että tekisin koskaan itselleni mitään. Mutta tässä tullaan siihen että en ymmärrä miten se itsetuhoisuus ja raivo itseä kohtaan oikeasti toimii. Minulle kaikki ihmissuhteet ovat miellyttämistä ja kelpaamisen hakua, ja koska en luota itseeni suhtaudun ihmisiin lähtökohtaisesti uhkana ja pelkään paljastuvani. Luon jo valmiiksi kaikkeen itseni ulkopuoliseen asetelman jossa olen uhri, satutettu ja kenellekään kelpaamaton, ja tätä teen sitten alitajunnassani todeksi. Elämä on sumussa selviytymistä, ja siitä jää kokematta rakkaus koska en rakasta itseäni.

Näinhän sen ei tarvitsisi olla, ja lapseni kanssa leikkiessä koen ajoittain sellaista iloa ja rakkautta, jota uskon että elämän kuuluisi olla muutenkin. Miksi en voisi suhtautua itseeni samoin, hyväksyen ja hoivaten kuten suurimmaksi osaksi pystyn tekemään lapseni kanssa? Miksi kiellän itseltäni turvan tunteen, toistan itselleni kaavaa jossa hetken koen hyvää oloa ja sitten vaivun tunnekylmään pakkaseen johon ei liity yhtäkään elämisen kokemusta? Miksi menen uudestaan ja uudestaan valitsemaan kierteen jossa epätoivoisesti kaipaan hyväksyntää, ja lopulta vetäydyn itsesääliin ja -inhoon alkoholin kanssa vaikka tiedän sen tuhoavan minut lopullisesti. Pelottaa näin krapuloissani jälleen kerran että se tuhoutuminen on jo tapahtunut, enkä koskaan opi. Nyt pystyn hetkessä lupaamaan itselleni että oikeasti haluan lopettaa juomisen mutta illalla olen hakemassa kaupasta lisää alkoholia koska en kestä oloani selvinpäin. ”Mitä merkitystä sillä enää on jos lapseni ei enää asu luonani?”

Teen työtä jossa esitän sitä hyvän elämän roolimallia. Se on minulle samaan aikaan tosi hyvää tekevää arkea, mutta samalla myös suuri taakka, koska koen sen kanssa valtavaa ristiriitaa. Tunnen itseni huijariksi enkä kestä ajatusta siitä että olen ajanut rakkaimpani pois luotani ja sen jälkeen juonut nyt taas viikon putkeen iltaisin. Esitän töissä roolimallia itselleni ja kotona olen huonoimmillani potentiaalisesti väkivaltainen juoppo.

Jään tässä kirjoitellessanikin jumiin tähän tuskaan, jossa elämäni on ollut käsittääkseni suurimman osan ajasta: uskon etten ole minkään arvoinen enkä pysty sietämään sitä muuten kuin harhauttamalla ajatukseni jollakin, millä vain. Olen niin usein tuntenut olevani pohjalla ja että nyt on pakko raitistua ja tehdä muutos. Silti palaan aina samaan. Mitä mieltä on enää edes yrittää?

Tiedän että hyödyllinen harhautus tähän tilanteeseen on alkaa kokemaan hallinnan tunnetta arkisilla valinnoilla ja huolehtimalla perustarpeista, ja ihan ensimmäisenä olemaan päivä kerrallaan taas selvinpäin. Minulla on mitä hienointa itseymmärrystä siitä mistä ikävät kokemukseni ja tunteeni kumpuavat, mutta ongelmani on etten oikeasti hallitse raivon pulpahtelua ja en pysty siirtämään järkitason puhetta itselleni siitä että olen hyvä ihminen ja kelpaan sellaisena kuin olen, aidoksi kokemukseksi. Samaan aikaan järkeilen tätä kaikkea tekstiä tähän, etten tuntisi itseäni hulluksi.

Olen samaan aikaan syöksykierteessä kohti täydellistä tuhoa, ja myös loppuelämäni pelastamisen pisteessä. Sairaslomaa on vielä ensi viikolla alkupäivät ja tapaan sosiaalitoimen ihmistä lapsemme tapaamista suunnitellessa. Tuossa tapaamisessa tulen olemaan selvinpäin koska asettelen itselleni näitä ”pakkoja” joita olen vielä kyennyt suorittamaan. Töihin palaaminen tuntuu jo nyt aivan kamalalta ja sellaiselta että vetäisen itseni sitten täysin tunnekylmäksi. En tiedä saanko koettua itseäni siihen kykeneväksi. En sitten tiedä tuntisinko itseni vieläkin huonommin voivaksi jos en mene enää töihin. Tuntuu että olen samanlaisessa tilanteessa ollut useasti aiemminkin, eli olen pidemmän aikaa pois töistä, ja sitten palaan suorittamaan sitä samaa noidankehää josta seuraa samat lopputulokset. Hävettää etten koskaan ole oikeasti jättänyt alkoholia pois, vaikka tiedän sen pilaavan kaiken mahdollisuuden itseni hoitamiselta. Kaipaan vain sitä että voisin hyväksyä itseni sellaisena kuin olen ja nyt kaikki elämässä altistavat minut tunnehaavoittuvaan tilaan jossa koen tuskaa jos uskallan jotakin tuntea. Näinhän sen ei tarvitsisi olla vaan voisin huolehtia itsestäni ja sen huolenpidon kautta kokea itseni hyväksymisen tunteita. Tämä ajatus tuntuu nyt hetkessä hyvältä ja sitä minun kuuluu myös helliä. Siihen ei voisi enää kuulua alkoholi, mutta en ole osannut sitä tähänkään asti jättää pysyvästi pois. En luota ihmisiin ja menisin AA-kerhoon miellyttämään muita. Näin sen perustelen itselleni etten ole koskaan siellä käynyt edes yrittämässä. Olen katsonut aikoja jolloin tällä paikkakunnalla on tapaamisia. Tänäänkin olisi illalla ryhmiä ja varmaan esittäisin siellä itselleni muutoksia tekevää ihmistä ja palkitsisin sen jälkeen itseni kotona ryyppäämällä tajun kankaalle taas kerran.

Jätän tämän kirjoittelun tällä kertaa tähän, en tiedä jatkanko myöhemmin koska en tiedä tekeekö se minulle lopulta enemmän hyvää vai huonoa.

1 tykkäys
34

Kuulostaa siltä, että sinun kannattaisi palata kirjoittelemaan. Vaikutat tunnistavan jo hyvin kipupisteitä ja sanoitat hyvin ongelmiasi. Meitä on täällä muitakin traumataustaisia kirjoittelemassa ja itse tunnistin kirjoituksessasi tuttuja juttuja mm.tuo arvottomuuden kokemus ja itsetuhoisuus.

Palaat kirjoittelemaan tai et, toivon sinulle paljon voimia muutoksen alussa! Kirjoituksestasi huomaa, että et ole missään määrin toivoton tapaus, päinvastoin. Tsemppiä!

Ps. Kiitos rehellisestä tekstistäsi, sekin on aina tervetullutta!

1 tykkäys
35

Eilinen meni aikalailla kuten elämäni muutenkin, se on sen painajaisen päälle jäämisen tunnetta, kovaa yritystä päästä eroon itsestä ja omista arvottomuuden kokemuksista. Koko kokemusmaailma on ehdollistunut pelkäämään ja etsimään turvattomuutta herättäviä signaaleja. Aivan kaikki omassa elämässä on sen saman hylkäystrauman uudelleen kokemista, palaan siihen itseni hirvittävällä tavalla tuhonneeseen väkivaltaan uudestaan ja uudestaan koska se on minun häpeän täyteisessä mielessäni minulle oikein, en ole minkään arvoinen ja minun kuuluukin kärsiä, ja toteutan tätä kärsimystä itselleni julmalla tavalla.

Minulla on ollut taipumus alkaa ”käsittelemään” jotakin elämäni osa-aluetta ja kylmänviileästi järkeillä sitä hallittavamman tuntuiseksi. Sitähän tämä tänne kirjoittelukin on nyt. Mutta koska minulla ei ole ollut empatiaa itseäni kohtaan, teen tätä ”käsittelyä” tuomitsevasti ja koska minulla on ollut itseinhoa, teen tästä käsittelystä mieleni sisäisen selkäsaunan jolla satutan itseäni. Koska minulla ei ole rakkautta itseäni kohtaan, minulla on ollut taipumus jättää itseni haavoittuvaksi ja kärsiväksi kokemaan pohjatonta tuskaa avuttomana yksin.

Tämä on minuun ehdollistunut tapa suhtautua itseeni ja elää elämääni, eikä sen tarvitsisi olla niin. Tarvitsen traumaterapiaa ja avun piiriin pääsemiseksi minun kannattaa yrittää tehdä kaikkeni. Se harmittaa, että olen onnistunut elämässäni joitain kertoja pääsemään lähelle sellaista polkua, jossa voisin alkaa muodostaa tervettä ja turvallista suhtautumista itseeni, mutta se on sitten jäänyt vaiheeseen tai kesken. Miksi niin on käynyt johtuu myös todennäköisesti traumojeni kierouttamasta mielestä, varmasti monilla sellaisilla tavoilla joita en pysty aivan ymmärtämään vaikka asiasta kuinka yrittäisin näin järkeilemällä saada otetta. Minun on tullut aika hyväksyä kykenemättömyys itse ja yksin auttaa itseäni.

Lapselleni tulen olemaan vanhempi joka tapauksessa, ja hänen on oltava minulle tärkeämpi kuin tämä minun häpeäni. Jos en nyt ala rakastamaan itseäni hakemalla apua, on suuri vaara että hän kärsii elämässään samanlaisista rikkinäisistä kiintymyssuhteista kuin minä itse. Tuntuu sietämättömältä että olen voinut pelottaa häntä ja ehkä nyt jo entistä puolisoani kuten olen tehnyt. Se kyvyttömyys käsitellä vaikeita tunteita ja vihan hallitsemattomuus on seurausta traumoistani ja vain alkamalla hoitaa itseäni voin varmistaa ettei minun enää tarvitse helpottaa oloani satuttamalla muita tai itseäni.

Se on minulle vielä vaikeaa että voisin ajatella, ettei minussa ole mitään vikaa. Tervettä suhtautumista itseen ja aitoa iloa kohti olen kaivannut pääseväni, ja se pääseminen etenee kunhan niitä edistäviä askeleita yrittää ja haluaa ottaa. Kun koko elämä on ollut turvattomuustriggereiden huomaamista, identiteettihäpeän kokemista, pakonomaisuutta kontrolliin ja pakenemiseen, on aika polvillaan sen kanssa mistä lähteä liikkeelle. Eikä vähiten siksi, että jollain tapaa ymmärrän olevani riippuvainen myös tästä syyllisyydestä, kärsimyksestä ja tuskasta vaikka se tuntuukin murskaavalta.

Olisi mukava päättää viesti hieman mukavampaan oloon, ja ajattelin tehdä sen toivomalla jokaiselle joka tänään kamppailee itsensä kanssa Voimia ja uskallusta ottaa elämä vastaan sellaisena kuin se on tänään.

2 tykkäystä
36

Suosittelen hahmoterapiaa! Olen nuorena käynyt ”perinteisen” järkeilypsykoterapian ja muutamia muita terapeuttisia prosesseja ja niiden merkitykset ovat palanneet esiin tämän hetkisessäkin elämäntilanteessani. Pelkkä sanallistaminen ja järkeily ei kuitenkaan aina riitä vaan voi jopa pahentaa asioita, ajaa jo valmiiksi stressaantuneen mielen yhä tiukempaan solmuun. Hahmoterapia on menetelmä, jossa kokemus, tunteiden tunteminen ja ne ihmissuhteet merkityksineen ja ilmiöineen, joissa X konkreettisesti elää, asettuvat keskiöön. Perustana on tietysti keskustelu mutta metodina hahmoterapia (Gestalt) käy jotenkin syvemmälle ytimeen. Tsekkaile googgelista, voisi hyvin olla sinua kiinnostava ja hyödyttävä. Joka tapauksessa, kaiken todellisen kuntoutumisen lähtökohta on tinkimätön rehellisyys ja se vaikuttaa olevan sinulle hyvin tärkeä arvo. Kaikki tarvittava on uskoakseni koossa!

1 tykkäys
37

Olo on nyt kaikista pahimmasta tuskasta helpottunut. Tosi paljon mietityttää moni kysymys, ja niiden pohdinta ja itselle kirjoittelu on samalla toivoa ja näkökulmia avaavaa, mutta myös tosi uuvuttavaa. Lisäksi tämä on juuri niitä omia ongelman ytimiä, pakonomainen tarve hallita ajatuksia jotta en kohtaisi kamalia itsesyytöksen ja häpeän kokemuksia.

On tulossa aika työterveyteen ja kyllä minun täytyy nyt pistää työurani ihan toissijaiseksi asiaksi. Se mietityttää nyt tässä hetkessä kun olen alkanut pohtimaan miten sovellun ihan oikeasti juuri tähän työhön mitä tällä hetkellä teen. Pystyisin kyllä nyt pakastamaan tunnekokemuksen ja alkaa suorittamaan työtä kuten tähänkin asti olen elämässäni tehnyt. Mutta se tuntuu rehellisesti siltä, kuin painaisin kaiken mahdollisuuden hoitaa elämäni todellisia ongelmia Pauselle, ja menettäisin elämästäni taas seuraavat kuukaudet itseäni vihaten tai sitä ajatusta pakonomaisesti vältellen. Uskon että saan tämän kerrottua myös lääkärille ja hän toivottavasti ymmärtää. Toisaalta myös on hyvä kuulla hänen näkemyksensä tilanteestani.

Tapasimme kolmestaan perheenä julkisella paikalla. Oli sovittu että vietämme aikaa vain lapsi huomioiden ja muista asioista ei puhuta. Tuntui hyvältä ja tärkeältä. Jälkeenpäin vaihdoimme myös viestejä ja tämä oli molempien kokemus. Sekin tuntui hyvältä. Tunnen että minä ja puolisoni olemme monin tavoin juuri toisillemme ”tarkoitettuja”, ja toisaalta meidän ei pitäisi olla yhdessä. Tämä on myös riippuvaisten ihmisten ajattelua, jossa täyttymys tarvitaan ja koetaan esimerkiksi ihmissuhteiden kautta.

Lapsen etu ja paras on tärkeintä ja jos sitä aidosti pohtii, toimintahäiriöinen koti ei ole lapselle paras ympäristö elää. Jos emme vanhempina ole yhdessä, sitten se on niin. Pidän sitä jollain tavalla toivoa antavana, että yhteinen koti voisi olla mahdollista. Sen ajatuksen olemme kumpikin hyväksyneet että nyt meillä menisi loistavasti muutaman päivän, ehkä viikon tai jopa kuukauden. Paljon on siitäkin kiinni, miten minun toipumiseni lähtee etenemään. Mutta etenemme kohti kahta kotia. Tärkeintä on keskittyä arjen ratkaisuissa tämän hetken kannalta toimivimpiin asioihin ja hyvinvoinnissa puolestaan pitkän ajan kannalta parhaaseen.

Päihdelinkkiin kirjoittelu toimii ehkä jonkinlaisen peilin hakemisena. Toki se peilin hakeminen täytyy minun ongelmiini tapahtua ammattiavun kanssa ja uskon että tähän tilanne kyllä selkeytyy. Muutenkin tunne, että asiat järjestyvät. Juuri nyt väsyttää ja olen väsymyksen myötä menettänyt vähän tunnetta että kirjoittelusta olisi minulle juuri tässä kohtaa hyötyä, joten jätän sen tässä hetkessä tähän.

3 tykkäystä
38

Kirjoitat tosi hyvin hyvin ja olet selkeästi oivaltanut jo tosi tärkeitä pointteja! Sain itsekin tekstistäsi ajateltavaa. Kiitos omasta puolestani ja tsemppiä myös!

39

Noin yleisesti viime päivät ovat olleet vaihtelevia. Tuntuu että olen saanut ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin muodostettua taas yhteyttä omaan kehooni ja mieleeni. Viime vuodet, tai oikeastaan koko elämäni, olen ennen tätä viimeistä paria viikkoa ollut sumuisessa olotilassa.

Tosi pitkä tie on kuitenkin itsellä edessä. Vähän epätoivoisesti haluaisin ymmärtää itseäni, enkä ole varma miten suuri osa viime aikaisista ”ahaa-elämyksistä” on oikeastaan sen kaipausta, että jokin ulkopuoleltani tuleva asia pelastaisi minut. Tämä on toki kai aika selvästi itsensä kanssa hukassa olevan ihmisen luonnollista epäilyä, mikä on siis inhimillistä ja ei minun tarvitsisi itseäni niin paljoa epäillä itseäni. Tuntuisi tosi tärkeältä pysyä totuudessa, ettei hukkaisi tätä mahdollisuutta ymmärtää itseäni viimeinkin ja saisin sen tunteen, että minä voisin kelvata myös tälläisenä.

Olen lukenut paljon traumoista ja niiden vaikutuksista elämään. 2-vaiheen PTSD, kehityksellinen trauma. Dissosiatiivinen persoonallisuus. Ymmärrän nyt miten tämä kaikki on todennäköisesti vaikuttanut elämääni.

Ymmärrän myös teorian tasolla miten tämä työ itseni kanssa täytyy jatkua. Kaikessa pitäisi pyrkiä turvallisuuden tunteeseen, vakautumiseen. Rakentaa yhteyttä omaan kehoon ja tunteisiin, opetella vahvistamaan omaa turvallisuuden kokemusta. Teen jonkin verran harjoituksia erilaisista lähteistä, ja niiden ajatuksen ymmärrän ja tuntuvat lohduttavilta. Välillä minulla on ollut pienen pieniä hetkiä, joissa olen kokenut hyvää oloa kehossani, ja mietin tältäkö ilo tuntuu? Tätäkö elämä voisi olla? Luen siitä, miten voimauttavia kokemuksia ilo ja rakkaus voisivat olla, kun ne elämänvirtana kulkevat kehon lävitse. Haluaisin niin kovasti tuntea näitä tuntemuksia, ja en ole varma onko tämä minulla enemmän järkeilyni pakotusta, että niihin pitäisi pyrkiä ja elämän kuuluisi pyöriä näiden tunnekokemusten tavoittelun ympärillä.

Terapeuttini totesi, että sinä et tunnista omia traumatriggereitäsi. Tämä on erittäin totta. Minulla lähtee välittömästi ajatus laukalle, kun jokin töissä traumakokemuksesta muistuttanut tilanne tulee mieleeni. Koen sen julkisen häpäisyn niin pohjattoman tuskallisena, etten osaa mitään muuta kuin vajota kylmyyteen ja itseinhoon, itsesyytöksiin ja defenssimekanismeihin. Häpeäkehä lähtee pyörimään aivan holtittomasti ja sen jälkeen kaikki ajatteluni on tukahdetutun vihan ohjaamaa, katkeraa ja kostontahtoista. Tämä on aivan täydellisen uuvuttavaa, enkä halua enää kuluttaa itseäni loppuun kiusaamalla itseäni tällä tavalla.

Nämä kaksi viimeistä kappaletta kuvaavat kyllä aika hyvin miten ristiriitaisessa tilanteessa olen. Ratkaisuna elämässä ei voi olla enää se, että jatkan kuten ennenkin. Minun täytyy hakea ja myös vaatia itselleni apua. Muuten tämä avautunut ikkuna sulkeutuu, ja kaikki jatkuu kuten ennenkin. Sitä en halua, vaan olla hyvä vanhempi lapselleni, hyvä ihminen itselleni.

1 tykkäys
40

Epävarmuus ja tuskaisuus ollut aika hankalan voimakkaita. Iso ongelma on siinä, että olen tässä aika yksin, malttamaton ja minulta puuttuu ytimellisesti aika olennaisesti aidon hyvinvoinnin pohja itsessäni. Samaan aikaan on kuitenkin myös toiveikas olo ja usko siihen, että minulla voi vielä olla kyky rakastaa ja terveellä tavalla puolustaa itseäni. Sitä kohti meneminen on kaikista tärkeintä, enkä saa hukata itseäni irti todellisuudesta. Nyt vielä siinä pysyminen vaatii aika paljon työtä ja se tapahtuu herkästi tavalla missä voisin olla paljon myötätuntoisempi itselleni.

On vaikea ymmärtää haitallisia egon suojamekanismeja, kun niiden varassa häpeä on ”onnistunut” piiloutumaan vuosikymmenten ajan. Tuntuu harmittavalta, miten paljon elämää on jäänyt pelon ja itseinhon vuoksi kokematta. Tässä menee todennäköisesti kauan aikaa, että opin ymmärtämään kuka minä oikeasti olen. Suorittajaroolini ovat kokeneet tyydytystä mutta täyttymys on puuttunut aina. Tuntuu kuin olisin oviaukon luona, katsomassa avaimenreiästä läpi, mitä elämä voisi olla. Vapautuminen häpeästä syyllisyyteen on tie, jota vielä kuljen. Sen lopuksi minun ei tarvitse enää pelätä paljastumista, silloin minä voin kelvata sellaisena kuin olen.

2 tykkäystä