Vineton ketju

Me Lopettajat
21

Eckhart Tolle on myös innoittava.Ehkäpä kuumin nimi tämän hetken ja tämän kategorian opettajista. Jos haluaa tutustua niin kannattaa aloittaa teoksesta Läsnäolon voima ja lukea sitä meditatiivisesti eli ei niinkään tietoa keräten vaan tietoisuutta muuttaen. Alla muutamia näytteitä kirjasta:

Tässä katkelmia kirjasta:

Kysymys: En voi uskoa, että voisin koskaan saavuttaa sellaista tilaa, ettei minulla olisi enää lainkaan ongelmia.

Vastaus: Olet oikeassa, et voi koskaan saavuttaa tuota tilaa. Olet siinä nyt. Ei ole mitään ajassa tapahtuvaa pelastusta. Et voi olla vapaa tulevaisuudessa. Tämä läsnä oleva hetki on vapauden avain. Voit siis olla vapaa ainoastaan nyt.

On kyse sen oivaltamisesta, ettei ongelmia ole. On vain tilanteita, jotka joko käsitellään nyt tai niiden annetaan olla ja ne hyväksytään osana läsnä olevaa hetkeä, kunnes ne muuttuvat tai kunnes niitä voidaan käsitellä.

Ellet pysty olemaan läsnä nykyhetkessä edes tavallisissa olosuhteissa – istuessasi yksin huoneessa, kävellessäsi metsässä tai kuunnellessasi toista ihmistä – et varmastikaan kykene pysymään tietoisena, kun jokin ’menee vikaan’ tai joudut kohtaamaan vaikeita ihmisiä tai tilanteita, kun menetät tai olet menettämäisilläsi jotain. Silloin syntyy sinua hallitseva reaktio, joka on perimmältään aina jonkinlaista syvälle tiedostamattomaan työnnettyä pelkoa. Nuo haasteet ovat sinulle testi, ja niihin vastaaminen osoittaa itsellesi ja muille, miten pitkälle olet tietoisuuden tilassasi edennyt; ei se, miten kauan voit istua silmät suljettuina tai se, millaisia näkyjä näet.

Kysymys: Kehotat luopumaan kielteisyydestä. Miten se onnistuu?

Vastaus: Sysäämällä se syrjään. Miten heität kuuman hiilen pois kädestäsi? Miten vapaudut jostakin raskaasta ja hyödyttömästä taakasta, jota olet raahannut? Tajuamalla, ettet halua enää kärsiä kipua tai kestää taakkaa pitempään. Ja sitten päästät irti.

Melunkin keskellä hiljaisuutta on aina äänten alla ja välissä. Hiljaisuuden kuunteleminen synnyttää välittömästi hiljaisuutta sinussa. Vain sisäinen hiljaisuutesi voi havaita hiljaisuutta ulkopuolellasi. Ja mitä hiljaisuus on muuta kuin läsnäoloa, ajatuksen muodoista vapautunutta tietoisuutta?

Oli paljon ihmisiä, jotka eivät arvostaneet Jeesusta tai Buddhaa. Aina on ollut ja on paljon ihmisiä, jotka puolestaan tuntevat vetoa vääriin opettajiin. Egoja viehättävät suuremmat egot. Pimeys ei voi tajuta valoa. Vain valo voi arvostaa valoa. Älä siis kuvittele, että valon on sinun ulkopuolellasi ja että se voi tulla vain jonkin tietyn muodon välityksellä. Jos vain sinun mestarisi on Jumalan inkarnaatio, kuka sinä sitten olet?

Anteeksianto tarkoittaa sitä, ettet vastusta elämää vaan annat elämän toteutua kauttasi.

Sisäisen kehon tiedostamisesta on kaiken lisäksi fyysistä hyötyä. Se esimerkiksi hidastaa huomattavasti fyysisen kehon vanhenemisprosessia.

Vielä eräs hyöty fyysisellä tasolla on vastustuskyvyn huomattava paraneminen. Mitä enemmän kehität tietoisuutta kehoosi, sitä enemmän vastustuskykysi kasvaa.

Paitsi että fyysinen vastustuskykysi paranee, tulet myös henkisesti vastustuskykyisemmäksi.

Ollessasi joutilaana muutamia minuutteja ja erityisesti illalla ennen nukahtamista ja aamulla ennen nousemista vuoteesta, anna tietoisuutesi ’tulvia’ kehossa. Sulje silmäsi, makaa selälläsi. Keskitä huomiosi hetkeksi kehosi eri osiin: käsiin, jalkateriin, käsivarsiin, sääriin, vatsaan, rintaan, päähän ja niin edelleen. Tunne elämän energia noissa kehon osissa niin voimakkaana kuin suinkin. Keskity jokaiseen niistä viitisentoista sekuntia.

Kuljeta sitten tietoisuutesi kuin aaltona kautta koko kehon muutamia kertoja jaloista päähän ja jälleen takaisin. Tähän menee minuutin verran. Sen jälkeen koe sisäinen kehosi kokonaisuudessaan, yhtenäisenä energiakenttänä. Pysyttele siinä tuntemuksessa muutaman minuutin ajan. Ole voimakkaasti läsnä tuona aikana, läsnä kehosi jokaisessa solussa. Älä ole huolissasi, vaikka mielen onnistuisi vetää huomiosi pois kehosta ja eksyisit johonkin ajatukseen. Heti kun huomaat näin tapahtuneen, palauta vain huomio takaisin sisäiseen kehoosi.

Luvusta ”Valaistuneet ihmissuhteet”

Sitä parempi jos molemmat olette yhtä mieltä siitä, että parisuhteesta tulee henkinen harjoituksenne. Silloin voitte ilmaista toisillenne ajatuksenne ja tunteenne heti niiden syntyessä – tai niin pian kuin reaktio nousee – jolloin ette anna muodostua aikaviivettä, jossa peitelty tai kielletty emootio voi kylvää myrkkyä ja kasvaa. Oppikaa ilmaisemaan tuntemuksianne moittimatta. Oppikaa kuuntelemaan kumppanianne avoimesti ja puolustelematta itseänne. Antakaa kumppanillenne tilaa ilmaista itseään. Olkaa läsnä. Syyttäminen, puolustautuminen ja hyökkäily käyvät silloin tarpeettomiksi, sillä niiden kaikkien tarkoituksena on vain egon vahvistaminen tai suojeleminen tai sen tarpeiden tyydyttäminen.

Tilan antaminen toiselle – ja itsellesi – on elintärkeää. Rakkaus ei voi kukoistaa ilman sitä. Kun olet poistanut kaksi parisuhteita tuhoavaa tekijää eli kärsimyskehon ja mieleen ja asenteisiin samastumisen, parisuhteessanne alkaa kukoistaa onni, jos myös kumppanisi tekee samoin. Sen sijaan että peilaisitte toisiinne tuskaanne ja tiedostamattomuuttanne, sen sijaan että tyydyttäisitte egojenne keskinäisiä riippuvuuden tarpeita, te heijastattekin toisiinne syvältä sisältä kumpuavaa rakkautta, joka syntyy, kun oivallatte ykseytenne kaiken olevan kanssa. Tämä on rakkautta, jolla ei ole vastakohtaa.

Olen elänyt useiden zen-mestareiden kanssa – kaikki kissoja.

22

Mitä oikeastaan tarkoittaa tunne-elämä tai miten tunne-elämän muuttuminen raitistumisen myötä voisi näkyä? Minun on jotenkin vaikea saada otetta siitä, mitä nyt kysytään.

Ihan varmasti tunne-elämäni seestyi siitä, mitä se oli sen viimeisen vuoden tai erityisesti puolen vuoden ajan ennen raitistumistani silloin aikoinaan, kun olin itsetuhoinen eikä millään ollut mitään väliä, antaa mennä kun on alamäki -mentaliteetilla. Mutta tuliko minusta seesteinen aikuinen ihminen jossain vaiheessa? Tuskinpa. Kilahtelin ihan kuten ennenkin. Mielialat vaihtelivat omnipotentista maailman surkeimpaan ihmiseen.

Jossain siellä viidennen raittiin vuoden loppupuolella, kuudennen alkaessa (en enää pysty tarkkaan paikallistamaan) alkoi se masennus-/burn out-vaihe, mikä sitten romahdutti uudestaan. En enää harkinnut itseni tappamista mutta en myöskään jaksanut mitään muutakaan, eli en tiedä miten tunne-elämä olisi edennyt terveellä ihmisellä.

Sieltä noustuani olen voinut henkisesti paremmin kuin yli kymmeneen vuoteen ja olen siitä saanut palautetta myös ystäviltä ja kollegoilta, että olen nykyisin niin positiivinen ja aurinkoinen ja iloinen ja ties mitä. Ja itse koen oloni aika seesteiseksi, välillä surumieliseksi mutta hyvin harvakseltaan on tarve kilahdella.

23

Ei ole tyhmä kysymys ollenkaan! Vastaan oman kokemuksen perusteella, että muutosta tapahtuu pitemmänkin ajan jälkeen (mulla kolme raitista vuotta nyt). Vuoristoratamaista oli minullakin ensimmäinen vuosi ja hurjia oivalluksia täynnä. Ei sellaista kukaan loputtomiin jaksa. Toinen vuosi on mennyt ihmisyyden perusjuttuja opiskellessa ja tämä kolmannen vuoden teema on ollut hyväksyminen. Kärsivällisyyden kasvatus on kulkenut siinä mukana kuin itsestään selvästi. Mello on rakas myös minulle ja tuo Vineton siteeraama Tolle on hengeltään saman suuntainen. Tie on kulkenut oivallusten kautta asioiden elämiseen oikeassa elämässä. Hiljalleen olen jotain oppinut ja hiljalleen tunnen itseni kokonaisemmaksi ja läsnäolevammaksi. Siinä ehkä vastaus osaltani myös tuohon yksi_naisen kysymykseen.

24

Pitää hankkia tuo kirja Vinetto, mielenkiintoisia pätkiä! Luin pari vuotta sitten Mindfullnessia käsitteleviä kirjoja ja harjoittelin meditoimaan, mutta vasta tuo “havahtuminen” sai kaiken jotenkin loksahtamaan oikeille sijoilleen.

Yksi Nainen; tarkoitan tunne-elämän terveydellä sitä että se olisi sen verran seesteistä, etteivät jatkuvat mielialan muutokset väsyttäisivät niin kovasti. Tasaista minusta ei saa koskaan, se on selvää. En ole koskaan ollut kovin tasainen luonne.

Pitää varmaan luottaa siihen että prosessi jatkuu koko elämän, tasaistahan minusta ei varmasti tule, mutta ehkä löydän jonkin sellaisen henkisen työkalun itselleni, ettö opin elämään täyttä elämää omine vikoineni kaikkineni.

25

Hyvä kuulla Basi että kehitystä tapahtuu pidemmälläkin aikavälillä! Aluksi ajattelin että tällainen kehityksen haikailu on juuri De Mellon “elämänfolosofian” vastaista. Että koko ajan odottaa että kehitystä tapahtuu tai pitäisi tapahtua, mutta kun se auttaa ainakin minua ajattelemaan että raitistuminen kestää ja kantaa, vaikka välillä onkin vaikeaa.

Ehkä tuo havahtuminen oli kuitenkin siitä hyvä kirja, että se ei antanut suoraan mitään ohjetta, “elä näin”, vaan pyysi vain luopumaan vanhasta ja katsomaan mitä kasvaa tilalle.

Ainut huono puoli kirjassa oli että se oli mielestäni liian suoraan litteroitu De Mellon luennoista. Kirja olisi varmasti ollut antoisampi lukukokemus jos kirjoittaja olisi muokannut aineistoa enemmän.

26

En muista että olisin koskaan osannut juoda alkoholia oikein eli sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla.Heti ensimmäisistä juomakokeiluista asti sitä tuli juotua niin paljon kuin oli tarjolla tai niin pitkään kuin elimistö suostui ottamaan vastaan eli sammumispisteeseen asti.Muistin menetykset tulivat nopeasti kuvaan mukaan ja alle 20v ikäisenä olin juonut muistini mäkeen lukemattomia kertoja ja hortoillut pitkin poikin kaupunkia.

Viinalla oli joku taianomainen vaikutus heti alusta saakka. Humalalla sellainen euforinen kokemus että en ikimaailmassa ollut sellaista kokenut. Olin henkisesti koukussa heti alusta asti.Minun on täytynyt olla hirveän ahdistunut,estoinen ja neuroottinen nuorukainen kun tuo viinan antama vapautus tuntui niin hyvältä. Sitä tietysti itse asiassa olinkin murrosikäisenä ja nuorukaisena. Ankean alkoholistikodin jatkuvat ristiriidat ja pelot olivat imeytyneet minuun. Näin pitkän raittiin ajan jälkeen tarkasteltuna elämä olikin yhtä varuillaanoloa ja vatsaa kuristavaa ahdistusta ja raskasta salaamista ympäristöltä ja koulukavereilta ettei kukaan vaan saisi selville millaisissa oloissa elin. Ainoa hetki kun tuosta tilasta pääsi pois oli humalan suoma unohdus.

En ole koskaan lähtenyt mistään pubista tai muustakaan juomaseurasta pois ennenkuin kuppila meni kiinni,tarjoilu muuten lopetettiin minulle tai rahat olivat loppu. En siis koskaan lopettanut esim. kolmeen tuoppiin ja sanonut sorry…aamulla on aikainen nousu…täytyy lähteä nähdään…moi…Kun olin juonut sen ensimmäisen niin kaikki muut asiat menettivät merkityksensä. Tärkeintä oli vain lisäjuomisen saaminen,toisen,kolmennen ,neljännen,viidennen jne. jne.

Alkoholi oli minulle aika nopeaan huumausaine eikä suinkaan nautintoaine.

On se tämä alkoholismi kummallista. Varmaan täysin käsittämätöntä normaalille alkoholinkäyttäjälle.

27

Tätä samaa olen miettinyt monesti… Välillä tuntuu että sitä vain junnaa paikoillaan samojen ongelmiensa kanssa. Mutta kun katsoo taaksepäin… niin kauhean paljon on kuitenkin tapahtunut, kuin huomaamatta. Se, että suunta on oikea, on tärkeintä minulle.

Pidän myös Tollen oivaltavista ajatuksista. Se itsensä tarkkaileminen, opittujen suojautumiskeinojensa ja rooliensa näkeminen ja hyväksyminen on ollut minulle valtavan suuri kokemus. Se, että näkee itsensä kokonaisena, eikä yritä koko ajan parantua ja muuttua, tehdä toisin… Näkee ajatuksensa, ja ymmärtää olevansa niistä erillinen olento. Joogassa ja meditoidessa opettelen irrottautumaan ajatuksistani, ja sen kevyen, puhtaan ja avaran tilan saavuttaminen, kun on yhtä kehonsa ja hengityksensä kanssa, kaikki aistit elämää täynnä… se on parempi tila kuin mikään nousuhumala koskaan :smiley:

Paraneminen tapahtuu kaiketi itsekseen, päivä päivältä, kun muistaa olla tarkkailijana eikä omien tunteidensa ja ajatuksiensa sätkynukkena. Olen oppinut vähitellen hyväksymään sen, että en eheydy sitä tahtia mitä haluaisin, vaan sitä tahtia mitä on tarkoitus. Hidasta tämä on… Tunne-elämäni on muuttunut tällaiseksi kymmenien vuosien aikana, tuskin se voi palautua normaaliksi hetkessä, vaikka itseltäni sellaista olen tottunut vaatimaankin. Jokainen kokemus opettaa, ja jos reaktion sijaan pystyn pysähtymään katsomaan itseäni, ja näkemään miten olen oppinut tällaiseen tapahtumaan reagoimaan, tulevat ne käyttäytymiskaavani ja suojautumiskeinoni näkyville. Sen jälkeen ne voivat vähitellen poistua, tarpeettomina. On huikeaa huomata, että vähitellen oppin vain katsomaan, eikä tarvitse toimia. …vaikka eihän tämä aina onnistu :slight_smile: Mutta tällä tavoin tarkkailemalla ja irrottautumalla omista totutuista reaktioista esim. stressavissa tilanteissa, kun joku arvostelee, väsyneenä ja riidanhaluisena, levottomana, ahdistuneena, kyllästyneenä, kiireessä… koen eheytyväni ja saavani opitun reaktion tilalle mielenrauhaa. Ihan vain tarkkailemalla ja pysähtymällä, kuten Tollekin opettaa.

Tavallaan se pointti ei sitten enää olekaan tunne-elämän paraneminen, vaan itsensä näkeminen ja kohtaaminen sellaisena kuin juuri nyt on, ja tämän hetken vastaanottaminen sellaisenaan kuin se on. Läsnäolo tässä hetkessä. Tunne-elämä rauhoittuu sivutuotteena. Luulisin… ja toivoisin :slight_smile:

28

Vapaaehtoisestiko syrjäyneitä ? Video (kesto 11:39)

vimeo.com/67797956

29

44 kysymystä ja vastausta AA:sta. Mutta vain niille joita asia kiinnostaa. Muut voivat skipata tämän tai jopa asettaa nimimerkkini siihen tilaan ettei viestejäni edes näy.

aa.fi/index.php?id=45&type=0

30

Näin äsken kauppareisullani nuoren, about 20v kaverin, joka lykkäili itseään reippaasti rullatuolissa.

Häneltä puuttui toinen jalka, vain olematon reidentynkä oli farkuissa.

Silloin päätin, että kirjoitan tänne asiasta, joka minua on ärsyttänyt jo jonkin aikaa. Se on tämä turhanpäiväisitä asioista kirjoittaminen ja kitiseminen. Asioista, joihin omalla toiminnalla ja asenteen muutumiselle voi mainiosti vaikuttaa.

Yksi, selvästi sosiaalisisesti täysin kyvytön, haukkuu naisia ja valittaa kun ei saa vastauksia, toinen hyvin toimeentuleva, joka sentään pystyy elämään ja matkustelemaan, valittaa tylsyyttä ja kas kummaa seuranpuutetta ja enemmänkin yksinäiseksi itseään tuntevia on. Juomistakin perustellaan tylsyydellä.

Ongelmat alkoholin kanssa onkin sitten eri, usein helvetillinen, juttu ja siitä on syytäkin keskustella.

31
32

Eihän minun kirjoituksiani ole pakko lukea. Ja jos lukeekin niin se ei ole monen sekunnin homma.

Mitä arvelet, että tapahtuisi, jos olisin AA:ssa ja puhuisin samoista asioista? Minä veikkaan, että saisin puhua pitkään ja hartaasti ja sen jälkeen vieläpä ainakin joku toteaisi omassa puheenvuorossaan samaistuvansa tunteisiini. Eli kyse ei taaskaan ole pohjimmiltaan siitä, mitä sanotaan vaan siitä, kuka sanoo.

Olen käyttänyt elämästäni aika monta tuntia sellaisten puheenvuorojen kuuntelemiseen, joilla ei ole ollut pienintäkään tekemistä alkoholismin saati toipumisen kanssa, joten eiköhän maailmaan mahdu myös omia valituksiani etenkin, kun niitä ei ole pakko istua kuulemassa/lukemassa.

33

Saathan sinä puhua tai kirjoittaa mitä tykkäät, en ole kieltänyt. Saattaisi vaan joskus olla hyvä miettiä mikä on todella vakava juttu ja mikä vaan omista ennakkoluuloista ja/tai nynnyydestä kiinni.

34

Hei, jollain menee aina huonommin kuin itsellä. Ei saisi se tyyppi pyörätuolissakaan varmaan koskaan sanoa että onpas vähän ankeaa näin, kun jollain on asiat vieläkin huonommin. Minusta on todella typerää alkaa vertaileen kuka saa olla murheissaan ja mistä, tai valittaa. Jos minulla on huoli ja se olisi minulle suuri asia sillä hetkellä niin tottakai sanon sen. Enkä todellakaan ala pyyteleen anteeksi, vaikka jollain tutullakIn menisi samaan aikaan paljon huonommin. Minusta se, että on murheissaan omista pienistä asioistaan ei MILLÄÄN TAVALLA poista sitä, etteikö maailmassa olisi suurempiakin huolia ja etteikö ko. “marisija” tajuaisi sitä ihan itsekin. Toki perus käytöstavat ja tilannetaju täytyy tietenkin olla ihmisillä, ei siis mennä valittaan katkennutta kynttä esimerkiksi kaverille, joka kertoo samaan aikaan esimerkiksi taistelevansa rajua syöpää vastaan.

Jokainen kokee murheensa, tunteensa, tylsyytensä omalla henkilökohtaisella tavallaan. Ja asioista PITÄÄ sanoa. Jos harmittaa, on surua, ääritylsää, niin ei nyt hyvät ihmiset haudota niitä sisällämme siksi kun ei ole muka oikeutta valittaa, kun jossain menee huonomminkin. Tottakai on oikeus. Jokaisen oma olotila on hänen aito oma olotila ja voi olla hänelle jollainlailla raskas juuri sillä hetkellä.

Tuo kirjoitushan ei milläänlailla viitannut minuun (ainakaan en tunnista sitä), vaan tämä aihe on muuten aina silloin tällöin tapetilla millon missäkin ja hyvin ärsyttävä aihe onkin :angry:

35

Ja niin minä sanoin ja heti aikamoinen äläkkä.

36

Kyllähän tuo yksinäisyys tietysti on ongelma jos ihminen sen niin kokee. Minä itse olen ollut hyvin yksinäinen nuorena johtuen niistä olosuhteista jossa jouduin elämään alkoholistikodissa. Olin sosiaalisesti kykenemätön solmimaan ikäisteni tavalla ihmissuhteita. Onneksi tuolloin “vanhaan hyvään aikaan” koululaitos oli sellainen ettei koulukiusaamista kovasti esiintynyt.Elämäni oli tosi rankaaa siihen aikaan. Tajuan sen vasta nyt kypsässä iässä ja kunnioitankin kovasti sitä nuorta Vinettoa joka jaksoi sinnitellä päivästä toiseen. Enkä yhtään ihmettele että hän löysi alkoholin , tuon aineen joka antoi illuusion jostain paremmasta, ja tuli nopeasti riippuvaiseksi juomasta mutta joka sitten melkein koitui hänen tuhokseen.

Aikuisiällä ,raitistuin 33-vuotiaana, en ole ollut niin yksinäinen. Mutta en ole kokenut oikein kuuluvani ikinä mihinkään. Olen ollut sivullinen, ulkopuolinen, erilainen ainakin omasta mielestäni. Tietysti nuo rankat juomavuodet aiheuttivatkin sitä että minulla jäi kokematta paljon sellaista normaalia ja tervettä mitä ihmiset tekevät noina ikävuosina. Kun täytin 30 vuotta, niin olin ollut Järvenpään Sosiaalisairaalassa tuolloin jo 9 kuukautta. Olin juuri päässyt kasvihuonelle töihin päivittäistä työosuuttani suorittamaan ja työsosuusrahani oli 2 markkaa päivässä,oliskohan se nykyarvossa 1 euro ! Olin kuitenkin aika vireessä jo tuolloin henkisesti,pitkä laitosjakso oli auttanut ja tuo raitis aika oli muutenki nostanut kuntoani. Syvä masennus oli takana ja heinäkuu 1985 tuntui melko onnelliselta tuossa turvallisessa ympäristössä. Joskus huvittuneena luen lehdestä kuinka nykynuoret panostavat näihin 30v-juhliin monesti ihan kunnolla eikä 1000e - 2000e budjetti ole mikään harvinaisuus…

Naissuhteet ovat olleet aika vaikeita tai niistä irtaantuminen tosi tuskallista. Jotenkin olen mennyt liian takki auki niihin juttuihin ja yks’kas kaikki elämäni hyvä on ollut siinä toisessa ja olen tullut jotenkin sokeaksi ulkopuolislle muulle elämälle. Kyllä tämä varmaan jonkun läheisriippuvuuden kriteerit on täyttänyt.

Nyt olen ollut monta vuotta ilman suhteita. En kuitenkaan koe itseäni mitenkään yksinäiseksi. Viihdyn hyvin omissa oloissani. Ennemminkin luokittelen itseni itsenäiseksi kuin yksinäiseksi. Henkilöksi joka ei tarvitse tukihenkilöä, supporttia eikä Personal Traineria. On minulla naisystäviä tietysti muutama ja ihan hyvä niin.He ovat kaltaisiani ja tarvitsevat joskus seuraa esim. juhannusaattona.

Yhteen aikaan ravasin aika tiuhaan nettideiteillä. Ihan hyviä kokemuksiahan nuo ovat olleet…seisoskella jossain Kolmen Sepän patsaalla tsekkaamassa tuntomerkkeihin sopivaa…mutta aika vaikeahan se on kuiteskin löytää sellaista joka tosiaan kolahtaisi pitemmän päälle. Toisaalta aika raskastakin aina olla esittelemässä ja markkinoimassa itseään - sekundaa priimana . Se vaatiikin taitoa. :smiley:

Mutta näillä mennään eikä vikistä - raittiina.

37

Aika lailla samanlainen on minunkin tarinani. Olen tyytyväinen elämääni, enkä kaipaa juuri nyt siihen ketään. Molemmat liittoni kariutuivat, joten neljännesvuosisata parisuhdetta on nähty. Näiden jälkeiset suhteet ovat olleet antoisia, mutta eivät ole ‘johtaneet mihinkään’, koska en ole niin halunnut. Näin on hyvä, ja jos ei hetken päästä ole, niin asialle tehdään jotain :slight_smile:

Sananlaskuissa on salattua viisautta, joten aiheeseen liittyen tämä:
‘Mikkää ei oo niin kippee ko miun kippee’ :mrgreen:

38

Hei Dave. Anteeksi, ymmärsin varmaan viestiäsi jotenkin väärin. Tuo on sillain herkkä asia itselle, kun olen elänyt ihmisten ympärillä jotka eivät puhu harmeistaan (kun nehän on niin pieniä ja kun on isompiakin juttuja ja kun sillä tutullakin on nyt se vaikea aika ja…) ja se on johtanut joillain ongelmiin, muunmuassa muutamallakin ne omien tunteiden hautomiset ja asioistaan puhumattomuudet kertyivät lopulta niin isoksi möykyksi, että puhkaisivat (ehkä muutenkin piilevän?) tosi rajun paniikkihäiriön päälle, mikä sitten on heillä piinannut pitkään. Toisella loppuiän lääkitys ilmeisesti. Niin sitten olen tullut aika herkäksi ja AINA pyrin itse kertoon heti pienetkin huoleni ulos, ihan sama minne mutta jotenkin, ja suosittelen aina kaikkia muitakin kertoon heti tuntemuksiaan jonnekin jos siltä tuntuu. Että tältä pohjalta ehkä tulkitsin viestiäsi väärinkin ja siksi “ärähdin” :blush:

39

Kyllähän tuohon Daven kommenttiin kätkeytyy suuri viisaus. Kiitollisuuden taito on katoava luonnonvara nykymaailmassa. Ihmisistä on tullut yhä enemmän individualisteja, minä-minä-minä-ihmisiä ja en sano tätä suinkaan arvosteluna vaan ainoastaan toteamuksena.

Vanha itämainen sananlasku sanoo: “Itkin koska minulla ei ollut kenkiä kunnes näin miehen jolla ei ollut jalkoja”

Lähtökohtaisesti jokaisen joka pitää syntymistään maailmaan parempana vaihtoehtona kuin syntymättömyyttään
tulisi olla kiitollinen elämästään lahjana jonka on saanut.

Lisää kiitollisuudesta → terveyskirjasto.fi/terveyski … i=ont00007

Sanotaan että kissalla on yhdeksän elämää mutta minulla on niitä vain kaksi. Ja sen ensimmäisen ehdin liuottaa jo alkoholiin mutta tätä toista elän raittiina ja ainakin yrittäen olla kiitollinen - tänäänkin.

Loppuun Mercedes Sosan upeaa ääntä: youtu.be/WyOJ-A5iv5I

40

Jilla eipä nettikirjoituksia juurikaan tarvitse anteeksipyydellä. Tuo oli senhetkinen ajatuksesi.

Pääasia kun ymmärrät kirjoituksesi ristiriidan.

Katsantokantamme on ehkä erilaiset asioiden vakavuudesta, koska olen elänyt paljon pidenpään ja kokenut kaikenlaista, paljon erittäin mukavaa mutta myös asioita, joita pidetään yleensä perin ikävinä, kuten lasten kuoleman, eron ja sitten uuden rakkaan ihmisen menehtymisen tuskalliseen tautiin. On toiset kokeneet vielä ikävämpiäkin, ei siinä mitään.

Kyllähän minäkin yleensä puhun asioistani muutamalla luotettavalle läheiselleni ja mielelläni. On juttuja, jotka kirjoitan vain päiväkirjaani ja hyvä niin. Siten jää sanomatta asioita, jotka onkin parempi olla julkituomatta.

Muutama vuosi sitten, ensin erikoishammaslääkäri ja sitte kurkku ym lääkärit, epäivät minulla olevan kielisyövän. Taudin, jonka ikävyyden tunsin hyvin, koska enoni oli siihen kuollut.

En puhunut edes ystävättärelleni ennenkuin asia selvisi ja osoittautui täysin perättömäksi, labran sotkujen aiheuttamaksi.Kaksi kuukautta meni odotellessa mutta en halunnut häntä huolestuttaa, koska hänellä on siihen taipumusta ja kovasti huolia oli sairaitten vanhempiensa kanssa.