Uskon, että se soulmaten löytäminen on tuurista kiinni. Varmaan siihen vaikuttaa myös se, minkäläinen ihminen on. Jos on sinut itsensä kanssa ja ei etsi mitään, löytää ehkä todennäköisemmin sen oman soulmaten kun keskittyy mielistelyn sijaan olemaan oma itsensä. Mä oon oman puoliskoni löytänyt, mutta ei se mitenkään ole alkolta pelastanut. En sammuta alkoholilla rakkaudenkaipuuta, vaan pakenen omaa kyvyttömyyttäni normaaliin elämään.
Kyvyttömyyttä normaaliin elämään… vai kyvyttömyyttä normaaliin elämään juomatta? Mulla on usein mielessä kun suunnittelen alkotaukoa että miten menee lauantai-ilta, vieraat, yms. ilman viiniä? Jotenkin on takaraivossa sellainen tyhmä oletus että ilo ilman viinaa on todellakin teeskentelyä. Ja SIITÄ ajatuksesta haluan päästä eroon!
Ja tiedän kyllä että siihen auttaa pitempi tauko, sen toteutus vaan on ontunut… Nyt haluan toteuttaa aluksi tipattoman tammikuun ja seuraavaksi rilluttelen ystäväni kanssa, yhden illan. Ja sitä rataa. Tavoitteena on että kotia en juomia enää tuo.
Mullahan ei siis ole "överi"ongelmaa vaan jatkuva tissuttelu, enemmän ja vähemmän. Ihan kotona. Ja viihteellä tietysti pitää saada humala päälle, övereitä ei kyllä tapahdu sillonkaan. Ja viihteellä käyn hyvin harvoin.
Mikä sinusta, viinityttö, tuntuu olevan syy ettet kykene ns. normaaliin elämään?
Alatko mun kanssa tipattomalle tammikuulle? Itse ajattelin aloittaa joulun jälkeen…Nyt on pitkästä aikaa hyvin asiat joten en halua sotkea joulua vielä tipattomuuteen, tapana kun on ollut saunaoluet ja glögit ottaa…ja ihanan jouluruuan kanssa lasi tai kaksi viiniä, pukkia ootellessa 
Uusvuosi on mulle ihan sama, en lähe viihteelle, jotain pientä aiheeseen liittyvää puuhastellaan…
En osaa sanoa yleisesti ‘meistä päihteisiin taipuvista’, mutta minulla on. Ja saattaa olla myös muillakin. En voi kertoa kuin oman totuuteeni, johon muuten jo viittasin aikaisemmissa viesteissäni. Mielestäni päihdeongelmiin ei voi “syventyä” kuin syvällisen tien kautta, koska ne ovat vain oire eletyn elämän häiriöistä. Itse toiminnan harjoittaminenhan on maailman helpointa: Pullo ja tai lasi huulille, pieni ranneliike ja nielemisrefleksi hoitaa loput! Sitten jäädään odottelemaan vaikutusta.
Mutta jos ihan lyhyesti…
Olen historiani lopputuote ja elämääni on sisältynyt itseni lisäksi - jonka joskus valitettavasti unohdin - myös muita ihmisiä. Synnyin varsin nuorelle äidille ja isälle emotionaalisesti epärehelliseen perheeseen, jossa he - siis vanhempani - toistivat tahtomattaan ja tietämättään omilta vanhemmiltaan perinnöksi saaneita traumojaan. He olivat satutettuja läheisriippuvaisia, jotka uhrasivat minuutensa ja elämänsä hyväksynnän hakemisen ja rakkaudettomuuden alttarilla. En valitettavasti osaa ilmaista asiaa vähemmän dramaattisesti. Enkä ole ollenkaan varma kuinka kaukaa tuo traumapallo oli sinne pyörinyt. Ehkä sota-ajoilta, ehkä kauempaa, mutta oman mielenterveyteni palauttamisen kannalta on ollut tarpeen mennä vain kolmanteen sukupolveen saakka.
Sittemmin vanhempani ovat ottaneet vastuun paranemisestaan, kuten minäkin.
Lapsuusajan tunnemaisema oli synkkä ja vääristynyt. Sana ‘lohduton’ kuvailee sitä ehkä parhaiten. Mielestäni minulla oli usein paha ja surullinen olla. Olin yksinäinen ja koin erillisyyttä, outoa epävarmuutta ja hätää. Minulla oli myös sairauden pelkoja jo melko nuorena. Ne olivat seksuaalisväritteisiä. Häpesin itseäni ja tuskani näyttämistä. En ehkä halunut olla vanhemmilleni vaivaksi, vaikka sydämeni oli särkynyt. Fantasioin asioista ja leikin paljon yksin.
Kun vähän vanhenin, olin arka ja ahdistunut. Minulla oli myös huono itsetunto ja olin turvaton. Häpeäkin oli tarttunut kuin takiainen. En uskaltanut näyttää syvimpiä tunteitani, vaan kätkin ne, enkä tunnistanut oikein tarpeitani. En osannut elää. Vanhempien kyvyttömyys ja tunne-elämän viallisuus olivat aiheuttaneet tartunnan. Olin estoinen, kuten äitini ja tuleva alkoholisti, kuten isäni. Pohjimmiltani olin jäänyt kaipaamaan rakkautta ja lohdutusta, mutta en sitä ymmärtänyt. Se olisi kai ollut liian tuskallista.
Tämän tuskan torjumiseen mieleni kehitti itselleen taipumuksen pakkomielteiseen toimintaan. Se oli defenssi, että selviäisin hengissä tai en tulisi hulluksi. Sen hintana oli päihteitä, riippuvuus kaikesta mielihyvästä, häilyvä identiteetti, petettyjä lupauksia, lisää rikottuja sydämiä, vastuutonta ja päämäärätöntä elämää.
Haaveilin usein “puuttuvasta puoliskostani”, koska en riittänyt itselleni. Kun jätin päihdeaineet on ollut tuskallista rimpuilla irti myös ihmisistä tai oikeastaan siitä ajatuksesta, että en pysty olemaan onnellinen, jos minulla ei ole toista ihmistä elämässäni. On ihan ok haaveilla romanttisesta suhteesta, läheisyydestä ja seksistä, jos se tapahtuu terveeltä pohjalta. Unelmat, haaveet ja toiveet ovat elämän suola.
siis sydänverellä kirjoitin viesin, ja mihin se hävisi?