Lähe nyt v**tu meneen sieltä!!!
Seuraavaksi se ei välttämättä mene ohi…
"Perheväkivaltaa on kaikki perheen sisällä tapahtuva, yhden perheenjäsenen toiseen kohdistama fyysinen, seksuaalinen tai psyykkinen väkivalta tai sen uhka. Väkivaltaisia ovat teot, jotka tehdään vastoin uhrin tahtoa ja jotka aiheuttavat tälle kärsimystä.
Esimerkkejä fyysisen väkivallan ilmenemismuodoista ovat mm. läimäyttäminen, töniminen, repiminen, lyöminen, kuristaminen, silpominen jne. Seksuaalinen väkivalta on usein fyysistä: uhrin vastenmieliseksi kokemaa koskettelua, ahdistelua tai äärimuodossaan raiskaamista. Psyykkistä väkivaltaa on mm. huutaminen, kiroilu, pilkkaaminen, uhkaaminen, vähättely, pelottelu, syyttely, häirintä jne. Se on myös rajoittamista, pakottamista, eristämistä tai kohtuutonta kontrollointia. Usein monet näistä muodoista esiintyvät samanaikaisesti tai vaiheittain: väkivalta on usein prosessi, joka etenee aalloittain ja kiihtyen."
Lapsen mieleen jää noi muistot. Meillä veitset lenteli. Hyvä että olet paikalla lohduttamassa häntä etkä tikattavana kuten oma äitini oli. Mutta auta nyt ensin itseäsi ja lähde.
Kyllä mä kanssa sanon että LÄHDE nyt. Itse kattelin pienenä kotona miten isä humalasssa hakkasi äitiäni ja ne kuvat eivät muistoista lähde koskaan. Eikä ne sanat ja lauseet.
Omassa parisuhteessani väistelin myös heitettyjä tavaroita. Aina en ehtinyt väistää. Enkä myöskään unohda niitä sanoja joita silloin kuulin. JUURI tuollaista mollaamista “piipittämisestä” sitten kun sai minut itkemään oikeen kunnolla. Ei puhettakaan lohduttamisesta tai anteeksipyynnöstä. Eikä se heittely loppunut vaan paheni ja paheni ja sitten tulivat jo tappouhkaukset. Minä karkasin ennekuin ehti tapahtua mitään pahempaa.
Se ei ole rakkautta, että heittelee perhettään tavaroilla. Kenenkään ei pidä kotonaan sellaiseen joutua eikä kenenkään pidä sellaiseen alistua saatikkaa alistaa lapsensa sellaiseen ympäristöön.
Pelastaudu! Pelasta lapsesi!
Vastenmielistä. Ei lääkäri ole oikea paikka, jos ei edes osoita katumusta, vaan ivaa, on väkivalta patologista. Itse olen myös kokenut noita lapsena ja tämän luettuani aloin spontaanisti itkeä. Jalat alle, lapset matkaan, tuohon mieheen ei ole luottamista.
Huomaan, ett tämä veitsen lentäminen aiheuttaa paljon hätää lasten puolesta ihmisillä, jotka ovat lapsena vastaavaa pelänneet/pelästyneet. Mun eksä ei heitellyt tavaroita, se kyllä löi, tai potki, toisinaan lujaakin, mutta en pelännyt ja ehkä just siksi että en osannut pelätä. Mä en olis veitsenheitoa vielä pitänyt minään, mutta tottakai lasten kannalta ymmärrän tilanteen ja hädän. Toivottavasti Delfi vielä jatkat avointa kirjoitamistasi ja toivottavasti asiat kääntyvät hyvin!
Mitä masennukseen tulee, se on lamaannuttavaa, ja pitää tietenkin myös huomioida. Masentunut äiti se vasta onkin uhka lapsen hyvinvoinnille.
Ikävä tuottaa teille pettymys. En lähtenyt, en vielä.
Tämähän oli ensimmäinen kerta, kun mies näin teki. Kuulemma ei ollut tarkoitus osua kehenkään, no uskoo ken tahtoo. Tein miehelle selväksi, että jos seuraava kerta tulee, niin sitten viimeistään lähden.
Sen verran vielä siitä heittotilanteesta: pienempi lapsi puheidensa mukaan pelästyi enemmän sitä miehen huutoa, ei varmaankaan ehtinyt ymmärtää sitä itse heittoa, onneksi ja vanhempi ei nähnyt koko tilannetta. En usko, että heille siitä vielä kauheita traumoja jää, jollei asia tule toistumaan.
Viikonloppu meni omalta ja lasten osalta mökkeillessä ja koko perheen festareilla. Nautin pitkästä aikaa lasten seurasta oikein kunnolla 
.
Miehen osalta viikonloppu meni kolmen päivän putkessa. Ei paljon törmäilty, mihin olin kyllä tyytyväinen. Sen verran olen ajatustyötä viikonloppuna tehnyt, että ilmoitin eilen kotiuduttuamme miehelle seuraavaa: Yritän jaksaa katsella tätä touhua ensi kevään koulujen loppumiseen. Hänellä on sinne asti aikaa tehdä päätös, mitä elämältään haluaa. Jos juominen ei vähene todella huomattavasti siihen mennessä, niin ensi kesän aikana etsin itselleni ja lapsille uuden asunnon. Nyt ei enään sanat riitä vaan teot puhuu. Pallo on nyt hänellä ja nähtäväksi jää minne hän sen heittää.
Siellä lääkärissä kävin myöskin tänään. Ei heti ollut kyllä sitä masennusta toteamassa, taisin hieman ylireagoida. Onneksi. No, mitään piristyspillereitä ei antanut. Kauhean määrän kyllä psykologisia monisteita, mistä voi tutkiskella oman päänsä liikkeitä. Ja sitten sain lähetteen kolmeksi kerraksi psygologille. En tiedä vielä menenkö. Mietiskelen asiaa.
Sain myöskin miehelle tuliaisia vietäväksi: tietoa erilaisista lääkkeistä, jotka voivat auttaa vähentämään. Lopettamaanhan hän ei ole valmis. Lääkärikin totesi, että hänellä on vielä kielto-vaihe menossa. Illalla selviää, mitä tykkää tuliaisista. 
Mies ei sitten ollut oikein millänsäkään tuliaisista. Kysyin, että haluaako ne paperit, joita lääkäri antoi ja mitä tulostin täältä pl:kin sivuilta. Otti ne vastaan ja lukikin niitä, mutta niistä ei sen koommin ole ollut puhetta.
Mutta ehkä jotain ajatusta herätti tai sitten on taas se miellyttämisen vaihe meneillään. Se jää nähtäväksi, kummasta on kyse. Itsellä taas kerran toivo hieman herää… 
Viikonloppuna mies otti kyllä perjantai- ja lauantai-iltana, mutta määrät ei olleet isoja vaikka meillä oli yövieraskin ja nousi aamulla ajoissa ja touhusi päivät ihan selvinpäin. Eilen alkoi jopa pihaa siivoamaan kaikesta romusta ja käytiin hääpäivän kunniaksi syömässä koko perheen voimin (miehen aloitteesta). Nyt on puheeksi tullut myös matka, joka on varattu syyslomalle. Tuntuu, että mies odottaa sitä. Itse olen tässä jo välillä miettinyt, että perunko koko matkan, mutta ehkä sitä voi vähän jo varovaisesti odottaa. Ulkomaanmatkat mies on kuitenkin ollut aina selvinpäin. Muuten olo tuntuu sellaiselta vähän varpaillaan olemiselta, kun yritän olla kyselemättä miehen päätöksen mahdollisesta suunnasta. Jotain hyvääkin: väsymys on tuntunut vähän helpottavan ja painokin on vähän pudonnut
Eropäätöstä ei voi tehdä ennen kuin on itse siihen valmis. On turha jakaa kuppeja eri osoitteeseen, jos kumminkin henkisesti jää vielä suhteeseen. Toisaalta minusta on aika turhaa myöskään “uhkailla” vuoden päästä tapahtuvilla asioilla, jos viikonpäästä tapahtuvat asiatkaan ei saa juopossa muutosta aikaan.
Minulla ei ole tiedossa lääkettä joka varsinaisesti auttaisi alkoholismiin. Esimerkiksi antabuksella on käsittääkseni lähinnä plasebovaikutus. Muutenkin minusta koko ajatus lääkkeistä joiden avulla alkoholisti juo vähemmän on lähinnä naurettava. Mikäs sen mukavampaa alkoholistille, kuin juoda luvan kanssa?!
No, en halua masentaa, mutta toisaalta noihin lääkkeisiin on kyllä turha toivoansa laskea. Mutta ei kai niistä haittaakaan ole, tuleepahan tehtyä jotain.
Minäkin olen käynyt vuosi sitten psykologilla ja saanut sieltä saman nivaskan papereita. Tuntui vaikealta niitä täytellä tai ylipäätään itseensä soveltaa. Ehkä johtui siitä, että olin masentunut ja toivoton ulkoisten olosuhteiden vuoksi, en siksi että olisin ollut itseeni jotenkin tyytymätön tms… Ei niistä käynneistä haittaakaan ollut, tulinpa ajatelleeksi itseäni välillä, ja huomasin etten yhtään tiedä mitä haluan itseltäni tai elämältä, kun en ollut vuosiin sitä ehtinyt ajatella.
Siispä: olet päättänyt elää tämän asian kanssa. Se on päätös jonka moni muukin meistä on tehnyt. Jotta asiat eivät kuitenkaan menisi samaa rataa kuin aikaisemmin, jatka oman elämäsi haltuunottoa ja tee päivittäin jotain, mikä on sinusta mukavaa. Olet sen ansainnut, ja ns. normaalielämässä se on minusta normaali tila!
Taas olisi viikonloppu edessä. Tavanomaisia tunnusmerkkejä en ole tällä viikolla havainnut siitä, että putki olisi tulossa. Toivotaan, että vähennysprojekti on edelleen käynnissä. Lopettamista on ihan turha toivoa.
Meillä mies tarvitsee aikaa sulatella asiaa. Tosin onhan sitä jo ollut, mutta ei varmastikaan aiemmin ole ottanut minua tosissaan. Nyt tuntui siltä, että sanoma meni perille. Itse käytin erilaista ilmaisemistapaa ja olen itse tsempannut enkä ole kysellyt päätöksestä tai suunnitelmista sen koommin. Aion pitää siitä ensi kesästä kiinni. Siinä on miehellä hyvin aikaa miettiä, mitä elämältään haluaa ja miten haluaa sen saavuttaa sekä tarvittaessa tarttua toimeen.
En minäkään mihinkään ihmepillereihin tässä asiassa usko. Mutta jos ne auttaa miestä fyysisesti tai henkisesti, niin mikäpä minä siihen olen puuttumaan. Tosin vielä ei kyllä ole lääkärissä käynyt.
Jep. Olen päättänyt elää asian kanssa. Muutoksitta ensi kesään ja jos toivottuja muutoksia alkaa ilmaantumaan, niin vaikka loppuelämän. Tuota oman elämän haltuunottoa harjoittelen. Nyt harjoituksena on ollut mm. sohvalla pötköttely ja elokuvan katselu, kun siltä on tuntunut. Ja ompelinhan verhonkin tuossa yksi ilta, ihan kun vaan tuntui siltä 
Ja kivaa piristystähän se tuo näihin kylmeneviin iltoihin, joita sisällä aletaan viettämään. Omaa aikaa alkaa ilmaantumaan taas ensi kuussa, kun iltaopiskelut alkaa. Kun vain saisi tämän väsymyksen ennen sitä kuriin.
Taas yksi viikonloppu takana.
Aika raskas sellainen. Touhusin melkein koko viikonlopun tukka putkella, siivoilin sisällä ja ulkona ja vietinpä aikaani myös ompelukoneen vieressä. Lopputulos oli, että nukuin viime yönä taas melkein kellonympäryksen. Onneksi lapset menee ajoissa nukkumaan
Mies otti perjantaina ja lauantaina. Perjantaina enemmän ja nukkui sitten lauantaina pidempään eikä heti herättyään aloittanut korjaamaan. Lauantaina sitten vähemmän ja eilen aloitti touhuamisen heti aamusta. Tuntui itse olevan tyytyväinen vähentämiseen eikä oikein tykännyt, kun totesin siihen vaan rauhallisesti, että onhan tuo hyvä alku. Ei tosin sanonut mitään, mutta huomasin ilmeestä. Oliskohan pitänyt vetää lippu salkoon? 
Viime yönä näin unta. Mies sanoi, että voin alkaa etsiä asuntoa itselle ja lapsille. Käytiin unessa läpi kaikkia käytännön asioita hyvässä hengessä. Aamullakin, herättyäni oli vielä sellainen rauhallinen olo ja mielessä asunnon etsiminen. No, untahan se vaan oli, todellisuudessa asiat eivät menisi noin.
Katsotaan nyt kuinka vähentäminen jatkuu…
Näytän elävän viikonlopusta viikonloppuun 
Kävimme eilen keskustelua miehen kanssa. Tai siis taisi se taas mennä enemmän niin, että minä puhuin ja mies kuunteli. Halusin vähän tietää missä mennään. Kyselin mieheltä, että onko elämäänsä tyytyväinen näin mitä nyt on. Sanoi olevansa. Seuraavaksi kysyin, että olisiko yhtä tyytyväinen, jos me ei lasten kanssa oltaisi siellä. Siihen vastasi ettei olisi. Sitten tein selväksi että minä en ole tyytyväinen elämääni näin. Tunnen olevani miehen arvoasteikolla vasta harrastusten (sis. ryyppäämisen), kavereiden ja työn jälkeen, mikä ei mielestäni ole oikein. Pyysin lisää yhteistä aikaa perheen kanssa esim. toinen päivä viikonlopusta voitaisiin tehdä yhdessä jotain. Alkuun mies totesi, että pitäisikö tässä olla koko ajan kylki kyljessä kiinni ja ettei minulle riitä mikään, enkä muistanut kuinka ollaan kyllä perheen kanssa oltu. Pari viikkoakin sitten käytiin yhdessä syömässä ja eilen oltiin koko porukalla kaupassa. Tänäänkin ollaan menossa elokuviin. Noin äkkiä laskettuna noista tulee tunteja parin viikon aikana max 10h. Mies kuitenkin tekee ihan normaalia työviikkoa, joten vapaa-aikaa on kyllä moninkertaisesti tuo aika. Vaadinko liikaa??
Läheisyyskin on meiltä kadonnut melkein olemattomiin, joka on ihan kummankin syytä. Sen on kyllä mieskin huomannut ja sitä nyt yritetään parantaa. Lisää halailua ja pussailua 
Täytyy itsekin opetella se uudestaan. Katsotaan nyt miten tämä jatkuu…
Tästä viikonlopusta en paljoa odota miehen osalta, kun huomisen on töissä kaverilla ja sunnuntai taitaa mennä hällä krapulan merkeissä.
Itse olen menossa huomenna lasten kanssa pitkästä aikaa kyläilemään kaverille ja muutenkin vietän lasten kanssa aikaa ja yritän siitä nauttia
Eiköhän lapsesi ole jo arpeutuneet pysyvästi. Eikun lisää paskaa housuun.
Sinulla Vieras on ilmeisesti omakohtaista kokemusta lapsuudesta samansuuntaisessa tilanteessa. Mielelläni lukisin kokemuksia myös lapsen kannalta. Itse kun en ole alkoholistiperheen kasvatti.
Tiedän, että tilanne vaikuttaa lapsiin. 
Se, kuinka pahasti, on vielä kysymysmerkkinä minulle. Olenkin päättänyt keskustella vanhemman lapsen kanssa tilanteesta ja siitä, haluaisiko jutella vaikka kouluterveydenhoitajan kanssa meidän tilanteestamme. Vaikenemista en lapsilta vaadi vaan yritän rohkaista puhumaan ongelmista. Yritän nyt itse tsempata ja olla lasten käytettävissä enemmän.
Totta on, että miehen viikonloppuryyppäämiset vaikuttaa. Se täytyy miehen hyväksi sanoa, että väkivaltainen ei ole ollut minua tai lapsia kohtaan, ei ennen eikä jälkeen sen veitsenheittoepisodin jälkeen eikä muutakaan räyhäämistä harrasta, ainakaan kotona. Mies ei yleensä meillä sisällä ota, vaan ottaessaan on autotallissa tai jossain muualla. Toki ottaminen sitten näkyy sisällä, kun siirtyy sinne krapulaansa nukkumaan pois. Nyt on ottamistaan vähentänyt siitä, mitä se kesällä oli. On viettänyt enemmän aikaa meidän kanssamme. Sitä en tiedä kuinka kauan tämä kestää. Onko sitä miellyttämistä nyt vaan, että saa minut vähäksi aikaa hiljaiseksi vai haluaako muuttaa toimintatapojaan?
Delfi,
Kyselit tuollaisesta heittelystä/väkivaltaisuudesta kokemuksia lapsen silmin.
Itse olen kasvanut alkoholisti perheessä, isä oli kännissä aina vapaalla ollessaan. Ja väkivaltainen, ei aina mutta sillointällöin. Ihan pienenä en muista mitään suuria traumoja tulleen, joskus aamulla sirpaleita lattioilla, en tiedä löikö silloin vielä äitiä vai vain ryyppykavereita. Ajanmittaan kaverit jäivät ja väkivaltaisuus purkautui äitiin.
Muistan ihan pienenä, ehkäpä 6 vuotiaana kuinka siskojen kanssa itkettiin (hiljaa) yläkerrassa ja pidettiin kaksoissisarta käsistä kiinni ettei olisi mennyt äidin avuksi. Nopeasti sitä oppi olemaan “näkymätön”, hiljaa, pois jaloista ja näkyvistä. Tavalliset tilanteet eivät niin ole muistissa, muutaman kovempi tilanne muistuu mieleen, joissa isä yritti äidin tappaa kuristamalla. Väkivalta oli tavallista elämää meillä, yhtälailla me mätkimme lapset toisiamme, isän oppien mukaan, lyö kovempaa takaisin. Nyt vasta aikuisena olen huomannut samojen tapojen siirtyneen mukana, välillä joudun todella tekemääntöitä etten löisi omia lapsiani. Tukistanut olen ja joka kerta katunut kovasti!
Kummallista on myös miten nopeasti lapset oppivat peittelemään ja vähättelemään tilannetta itselleen. Eihän isä tai äiti voi tehdä väärin, joten syy väkivaltaan pitää olla lapsessa itsessään. Kuinka nopeasti sitä oppii sen, että jos ei ole todella kiltisti ja mielinkielin, on oma syy jos tulee turpaan. Hullua miten sitä kantaa myös mukanaan että jos itse lapsi ei ole kiltti, saataa rangaistus tulla äidille, joten seuraava askel on se että lapsi rupeaa kantamaan huolta äidistään eikä päivastoin… Yksi iso juttu on myös hiljaisuus: asiasta ei puhuta. Lapselle ei kerrota että isä/äiti teki väärin, vaan on vanhemman oikeus tehdä asioita joita lapselta ei hyväksytä.
Tää on kyllä todella tärkeä näkökulma! - helposti unohtuu meiltä roikkujilta jotka olemme vaan kaikkemme tekemässä alkkis-rakkaamme eteen. Että tässä voi tulla tehtyä iso vahinko sille ihmiselle, joka kuitenkin on kaikkein tärkein. Se, että joku on näkymätön, tuntuu siinä kohtaa ihan hyvältä, kun ei alkkiksen lisäksi tietenkään jaksa yhtään enempää rähisijöitä… mutta ihmiset eivät ole välillä “olematta olemassa”.
Minä oikein odotan, että poikani vähän tai enemmänkin kiukuttelee, kun huomaa pahimman kontrolloijan olevan poissa. Onneksi pystymme kuitenkin puhumaan asioista ja viettämään varsinkin nyt syksyllä paljon aikaa yhdessä. Ja haaveilin jo, että menemme kylään jonnekin kivojen tuttujen luo syysloman aikaan ja pidämme yhteistä perhelomaa. Tai ehkä rauhoitumme silloin kotona.
Poikani on käyttäytynyt juurikin aika näkymättömästi. Aion selkeästi uudessa kodissa tuoda häntä esille enemmän kuin täällä ahdistuksen keskellä. Teen sellaisia asioita, joita ajattelen muiden ihmisten tekevän lastensa kanssa. Ja kai se läsnäolo olisi tärkeintä, saas nähdä miten siihen kykenee, alkuun voi olla aika väsynyt olo. Lapsesta en kuitenkaan ole hoivaajaa tehnyt itselleni, huolissaan se voi vähän olla, toivottavasti asiaa voidaan käsitellä ja “korvata” tavallisuudella nyt muutaessamme pois alkoholistin luota.
Ja vähemmän kivaa on se, että tänään tuli lastensuojeluilmoitus siitä, kun lapsi oli kesällä iskän luona siskojen kanssa ja iskän uusi tyttöystävä oli soittanut poliisit paikalle klo 04.42 kun iskä ja iskän veli olivat olleet niin humalassa että oksat pois. Lapsi oli minun luuloni mukaan mummin luona, mutta olikin tuolla exän luona. Miten näitä voi estää, vartioimalla lastansa aina? Minun 11-vuotiaani oli kirjoittanut Facebookkiin kerran yöllä, että iskä jos luet tätä niin tule kotiin baarista.
Voitte uskoa, että näissä kaikissa vaurioissa voi olla korjaamista. Päälle vielä nykyisen mieheni superitsekkäät ja vaihtelevat mielialat.
Minulla itselläni ei ole lapsia, joten en todellakaan ole kovinkaan kartalla kasvatuksellisista kysymyksistä. Harrastan kuitenkin partiota ja sen puolesta olen paljon tekemisissä lasten kanssa. Toivon, että ankie, sinä voit poikasi kanssa puhua mahdollisimman avoimesti tilanteesta. Välillä avioerosotkut tulevat esille partiossa ja silloin on hirmuisen vaikea kommentoida kun 7-vuotias tyttö/poika itkee “miksi isä ei rakasta mua enää?” tms. Toivon sydämeni pohjasta teidän uudelle elämällenne kaikkea hyvää ja olen jopa hiukan kateellinen rohkeudestasi toimia.
Syytä miettiä kannattaako hakea isäntapaamiset valvotuiksi ? Jos jättää lapset yksin, juopottelee ja tod näk juopotellessaan käyttäytyy huonosti niin kannattaako antaa lapsen mennä isänsä luo ?Tarkoitan , että itsekkin haluasit eroon siitä miehestä alkoholinkäytön takia niin miksi lapset eivät saisi myös erota isästä, joka ei arvosta heitä sen vertaa,että olisi selvä, kun saa lapset luokseen ? Jos isän luona olemisesta on jo tullut lastensuojelu ilmoitus niin, asian selvittäminen on melko vaivatonta, saatat itsekin joutua ongelmiin, jos viranomaiset alkavat selvittää miksi olet antanut lapset isälle , joka ei heistä kykene huolehtimaan.Itse selvitin asiaa oman eroni aikoihin, kun exmies uhkaili kännissä hakevansa lapsen vaikka väkisin ja antavansa lapsen narkkityttöystävänsä hoidettavaksi, että miten voin tämän estää.Soitin päivystävälle sosiaalityöntekijälle, joka antoi toiminta ohjeeksi,että lasta ei tarvitse luovuttaa päihtyneelle, voi vaikka soittaa poliisit paikalle lasta turvaamaan.Tässä tilanteessa ei sovituilla tapaamisilla ole mitään merkitystä, toinen huoltaja voi myös hakea lapsen pois päihtyneeltä vanhemmalta.Tukea saa päivystävältä sosiaalityöntekijältä ja poliisilta, ei tarvitse soittaa kuin hätänumeroon.Itse olen saanut paljin apua nimenomaan lastensuojelusta, en pidä sitä olleenkaan pahana, vaan todellakin laillisena keinona suojella lasta vanhemmalta, josta ei ole huoltajaksi missään määrin.
Valvotuissa tapaamisissa pidetään viranomaisten voimin huoli, että etävanhempi on tapaamisissa selvä.Juopon oma valinta sitten on tuleeko tapaamisiin.Mutta näin ei ainakaan lapsen turvallisuus vaarannu.Tietenkin lapsen kanssa joutuu käsittelemään sitä, miksi isi hylkää, miksi isi ei tule, miksi isi juo mutta näihinkin on apua saatavilla.Valehtelu tai kaunistelu ei missään tapauksessa kannata vaan asioista voi puhua lapsenkehitystason huomioon ottaen, on todettu , että juuri salaisuudet sairastuttavat.
Jostai syystä sitä ajatelee, että lapsen pitää olla tekemisissä sen juovan venhempansa kanssa, että se on lapsen etu, eikä lapset herkästi valita tai edes kerro mitä siellä viikonlopputapaamisilla tapahtuu.Saattavat jopa alkaa huolehtia juovasta vanhemmastaan salaa lähivanhemmalta, jos lähivanhempi liian tuomitsevan asenteen ottaa.Puhuminen ja puhuminen on tärkeintä, niin että lapsi voi sanoittaa ikävänsä, pahanmielensä, hyvät hetket pelkäämättä ,että lähivanhempi tuomitsee tai haukkuu sitä toista.Lähivanhemman velvollisuus on sitten varmistaa lapsen turvallisuus.
Esikoiseni isä kusetti minua rankasti siinä vaiheessa kun esikoinen tuli teini- ikään ja alkoi ryypätä teinin kanssa,lapsi haki näin isänsä hyväksyntään ja minä en tajunnut mitään, kun molemmat valehteli silmatsuut täyteen.Kun vyyhti alkoi purkautua tunsin niin jäytävää syyllisyyttä siitä miten en tajunnut tilannetta, miten en ymmärtänyt, että exmieheni on niin turmeltunut ??? Isä kuoli ja tyttäreni kipuilee nyt teini-iän aiheuttamien traumojen kanssa ja minä yritän terapiassa selvittää miten olen ollut näin helvetin hölmö miesvalinnoissani ja selvitä siitä syyllisyydestä mitä koen, olen omilla paskoilla valinnoillani aiheuttanut niin paljn tuskaa lapsilleni (joita ei toisaalta oli ilman näitä paskoja valintoja)
Kiitoksia Noppa lapsen näkökulmasta. En voi edes kuvitella kuinka rankkaa tuollainen lapsuus on ollut. Itse olin jo viisitoista, kun näin ensi kertaa äidin hiukan humalassa ja isän vasta senkin jälkeen. Siihen asti meillä oli vanhemmat ottanut lasten edessä vain saunakaljan. Itse olen koittanut olla samalla linjalla. Sain, Noppa, sinun kirjoituksestasi sellaisen kuvan, että mitään pysyvää traumaa tuollainen kerran tapahtuva heittely ei jättäisi ja se saattaisi vielä unohtuakin. Vanhempi lapsista (8v) ei tuota tapahtumaa nähnyt, kuuli kyllä asiasta ja nuorempi (4v) oli vieressä, mutta en usko, että ymmärsi mitä olisi voinut tapahtua. Korjaa, jos ymmärsin väärin.
Onko lukijoilla omakohtaista kokemusta vastaavanlaisesta tilanteesta lapsen kannalta mitä meillä muuten nyt vallitsee? Eli minkälaiset muistot jää tuollaisesta viikonloput kännissä olevasta isästä, jota en nyt kuitenkaan vielä väkivaltaiseksi luettele. Isästä, joka ei ainakaan viikonloppuisin osallistu muun perheen tekemisiin?
Meillä vanhemman lapsen kanssa (siis kohta 9v) on nyt hiukan vaikeaa. Hän tuntuu olevan pahalla ja herkällä päällä koko ajan. Eilen sain hieman juteltua hänen kanssaan ja tuntui, että sain hieman sieltä pienestä päästä jotain ulos. Nyt epäilenkin, että vaikuttaako tämä isänsä ottaminen ja toisaalta myös minun väsymyskauteni tähän vai onko tämä jotakin ikään kuuluvaa? Onneksi oma väsymykseni alkaa olla taltutettu, joten jaksan panostaa enemmän myös lasteni hyvinvointiin.
Tätä valehtelua tai kaunistelua meillä ei harrasteta. Sen olen päättänyt jo silloin, kun katselin appivanhempien touhua appiukon juomisesta. Huomasin silloin, kuinka raskasta se on, kun minutkin vedettiin siihen soppaan mukaan. Tosin enään ei sitä tarvitse niidenkään osalta harrastaa, kun siellä tämä asia on vuosien saatossa mennyt parempaan päin. Lasten kaverit on tästä ihan naapureista ja kaikki tietävät ihan muutenkin miehen juomisesta. Ja ovathan useiden kaverien isät mukana ottopuuhissa viikonloppuisin. Tosin eivät aina ja pienemmällä määrällä. Mutta yleensä naapurista joku ryyppykaveri löytyy.
Tuota kiukuttelua meillä kyllä on, että tilanne ei siinäkään mielessä kai ole vielä todella paha?