Olen koittanut raitistua vuosien ajan. Olen käynyt AA:ssa ja A-klinikalla. Olen syönyt antabuksia. Olen kirjoitellut tälle palstalle ja lukenut paljon alkoholismia käsittelevää kirjallisuutta.
Olen menettänyt työpaikan, ajokortin ja lapseni kunnioituksen. Koko perheeni on kärsinyt minun takiani.
Eilen join taas. Millään ei yhtäkkiä ollutkaan mitään väliä. Naapurit soittivat poliisin paikalle, kun riehuin kotona. Lapseni joutui todistamaan tämän kaiken. Soitin juuri lääkäriin ja sain ajan maaliskuun puoliväliin. Vatsa on TODELLA kipeä ja ahdistus aivan valtava.
Alkaa tuntua siltä, että pitää vain juoda itsensä hengiltä. Ei tällainen elämä ole elämisen arvoista. Loppuisi tämä läheisten kiduttaminenkin. Melkein tässä kai olenkin jo haudassa, kun vatsa on turvonnut valtavaksi ja sitä vihloo joka suunnasta. Maksa taitaa olla mennyttä.
Ei tällä kirjoituksellani ole paljoa merkitystä, kunhan koitan tilittää tuntojani. Kateellisena luen tekstejä niiltä, jotka ovat onnistuneet raitistumisessa. Ajattelen, että itsekin olisin voinut lopettaa juomisen vaikka viisi tai kymmenen vuotta sitten. Välillä onkin ollut jopa puoli vuotta raittiutta. Sitten jalat kulkevat Alkoon ja elämä jää taakse.
Vihaan itseäni, vihaan elämääni ja vihaan alkoholia. Hävisin ilmeisesti tämän taistelun.
Kiitos vain lohdutuksesta. Kunpa olisin saanut lääkäriajan nopeammin. Kuukauden odottelu on typerää hommaa. Toisaalta: mitä se lääkäri oikein voi tehdä? Kirjoittaa uuden Antabus-reseptin, kenties? Kyllä se lopettaminen pitää aloittaa ihan omasta itsestä. Mutta mihin on hävinnyt motivaatio lopettaa? Tuntuu, ettei millään ole mitään väliä, että kaikki on jo menetetty.
Voi Apila. Tarinasi kuulostaa niin tutulta, kun luin aiempia viestejäsi niin tunnen että meillä on monellakin tapaa paljon yhteistä. Ollaan varmaan suunnilleen samanikäisiäkin, minulla ei tosin ole perhettä mutta työpaikkani olen minäkin melkein menettänyt. Olen parhaillaan hoitoonohjattuna ja käyn päihdeterapiassa alkoholisimiani hoitamassa. AA-palavereissakin käyn, en tosin nyt kun terapian intensiivijakso on vielä päällä, mutta palaan AA:n piiriin taas heti kun on enemmän aikaa.
Tuskasi juomisen suhteen vaikuttaa ihan samanlaiselta kuin mitä se itsellänikin oli. Vuosia olen minäkin räpiköinyt päihdeongelman kanssa, yrittänyt raitistua ja aina repsahtanut. Nyt olen ollut raittiina päivä kerrallaan muutaman viikon. Yritä Apila lähestyä tilannetta siltä kantilta, että ansaitsen paremman elämän kuin millaista elämäsi nyt on. Jokaisella on oikeus ihmisarvoiseen elämään ja juovana alkoholistina se on kaukana siitä. Toivoa on mutta en oikein jaksa uskoa että selviäisit yksin. Oletko tiedustellut pääsisitkö esim. Myllyhoitoon tai muuhun minnesota-tyyppiseen terapiaan maksusitoumuksella? Tarvitset selkeästi apua nyt tuohon tilanteeseesi. Muistathan, että se että olet sairastunut alkoholismiin ei ole kenenkään vika mutta vastuu toipumisesta on sinulla itselläsi. Kukaan muu ei voi sinua raitistaa kuin sinä itse.
Olisihan se hienoa päästä hoitoon. Ensin pitää odotella tuota lääkäriaikaa. Nyt olen kyllä valmis popsimaan ihan mitä tahansa pillereitäkin, kunhan ei tarvitsisi juoda. Pelkään juomista! Pelkään sitä, minkälainen hirviö minusta tulee humalassa. Mutta ehkä silti enemmän inhoan itseäni selvin päin.
Juuri nyt hävettää kaikkein eniten se, että naapurit kuulivat kaiken. Soittivat poliisinkin paikalle. Mitä voin tehdä? En kai muuta, kuin koittaa sinnitellä selvin päin minuutti tai sekunti kerrallaan. Se vain tuntuu mahdottomalta.
Nykyisin krapula ei ole fyysisesti kauhea olotila, mutta psyyke joutuu lujille. Saan paniikkihäiriökohtauksia ja raajat puutuvat makuuasennossa.
Jospa saisin sydänkohtauksen, niin ei tarvitsisi itse itseään edes tappaa. Alkoholin kanssa läträämällä se kuolemakin tulee hitaasti ja viipyen. Eikä alkoholiin kuoleminen ole kovin hehkeää. Sillä tiellä nytkin kuitenkin kuljen.
Juuri nyt olisi mielestäni tärkeintä, että olet juomatta. Vaikka mikä olisi. Ihan samanlaisia fiiliksiä ja tuntemuksia on ollut minullakin, ja varmaan aika monella muullakin alkoholistilla. Ne helpottavat kyllä kun olet juomatta.
Olen AA:ssa ja terapiassa kuullut niin monta tarinaa siitä, miten varsinkin loppuaikoina tahti alkoholisimin pahenemisessa on vain kiihtynyt. Itselläkin viime vuosi eli 2013 oli kiihtyvää vauhtia kohti tuhoa. Löysin itseni mitä uskomattomimmista paikoista ja tilanteista. En hallinnut omaa käytöstäni ollenkaan, olin täysin holtiton kun otin viinaa. Samanlaisia kokemuksia on ollut muillakin, syöksykierre vaan syvenee loppua kohti. Mutta mieti Apila, tästä sairaudesta on mahdollista toipua, ihan oikeasti! Se antaa ainakin minulle toivoa pysytellä kiinni raittiudessa.
Koita muistaa että toivoa on. Vaikka se ei siltä tunnukkaan. Itse join juuri lähes viikon ja nyt 3 päivä ilman viinaa. Kait oli piste iin päälle kun toiselta puolelta naamaa meni yhtäkkiä tunto ja en voinut puhua, todennäköisesti joku kramppi.Ahistus on ollut valtava ja sekavat ajatukset päässä ovat takoneet että kaikilla olisi parempi ilman minua. Olen suunnilleen itkenyt 3 päivää. Mutta uskon että tästäki selviää. Niin selviät sinäkin. Uskon siihen.
Jollain tavalla tämä kaikki karmeus on nyt erilaista kuin aiemmin. Takaraivosta on hävinnyt kokonaan se ajatus, että jonain päivänä voisin raitistua ja ottaa elämäni hallintaani. Toisaalta, samalla on karsiutunut pois kaikki turha ylpeys. Enää ei ole kynnys korkealla esim. lääkäriin menemisen kanssa.
AA:han menisin, jos eäs ryhmä olisi vielä olemassa. Se kuitenkin lakkautettiin (en tiedä miksi) enkä seuraavassa ryhmässä kokenut saavani minkäänlaista tukea. Lähinnä koin joutuvani toisten arvosteltavaksi ja itkin vain yksin nurkassa. Ehkä A-klinikka olisi nyt parempi vaihtoehto. Johonkin varmaan kannattaisi mennä jo ennen tuota lääkärin aikaa.
Mieltä painaa sekin, että taidan olla masentunut. Siitä seuraa se ikuinen kysely: kumpi oli ensin, juominen vai masentuminen. Joka tapauksessa juominen pahentaa masennusta, se ainakin on selvää.
Sen mukaan on mahdollista, että sairastan vakavaa masennusta. Oli jotenkin ihanaa lukea testin vaihtoehtoja: “tunnen epäonnistuneeni täydellisesti ihmisenä”, “olen kerta kaikkiaan arvoton ja huono” ja “minusta tuntuu, että olisi parempi jos olisin kuollut”. Jotenkin helpotti, kun tuntui siltä, että näinkin saa tuntea. Minä saan olla masentunut ja vihata itseäni.
Olisi kyllä helpotus, jos pääsisi lääkäriin puhumaan tästä kaikesta. Jostain syystä haluaisin saada jonkun diagnoosin. Ikään kuin lupalapun sille, että saan kokea olevani sairas. En olisi vain pelkkä p*skiainen, vaan sairas ihminen, joka voisi kenties yrittää toipua/raitistua.
ruukaatko juoda pitkiäkin putkia? minä sairastan myös masennusta ja olen syönyt lähemmäs 10vuotta masennuslääkkeitä muttakun ne ei eivät vaikuta mitään kun juo.
Itse suosittelisin sinun tilanteessasi marssimaan viipymättä sinne A-klinikalle ja siellä voisit esittää asiasi niin, että olet valmis lähtemään johonkin pidempiaikaiseen kuntoutukseen… Olisiko tässä mitään ideaa? Tuntuu nimittäin nyt, että sinun tilanteessasi ei välttämättä auta mitkään antabukset, ssri-myrkyt tai bentsot.
Minusta taas antabus ei välttämättä ole huono ratkaisu. riippuu tieten että kuinka usein juot ja minkälaisia putkia. Itse kun olin antabuskuurilla olin 3kk juomatta niin masennuslääkkeet alkoivat toimia aivan erinlailla jo 2-3viikon aikana. Ja lääkärissä kannattaa käydä ehdottomasti.
Samaa mieltä Soi Kanteleen kanssa. Tarvitset nyt jonkinlaisen pysäytyksen tuolle tilanteellesi. Jos elämäntilanteesi sen vaan sallii, niin suljettu laitoskuntoutus olisi varmaan paras vaihtoehto.
Ja muista että eise katkolle meneminen ole häpeä. Se tarkoittaa sitä että tiedostat ongelmasi ja haluat selvitä siitä. Minä tein sen viimekeväänä ja menin katkolle. Siellä saa puhua hoitajien kans ja on henkilöitä jotka auttavat. Siellä aloitin myös antabuskuurin. Mutta kun katkolta pääsee eikä aloita antabuskuuria on se monesti niin että elämä tuntuu taas ihan hyvältä ja miksipä ei sen kunniaksi ottaisi vaikka pikkukännit ja siitä se taas lähtee.
En juo oikeastaan pitkiä putkia. Sen sijaan juomisrytmi on vakiintunut sellaiseiksi, että kaksi kertaa viikossa juon itseni tajuttomaksi. Sitä ennen tietysti tulee mokailtua ja sählättyä kaikkea, mitä ei seuraavana päivänä edes muista.
Haluaisin itse katkolle, mutta miten käy silloin lapselle? Puuttuvatko viranomaiset asiaan, vai voisinko vain itse järjestää niin, että lapsi pääsisi hoidon ajaksi mummolaan? Toinen ongelma on opinnot: en haluaisi enää pitkittää niitä. Toukokuussa tosin olisi jo mahdollista olla hoidossa vaikka pari viikkoakin - jos saisin siihen maksusitoumuksen. Sossuun on jo aika lastenvalvojalle. Se ahdistaa, mutta ehkä on sielläkin paras vain rehellisesti sanoa, että olen taas alkanut juomaan. Viimeksi kun vakuuttelin lopettaneeni kokonaan. Samana iltana taisin jo juoda kännit sen kunniaksi, että onnistuin “huijaamaan” sossun tätejä.
Vanhemmilleni olen jo tunnustanut tilanteeni. Lapsi sen on joutunut kohtaamaan väkisin. Yhdelle kaverille olen uskaltanut itkeä alkoholismiani. Yliopistolla koitan pitää kulisseja pystyssä.
Päässä pyörii typeriä ajatuksia. Mielen valtaa aina krapulassa lohduttava ajatus: jos voisin taas olla lapsi. Jos voisin nauttia maailmasta selvin päin. Olen vasta hiukan yli 30 v. ja jo nyt lapsuuden kesät herättävät sellaista nostalgiaa, että tulee melkein tippa linssiin. Oli hienoa olla lapsi, josta pidettiin huolta. Lapsen tasolla liikun nytkin, mutta missä minusta pidettäisiin huolta? Ehkä juuri siellä katkolla?
Voiko A-klinikalta saada jonkun lähetteen tms. hoitoon? En ole aiemmin vakavasti pohtinut laitoshoitoa.
Millä nettisivulla voisin tutustua eri laitoksiin ja menetelmiin? Jospa sitä pystyisi vielä kerran koittaa raitistua…?
Luin jo aiemmin tänään tätä viestiketjuasi ja kyllä tuli melkoisen huolestunut olo puolestasi… Onneksi viimeisin viestisi päättyi kuitenkin jo varovaisen toiveikkaaseen lauseeseen. Valitettavasti en osaa neuvoa sinulle kaipaamasi kaltaisia nettisivuja (joista löytyisi tietoa eri hoitomenetelmistä ja -laitoksista), mutta toivottavasti joku muu plinkkiläinen osaa auttaa sinua tämän asian suhteen. Mutta sen haluaisin minäkin sinulle sanoa, että toivottomia tapauksia ei ole ja aina kannattaa yrittää raitistumista, niin itsesi kuin lapsesikin vuoksi. Olet vielä nuori ihminen ja sinulla on taatusti edessäsi monta hyvää vuotta, kunhan saat elämäsi tasapainoon. Ja onneksi sinulla on ainakin se yksi luotettu ystävä, jolle olet uskaltautunut kertomaan myös juomisestasi. Eikö sinun ole mahdollista ottaa häneen yhteyttä vaikka jo heti tänään, jotta saisit vähän purkaa tuntojasi?
Eilisen tapahtumista toipuminen tulee varmasti viemään pitkän aikaa, mutta eiköhän nyt ole korkea aika ottaa itseään niskasta kiinni ja olla rehellinen sekä itsellesi, että perhettäsi auttamaan pyrkiville tahoille. En tarkoita lisätä murheittesi määrää, mutta varmasti itsekin ymmärrät, että poliisi on melko varmasti tehnyt eilisillan tapahtumista lastensuojeluilmoituksen. Eli viimeistään nyt kulissit alkavat kaatua, mutta toisaalta juuri se voi olla se ratkaiseva sysäys jonka tarvitset saadaksesi raittiudesta uudelleen kiinni.
Jos vielä huomennakin olo on yhtä ahdistunut, niin älä jää odottamaan lääkärille pääsyä kuukauden verran. Mene vaikka akuuttiajalla omalle terveyskeskuslääkärillesi tai käy juttelemassa terveydenhoitajan kanssa. Siitä se lähtee! Paljon voimia sinulle, Apila.
Melkein toivon, että minut haettaisiinkin täältä pois ja vietäisiin johonkin hoitoon.
Nyt en kehtaa edes astua rappukäytävän puolelle. Koko talo kauhitelee takuulla viime yön tapahtumia. Hävettää niin vietävästi! Pienellä paikkakunnalla juorut leviävät. Ja tietysti yksi naapureista on samalla työpaikalla (teen opiskelujen ohella töitä pari kertaa viikossa).
Suunnittelen tosissani itsemurhaa. Se on ainoa lohduttava ajatus, että milloin tahansa voin kuolla, jos niin haluan. Lapsen takia en ole aiemmin näitä paljoa ajatellut, ainakaan näin tosissani. Nyt tuntuu siltä, että lapsellakin on parempi elämä ilman minua.
Nyt alkaa nousta paniikkihäiriön oireet pintaan. Hengitys ei kulje ja pelkään ihan kaikkea. Lapsi on huoneessaan vihaisena ja minun pitäisi nyt pystyä puhumaan hänen kanssaan. En pysty tähän, en vain pysty! Minun olisi päästävä johonkin hoitoon. Niin, että voisin keskittyä tähän asiaan. Huomenna pitäisi mennä yliopistolle. Jos lähden aamulla aikaisin, vaikka kuudelta, en ehkä törmää naapureihin.
Apua, psyykkinen olotila on aivan järkyttävä. Kunpa tietäisin, miten voin tästä olotilasta päästä eroon. Tai tiedänhän minä, raitistumalla.
Puhuin äsken pojan kanssa. Se tuntui helpottavan molempia. Lupasin alkaa syömään Antabuksia taas ja koittaa saada selvää, missä voisimme yhdessä purkaa tätä asiaa. Voikohan A-klinikalle ottaa lapsen mukaan? Kyseessä on siis jo teini-ikään päässyt lapsi.
Nyt on kyllä jo sellaista tekstiä, että tarvitset (keskustelu)apua nyt, heti ja samantien, Apila! Älä jää ajatustesi ja olotilojesi kanssa yksin!!! Soita kriisipuhelimeen tai edes jollekin ystävälle.
t.syystuuli
PS: Kerroit aiemminkin kärsineesi paniikkioireista, toivottavasti sinulla on kotona lääkkeitä tällaisia tilanteita varten? Ne toisivat ainakin hiukan helpotusta oloosi. Ja hienoa, että löysit itsestäsi voimia keskustella lapsesi kanssa. Varmasti hänkin odotti ja toivoa, että asioista puhuttaisiin suoraan ja selvillä päin.
Hengitä syvään ja rauhoitu, ei sulla elämä tähän pääty eikä ole ainuttakaan syytä miksi pitäisi päättyäkkään. Ole onnellinen siitä, että olet viimein saavuttanut pohjan juomisen suhteen eikä jossittelun varaa enää ole. Nyt vain pistät kaikki kortit likoon raitistumisen saavuttamiseksi ja sitä myöden voit alkaa rakentamaan sekä elämään “uutta” päihteetöntä (parempaa) elämääsi.
Älä jää yksin tämän asian kanssa vaan nyt kannattaa, tai pikemminkin pitää hakea apua mahdollisimman nopeasti.
Kuten sanottua, tuollaisessa olotilassa päällimmäinen tunne on, että kukaan ei koskaan ole voinut olla vastaavassa tilanteessa ja epätoivo, sekä yksinäisyys on järjetöntä. Mä en silloin itse uskonut, kun mulle sanottiin että siinä samassa epätoivon suossa on olleet muutkin. Ajattelin että siinähän tuo vaan lämpimikseen lätisee.
Mutta nyt sanon sulle sitä samaa, mitä ne ihmiset mulle silloin sanoi. Siellä on ollut muitakin. Tunteneet ne samat helvetin tuskat läpi. Ja sieltä ihan oikeasti on mahdollista päästä pois.
Voi, kun olisikin joitain lääkkeitä tähän paniikkihäiriöön. Tuntuu, etten oikeasti saa happea. Huomisen huolet vyöryvät jo mielessä ja pelkään tulevaa yötä. Pimeys ahdistaa, mutten kestä valoakaan. Pelottaa niin paljon, etten uskalla edes soittaa mihinkään.
Lapsen kanssa jutteleminen auttoi hieman, ehkä sittenkin yritän vielä. Taidan kirjoittaa itsemurhahaaveet paperille. Jos ne sitten näyttäytyisivät eri tavalla. Mielessä asiat pyörivät ja menevät sekaisin. Kaikki alkaa tuntua epätodelliselta ja päällimmäiseksi nousee vain halu paeta.
Huomenna on pakko lähteä yliopistolle. Aivan pakko, muuten en saa näitä vähäisiäkään kursseja suoritettua tänä keväänä. Voinko mennä Helsingissä A-klinikalle, vaikka asun toisen kunnan puolella?
En ole koskaan syönyt mitään mielialalääkkeitä tms. enkä tiedä niistä mitään. Mikä tahansa on kuitenkin parempi kuin juominen. Ihan mikä tahansa. Vaikka nytkin tekisi mieli paeta kaikkea alkoholin “ihmemaahan”, jossa minä en olekaan minä, vaan joku aivan muu - joku sellainen ihminen, joka ei murehdi mistään eikä välitä kenestäkään.
Tätä on vaikea selittää… Inhoan sitä ihmistä, mutta on paljon helpompi olla hän kuin minä. Itse olen tällainen pelkuri ja panikoija, jota masentaa ja ahdistaa niin pirusti koko ajan. Yliopistollakin menen välillä vessaan itkemään, kun en vain pysty olemaan ihmisten keskellä. Huomenna joudun taas siihen helvettiin. Mikäli uskallan astua ovesta ulos… Välillä mielessä käy kuitenkin toivon pieni pilkahdus.
Kannustavat viestit täällä auttavat todella paljon. Kyttäilen vähän väliä, josko joku olisi kirjoittanut jotain - ja jokainen viesti riipaisee. Haen apua, ihan mistä tahansa. Vaikkei edes tee mieli raitistua. Olen niin syvällä suossa, etten muista, minkälaista on kävellä pitkospuita pitkin ja nähdä kauas. On hienoa, että jaksatte sieltä suon laidoilta huudella minulle. Koitan seurata ääntänne ja kampia täältä ylös.
Onneksi viimeisin viestisi päättyi kuitenkin jo varovaisen toiveikkaaseen lauseeseen. Valitettavasti en osaa neuvoa sinulle kaipaamasi kaltaisia nettisivuja (joista löytyisi tietoa eri hoitomenetelmistä ja -laitoksista), mutta toivottavasti joku muu plinkkiläinen osaa auttaa sinua tämän asian suhteen. Mutta sen haluaisin minäkin sinulle sanoa, että toivottomia tapauksia ei ole ja aina kannattaa yrittää raitistumista, niin itsesi kuin lapsesikin vuoksi. Olet vielä nuori ihminen ja sinulla on taatusti edessäsi monta hyvää vuotta, kunhan saat elämäsi tasapainoon. Ja onneksi sinulla on ainakin se yksi luotettu ystävä, jolle olet uskaltautunut kertomaan myös juomisestasi. Eikö sinun ole mahdollista ottaa häneen yhteyttä vaikka jo heti tänään, jotta saisit vähän purkaa tuntojasi?