tervehdys kehällekkin taas.miten sun raittius on sujunut? itse vielä vähän häpeillen palasin tänne kirjoittelemaan,ihan kuin pikkupoika joka on jäänyt kiinni omenavarkaissa…mut tästä taas lähetään 
vuosi vaihtui mukavasti selvinpäin,tein huomion,että tuo paukuttelu ärsyttää pikkusen helvetisti enemmän kun juovuksissa 
tosin nämä aamut on hieman kevyempiä… lasten kanssa ammuttiin vähä raketteja ja ilotulitus käytiin katsomassa,sitä selvänä tuli kiinnitettyä huomiota miten yleistä siellä oli että pienten lasten vanhemmat mongersi kaljat kourassa…noh,ehkäpä ne oli niitä “kohtuukäyttäjiä” joilla ei ole ongelmia tuon läträämisen kanssa,mene ja tiedä? pari viikkoa ollu taukoa treenaamisessa kun juopottelun jälkeisessä masennuksessa ei kiinnosta mikään,nyt jos taas alottais,vaikka uudenvuoden kunniaksi kovan rääkin,että muuttuu merihylje rantaleijonaksi 
mutta oikein hyvää alkanutta vuotta kaikille.
Unohda häpeily! Se on turhaa, tämä on just se paikka, minne voi aina tulla. Sulla on nyt kokemusta lopettamisesta ja uudelleen aloittamisesta, mut ilmeisesti paremmaksi oot kokenut sen raittiin ajan, mikä on tietysti tosi hyvä. Tiedät mitä tavoitella. Itse yritin lopettaa tupakanpolttoa neljä kertaa, ennenkuin viidennellä onnistuin. Harjotus tekee metsurin näissä lopettamisissakin.
Kiva kuulla, et vuodenvaihde meni raittiisti lasten kanssa! Sama meininki oli meillä, käytiin kattoo yks ilotulitus ja itse ampumassa lasten iloks muutamat raketit naapureiden kanssa. Huomenna tulee mulle neljä kuukautta tätä raittiutta täyteen. Tosi hyvää aikaahan tämä on ollut, ei siitä pääse mihinkään. Se alku oli vaikeempaa, nyt on mennyt omalla painollaan ja yllättävän helposti. Mulle viimeiset pari vuotta ennen lopettamista olikin jo kauheeta kärsimystä, häpeää ja syyllisyyttä, joten kun ilman niitä tunteita saa nyt elellä, niin hyvältä tuntuu. Tietysti tää asia on jatkuvasti läsnä eikä varmaan koskaan häviäkään. Kohtuukäytöstä en edes haaveile, koska siihen en pystyisi. Toivon, että pysyn raittiina jatkossakin, päivän kerrallaan tietysti. Tyytyväiset lapset on hyvä motivaattori, samoin kuin nyt viisi kiloa pudonnut paino 
. Vielä toiset viis, niin olen jo ihan normaalimitoissa.
Tosi paljon tsemppiä sulle ja katse eteenpäin vaan!!
Punakuono, kirjoitin tuonne elämän opettelemisaiheen ketjuun eilisestä retkahduksestani ja siihen liittyvistä onnettomista tapahtumista. Tunnen tällä hetkellä tasan tarkkaan sen pettymyksen ja itseinhon painon, mikä retkahduksesta seuraa: se on todellakin MURHAAVAN YLIVOIMAINEN.
Mutta elämän on aina jatkuttava. Minäkään en voi jäädä odottamaan, että jostain tulisi joku mystinen ratkaisu ja kertalaaki, joka ottaisi tämän taakan pois. On tultava Plinkkiin, on oltava rehellinen, on oltava taas asialla. Minulla on tästä entuudestaankin kokemusta, että asiaan palaamisesta kaikki hyvä taas alkaa. Pikku hiljaa mennään ja kompastuksiakin voi sattua. Ne kuitenkin kuuluvat asiaan monen kohdalla ja minullakin on tätä ontumishistoriaani jo useammalta vuodelta. Vaikken vieläkään ole näemmä päässyt vapaaksi, ovat asiat jo joiltain osin menneet parempaan suuntaan. En ensinnäkään enää juo kovin usein, mikä on jo jotain. Nyt kai voisi sanoa, että melkein puolen vuoden raittiudessa onnistuin silti välttämään aika monet kiusaukset: löysin elämäniloni, sain tarmokkuutta, uutta sisältöä elämääni, perhe-elämänikin alkoi jo kehittyä suotuisampaan suuntaan. Kompastumiset voivat olla todella rankkoja paikkoja, mutta mitään onnistumisia ne eivät pysty mitätöimään. On ihan totta, ettei raittius ole pelkkä “aikakäsite”, mutta jo vähänkin pidempään raittiuteen pystyminen antaa silti ihan järeätä pohjaa jatkoon taistelussa “suurta saatanaa” vastaan (kai sitä noinkin voi nimitellä).
Eli tervetuloa takaisin linjoille minunkin puolestani
kiitokset tsempeistä ja tuohon kompurointiin viel,siinä on pahinta se tunne että olet pettänyt kaikki,etenkin itsensä kun on just alkanu uskomaan et hei,eihän tässä mitään hätää ole.no toivotaan että tässä viisastuu eikä ala parinviikon jälkeen leijumaan kuinka on homma hanskassa.mut näillä mennään,eilen vietin leffapäivää tekemättä yhtikäs mitään,ja tänään intoilin aamusta parintunnin lenkin ja illalla viel pienet treenit,ja kehälle kehuskelen että mulla paino putos 7kg parissa kuukaudessa…no eipä sillä enää väliä,en ole puntarissa uskaltanu edes käydä se retkahduksen jälkeen,fiilis ollu ainakin sellanen että siinä parin viikon masennuksessa/laiskotellessa tuli varmaan 10kg takas mut kun nyt saa muutaman hyvän treenipäivän alle ni ehkä sen puntarin uskaltaa kohdata,ilmottelen sitte hauskaa viikonloppua kaikille,itse vietän sen treenaillessa ja jospa tuota emäntääkin huomiois vaikka leffa/ravintola (RUOKA sellainen) illalla. pidetään korkit kiinni ja mieli korkealla
Sen leijumisen estää parhaiten sillä, että tarvittaessa vaikka pakottaa itsensä päivittäin Plinkkiin tai johonkin muuhun sellaiseen toimintaan, joka auttaa kohdistamaan ajatukset ja keskittymisen alkoholiongelmaan ja sen käsittelyyn. Minä pärjään raittiina aina niin kauan kuin jaksan sitä itsepintaisesti harrastaa. Jossain välissä syksyä jäi jonkun hässäkän takia esim. A-klinikkakäynti väliin ja sitten alkoi flunssakierre, joulukiireet, mitä kaikkea… ja jotenkin vain jäi se uusi aika varaamatta. Plinkkiinkin taisin tulla viime viikkoina vähän harvemmin.
Omasta kompastuksestani opin ainakin sen, että mikä tähän mennessä on toiminut, toimii varmasti jatkossakin: minun on vain pidettävä tiukemmin kiinni “säännöistäni” ja toisaalta varautua jatkossa kaikkiin pahimpiinkin mahdollisiin tilanteisiin; mitä teen, kun seuraavan kerran iskevät yhtä aikaa unettomuus, ärtymys, saatananmoinen riitely tai nämä kaikki yhtä aikaa.
Saatoin muuten minäkin alkaa vähän leijua jollain tavalla, vaikka esimerkiksi joulun vietin aivan raittiina ja olen jo pidemmän aikaa pystynyt rennommin nauttimaan tavallisesta elämästä. Uskon, että saavutetusta raittiudesta pitääkin voida iloita eikä ole väärin, että alkaa uskoa itseensä ajan myötä sillä tavoin, että suostuu jopa luottamaan itseensä. Mutta siihen ei voi koskaan luottaa, että juomarina tulisi yhtään sen kummemmaksi kuin on koskaan ollut: se on se paha ansa. Oma varmuus ja olemisen helppous syntyy vain raittiuden myötä ja sitä leijumista pitäisi opetella leijumisena ikään kuin raittiuden ansiosta, ei riippuvuuden puolesta.
totta puhut antilooppi,mullahan kävi just noin,olin jo vähentäny huomattavasti täällä käymistä ennen retkahtamista, eli toisin sanoen alitajuisesti jo valmistellu itseäni kunnon känniin.kun kävin täällä päivittäin lukemassa/kirjoittelemassa ni eipä ollut janokaan.täytyykin tehdä itselle joku rutiini että käyn joka ilta hetken lukemassa juttujanne,ja kirjottelin itsekin mitä tälle alkoholin ja lääkkeiden runtelemalle ihmisrauniolle kuuluu.monet on täällä kertoillut sekoiluistaan,ni voisinpa minäkin yhden nolon muistella tässä aamukahvin kanssa…itellä kun menee vintti aivan pimeeksi jokakerta kun juon,ei mitään muistia kertakaikkiaan,noh.ajattelin kotona että otanpa tässä nyt pari iltakaljaa,jostain syystä olin kuitenkin varautunut laatikollisella.ja koska itsekin asun melko pienessä kylässä ja tunnollinen töissä käyvä perheen isä olin,niin oli pikkuisen noloa herätä keskellä kaupunkia jonkun pirun parturi liikkeen rappusilta jonkun ohikulkijan herättämänä,luuli että olin saanu sairaskohtauksen ja meinas soittaa hätänumeroon… siinäpä sitä oli morkkista kerrakseen,joka tietenkin meni ohi niinkuin aina.nuorena tuollaset jutut jaksoi aina naurattaa kavereiden kesken,mutta kun ikää tulee niin se nauru kyllä vähenee,kun tajuaa että aikuinen mies,ja sekoilee kun joku teini ensi känneissään…jotenkin ne osaa unohtaa,tai jättää taakseen,mut aina välillä näit pulkahtaa mieleen,yritänkin niitä sitte sillointällöin tänne kirjoitella,ettei pääse unohtumaan…tulee aina päin lärviä kun lukee näit omia kirjoituksiaan tällästä tänään…
Ylipäätään taitaa olla niin, että rutiineista huolehtiminen on meikäläisille tärkeää: ja aina kun ne syystä tai toisesta rikkoutuvat, niihin on alettava tehdä paluuta. Se, että se paluu voi tuntua aluksi vastahakoiselta, kuuluu asiaan: riippuvuus mielessä pyrkii ajamaan vain juomaan, joko lyhyellä tai pitkällä tähtäimellä, ja ennen kuin se on selätetty, on vain siedettävä ahdistustakin. Muistan kyllä vuosien takaa, miten ahdistus ja riippuvuuden ylivoima antoivat lopulta periksi ja lakkasivat kiusaamasta, mutta se kesti pitkään.
Nyt jouduin toteamaan, ettei puolen vuoden raittius tee itsellään ihmistä kyllin vahvaksi, kun asetelmat alkavat mennä nurin. Todennäköisesti ei riitä vuosikaan kaiken korjautumiseen, mutta on jo reilusti parempi pohja. Tosin sain tuon vajaan puolen vuoden aikanakin jo todeta, että monet asiat alkavat muuttua. On todella niin, että kun aikaa kuluu ja elämä rakentuu uudelleen, sitä alkaa voida paremmin. Morkkiksiin kuuluu, että ne kyllä haihtuvat. Minä olen kärsinyt niistä aina, mutta jos morkkisten voimasta hakisi pontta elää raittiina, niin se olisi lyhyt ja kantamaton tie. Raittius ei ole jatkuvaa häpeässä, syyllisyydessä ja menneisyydessä elämistä - juominen on.
Omia rutiinejani joudun nyt korjaamaan sekä täällä Plinkissä asian käsittelyn osalta että esimerkiksi unirytmini osalta. Perustarpeista huolehtiminen (lepo, liikunta, ravinto jne.) ovat ehkäpä parasta ennaltaehkäisyä. Itse kiusausten hetkellä joutuu vain opettelemaan väistämistä ja kärsivällisyyttä mielitekojen haihtumista odotellessa. Aluksi ne sellaiset riesat vaivaavat useammin, ehkä jopa koko ajan, mutta ajan mittaan harvemmin - jos mahdollisesti päälle käydessään voimakkaamman tuntuisina. Palauttelenpa tässä omaankin mieleeni mantraa, jonka avulla olen viime aikoinakin selvinnyt monesta paikasta, vaikka nyt erehdyinkin: tee mitä teet, mutta ÄLÄ JUO. Siis vaikka mikä tulisi, vaikka henki menisi: älä juo! Mitään muuta nyrkkisääntöä ei tarvitse noudattaa: raittius perustuu sille, ettei juo. Se, mitä kaikkea raittius sitten on ja tuo mukanaan, on paljon, PALJON muutakin kuin kuivinsuin elämistä ja loputtoman tuntuista kärvistelyä.
Siihen luottaen, “päivä vain ja hetki kerrallansa” Pysytään kanavalla, hyvä tästä vielä tulee!
Kyllä kyllä. Minulla repsahdus on kutakuinkin tunnistettavissa kun tällain ajattelee, se on vaan kumma miten tosihetkellä sitä ei välillä ihan aidosti huomaa ollenkaan! No tässä huomaa sen riippuvuuden voiman, oma mieli tekee aivan täysin kepposet.
Viimeksi esimerkiksi jätin antabuksen pienen käytön jälkeen koska se väsytti ja muistutti alkoholista ja mitä kaikkia syitä siinä olikaan. No tärkeintä se, että minusta ne eivät yhtään olleet yhteydessä siihen että minun tekisi mieli juoda vaan koin ne ajatukset ihan oikeina ja järkevinä 
virhe…
No sitten jos mietitään antabuksella tai ilman. Plinkkiin ei muka ole asiaa, kyllästyy jauhaan koko alkoholista tai sitten se vaan muuten jotenkin jää ajatuksista. Ei se näin alussa oikeasti muuten vaan jää mielestä ja asiat lopu, se on selvää kohdallani. Eli siinäkin pitäisi jo pysähtyä miettiin että missä mennään, jos muka koko alkoholismissani ei ole enää mitään mietittävää muutaman hassun viikon jälkeen ja tulee fiilis, että tässähän menee hirveen hyvin, suorastaan niin loistavasti että mitäs sitä mitään enää miettimäänkään. No toinen on sitten se, että se alkoholi pyörii aamusta iltaan ja unia myöten mielessä VAIKKA se ajatus siitä ei olisi juoma-ajatus. Eli jokin kultainen keskitie tässäkin on sellainen, missä uskaltaa luottaa olevansa siinä mielessä turvallisilla vesillä. Myös kaikenlainen yhtäkkinen kiivas suoranainen viha koko alkoholipyörittelyä kohtaan on selkeä merkki. Siitä tulee sellainen “hiivatin alkoholi, minä en jaksa sitä enää miettiä pätkääkään, paska aine!” Ja seuraavaksi olenkin juomassa sitä sitten.
Väsymys, nälkä, rehti vesijano. Siinäpä myös kunnon kolmen kopla. Liiallinen kiire ja stressi, mutta myös liiallinen luppoaika ja joutilaisuus. Liian hyvä fiilis ja liian huono fiilis. En tarkoita, että kaikkia tulisi välttää koska se ei ole mahdollista MUTTA minun tulee ainakin nuo olot jollain tapaa noteerata vaaranpaikaksi edes ohimennen, jos/kun noita tulee. Koska niissä oloissa saa helposti juoma-ajatuksia, mutta olen vahvemmilla, jos tiedostan na ymmärrän että nyt on tällainen olo, ja nyt voin keksiä alkaa juomaan, koska niin olen tehnyt ennenkin. Viinahimoon ja repsahduksen vaaraan on helpompi suhtautua ja on voitolla, jos ne tosiaan tiedostaa mahdollisiksi!
Jeppe juomapäivyri on aika hauska veikko sekin, teinpä sinne koosteita yksi päivä ja jatkoin tänäänkin. En muista enää todellakaan koska join ja paljonko ennemmin, mutta jotenkin niitä kertoja on useampiakin mielessä. Saatan muistaa millanen fiilis oli, missä yleensä join, kenen kanssa, miksi ja muuta. Ja sinne jeppeenhän voi kirjata juomapäivän kohdalle että vaikuttiko jokin tunne siihen juomiseen ja jos, niin mikä. Ja yhteenvedosta pääsee katsoon mikä/mitkä tunteet nousee korkeimmalle pylväälle sitten kun kirjauksia on kertynyt. Minulla ainakin oli selkeitä tolppia muutamat tunteet ja ne oli ihan hyvä nähdä konreettisesti siellä. Suosittelen kokeilemaan!
Loistavia huomioita ja vinkkejä, Jilla, niistä kiitokset! Muistuttivat monelta osin minunkin retkahduksiani edeltäviä aikoja ja tuntemuksia. Nyt syksyllä sain jotenkin taottua mieleeni, ettei Plinkkiin tarvitse olla ASIAA: siis jotain ennalta mietittyä suurta sanomaa, jonka kanssa lähtee liikenteeseen. Huomasin, että yksinkertaisesti istumalla alas ja lukemalla toisten ajatuksia, oma fokus alkaa automaattisesti hakeutua suuren alkoholikysymyksen pariin ja se nostaa pintaan tuntoja ja ajatuksia: voi vain osallistua, kiireessä voi vain lukea ja luottaa siihen, että aikaa on taas kirjoittaakin, jollei nyt heti. Ja kun oikeasti niin kiireellisiä päiviä tulee, ettei ehdi sitäkään, niin sitten vain ottaa sen suunnaksi seuraavana mahdollisena päivänä.
Heitänpä teille tässä kysymyksen: oletteko koukussa esim. Facebookiin? Mulla se on käytännössä auki tai jonkinlaisessa seurannassa aamusta iltaan. Tapan aikaani selaamalla muiden juttuja, kirjoittelen omiani, jaetaan ja luetaan uutisia ja puhutaan milloin mistäkin. Olen monesti huomannut myös Facebookissa roikkumiseni lisääntymisen jonkinlaiseksi enteeksi siitä, että kohta lähtee vuorokausirytmi käsistä tai että ylipäätään vain hukkaan siellä aikaani enemmän kuin sitä olisi välttämätöntä hukata. Toiseksi: sieltä tulee joka päivä silmille aika monen sorttista informaatiota. Ihmisten, joiden miltei kaikki viestit tuntuvat liittyvän juomisen iloihin, olen piilottanut uutisistani. Olen vain huomannut, että sellainenkin informaatio voi olla haitallista: riippuvuus tosin tykkää kaikesta, mikä saa minut muistamaan, kuinka helkutin hauskaa ja harmitonta se baarittelu ja muu sellainen on. Jos olette kokeneet sen osalta koukutuksia, mitä olette osanneet asialle tehdä?
Itse olen sitä mieltä, että jos nyt koukutun Plinkkiin - olin muuten Plinkkiinkin aikoinaan ihan oikeasti koukussa - niin antaa mennä vaan
no itse ainakin ole koukussa lärvikirjaan,ja se on oikeesti ärsyttävää,että pitää olla kokoajan kuikkimassa mitä ihmiset laittelee,ja itekkin heittelee jotain mielestään nokkelia kommentteja sekä päivityksiä,kai sitä on jotenkin niin utelias ja huomionkipeä että siellä on pakko notkua.olen huomannut että sieltä saa tosi hyvän ponnahduksen juomiselle esim:jos kerrot että kävit kunnon hikilenkillä,niin 1 tykkää…mut kerroppas että nyt vedetää viinaa niin että kypärä tärisee,niin 100 tykkää ja tulee hyvähyvä kommentteja.kai siinä on sit joku et ihmiset ei pode niin huonoa omaatuntoa siel kotonaan koneen ja pullon ääressä,kun näkee että muutkin…mut on kyllä koukuttava paikka,monesti ajatellut et mitä helvettiä mä siellä roikun,sen ajan vois käyttää johonkin järkevääkin,mut pakonomaisesti sen avaa aina aamulla/töiden jälkee/illalla ennen nukkumaan menoa…säälittävää
Just se pakonomaisuus häiritsee siinä minuakin. Että aamulla avaan koneen kuin se olisi jotenkin pakko, tarvitsin minä konetta oikeasti mihinkään tai en. Itse asiassa monet riidat ja pahat mielet kotonakin aiheutuvat sitten siitä, että minä roikun omissa maailmoissani enkä ole niin läsnä perheelle. Olen poissa, vaikka olen kotona. Selaan Feissiä, roikun siellä, selaan toki paljon muutakin… uutisia ja juttuja, lähinnä. Joka tapauksessa: katoan niiden pariin ihan turhan paljon.
Mulla se kaveriporukka siellä on monen kirjavaa, mutta ryyppyjuttuja en siellä kerro enkä kommentoi. Sanoinkin, että olen piilottanut kosteimman väen päivitykset kokonaan juuri siksi, etten oikein usko niiden olevan hyvää luettavaa mulle. Eivätkä ne juuri niin kiinnostakaan. Suurempi ongelma on juuri se “katoaminen”: katoan ehkä tietynlaiseen harhakuvaan itsestäni ja tilastani. Some tuntuu olevan muutenkin sellainen, jossa esitetään itsestä jonkinlaista muotokuvaa. Sitä kautta saa helposti tykkäystä ja ylistävää palautetta, kun on oikein ylivertaisen hauska ja fiksu ja nokkela ja linkitteleekin vain keskimääräistä kultivoituneempia juttuja. Alkaa luoda itsestään kuvaa, joka on ehkä omasta mielestä ihanteellinen, mutta joka mielessä puutteellinen. Ei se ole paikka, jossa voisi käsitellä omia ongelmia, vajavuuksia, hätää, alkoholismia jne.
Teen nyt niin, että laitan tuon Facebook-hommanikin jonkinlaiselle paussille. Ainakin lopetan sen kerran - monta kertaa päivässä harjoittamani pakkopäivittämisen. Päivitän yhdellä kertaa, mitä päivitän ja pyrin sillä ainakin rajaamaan seuraamieni keskusteluiden määrän. Päivitän kerran viikossa ja linkkaan vain juttuja, jotka ovat oikeasti kiinnostavia. Kun en kuitenkaan osaa olla avaamatta konetta joka päivä, otan säännökseni avata ensimmäisenä Plinkin. Plinkin käyttöäni en nyt ala rajoittaa ja avokkinikin suhtautuu siihen hyvin positiivisesti. Jäljelle jäävän tyhjyyden aion vain sietää ja opetella käyttämään aikaani taas muuhunkin. Vaikka lukemiseen, olemiseen… eiköhän se ajallaan ala rakentua sekin puoli.
No minä olen myös ihminen, jolla ei kohtuus pysy mukana oikeastaan missään. On melkein sama mitä rupean tekeen niin kohta teen liikaa. Useimmiten teen joko liikaa tai sitten en ollenkaan, välimallia ei ole! Useimmiten se menee tietenkin sillain, että sitä mitä pitäisi tehdä en tee ja kerään asiasta ahdistusta ja se mitä ei pitäisi tehdä, sitä teen aivan överiksi asti. No juominen, sehän nyt on jo tuttu loru, mutta sitten myönnän että minäkin olen facebookissa aivan liikaa. Väliin khan ahdistaa jos on ollut päivänkin tauko ja pitäisi juttua tullut paljon ja pitää keritä lukeen kaikki, jokaisen päivitykset ja jutut ja… 
eihän tuossa ole mitään järkeä! Ihan kuin elämäni olisi siitä kiinni, tiedänkö mitä tutun tutun kauppareissulla on eilen tapahtunut. No, ei minulla hirveästi ole puolituttuja siellä, mutta ainahan niitäkin mahtuu sekaan. Muutamaa ihmistä olen myös alkanut stalkkaamaan. Kuinkahan heistä kertoisin… Yksi on pahin, en edes tiedä miksi roikotan listallani. Aiemmin piilotin hänen päivitykset, koska ne ahdisti, mutta jokin pakonomainen tarve minulla on sitä kohtaan miten hänen elämänsä sujuu ja vaikka uutisista piilotin jutut, ajauduin pakonomaisesti lukeen ne hänen profiilinsa seinältä, kun siellähän ne näkyi silti. Tämä on vähän kimurantimpi juttu enkä nyt avaa enempää, mutta kertoo kuitenkin tuosta koko facebookin pakonomaisuudesta minun kannaltani myös jotakin…
Joskus tekisi mieleni sulloa suohon koko facebook toisaalta siinä on myös paljon hyvää, joten tiliäni en halua sulkeakaan. Entä jos karsisi kavereita? Jättäisi vaan ne oikeat kaverit listalle, sellaiset hyvänmielen ihmiset, joiden juttuja haluaa ihan oikeasti lukea. Hmm, voisin kenties aloittaa piilottamalla osan uutisvirrastani, jos ihan en heitä nyt poistaakaan halua. Myös jonkinlainen mietintämyssy pitäisi laittaa päähän sen suhteen että paljonko siellä aikaansa viettää ja kaatuuko elämäni ihan oikeasti, jos rajaisin johkin tiettyyn aikaan päivästä sen milloin saan siellä käydä tai viettäisin facebookittomia päiviä kokeiluna. Kyllähän tuo jo itseäkin häiritsee, kun siitä on tullut ihan pakonomaista kytätä sitä…
Plinkkiin sen sijaan annan itseni koukuttua, ainakin tällä erää koen että mitä enemmän sitä parempi! Tämä on terveellinen ympäristö
Minulla on samaa taipumusta, menen kaikessa vähän niin kuin kaikki-tai-ei-mitään-hengessä. Entä, jos siitä hengestä olisi hyötyä tässä raittiudenkin asiassa…?
No ette te ystävät yksin ole asianne kanssa. 
Täällä on varmasti monia, minä mukaan lukien, joilla on jonkinlaista äärimmäistaipumusta ja koukkuuntumista milloin mihinkin. Omassa historiassani on överiä liikuntaharrastusta, terveellistä ruokailua, lukemista, juomista…nyt ollaan sitten överisti absolutisteja. Monet jutut tasaantuivat vuosien myötä, vaan ei juominen, sille piti sitten tosissaan tehdä jotakin. Vaan kuinkas sitten kävikään? Överiksi meni mm. suklaan ja sokerin syönti sekä myöskin tämä plinkissä roikkuminen. Jopa siinä määrin, että otin ja lähdin vanhalla nikilläni (Basilica) ja en suinkaan sen tähden, että ajattelin sen olevan minulle hyväksi pitää taukoa vaan sen tähden, että pelkäsin paljastuvani koukuttuneeksi tähän palstaan. Pelkäsin siis paljatua kasvottomille ihmisille, joille olin vuodattunut mitä arempia juttuja elämästäni ja joka AAssa olen kertonut kasvotusten vaikka ja mitä vertaisilleni. Jotakin se kai kertoo häpeästä, joka riippuvuuteen liittyy. Noh, sitten palasin kerroin kaiken ja mitään pahaa ei tapahtunut ja pakonomaisuuskin sitten hellitti otettaan. Nykyään hyväksyn tämän taipumuksen itsessäni ja siitä tai mistä tahansa sitten johtuenkaan se ei enää taluta minua kuin pässiä narussa. En voi sanoa kuitenkaan taluttavani sitä itsekään, mutta ainakin jotenkin hyväksyvästi kuljemme rinnan.
Basi, katsoin saman tien viestilukemaasi ja totesin yksin tein olevani tekemisissä ääriraitistelijan kanssa Eikö tosiaan mitään tolkkua?
Minun yksi typerimmistä koukuistani on ollut nettipeli, jossa apina kerää jalometalleja ja banaania. Innostuin siitä vuosia sitten sellaisella vimmalla, että saatoin hakata konetta joskus tuntejakin, jos vain lipsahdin. Usein jäi joku opiskeluihin liittyvä essee puolitiehen, nukkumaanmeno venähti kahteen ja varmaan töistäkin tuli myöhästyttyä joskus siksi, etten osannut lopettaa pelaamista. Typerintä kaikessa on se, että tavoittelin lopulta vain vielä suurempia pisteitä, vaikka pelin läpäiseminenkin olisi ollut monelle riittävä saavutus ja syy jättää se siihen. No ei sittenkään typerintä. Kyllä typerintä oli koukuttua kuitenkin digitaaliapinaan ja vieläpä pelaamisen muodossa, josta en edes pidä: en ole koskaan ollut mikään tietokonepelien ystävä enkä erityisemmin muidenkaan pelien ystävä.
Kuvaa siis oikein hyvin sitä riippuvuuksille altista minääni, jonka täytyy voida heittäytyä vähän kaikkeen ihan täysillä. Täysillä olen tehnyt töitä, täysillä opiskellut, täysillä mennyt milloin mihinkin juttuun mukaan… Totta on aivan taatusti se, että tuo puoleni on minua aivan lähtemättömästi eikä muutu sillä, että lopetan juomisen. Enkä ole aivan varma siitä, pitääkökään sen sinällään muuttua: siinä puolessani nimittäin piilee aika monien voimavarojenikin lähde
Huaks, joo.
Olet oikeassa, siinä piilee myös voimavara, mutta kun se ottaa niskaotteen niin siinä sitä mennään sitten…
Yritin kerran muutamalle ystävälle puhua opettavaisesti kohtuudesta, ja olen tainut täälläkin kohtuudesta hurskastella, kaverit palauttivat minut kyllä lempeästi ruotuun. En kuulemma ole kohtuullinen ihminen, vaan kaikkea muuta ja he eivät kuulemma muuta minulta toivokaan. Raittiuskin pukee minua heidän mukaansa samasta syystä. Alun järkytyksen mentyä, he pitivät ratkaisuani täysin minulle sopivana ja luontevana. Kaikkihan on suhteellista, omassa mittakaavassani olen mielestäni löytänyt joitakin kohtuuden muotoja, mutta ne lienevät niin itsestään selviä kohtuullisille ihmisille, että niitä ei lasketa.
Niin, eihän kohtuuskaan kaikessa ole hyväksi. Jos ajatellaan, että raittius on se pohja, jolle kaikki todellinen hyvinvointi voi elämässä rakentua meidänlaistemme kohdalla, niin kyllä siitä on parempi pitää kohtuuden kilvoitus loitolla ja antaa elämälle aivan kaikki, minkä se lupaa samalla mitalla korvata
Täällä kans yks naamakirjariippuvainen… Tein aikanaan melko radikaaleja vähennystoimenpiteitä kaveristossani ja nykyään minulla on siellä 36 kaveria (jokaisen tunnen myös irl), joten seinälleni ei ilmaannu mitään tolkutonta määrää luettavaa, mutta ne vähät tuleekin sit käytyä lukemassa monta kertaa päivässä…ja tottakai laitettua myös “nokkelia” kommentteja… Mulla on ne muutamat vakiosivut, mitä selaan. Aamulla usein jo sängyssä maaten kurkkaan kännykällä fb:n ja seuraavaksi plinkin, joskus toisinkinpäin. Kun saan näitten jutut lueskeltua, tsekkaan iltapäivälehdet. Pitäähän se juorujen tasalla pysyä… 
Näkeehän niistä ihan uutisetkin kyllä. Enempää niitä ei sit olekaan, näitä selaan kerta kerran jälkeen. Kännyllä siis. Koneen ääressä istuessa on nuo samat plus sitten pelit. Ja ne on yksinkertaisimpia mahdollisia, poksia ja tetristä…ja saatan pelata tunteja… Nyt taas olen kovasti koukuttumassa tetrikseen, en ole sitä aikoihin pelannutkaan! 
Äärimmäisyysihmiseksi tunnustaudun myös. Mutta useimmiten mulla se ikävä kyllä ilmenee niin päin, että tiedän etten jaksa kovin pitkään innostua jostain niin täysillä, kuin (omasta mielestäni) pitäisi, niin en sitten aloita ollenkaan. Liikuntahulluutta ja pakonomaista terveysintoilua en ole saanut päälle, ikävä kyllä…
Omaa nettiriippuvaisuuttani olen “hoitanut” sellaisella päätöksellä, että annan itselleni luvan jumittaa koneelle vain yksin ollessani. Miehen ollessa paikalla, pistän koneen kiinni. Ja se onkin toiminut…joskus… Useimmiten käy niin, että kun miehen tullessa nousen tästä, hän istahtaa melkein samantien tilalleni… Joskus pidetään sitten ihan sellaisia “elektroniikattomia” hetkiä.
Nyt minua on pitänyt koneesta erossa valtaisa ja varsin hankalasti alkanut mattourakka…tänään sain vihdoin yhden pulman ratkaistua joten huomenna pääsen aloittamaan kunnolla ja tuntuu vahvasti siltä että varsin pian tulen olemaan kutomisriippuvainen… Neuloosi onkin ollut vakava jo pitkään, heh.
Olen ajatellut (ihan niinkuin jotkut juomisesta), että niin kauan kun en nettiriippuvuudellani aiheuta hankaluuksia muille, saan riippua siinä…on se nyt kuitenkin vaarattomampi addiktio, kuin mihinkään myrkkyyn kohdistuva…
Näitä piirteli saunaa odottava Mirtillo.
Joo, minä kans tsekkaan Feissin saman tien, kun herään ja illalla viimeiseksi. Töitä tehdessäni tai harrastaessani Naamattu on auki ja se on sellaista piipahtelua sitten. Kotona on harmia toisinaan siitä, että roikun koneella itsekseni. Täytyy kehitellä samanlaisia sääntöjä itselle, vaikuttaa hyvältä.
Sama täällä, kyllä se myös vielä illalla pitää tsekata, ennen nukahtamista… Naamattu, tuopa olikin oiva nimi! Kyllä tuota sen verran ahkerasti tulee selattua, että siinä jääpi uskovaiset oman kirjansa kanssa toiseksi! Ja jos joku tuon otti pilkkana, niin tiedoksenne ilmoitan, että en tarkoittanut sitä niin. Jossain toisessa ketjussa puhuttiin huumorista ja minä olen myös niitä ihmisiä, että mitä kipeämpi (tai vakavampi, pyhempi…) asia, sitä varmemmin siitä vitsailen. Vieraammat ovat joskus vähän ihmeissään alkkis- tai lapsettomuusvitseistäni… :mrgreen: Asioille lempeästi nauraminen tekee ne vähemmän pelottaviksi. Pilkkaaminen ei ole huumoria, missään tapauksessa.