Viikonloppujuoppo

Kotikanava
401

Sunnuntaitunnelmia:

Ehkei meillä tosiaankaan ole “menetetty peliä”, koska mies kesti kuin kestikin eilisen yksinäisen illan kotona selvin päin :smiley:

Menin siis ystäväni luokse kyläilemään joskus 18.30 aikoihin ja myöhemmin illalla tuli keskustelua yhdestä työmahdollisuudesta miehelleni ja päätinkin heti soittaa hänelle. Kello oli noin 20. Kuinka ollakkaan, mies ei vastannut puhelimeen ja ajattelin välittömästi, että hän taitaa olla sitten lähtenyt jonnekin.

En enää tavoitellut uudelleen, mutta vajaan tunnin kuluttua mies soitti takaisin ja kuulosti aivan selvältä. Kertoi kuitenkin heti käväisseensä lähibaarissa. Ilahtui mahdollisesta työtarjouksesta jne.

Menin kotiin joskus 22 aikoihin ja jälleen hiukan jännitin, onko kotona ties monetta oluttaan tyhjentävä puoliso. Ulos asti kuului rummutusta/musiikkia ja oletin, että meillä on pitkästä aikaa “vauhti päällä”. No, avasin oven ja menin sisään, koti oli hiljainen ja kuinka ollakkaan, mies katseli sohvalla telkkaria ilman merkkiäkään juomisesta :slight_smile:

Myöhemmin mies katsoi vielä Heleniuksen nyrkkeilyottelunkin eli valvoi lähes 2:teen, mutta ei tarvinnut viihdykkeekseen juomista.

En muista, kerroinko tuossa aikaisemmassa (eilisessä) viestissäni, että anoppilastakin tuli alkuillasta puhelu, jossa taas pyydettiin iltaa istumaan. Sanoin silloin miehelle, että en voi edellyttää hänen istuvan yksin kotona minua odottamassa eli jos haluaa mennä, niin “annan luvan” (eihän meillä siis koskaan mitään lupia kysellä eikä erikseen annella, mutta ymmärtänette pointin). Ei ollut onneksi tuokaan kyläily nyt houkutellut.

Meillä siis isänpäivä alkoi virkeänä ja hyvällä tuulella. Olin salapäiten vaihtanut miehen yli 10 vuotta vanhat ja erittäin kuluneet/risat Reinot uusiin ja kiva oli nähdä, miten mies ilahtui, kun herätessään työnsi jalat Reinoihinsa ja vasta sitten tajusi, että nehän onkin uudet :smiley:

402

Tulen tänne ihmettelemään tätä mein huushollin tilannetta, pakko jonkin otsikon alle jotain kirjoittaa.
No juu, ihan ekaksi mukavaa isänpäivän jatkoa kaikille ja pahoittelut etten jaksa muuta ko rustata jotain itsekkäästi mein asioista :blush:

Mieheni on aina ollut “kilttijuoppis”, tänä viikonloppuna tilanne sitten muuttui ja nyt päälimmäisenä tunteenani on halveksunta ja inho miestäni kohtaan.
Vanhemman pojan kanssa mies sai riidan aikaa kahdesta asiasta, ekaksi tatuoinnin ottamisesta. Olen luvannut, että jos hän vielä 17-vuotta täytettyään sen haluaa ja maksaa itse, niin myönnyn. Ja näin on käynyt, 4 ja puoli vuotta hän on halunnut saman (itse suunnittelemansa) kuvan kuolleen siskonsa muistoksi. Jumalauta mikä huuto ja raivoominen miehen puolelta, vaikka asiasta on juteltu jo näinkin kauan. Poika perusteli asian hienosti viidellä eri jutulla, mies hyväksyi asian.
Seuraavana päivänä mies sai pojalle raivarin parista auton raadosta jotka poika kunnostaa yhdeksi toimivaksi autoksi, siihen puutuin ja käskin ukon pitämään turpansa kiinni jne. Tilanne ohi.

Nuorin poika on ottanut korvakorun ja siitä hän sai raivoomiset, sanallisen taiston jälkeen poika voitti ja tilanne ohi. Viimeyönä meillä oli taas poikien kavereita yökylässä, mies sai raivarin ko pojat lämmittivät ihan vaan kaupan pizzaa yöpalaksi. Pojat kyl saivat ihan kevyesti taas sanallisen voiton ja sitten alkoi nk. “mun Tivoli”.
Jumalauta sitä huutoa ja raivoamista olohuoneessa, joka asia oli päin helvettiä: Hän on Isäntä ja Hän Määrää, mun ulkonäkö ei miellytä häntä, pojat olen ihan päin helv… kasvattanut, ruokaa en osaa laittaa, kissatkin olen huonosti kasvattanut, mun suku on ihan perseestä, häntä ei kunnioiteta jne.jne.
Meikä vaan istui sohvalla ja kutoi, kuuntelin (muka) ja sanoin vaan että mulla ei ole mitään ongelmia mistään. Se oli niin järkyttävä näky ko silmät seisoi päässä, sylki vaan lensi jne. En pelännyt, en tosiaankaan vaan sanoin et ellei lopeta tai jos käy käsiksi niin soitan poliisit hakemaan. Välillä rauhottui ja sitten taas kiihdytty itsensä raivoon.

Vanhempi poika tuli kysymään et tarttenko apua, heitä on viisi rivakkaa jätkää jos on tarvis :mrgreen:
Kiitin ja kieltäydyin, en reagoinut mitenkään mieheeni. En jaksanut. Hän jäi pohtimaan asioita ja sammui sohvalle. Siinäpä nukkui, mitä välii mulle?
Tämän päivän olen ollut normi itseni, mutta en ole sanonut sanaakaan miehelleni. En pidä mykkäkoulua vaan pelkään et jos avaan suuni, niin sieltä tulee kaikki ulos ja kaupanpäälle vielä ekstraa…
En ole surullinen, olen pohdiskeleva. Välillä kyllä kyrsii :unamused:
Sovittiin poikien kanssa et ens viikonloppu vietetään vanhemman sällin kämpillä saunoen ja löhöillen, juokoon mies täällä ihan niin paljon ko haluaa. Hän on mun apuni ulottumattomissa ja omasta mielestään hänellä ei ole alkoholiongelmaa, niin ei sitten minkäänlaista.

Että tällasta tällä kertaa :wink: Huomenna uusi päivä ja uudet kujeet eli ei muuta kun öitä vaan kaikille.
Kyllä tämä tästä, mutta nyt ei meillä enää mikään palaa ennalleen…

403

Taas on viikonlopun yli päästy, joten maanantaita.

Hienoa Hemmiina, että olet yllättynyt positiivisesti ja, että teidän viikonloppu sujui hyvissä merkeissä. :smiley:

Mama62: tämähän on juurikin sitä purkautumista varten ja tänne kirjoitellaan just sitä mitä sillä hetkellä haluaa. Jos ei jaksa kommentoida niin sitten ei kommentoi. Näin mä sen asian ajattelen. Kommentoi toisella kertaa, jos siltä tuntuu.

No niin, mutta tässä omaa purkautumista.
Ei auennut kirja viikonloppuna, en vaan jaksanut aloittaa. Lenkkeilty on useaan otteeseen ja päiväunetkin tuli otettua lauantaina.
Alko oli mukana kuvioissa liian paljon, perjantaista sunnuntaihin. Eilen isänpäivänä lapset löysivät kyllä isänsä sängystä eikä missään kaatokännissä ollut, mutta kuitenkin. Tekivät hälle aamupalan, josta osan söi. Antoivat itsetehtyjä kortteja ja lahjoja. Mies ei oikein kommentoinut millään tavalla hienoja tekeleitä. Pahaa teki lasten puolesta. Kuitenkin kovasti olivat nähneet vaivaa.
Päivällä kävimme anoppilassa käymässä, mies lähti sieltä hetken päästä päiväunille ja me jäimme sinne viettämään isänpäivää. Oman isäni kanssa lähdimme syömään, mieskin mukana, kun ei kaatokännissä ollut. Ilmeisesti lääkkeet vähän vaikuttivat. Menomatkalla sitten sain sellaisen pienen purkauksen. Ilmoitin, että olisi aika alkaa ottaa itsestään vastuuta ja, että teinivuodet on ohi. Tuo vastuunkantamisen ilmoittaminen on mieltäni kanssa kaikertanut jo pitkän aikaa. Mies ilmoitti, ettei ole välittänyt mistään burn outin (tai mikä olikaan) jälkeen, elää vain päivän kerrallaan. Tuollaisella hälläväliä asenteellako meinaa tämän perheen koossa pitää?
Varasin viime viikolla meille kahdenkeskisen viikonloppumatkan. Mieskin sitä mielestäni halusi, mutta nyt en tiedä. Olenko vaan niin tyhmä, kun haluan vielä yrittää? Jos toinen on hälläväliä-asenteella? Onko tämä täysin tuhoon tuomittua? Varmaankin. No, tämä yritys vielä. Jos mies ei halua kasvaa aikuiseksi ja ottaa itsestään ja perheestään vastuuta, niin onko sellaisella suhteella tulevaisuutta? Oliko tämä lääkkeiden haku vaan sen vuoksi, että minut saadaan hiljaiseksi ja kuvittelemaan, että haluaa yrittää?
Paljon on taas kysymyksiä. Vastauksia ehkä saa myöhemmin tai sitten ei koskaan.

Tällaisia mietteitä tähän maanantaiaamuun. Toivottavasti huomiset treffit likkojen kanssa toteutuu, niin saa taas muuta ajateltavaa kuin kotiasiat.

404

Mama62:lle tsemppiä; hyvin osaat pitää jo itsesi “kauempana” noista miehen touhuista, mutta tottakai sitä miettii, että tätäkö tää tulee ikuisesti olemaan jne. Tuli nyt mieleen kysäistä, että ovatko pojat teidän yhteisiä, vaikka heistä ikäänkuin sinun poikinasi kerrotkin? Ottaako sinun miehesi omasta käytöksestään koskaan vastuuta; edes ns. jälkeenpäin? Tajuaako käyttäytyneensä typerästi tai esim. uhkaavasti vai onko, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut? Minusta tuo ymmärrys on jo plussaa, koska vasta silloin voi alkaa ottamaan vastuuta käytöksestään tai tekemään ylipäätään valintoja sen puolesta, käyttäytyykö jatkossakin huonosti vai ei.

Delfille voisin todeta, että minun mieheni alkoi kantamaan vastuuta käytöksestään jossakin siinä 45-vuoden kieppeillä. Toki edelleen osaa olla itsekäs ainakin kerran vuoteen, mutta useimmiten tunnistaa huonon käytöksensä ja osaa olla pahoillaan sekä näyttää, että kykenee toimimaan myös toisin. Aika pitkään piti kuitenkin “näyttää peiliä” :slight_smile:

Minä olen ymmärtänyt miestäni ja antanut anteeksi jo 20 vuotta, mutta sillä periaatteella, että joustaa voin, mutten alistua :slight_smile:. Olen usein laittanut elämäni hyvät ja huonot asiat ns. vaakakuppiin ja niin pitkään, kuin ne hyvät asiat painavat enemmin, olen saanut voimaa jatkaa. Olen myös todennut, että vuodessani on ainakin 350 sellaista päivää, jolloin mies on selvä mukava itsensä, joten kannattaako niiden keskimäärin 15 päivän takia heittää kaikkea hukkaan; ei kannata :slight_smile:

Kirjoitin sen takia nuo yllä olevat asiat, että sinäkin voit miettiä vastaavaa. En yhtään muista, paljonko teillä on yhteisiä vuosia takana, ikänne jotakuinkin muistan eli olette minua ja miestäni jnkv nuorempia. Minä olen yrittämisen kannalla ja uskon, että jossakin menee se raja, jolloin väkisinkin tajuaa, että on turha enää yrittää. Vaikutat sen verran fiksulta ja “itselliseltä” naiselta, että tuskin jäisit teidän suhteeseenne, jos se olisi täysin paska ja toivoton.

Mutta juu, eipä tässä nyt tämän kummempia. Itse olen selviytynyt oikein hyvin lauantaisesta ahdistuskohtauksestani - ainakin seuraavaan kertaan asti :wink:

405

Kiitos Delfi, toi oli hyvä. Niin hyvä että “varastan” sen sulta :smiley:
Ottaa itsestään vastuun ja teinivuodet ohi ja perheen koossa pitäminen… Jes, hienoo :laughing:

Kiitos sinullekin Hemmiina, jotenkin mulle valaistui asioita kirjoituksesi lukemisen jälkeen.
Just se mua “pelottaa” et tätäkö tämä , mies ei koskaan ota vastuuta “känniteoistaan” ei edes jälkeenpäin. Ei edes puolen vuoden kuluttua, ei koskaan. Hän on omasta mielestään oikeutettu käytökseensä ja aina muissa on syy. Jatkaa elämää ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut :imp:
Ja jep, todellakin olet tajunnut oikein eli mulla oli kolme lasta meidän tavatessa ja miehelläni oli yksi. Nykyisin mieheni ei tapaa omaa lastaan lainkaan ja sanookin, ettei hänellä ole muita lapsia ko mun poikani. Ollaan oltu yli 10 vuotta yhdessä jo, hän oli ennen alkoholisoitumistaan pojille kuin isä. On vieläkin, mutta joku kaivertaa vaiks mikään ei ole muuttunut meidän osalta. Juu, paitsi et pojilla on teini-ikä :laughing: Eikä edes paha sellanen.

Mun vanhin lapsi oli tosi rakas myös miehelleni ja kun hän 5 vuotta sitten kuoli parikymppisenä hirvikolarissa, niin siitä alkoi mieheni ryyppääminen joka paheni myös parikymppisen , nuoren ystävämme itsemurhan jälkeen. Ja se jatkuu vaiks surusta on päästy yli. Niistä on puhuttu aina avoimesta, nyt on kaikki muu ok paitsi et juominen jäi nk. päälle :frowning: Enkä minä enää pysty auttamaan, en myöskään jaksa.
Nyt on varmaan pakko sanoa miehelle et ellei hänen käytöksensä muutu, niin mun on varmaan viiden vuoden sisällä pakko muuttaa täältä pois. Koska sairauteni (ms-tauti) pahenee eikä miehestä ole apua, niin sitten ko pojat muuttavat omilleen on minunkin aika tehdä se. Tai oikeastaan pakko :open_mouth:

Onneksi ajauduin tänne juttelemaan ja saamaan vertaistukea, helpottavaa. Kiitos teille kaikille :smiley:
En mene tänään al-anoniin, en halua nyt tyyneyttä vaan taistelutahtoa :mrgreen:

406

Delfi, oikeastaan iskit naulan kantaan tuossa… On teinikäytöstä ryypiskellä viikonloput. Sen jälkeen kun lapset tulevat, vanhempien pitäisi kantaa vastuunsa, ja lopettaa viikonloppuryyppäily. Lapset, perhe ja viikonloppukännäily ei vain onnellisella yhtälöllä sovi yhteen. Sinä olet tämän ymmärtänyt, miehesi ei.

Olen sitä mieltä, että jos perheenperustamisen jälkeenkin tuo viikonloppukännäily jää päälle, kyse on joko siitä, että a: ei pysty lopettamaan sitä, eli on jo addiktoitunut, ja tila pahenee vähitellen ja muuttuu viikollakin juomiseksi tai b: ei ymmärrä lopettaa, asenteet ovat niin “vinoutuneet”. Tuon b: kohdan pystyy korjaamaan, esim. juopottelevalle miehelle voi vaimo ilmoittaa, että täällä meidän perhessä lasten ei tarvitse nähdä juopunutta vanhempaa. Se oikeus (velvollisuus?) jokaisella äidillä on. Silloin ukko voi mennä muualle ryypiskelemään, ja jos sen tekee edelleen joka viikonloppu, niin sitten asia on taas kohdassa A. Mutta on tosiaan keskenkasvuista, teini-ajattelua, että voi juoda viikonloppuisin, viikolla kuivahumaloida lapset ja vaimo sairaaksi, ja sitten vielä silmät kirkkaina selvittää, miten hyvä ja rakastava isä on toisille hyväuskoisille, jotka tätä höpinää uskovat. (Moni alkoholisti väittää silmät kirkkaana olevansa loistoisä, vaikka parhaillaan ryyppäisi vieraassa porukassa kaukana kotoaan. What? :open_mouth: Hyvät isät ovat kotona, selvin päin, läsnä lapsilleen ilman krapuloita tai kuivahumalatiloja.) Minuun ei uppoa, jos kuulen että viikonloppujuoppo olisi myös hyvä isä. Nouvei. Tällaiseen tapaukseen kun en ole törmännyt koskaan.

Voimia Delfi ja Maikki85, pitäkää itsenne puolta ja olkaa rehellisiä itsellenne. Suojelkaa lapsianne, suojelkaa itseänne. Pitäkää itsestänne huolta.

Alkoholin ympärillä pyörii kauheasti “asenneongelmaa”, kuten juuri tätä kohtuukäytön ylistystä. Kohtuukäyttöä on mielestäni esim. lapsiperheissä juoda kerran/kaksi vuodessa, kun lapset ovat jossakin hoidossa, tai juoda jouluaattona ja juhannuksena se lasillinen punkkua. Kohtuukäyttöä ei ole jatkuva viikonloppujuominen. Tämä ei ollut nyt mitenkään tähän ketjuun erityisesti suunnattu, kunhan tuli mieleen, kun tässä tänään pohdin alkoholin ympärillä pyöriviä ajatuksia ja vääristyneitä asenteita. Tiesittekö, että 5% suomalaisista miehistä on alkoholisteja? 10% on suurkuluttajia, ja muistelen että 20% käyttää säännöllisesti, mitä se sitten tarkoittaneekaan. Jos ihan ajatusleikkinä ajatellaan, että asenteet muuttuisivat sellaisiksi, että näihin viikonloppujuoppoihin eivät vastakkaisen sukupolven edustajat koskisi pitkällä tikullakaan, niin eiköhän perheellisten ihmisten viikonloppukännittely loppuisi. Tai sitten niihin olosuhteisiin ei tehtäisi lapsia. Loput 80% on sitten niitä miehiä, joihin kannattaisi naisen tarttua. Sellaisia, jotka juovat juhannuksena sen punaviinilasillisen, tai pikkujouluissa pikkuhumalat. Mutta alkoholistin kanssa eläneen ihmisen ajatusmaailma “sumentuu”, niin että sitä oikeasti voi kuvitella, että kaikki toisetkin juovat, ja että se on ihan normaalia, kunhan ei juo joka päivä, ei pahoinpitele tai häpäise kumppaniaan. Totuus on kuitenkin se, että joka viikonloppu juovalla on aika suuri riski olla tulevaisuudessa se joka päivä juova, se on vain ajan kysymys. Ajan kysymys on myös se, milloin tauti pahenee siihen vaiheeseen, että väkivalta, mielenterveysongelmat (masennus jne) ym lieveilmiöt tulevat kuvioihin. Eikö mies kannattaisi heivata siinä vaiheessa, kun asioihin voi vielä vaikuttaa? Jos kyseessä on tapaus B tämän kärjistetyn esimerkkini mukaan, eli tapaus joka vielä PYSTYY lopettamaan, niin eiköhän korkki mene siinä vaiheessa kiinni, kun tajuaa menettävänsä sekä lapsensa että kumppaninsa. Eli näihin asioihin voisi suhtautua ennaltaehkäisevästi, puuttua asioihin jo ennen kuin on liian myöhäistä.

Exäni joka oli alkoholisti ei juonut läheskään joka viikonloppu, putkien välissä saattoi hyvin olla viikkoja, joskus kuukausiakin. Sitten saattoi juoda viikonkin putkeen. Nykyinen mieheni ei ole alkoholisti, mutta käytti kyllä alkoholia minun sietokyvylleni liikaa, silloin kun muutimme yhteen. Annoin valita; joko korkki kiinni viikonloppuisin, ja lasten aikana, tai minä. Valitsi minut. Ei siis juo kotona edes saunaolutta. Varmasti voisi tehdä sen ilman ongelmia, mutta minä en vaan halua katsella/haistella kaljan hajua, siitä on saanut aikanaan tarpeeksi. Jos tämä siippani olisi ollut alkoholisti, ei tätä vähentämistä olisi voinut tapahtua, enkä silloin olisi muuttanut hänen luokseen.

Tämä siis vain yleistä pohdintaa, laitoin tähän ketjuu kun otsikko sopi aiheeseen :slight_smile:

407

Täysin samaa mieltä kanssasi.

408

Täysin samaa mieltä. Ja olen myös samaa mieltä siinä, missä monet muutkin täällä: jokaisen on itse määriteltävä itselleen ne rajat, että miten paljon suostuu parisuhteessa kärsimään ja kestämään toisen juomisen takia. Itse jätin oman viikonloppujuopponi (ja toisinaan myös arkijuopponi, aina jos vapaa töistä oli arkena), koska en yksinkertaisesti halunnut viettää loppuelämääni ihmisen kanssa, joka ei osaa elää elämäänsä ilman säännöllistä ryyppäämistä ja viinanlitkimistä. Märäät nousivat jatkuvasti, krapulat pahenivat. Ehdimme olla yhdessä noin 2,5 vuotta, ja jo oikeastaan alle vuoden seurustelun jälkeen mietin, että lähteäkö vai jäädäkö tämän asian takia. Jostain syystä jäin, vaikka minuun sattui jo tuolloin.

Kukaan ulkopuolinen ei voi tulla kertomaan/määrittämään kenenkään puolesta, mikä on sopiva määrä kärsimystä alkoholistipuolison -oli sitten mies tai nainen- takia. Vain itse sen voi päättää. Itse pelkäsin jo valmiiksi tulevia viikonloppuja, kesälomia, juhlapyhiä ja niiden takia olevia vapaapäiviä töistä jne. Mies halusi esimerkiksi joulutkin ryypätä yksin kotonaan, vaikka vanhempani olisivat halunneet hänet aina kutsua esim. meille syömään ja viettämään mukavia hetkiä. Mies inhosi kaikkea sosiaalisuutta, kaikkia juhlia, kaikkea. Halusi aina vaan jäädä yksin kotiin ryyppäämään, koska hänen elämänsä oli niin kurjaa ja kaikki pilattu ja hänen ollessaan lapsi. Miksi siis yrittää, kaikki on pilalla eikä mikään kannata. Periaatteessa sanoi enää odottavansa elämältä eläkkeellejäämistä ja kuolemaa. Itsehän olisin halunnut mennä naimisiin, perustaa perheen ja kaikkea, mutta mitään tuollaista oma juopponi ei halunnut. Nuo asiat -alkoholismin lisäksi- olivat syy, miksi sitten lähdinkin meidän yhteisestä kodista.

Nyt en kadu päätöstäni, vaikka aluksi se tuntuikin pahalta. Tuntui siltä, että ehkä tämä tästä, jos vaan tarpeeksi monta vuotta kärsin… ehkä mies lopulta tajuaa, että olen hänelle parasta. No, onneksi en jäänyt odottelemaan, vaan otin ja lähdin. Onneksi en antanut periksi omille epäilyilleni. Taisin jopa tuntea olevani vastuussa tuosta miehestä, jollain tasolla. On minun vikani, kun lähden ja teen hänet onnettomaksi. Vaikka itse olisin ollut hyvin onneton, jos olisin jäänyt. Vaikka toisaalta, en edes usko hänen olleen kovin onneton. Onhan hänellä viina, ja hän sanoikin joskus suhteemme aikana, että jos lähtisin, hänen elämänsä ei muuttuisi mitenkään. Jos hänellä ei olisi minua, hänen elämänsä olisi silti ihan samanlaista. Eli käytännössä hänellekin oli ihan sama, olinko vai enkö hänen elämässään.Kylläpä tuli arvostettu olo… :open_mouth: Taisinkin hänelle vain olla joku hänen ihanan exänsä korvike koko suhteemme ajan. Tai yleisesti vain joku nainen, koska onhan se nyt kiva kun on joku… :confused:

Nyt olen onnellinen raittiin miehen kanssa, joka haaveilee perheestä ja avioliitosta. En voisi olla tämän onnelllisempi. :slight_smile:

Kaikille samojen ongelmien kanssa painiville sanoisin, että lähtekää, ennen kuin olette siihen liian heikkoja. Älkää antako alkoholistin sairastuttaa itsejännekin, se ei ole sen arvoista. Jokainen meista ansaitsee olla onnellinen, hyviä asioita elämäänsä. Ei ole järkeä elää onnettomassa suhteessa, jossa itse kärsii. Jotakin PALJON parempaa odottaa teitä! Uskokaa pois! :slight_smile: Itse siihen en aluksi uskonut myöskään, mutta eräänä päivänä kaikki muuttui…:slight_smile: Niin käy teillekin, kun sitä vähiten odotatte.

Enni

409

Meillä on yhteisiä vuosia takana 15. Ollaan kakarasta saakka oltu yhdessä. Parikymppisinä tehty talo ja saatu ensimmäinen lapsi (molempien toive). En tiedä ollaanko sitten oltu liian aikaisin liikkeellä. Itse en kyllä mitään nuoruusvuosia kaipaile, mutta en tiedä olisiko miehen tarvinnut enemmän silloin mennä. Tosin hänellähän se meneminen ei loppunut lapsen tuloon, niinkuin minulla kävi. Alkuun varmastikin katselin läpi sormien sitä menoa ja ajattelin, että nuoria, kun ollaan, niin voihan sitä mennä. Mutta, nyt on yli kymmenen vuotta siitä. Mielestäni nyt alkaisi viimeistään olla aikuistumisen aika.
Ja tuosta fiksuudesta. En tiedä olenko fiksu vai vain jämähtänyt tähän tilanteeseen, joka on tuttu ja turvallinen ja siten olen niellyt kaikenlaista. En halua luovuttaa, mutta välttämättä mulle ei jää muuta vaihtoehtoa. Meillähän tuo suhdeluku selviin ja kännipäiviin on vähän erilainen: kärjistetysti 156 kännissä ja loput sitten selvinpäin. Eli melkein puolet vuodesta kännissä. Normaalia? Mun mielestä ei todellakaan. Jos ajattelisi tuota 45 jonain pysäkkinä, niin sinne on vielä yli kymmenen vuotta. Siihen mennessä on kyllä jo juonut terveytensä ja perheensä. Ei mun omat rahkeet sinne saakka riitä. Kyllä nyt pitäisi alkaa jo tapahtua aika radikaalia muutosta.

Ihan luvalla saat varastaa :laughing:

Juurikin näin.

Tuli muuten juurikin sellainen kamala tunne, että näinköhän mä oon vielä samassa tilanteessa kymmenen vuoden päästä. Sitä en kyllä halua!

410

Kiitos vilkkaasta keskustelusta ja kommentoinnista :slight_smile: !

On kyllä tosiaankin lohdullista lukea teidän muiden kokemuksista ja mielipiteistä. Antaa aikalailla perspektiiviä omaan elämään. Tulee jopa jonkinlainen nolouden tunne, että minä täällä “itken” mieheni muutamasta perjantaioluesta (ja muutama todella tarkoittaa 2:stä 4:ään) tai siitä, että kännipäiviä on 15 vuodessa. Joku tuolla aiemmin tosin sanoi, että kukaan muu ei pysty määrittämään sitä rajaa, mitä lähimmäinen suostuu sietämään… Ja lienee syytä korostaa, että aikoinaan mies oli sen verran narsistinen k-pää halutessaan juoda tai ollessaan krapuloissaan, että se on minut jollakin lailla traumatisoinut. Jos tuo vähäinenkin juominen olisi aina ollut jollakin tapaa hallinnassa eikä olisi muuttanut miehen persoonaa, niin eihän siitä mitään ikäviä seurauksiakaan olisi tullut - siis minulle.

Muutaman viime vuoden ajan mies on ottanut vastuuta tekemisistään, panostanut perheeseen aivan eri tavoin, kuin aiemmin, jaksanut tsempata ja “tullut vastaan”, jos on ollut jotakin riitoja. Nämä tavat ja luonteenpiirteet hänellä on ollut kyllä aina, mutta tosiaan vasta nyt alan luottamaan, että muutos on pysyvä. Sen takia jaksan luottaa myös siihen, että “siivet kantaa” tässä ja huomenna, vaikka jotain notkahduksiakin tulisi.

Nyt on taas viikonvaihde alkamassa ja toki mielen pohjalla mietin, että saanko viettää viikonloppuni huolettomana vai tuleeko “mutkia matkaan”. Sanon taas yhden kerran, että onneksi voin käydä kerran viikossa terapiassa “peilaamassa” tuntemuksiani ja kokemuksiani psykologin kanssa. Joka ainoa kerta olen lähtenyt sieltä kevein ja ennen kaikkea luottavaisin mielin. Ymmärrän, että miehelläni ei ole samanlaista alkoholiriippuvuutta ja -ongelmaa, mitä tänne päihdekeskusteluun kirjoittavien puolisoilla/läheisillä on. Siitä huolimatta toivon, että pidätte minua “vertaisenanne” :slight_smile: Ja toivon myös, että voin omilla kirjoituksillani tukea teitä jaksamaan arjessanne.

Tsemppiä “siskot” !

411

Hehheh, kun luen eilistä viestäni :neutral_face: , tänään on vähän ristiriitaista kerrottavaa… Tulin illalla taas harrastusmenoistani kotiin nuoremman lapsen kanssa. Ulko-ovi oli tiukasti lukossa, mikä viittaa siihen, ettei kotona (alakerrassa) ole ketään, mikä taas siihen, että isäntä on vetäissyt bootsit jalkaansa ja lähtenyt baanalle. Hetken tietysti toivoin asian olevan toisin, mutta eteisessä näkyi bootsien mentävä aukko miehen kenkärivissä eli oikeassahan minä noissa arveluissani olin :confused:

Minkäänlaista viestiä lähtemisestä en tällä kertaa ollut saanut. En myöskään itse ottanut mieheen yhteyttä, koska tunnetila tuossa illalla oli sen verran vihainen. Niin, tunsin lähinnä vihaa ja vitutusta, en edes juurikaan pettymystä, koska merkit tässä muutaman viime viikon aikana ovat olleet taas sen suuntaiset, että miehen mieli tekee jotakin muuta, kuin viettää rauhallista perjantai-iltaa vaimonsa kanssa.

Kävin nukkumaan 22.30 aikoihin, kuten normaalistikin. En kokenut ahdistuneisuutta tms, mutta luonnollisestikaan ei ollut normaali hyvä fiilis. Heräsin joskus 1.30 tienoilla toteamaan, että mies ei ole vielä kotona ja mietin, että jos on ihan tuossa lähibaarissa, niin saattaa tulla puolen tunnin sisään. Ei tullut ja nukahdin onneksi uudelleen, kunnes heräsin kolmelta miehen hiljaiseen kotiin tuloon. Nätistihän tuo tuli nukkumaan ja toivotti arki-iltojen tapaan öitä, mutta minua tuo “ei tässä mitään hätää” -tyyli lähinnä ärsytti. Nukahdin kohtapuolin uudelleen ja aloin aamulla heräilemään 8 aikoihin, tosin pitkitin ylösnousua yhdeksään.

Aamupeilistä näkyi taas vaihteeksi ruttunaamainen (ihan konkreettisestikin :wink: ) nainen eli oli jälleen “mukavat” vekit silmien alla. Miltä lie näytän huomenna, jos mies toteuttaa tänään suunnitelmansa lähteä ex-työkaverin kanssa jääkiekko-ottelua katsomaan (+ jatkoille)…

Tuokin asia jotenkin harmittaa, että jos mies tietää melkoisella varmuudella lähtevänsä tänä iltana liikenteeseen, niin onko sitä mentävä jo perjantainakin?!

Mies heräsi äsken kahville, siis heti minun jälkeeni ja oli, niinkuin ei mitään. Ainiin, ja parasta tässä on se, että oli laitanut minulle yöllä 00.30 tekstarin, jossa kertoi olevansa yhdessä baarissa ja lähtevänsä kohta suuntaamaan kotiin. Jos noin olisi toiminut, olisi kyllä ollut kotona jo yhdeltä. Onneksi luin viestin vasta tässä aamulla!

Sinänsä hupaisaa, että eipä tuo ennen ole keskellä yötä menoistaan ilmoitellut. Pakko vielä teille jakaa ihan juuri tapahtunut asia; mies tulee kyselemään, että lähdetäänkö kauppaan. Siis voi v…u, todellakin on, ettei mitään! No, voitte vaan arvata, korottuiko ääneni hänelle vastatessani. Sanoin olevani jokseenkin v-uuntunut hänen menemisestään ja siitä, ettei tajua sen erkaannutavan meitä toisistamme. Jotakin muutakin tuli nyt ikävään sävyyn sanottua ja melkein surettaa, kun mietin, että tätäkään ikävyyttä ei olisi käynyt, jos mies olisi osannut viihtyä kotona.

Kaikesta huolimatta, elämä jatkuu :slight_smile:!

412

^yrität Hemmiina kovasti vaikuttaa miehesi päätöksiin ja saada hänet toimimaan niin kuin mielestäsi pitäisi: yrität hallita häntä

meidän pitäisi luopua siitä kuvitelmasta että meillä olisi mahdollisuus hallita muita ihmisiä tai heidän alkoholinkäyttöään, ja keskittyä elämään omaa elämää parisuhteessakin toisen menemisistä/tulemisista tekemisistä/tekemättä jättämisistä huolimatta. vaikea läksy. onko meillä oikeuttakaan yrittää hallita aikuista ihmistä??

413

Kiitos, Vieras, näkemyksestäsi, joka sinänsä oli pohtimisen arvoinen. Minä kun olen mielestäni tehnyt miehellenikin selväksi, että nimenomaan hän itse tekee valintansa enkä minä pysty niihin vaikuttamaan. Se, että kerron pahastuneeni tai olevani pettynyt tai vihainen tai mitä milloinkin, kertoo minun tunteistani, joihin minulla on oikeus. Miehellä taas on oikeus tehdä omat valintansa ja valitettavasti, jos valitsee baarireissun perheensä sijaan, niin kurjaa se on, mutta en voi sille mitään. En siis halua hallita häntä, en siihen edes pysty. En ole pystynyt koskaan tämän yhteisen 20 vuoden aikana. Aina on mies lähtenyt, jos on itse halunnut.

Mutta ymmärrän kyllä, että ulkopuolisen silmin - ainakin jos on lukenut vain osan kirjoituksistani tänne - voi vaikuttaa siltä, että pyrin hallitsemaan miestä :slight_smile:

Ajattelin kertoa ihan viimeisimmät kuulumiset. Mies oli siis alunperin suunnitellut lähtevänsä tänään yhden entisen työkaverinsa kanssa peliin (ja sen jälkeen tod.näk. jatkoille). Minulle tuo suunnitelma oli ihan ookoo, kertoihan hän siitä hyvissä ajoin jo tiistaina. No, sai joskus 13 aikoihin puhelun anoppini mieheltä, joka houkutteli samaiseen pelii. Mies kieltäytyi ja lähes välittömästi puhelun jälkeen tuli toinen puhelu tuolta ex-työkaverilta. Kuulin miehen kieltäytyvän peliin lähdöstä hänellekin, mutta lupasi sitten lähteä käymään kahvilla.

Puhelun jälkeen mies kertoi, että ei hän sinne peliin nyt lähde, mutta lähtee kahville, JOS SAA LUVAN?! Siis heittipä kunnon herjan; ei ole ennenkään lupia kysellyt eikä minulla ole ollut tapana niitä jaella (tarkoitan, että menee, jos haluaa). Sanoin sitten miehelle, että ei hän ole ennenkään lupia kysellyt ja jos pelistä pois jäänti liittyy nyt minun mielialaani, iin sen takia ei tarvitse jäädä. En siis todellakaan halua ottaa vastuuta siitä, että mies tekee jotakin, jota ei oikeasti halua. Tämä puhukoon myös sen puoleta, ettei minulla ole tapana eikä haluakaan “hallita” miestäni.

No, ensin mies totesi, että kyllähän hänellä on fiilikset menneet minun TURHAN käytökseni takia, johon minä sanoin, että hänestä se on turhaa, mutta minä en mahda sille mitään, että tapahtunut minua surettaa (siis eilisiltainen kaljoille “livistäminen” minun ollessa poissa kotoa) . Hetken päästä mies hiukan sovittelevaan sävyyn totesi, että ei häntä muutenkaan se peli kiinnosta. Lähti kuitenkin kahville, mikä toki on aivan ookoo.

Minä totisesti yritän elää “omaa” elämää, mutta perheellisenä koen, että minun täytyy ottaa myös muut perheenjäsenet huomioon. Samaa toivon muiltakin ja siksi tuntuukin ikävältä, että esim. mies toimii välillä äärettömän itsekkäästi. Toisaalta se voi olla juurikin hänen tapansa korostaa omaa autonomiaansa :slight_smile:

414

Itselläkin on myös välillä ollut sellainen tunne, että eihän minulla ole mitään hätää ja valittamista, kun olen jo vuosia sitten saanut miesystäväni pois yhteisestä kodista toisaalle ryypiskelemään. Eroamista ehdottaneille ystäville ja sukulaisille olen jopa puolustellut suhteessa jatkamistani sillä, että minun ei tarvitse kuitenkaan kestää juovuksissa olevaa miestä kodissani. Alussa olin itsekin tyytyväinen järjestelyyn, mutta pikkuhiljaa alkoi riepoa se, että jouduin kuitenkin katselemaan krapulaista miestä. Eikähän hän koskaan ollut irti alkoholistisesta ajattelusta, koko elämänsä meni ryypiskelyn suunnitteluun, ryypiskelyyn ja siitä tilasta selviämiseen. Ja jälleen kierros alusta.

Minulla on kai aika matala sietokynnys alkoholiriippuvaisen käytöksen suhteen, mutta ymmärrän itseäni taustani valossa. Olen joutunut seuraamaan vierestä suurkuluttajaisän ja ystäviensä jokaviikonloppuista runsasta ryypiskelyä ja remuamista perjantai-illasta sunnuntai-iltaan 20 vuoden ajan lapsuuskodissani. Ja meidän lasten näkökulmasta isä kavereineen pilasi kaikki meidän joulumme, muutkin pyhät toki, mutta joulu oli pahin pettymys joka kerta. Minulla on oikeus vetää raja niin tiukalle, kuin miltä itsestäni tuntuu.

415

Viikonloppukuulumiset jatkukoon :slight_smile:

Nyt ihan alkuun kerron, että tavoitteeni on lähinnä kuvata omaa mielialaani ja ylipäätään mieleni toimintaa, ei niinkään syyttää tai puolustella miestä.

Eilen mies siis lähti kahville tapaamaan entistä työkaveriaan, jonka kanssa oikeastaan aina - tapaavat tosin vain kerran, pari vuodessa - ottavat enemmin tai vähemmin olutta. Nyt kuitenkin lähtökohtaisesti luotin, että käy vain kahvilla.

Itse lähdin tyttären kanssa tallitöihin ja tiedossani oli vähintään kahden tunnin tallireissu. Talli-iltamme venyi syystä ja toisesta ja huomasin pitkin iltaa kärttyisenä ajattelevan, että jos mies on yleensäkään tullut sieltä kahvilta kotiin, niin eiköhän tuo ole pari tuntia yksikseen kotona istuneena päättänyt “jatkaa matkaa”. Koin siis jonkinlaista tarvetta lähteä kotiin “tarkistamaan”, onko siellä ketään vai ei. Samaan aikaani järki kuitenkin sanoi, että minulla on oikeus hoitaa tallityöt omaan tahtiini ja jos mies ei kestä yksin kotona, niin sitten ei kestä. Kotiuduimme tytön kanssa joskus 20.20 ja arveluni osuivat oikeaan, bootsit oli taas kadonneet eteisestä. V-tutuskäyrä alkoi nousemaan…

Mies laittoi melko pian tekstarin, että on äitinsä ja tämän miehen kanssa yhdessä baarissa. Minä vastasin siihen todella tylysti, olihan mielialani mitä oli. No, mies tuli tunnin päästä kotiin ja kotona odotti tympääntynyt vaimo - en sinänsä ihmettele, miksei mies viihdy kotona :wink: Nojoo, kuten huomaatte, nyt kykenen jotenkin asettumaan miehen asemaan tai ainakin katsomaan viikonloppuamme ilman katkeria tunteita.

Aamulla kerroin miehelle, miltä minusta tuntuu ja miksi tuntuu tältä. Kerroin, että ymmärrän hänellä olevan oikeus omaan aikaan ja että ymmärrän tavallaan tuon tarpeen lähteä ihmisten ilmoille, mutta en voi sille mitään, että (historiasyistä) reagoin näin. Kerroin arvaavani, että hänen mielestään nostan metelin aivan turhasta ja että varmsti ärsyttää, kun “aina” käy näin. Mies lähinnä nyökytteli, tosin kysyi jossakin välissä, että mitä pahaa eilisessä oli ym.

Sitten eräs ystäni pyysi minua lenkille ja tunnin kävelylenkin jälkeen oma fiilis oli todella puhdistautunut. Nyt aloittelen lihapullakastikkeen teon ja mies lähti vuorostaan lenkille. Melkein tuntuu, että todellakin olen taas ylireagoinut, vaikkakin toisaalta tiedän, että minullakin on oikeus tunteisiini :slight_smile:

Näin siis tänään; sunnuntaina puolen päivän aikoihin.

416

Jatkan yksinpuhelua :slight_smile:

Ärsyttää muuten, että viime aikojen kirjoituksissani on paljon kirjoitusvirheitä. Selitys löytyy ajoittain käytössäni olevasta läppäristä, joka ei tunnu pysyvän mukana nopeudessani :wink: Sen lisäksi tämä alkaa viestin loppuvaiheessa piilottamaan kirjoittamani tekstin niin, että kirjoitan pitkät pätkät sokkona. Hyvin menee tuonkin puoleen!

Halusin taas “avautua” niistä tuntemuksista, mitä tietynlaisen kokemuksen jälkeen naisihminen saattaa tuntea. Mies lähti käymään Lidlissä reilu tunti sitten. Kauppa on kohtalaisen lähellä ja suoraan sanottuna tuntuu, että jos suuntaisi vain sinne, olisi jo palannut kotiin. Tiedän olevani kahjo, kun mietin tällaisia, mutta väkisin mieleen tulee, että entä jos lähtikin ihan jonnekin muualle. Mieheni ei tietojeni mukaan ole ollut minulle koskaan uskoton, mutta sen verran pitkä elämänkokemus on takana, että tiedän joidenkin pystyvän ns. kaksoiselämään eli huijaamaan perhettä milloin milläkin menoilla ja käymään niiden aikana toisen luona. Kun miehelleni tulee muutaman vuoden välein näitä “vaiheita”, joissa baari-illat ym. häipymiset näyttäytyvät turhan usein (viikottain), niin väkisin alkaa hiipimään mieleen, että onko nyt joku toinen kuvioissa. Samaan aikaan koen tuon ajatuksen aivan naurettavaksi!

Todennäköisesti mies palailee kohtapuolin kotiin kierrettyään useammassa muussakin kaupassa, kuin vain Lidlissä. Onhan siinä mm. autotarvikeliikkeitä lähettyvillä :slight_smile:

Näin meillä sunnuntaina klo 14.33 :slight_smile: Sehän itse asiassa alkaa olla päiväkahvin aika!

417

Kerrottakoon jatko äskeiselle :slight_smile: Mies tuli kuin tulikin kotiin iso kassillinen Lidlin ostoksia mukanaan. Oli käynyt samalla yhdessä autoliikkeessä katsomassa autoa, josta oli minulle pari päivää sitten maininnut. Ei kuulemma malttanut olla käymättä.

Jos sinä, joka luet näitä tarinoita, ajattelet mielessäsi, että aivan hullu akka; kyttää miehen jokaista menemistä ja kuvittelee ties mitä; eikö mies saisi edes kaupassa käydä ilman, että tekee siitä tiliä jne, niin sanon sinulle, että ymmärrän tuollaiset mietteet oikein hyvin :smiley: En siis todellakaan ole “niitä naisia”, jotka eivät antaisi miehensä käydä (yksin) missään ja sen takia kerronkin näin avoimesti mietteistäni. Tunnistan ne itsekin melkolailla ylireagoinniksi, mutta uskon, että jokainen, joka on elänyt/elää näissä samanlaisissa “saappaissa” tunnistaa tunteeni ja ajatukseni myös omikseen.

Eipä muuta, sunnuntai jatkukoon :slight_smile:

418

Minulla tuo ylireagointi oli selkeästi ‘oppimisen tulos’. Kun riittävän monta kertaa kavereiden tapaaminen tai lenkillä käynti päättyikin aamuyöstä kotiin kompurointiin, niin oppiihan sitä tyhmempikin :slight_smile:

419

Cricket; kyllähän tämä minunkin “ylireagointini” on jonkinlaisen trauman aiheuttamaa eli toki tähän liittyy 20 yhteiseen vuoteen mahtuneet ikävät, liian usein toistuneet, muistot ja kun vastaavan tapaisia ilmiöitä edelleen tulee eteen, vaikkakin todella harvakseltaan, niin mieleni reagoi silti välittömästi. Jos muistot voisi pyyhkiä pois, niin miehen nykyinen toiminta ei tod.näk. aiheuttaisi minkäänlaista ongelmaa.

Miestäni en voi muuttaa, voin vain opetella ottamaan sopivasti etäisyyttä hänen - omasta mielestään oikeutettuihin - menoihin kadottamatta yhteyttämme kuitenkaan kokonaan. Muutenhan tässä yhteiselossa ei olisi mitään järkeä :slight_smile:

420

Hemmiina sun tunnot on ihan kun itse olisin kirjoittanut, siis silloin kun vielä exän kanssa seurustelin. Itsekään en kokenut että olisin miehen juomista päällisin puolin kontrolloinut, siis en koskaan kieltänyt menemästä juomaan päin vastoin aina sanoin että itsehän sinä elämästäsi päätät ja minä en sinun juomiseen pysty millään tavalla vaikuttamaan, edes rakkaus ei auta toisen raitistamiseen. Miestä kuitenkin loukkasi tälläinen välinpitämättömyys. Alkoi kysyä lupaa että saako mennä, johon minäkin olin ihan hoomoilasena että mitä multa lupia kyselet. Juova siis toisaalta haluaa sitä kontrollointia koska se on osoitus välittämisestä mutta sitten taas toisaalta ei halua sitä koska se on puuttumista hänen vapaaseen tahtoon. Loukkaantumisen/mielipahan minäkin halusin näyttää (jos mies siis oli lähtenyt salaa juomaan) tai siis yleensä laiton linjat kiinni, vaikka ei se mitään asiaan auttanut. Vaikka kyllähän mies joskus sanoi jopa ymmärtävänsä tunteinani ja sanoi että itse ei kyllä katselis pätkääkään jos eukko juoksis juomassa milloin huvittaa.

Mutta oliko se mitä omassa mielessään pyöritteli (esim. mies lähtee kauppaan, lähteekö varmasti vai meneekö baariin) jollain tavalla sitten alitajuista kontrollointia vai läheisriippuvuuteen sairastumista vai oppimisen tulos ja onko siitä mahdollista päästä irti ? Sen verran tiedän että jos koiraa opetetaan rangaistuksilla niin se oppii toimimaan niin että voi välttää rangaistuksen. Jotenkin tuo miehen toiminnan pyörittely mielessä on sitä välttämisreaktoita, ei halua saada sitä hylätyksi tulemisen rangaistusta ja yrittää omassa mielessään välttää sitä. Pelkästään rangaistuksilla opetetusta koirasta muuten tulee yleensä pelokas ja arka.