Asunnottomien kanssa olen keskustellut silloin tällöin. Kahdenkeskisissä keskusteluissa yleensä ei ole sen kummempia loukkaantumisia tai ärtymystä esiintynyt, useimmat ovat jutelleet syistä ja asioiden kehittymisestä asunnottomuuden/rahattomuuden tilanteeseen hyvinkin rauhallisesti. Kun elämä tekee kuperkeikkoja, kaikki vaivalla hankittu ja ehdottoman tärkeänä pidetty haihtuu ympäriltä, on ensimmäinen reaktio hätääntyminen, hermostuminen, masennus, kiukku, häpeä… ihan kuin elämäkin olisi loppunut.
Ihminen on sopeutuvainen. Useilla asunnottomilla, omaisuudettomilla, syrjäytyneellä toivottomuus muuttuu hiljaiseksi välinpitämättömyydeksi. Eletään päivä kerrallaan. Ajatellaan että ehkä huomenna sitten on jotain muuta, mutta nyt mennään näillä, keskitytään selviytymään juuri tämän päivän tarpeista.
Asunnottomana ei ole helppoa rakentaa muunlaista elämää kuin juuri se “päivä kerrallaan”. Jos joku tarjoaa ryypyn, niin hyvä niin. Tämän hetken mielihyvä, nousuhumala, turrutus, elämän totuuksien hetkeksi syrjään työntäminen on lepoa ja rentoutumista. Huominen on jossain siellä kaukana, ylihuominen ja ensi vuosi niin ulottumattomissa ettei niiden takia viitsi kieltäytyä saatavilla olevista tämän päivän nautinnosta.
Tämän päivän suurimpia asioita voivat olla ruuan hankinta, minne ehkä pääsisi peseytymään, missä voisi vähän vaatekertaa puhdistaa, saiskohan jostain sukat, kalsarit? Missä pääsee nukkumaan.
Monimutkaisemmat asiat ovat todella monimutkaisia.
Asunto ensin -ajattelu ihmisten auttamisessa on saanut ymmärrettävää irvistelyä ja paheksumista osakseen. Ansaitsematonta hyötymistä, juhlan jatkumista kunnon ihmisten kustannuksella, holtittomuuden hyväksymistä, juomisen edesauttamista… niinpä niin.
Kuitenkin, juuri noista elämän perusasioista minäkin lähtisin tilannetta korjaamaan. Ensin ruokaa, pesumahdollisuus ja paikka nukkumiseen, sellainen jossa voi vaikka vaattensa pestä ja kuivata. Seuraavana voi sitten jo ajatella huomista, ensi viikkoa, pidemmällekin. Voi vaikka kokeilla kestäisikö kantti olla ihan selvänä ne muutamat ensimmäiset hankalat vuorokaudet. Ja jos todella aikaa ja voimia on, niin sitten voi alkaa kaivelemaan muistista oliko lapsena vähemmän ja halvempia leikkikaluja kuin naapurin kakaroilla, oliko vanhemmilla jotain moitittavia vikoja päässä, semmoisia joista voisi heitä syyttää ja selittää oman käyttäytymisen virheet… Voi alkaa henkistymään, miettimään tohtorinväitöskirjan aiheita, uusia passinsa ja sopia kukkasten kastelusta sillä aikaa kun itse käy vilkaisemassa eteläamerikan tulivuoria.