Viikon vähintään ihan hyvien öiden saldo 5/7, tarpeeks reilua. [Anglismien äänekäs ja hurmoksellinen vastustaminen on yks niistä asioista, jotka saa mut hiljaseen vastarintaan.]
Seuraavaa en kellekään varsinaisesti suosittele, mutta en myöskään halua asiaa kieltää. Monta ekaa vuotta olin “laaki ja vainaa”-raitistuja, enkä juhannuksen 2017 jälkeen olekaan dokannu. Mutta olen muutaman kerran juonu jokusen annoksen. Joko koska en oo jaksanu alkaa kieltäytyä tarjoiluista tai sitten ihan omasta vapaasta harkinnastani.
Mitään pahaa ei oo tapahtunu, viinapiru ei oo saanu mua valtaansa, pinta ei oo kalteva. OIkeestaan ihan päinvastoin, kevyetkään promillet ei oo enää tuntunu mitenkään kivalta, palkitsevalta tai tavoteltavalta.
Eikä mun tartte teoriassakaan kaivata mitään tai jossitella.
Onneks sentään tekoäly osaa nykyään hoitaa muutamat vaiheet mun puolesta. Kyllä, sähköä palaa, luonnonvaroja kuluu ja jääkarhut tekee kuolemaa, mutta selkeesti mun viitseliäisyyden rajat tulee akuutisti vastaan aiemmin kuin maapallon kantokyky.
Mutta vaikee mun on kyllä asioita arvottaa tai laittaa tärkeysjärjestykseen. Oletan, että oon keskimäärin saanu asiat joko liian helpolla, tai sitten en oikein ollenkaan. Jälkeenpäin on myös helppo nähdä, miks oon tietyissä vaiheissa toiminu tietyillä tavoilla.
Ok, ei siinä, mä myyn aikaani ja vaivaani ja saan siitä jonkinlaisen korvauksen. Olen “urani huipulla”, mun ei tartte tavotella ylennyksiä, eikä vaihtamalla paranis.
Mutta äijjä, paranisko se. Vaihtaria ei ole kiikarissa, enkä niin harhainen ole, että kuvittelisin oman viehätysvoimani mahdollistavan kauheesti valinnanvaraa.
Eihän tietenkään aina voi olla kivaa. Mutta en muistaakseni yli kymmeneen vuoteen oo ollu näin kauaa (viikkoja) näin tosissani (“voin kyllä maksaa sen muutaman kympin pari kertaa vuodessa, että mun autoon vaihtuu renkaat”).
Nyt tuli vaan mieleen, kun yhden koulun päätteeksi meidän piti antaa joku hyvä ohje toinen toisillemme ja yksi usein vaihtelua kaipaava “oliskoruohovihreämpää jne.” tyyppi sai kommentin, joka sulle sovellettuna kuuluis “Rakasta äijjääs!”. No, en mä sulle ohjeita sittenkään anna, kunhan vaan pälkähti päähäni vuosien takaa. Tai ehkä sua vaivaa kevät?!
@Maia en usko, että tota parempaa ohjetta oikein on, jos niinku aikuisten oikeesti aatellaan
Se on sitten toinen juttu, kuinka aikuisten oikeesti järkevä mä olen. Saati sitten mitä äijä ite meinaa, sitten kun mä olen sille asiani esittäny. Heti pääsiäisenä.
Sehän on sitten jo taas arkiviikko melkein puoliks täynnä/tyhjänä, ja koko viikon päivistä keskimäärin kaks paskinta takana.
[Oletusarvosesti perjantai on tietty paras, lauantai kakkonen, torstai ja sunnuntaiaamu jakaa kolmossijan, keskiviikko on vitonen, tiistai kutonen ja maanantai sekä sunnuntai-ilta pitää perää.]
Jännä on kyllä ihmisen mieli, en olis alkuvuodesta ennustanu tälläseen ajatukselliseen ahdinkoon päätyväni. Oikein mitään ei siis ole oikeesti tapahtunu, muualla kuin mun päässä.
Ja ne jutut jotka mua nyt skitsottaa, ei ole mitenkään uusia, asiat on ollu näin iät ja ajat. Nyt en vaan yhtäkkiä yhtään sietäiskään asiain tilaa.
Mutta, kuten mun mantrani kuuluu, asiat tapahtuu jos/sillon kun niitten pitää tapahtua.
@Maia Voi hyvin olla, että tää ei vois tapahtua mihinkään muuhun vuodenaikaan.
Asiat sinänsä on ihan olemassa olevia ongelmia (tai haasteita tai jännitteitä tai häikkää tai kitkaa), mutta vaan ensimmäisen maailman ongelmia, joita mä en pimeämpään aikaan vuodesta huomais ehkä ollenkaan
Olin kuitenkin vknloppuna niin hermostuksissani, että alustavasti avauduin äijjälle. Se oli ihan ymmärtäväinen, tosin ei se tainnu ihan ymmärtää.
Mutta mitään dramaattista tuskin lähiaikoina (jos koskaan) on tapahtumassa.
Ja pääsiäinen ja huhtikuu, joten vieläkö jaksan uskoa, että tästä tulis jotenkin merkittävä tai edes mieleenpainuva kevät. Elämä järjestykseen ja kaikki kuntoon ja…
Noh, olen tehny pari juttua, jotka olis ollu hyvä tehdä esmes joskus kymmenisen vuotta sitten. Samaten olen äijän kanssa ottanu vähäsesti puheeks asioita, jotka on odottanu vähintään yhtä kauan. Kalorivajeissakin olen jo toista kuukautta.
Mutta tapahtuuko mitään tai muuttuuko mikään, jaa-a.
Hmmm … ei ehkä onnistu! En halua masentaa, ei, ei, mutta ei kaikkea koskaan saa järjestykseen. Itse olen aina ollut se, joka haluaa, että kaikki on kontrollissa, ja mies se joka muistuttaa, että elämää ei voi kontrolloida. Suunnitella aina voi ja kai pitääkin. Mies on kai viimeinkin onnistunut takomaan päähäni, että hyvinkin yli puolet (ja enemmänkin) on elämästä elettynä, nyt olis syytä ajatella (siis miehen sanoja minulle, ei ohjeita sinulle), mitä vielä haluaa. Ja olen ajatellut, pää savuten. Minä olin menettämässä kaiken, minkä halusin pitää - etenkin puoli vuotta sitten tuli ajateltua aika paljon.
Ja taas: nämä on mun ajatuksia, mitkä tuli mieleen, ei mitään neuvomista tai ohjeiden antoa! (Miten epävarma musta onkaan tullut )
Tällä viikolla onkin sitten käytännössä kaks inhokkiehtootani, eli sunnuntaita, oi voi.
En mä haluais elää odottaen jatkuvasti seuraavaa lomaa, viikonloppua tai edes duunipäivän päättymistä, mutta en mä toisaalta ole Eurojackpottiakaan pelannu aikoihin. Se kun olis realistisin ulospääsytie.
Intohimo saattaa olla ongelmien ydin. Tai siis sen puute. Kelpuuttaisin erikseenkin, intona ja himona. Ja jos mulla on noita kaikkia kovasti vähän, on äijjä vielä lähempänä absoluuttista nollapistettä.
Ei mulla, @Tyrakki , mitään toivelistaa ole oikeastaan ollut, ennemmin on tosiaan ollut kyse tärkeysjärjestyksestä, jota on vähän täytynyt päivitellä. Olen siis tähän asti saanut pitää itselleni tärkeät asiat, siis asiat, jotka oon jo saavuttanu ja joista en haluaisi luopua.
MUTTA, kun tämän näin hyvin sanoiksi puit, niin huomasin itsellä olevan saman ongelman:
Joskus mietin, että miksi odotan viikonloppua, vaikka tiedossa ei mitään erityistä olisikaan. Miksi ei vain tänään vois tehdä jotain, ja antaa viikonlopun sitten tulla.
JA, oon myös huomannu, että en tunne mitään erityistä intohimoa mihinkään, ei mulla ole mitään erityistä, mitä vielä haluaisin tehdä tai oppia, ei mitään paikkaa mihin ehdottomasti haluaisin matkustaa. Olen joskus kateellinen esim. urheilufaneille, joille penkkiurheilu tms. on kaikki kaikessa. Tai niille jotka saavat uskonnosta jotain. Mä en pysty. Mutta aika tyytyväinen näinkin ja olen ainakin oppinut laistamaan “velvollisuuksista”, enää en pelkästä velvollisuudesta osallistu mihinkään.
Joo siis @Maia just toi, että tavallaanhan ilman sen suurempia intohimoja on hirveen rentoo, helppoo ja vapaata, ja sit taas toisaalta jotenkin turhauttavaa ja tyhjää.
Mutta kun ei itteään oikein voi pakottaakkaan. Tai voi, muttei hampaat irvessä intoilu olis sen parempaa.
Siinäpä se. Ei se oikein innostavalta kuulosta. Onhan mulla jotain juttuja, joista tykkään, mutta mun mielestä mahdollisuus turhan harvoin. Enkä haluaisi sanoa, että jos sitten eläkkeellä. Ja lisäksi silloin on ehkä vähemmän rahaa.
En kysy, että saako kysyä - kai kysyä saa? Vastaat tai sitten et! Teetkö töitä numeroiden parissa, vai onko kiiinnostus numeroihin muuten vain olemassa ?
)
?