Olipas ikävä lenkki eilen. Siinä hölkytin menemään tyytyväisenä, kun jalka nousi taas keveästi flunssan jälkeen ja muutenkin elämä hymyili. Sitten huomasin polulla rastaan, joka vain kyhjötti maassa, vaikka elossa näytti olevan. Ajattelin, että voi paska, taasko joudun johonkin eläimenpelastustehtävään. TAAS. Ihan kuin joutuisin sellaisiin alvariinsa. En voinut ohikaan mennä, jos se kituu. Kun sitten kumarruin katsomaan lähempää, se lennähtikin pois. Ei tainnut olla ihan täysikasvuinen, joten lieneekö vain väsähtänyt kesken lentoharjoitusten tai muuten pökertynyt hetkellisesti.
Vähän matkan päässä ylitin tietä ja melkein kompastuin johonkin road killiin, josta ei enää saanut edes selvää, mikä se oli eläissään ollut. Tuumasin siinä, että onpas hauskaa. Mitäs seuraavaksi tulee vastaan? Kissa naulattuna puuhun? No, ei tullut vastaan enää mitään mielenrauhaani järkyttävää.
Nyt vähän tympeä fiilis, että uskallanko lähteä tänään ulos. Ties mitä paljon pahempaa siellä hyppää silmille ja ties mihin tilanteeseen joudun. Näitä ärsyttäviä pakkoajatuksia. No joo, lähden kyllä, koska sisällä käkkiminen vituttaisi vielä enemmän.
.
. Äitini puolesta tässä lähinnä olen surullinen. Kyseessä kun on hänen lempiveljensä.