Eräs nimeltä mainitsematon veteraani palasi jatkosodasta traumaattisena ja alkoholisoituneena. Pian hän tapasi orvoksi jääneen tytön ja he perustivat yhdessä perheen. Ja heille syntyi mies, joka on isäni. Ei ole sattumaa, että hänestä tuli alkoholisti.
Minä olen kolmekymppinen mies, isäni poika. Korkin mentyä kohta neljä vuotta sitten kiinni, ne todelliset vaikeudet vasta alkoivat. Kun ei ollut enää mahdollista ottaa alkoholia - aluksi en uskaltanut, lopuksi en halunut - kaikenlaiset elämään liittyvät olotilat nousivat niin sanotusti raakana pintaan. Siinä oli aikalailla tällä yliherkällä luonteella kestettävää, kun ei voinut enää kemiallisesti sammuttaa hermostoaan ja mieltään. Yliherkkyys saattaa olla perinnöllistä, alkoholismi ei. Mutta ei ole sattumaa, että olen alkoholisti vähintään kolmannessa sukupolvessa.
Ennen raitistumistani koin elämän mielettömäksi eli podin mainitsemaasi “eksistentiaalista ahdistusta”. Se on hyvä termi. Kaiken tarkoituksettomuus sai lopulta pelottavan kosmiset mittakaavat ja ahdistuin entisestään. Missään ei ollut järkeä, eikä mikään tuntunut miltään. Loppu tuntui olevan koko ajan iholla. Yritin ratkaista olemassaolon ongelmaa älyllisesti mm. lukemalla filosofiaa ja kaikenlaisista -ismeistä, satanismi mukaan lukien. Myöhemmin yritin ratkaista sitä juomalla alkoholia tullen siitä riippuvaiseksi, harrastamalla pakonomaisesti seksiä, välillä haaveilen pelastavasta romanttisesta suhteesta - romantikko kun olen -, käyttämällä huumausaineita, yrittäen muuttaa ihmisiä omien mielikuvieni mukaisiksi, uppoutumalla työhön, pelaamalla pelejä netissä ja ihmisten kanssa ja niin edelleen, ja niin edelleen.
Missään ei ollut järkeä ja meni pitkään ennen kuin tajusin olleeni koko ajan lähellä vastausta. Ja siinähän se sitten oli kaikessa yksinkertaisuudessaan: En ymmärtänyt, että elämää ei eletä järkeilemällä, vaan tuntemalla, eikä liioin juomisen ja käyttämisen ongelmaa ratkaista älyllä.
Toisaalta… mikään ei tuntunut miltään!
Minusta oli tullut alkoholisti ja sen takapiruna oli addiktiosairaus. Taipumus kaikkeen pakonomaiseen aktiviteettiin oli muodostunut psyykeen ja kaikkein syvimmän minuuden suojelemista varten. Addiktion defensiivinen, suojeleva voima oli vain niin kova, että kaikessa yrityksessään pelastaa psyyke totaaliselta luhistumiselta, se samalla myös kätki sen syvimmän minuuden niin hyvään piiloon, että tukehtuminen kuoliaaksi hukkumalla alkoholiin oli lähellä. Mutta niin hullulta kuin se saattaa kuulostaa, muun muassa alkoholin väärin- ja liikakäyttö pelastivat minun elämäni. En kuitenkaan suosittele kenellekään pulloon tarttumista pelastuksen toivossa. Se on nimittäin aikamoista venäläistä rulettia.
Tosin: Alkoholi on vain ainetta ilman sen kummempia adjektiiveja. Ei sillä ole sielua. Sen vaikutus on yksinkertainen, mutta ongelmajuomisen selitykset ovat yleensä hyvin monimutkaisia. Alkoholia nauttimalla pystyy etääntymään tuskasta tai tyhjyydestä. Sen avulla vapautuu jännitystiloista ja estoista. Sen avulla pystyy tuntemaan. Tai olla tuntematta. Sen avulla voi säädellä tunnetiloja, koska se on huume. Varsin mahtavaa ainetta inhimillisyyden kieltämiseen!
Addiktiosairauden aiheutti haavat lapsuudessa. Ne samat haavat, jotka jäi paikkaamatta siltä hullulta, joka tapasi orvoksi jääneen tytön, jonka kanssa perusti perheen. Pikkuhiljaa, vähitellen nuo haavat siirtyivät väkivaltaisesti isälleni. Sitten isäni tapasi oireilevan naisen, josta tuli äitini.
Muistan vanhemmistani heidän jatkuvan murheen ja huolen. Minulla oli jo lapsena ikävä täältä pois ja heittelin tieltä kiviä pellolle, jotta edes ne näkisivät uusia paikkoja. Häpesin vanhempiani ja sitten itseäni. Halusin olla joku muu. Kun vanhempani osoittivat tai yrittivät osoittaa toisilleen hellyyttä, se oli aina jotenkin vaivaantunutta ja epäaitoa. Todellista välittämistä ja rakkautta en koskaan nähnyt tai kokenut.
Halu nautiskella alkoholia liiallisesti on rakkauden puutostauti. Se on niitä varten, jotka koko elämänsä kaipaavat ja ikävöivät. Se on niitä varten, jotka ovat vaatineet rakkautta ja aitoutta muilta, mutta itse pelokkaasti piileskelleet roolien, naamioiden ja teeskentelyn takana. Se on ainetta häpeän kestämiseen. Se on ainetta sen pelon sietämiseen, että jos avaamme sydämemme ja paljastamme olevamme heikkoja, tarvitsevia ja puuttellisia niin meistä ei tykätä ja meidät hylätään.
) ja edelleen ei sitä soulmatea ole, kenen kanssa jakaa elämän ilot ja surut ja muut arkiset asiat. Ja miksi? Olen nätti ja normaalipainoinen, hymy herkässä ja rakkautta rinnassa 