Vertaistukea kaipaan

Kotikanava
1

Heippa!

kaipailen tukea tilanteeseeni.

Olen nuori nainen, en edes kolmeakymmentä. Olen seurustellut mieheni kanssa kahdeksan vuotta joista kuusi vuotta olemme asuneet saman katon olla, viisi vuotta sitten ostimme yhteisen talon.

On hyvin mahdollista että miehelläni oli alkoholiongelma jo tavatessamme, mutta olin niin äärettömän rakastunut että ehkä jätin sen asian huomioimatta. Kuitenkin nyt viimeisen kolmen vuoden aikana juomisesta on tullut iso ongelma. Olen yrittänyt tukea, auttaa, raivota, huutaa, uhkailla, kiristää… tehdä kaiken mahdollisen! Mikään ei ole tilannetta auttanut, pikemminkin vain pahentanut.

Mies juo lähes päivittäin 2-4 olutta, määrällisesti ei siis mitenkään hirmuisesti, mutta olutta on pakko saada jotta olo olisi normaali (tämä on huolestuttavaa). Viikonloppuisin juo itsensä usein kaatokänniin ja lopettaa vasta sunnuntai-iltana, tällöin olutta kuluu tietysti paljon enemmän. Aikaisemmin ei juonut koskaan kirkkaita / väkeviä, mutta tässä muutama viikko sitten kun ei ollut olutta niin oli juonut viinaa. Tämäkin huolestuttavaa… jollain piti saada pää sekaisin!

Käy töissä, harrastaa paljon eri aktiviteettejä, tekee kotitöitä, hoitaa puuhommat, ajaa nurmikot, tekee lumityöt. Ei valittamista näissä asioissa. Maksaa laskut, on varakas, ei ole siinäkään mielessä hätää. Juo ikäänkuin “huomaamatta”. Ei käy juurikaan baareissa, mutta juo kotona. Yksin (erittäin huolestuttavaa!)

Ongelmia on koitunut siitä, että kännissä mies teloo itseään ja yhteistä omaisuuttamme. Lisäksi hän on alkanut viimeisen vuoden aikana enenevässä määrin raivoamaan minulle kännissä, haukkuu ja yrittää saada minut pois raiteilta, saattaa valvottaa vaikka koko yön kun jankuttaa ja huutaa, ilman että itse teen yhtään mitään!

En voi enää lähteä hänen kanssa yhdessä illanviettoihin tmv, kun aina saan haukut. Avautuu myös muille ihmisille siitä miten “mäkättävä” akka olen. SElvinpäin tietysti katuu ja on pahoillaan ja hyvittelee. Ei missään nimessä halua erota. Riippuen päivästä myöntää ongelman, joskus sanoo että ei hänestä koskaan kuoropoikaa tule, että sitä on turha odotella.

Ahdistavaa on se, että koska on niin toimeentuleva ja “hyvä tyyppi”, niin saan kuulla jatkuvasti miten “sulla on niin hyvä mies ja parempaa ei olekaan”, kun todellisuus on ihan muuta. Joo, onhan se ihana sen 70 % ajasta, mutta 30 % on ihan muuta.

En voi koskaan viikonloppuna tulla omista menoistani kotiin ilman että pelkään ollaanko siellä taas kännissä ja jos ollaan niin missä kunnossa. Pelkään joka ikinen kerta että jotain pahaa tapahtuu ja mies loukkaa itsensä pahemmin. Muutama paha kaatuminen jo tapahtunut! Lisäksi mies jättää tärkeitä menoja välistä, koska juo.

Tämä 30 % alkaa vaikuttaa jo kaikkeen suhtautumiseeni. Ei tee mieli enää tehdä miehen kanssa mitään, mennä mihinkään.

Kun mies on kännissä, en merkitse hänelle yhtään mitään. SE satuttaa enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Että olen arvottomampi kuin oluttölkki? Ihan käsittämätöntä.

Eroa pelkään myös. Pelkään jäädä yksin, en halua luopua talosta, josta on tullut minulle niin rakas. Itselläni ei ikipäivänä olisi varaa sitä lunastaa itselleni. Olen äärettömän sitoutuvainen ihminen, eli kun jotain aloitan niin haluan viedä sen asian loppuun. Nyt sitten tuntuu etten vaan voi luovuttaa. Vaikka järjellä ajateltuna tiedän että pitäisi. Että en voi parantaa toista ihmistä, joka ei halua parantua.

En voi, enkä halua puhua kenellekään näistä asioista. Olen äidilleni ja siskolleni kertonut miehen juomisesta ja he sen tietävät, kenellekään muulle en ole kertonut. Olen ollut jo pitkään ahdistunut ja alakuloinen, haluaisin olla onnellinen. Tartun aina pieneenkin onnenrippeeseen ihan hirmuisella vimmalla.

Äh, auttakaa. Mitä tässä tekisi? Tiedän että ansaitsen parempaa. Tiedän sen, mutta silti en saa voimaa ja rohkeutta toteuttaa tätä? :confused:

2

Hei Eeva Epätoivoinen!

Miettisin tuossa kohtaa mitä haluan elämältä.

Itselleni kävi niin että lähdin todella huonosta parisuhteesta liian myöhään ja käytännössä menetin mahdollisuuden onnelliseen perheeseen sillä. Eli minulla on lapsia ex-mieheni kanssa ja heistä oikeustaistelu meneillään kun ex päätti siinä vaiheessa kun jätin hänet haluavansa lapset vaikkei ollut huolehtinut heistä aikaisemmin ollenkaan (vanhin oli tuolloin 7-vuotias). Olen jo niin vanha (lähes 40 v) että uusien lapsien hankkiminen on käytännössä myöhäistä. Tarkoitan siis että miettisit haluatko esimerkiksi lapsia tai vaikkapa eläimiä itsellesi. Äkkiä meinaan tilanteesi vaikuttaa siltä ettei tuon miehen kanssa lapsia kannata hommata ja vaikka koiran kanssa voi käydä niin että koira jää mieheltä huolehtimatta jos käyt itsekseen viikonloppulomalla tai olet muuten edes pari päivää pois kotoa. Olet vielä sen ikäinen että voit saada jonkun toisen kanssa onnellisen kodin ja yhteiset lapset eikä mahdollisuus pysy samana enää kovin montaa vuotta kohdallasi.

Muiden mielipiteistä en hirveästi välittäisi, koska miehesi antaa ulospäin ihan erilaisen kuvan kun sinulle. Lisäksi sinä olet se jonka tarvitsee katsella miestä humalassa, eikä noiden " sulla on niin ihana mies" tyyppien.

Talo, vaikka olisikin huippu ihana, ei ole kauhean hyvä syy menettää mielenterveyttä. On aika harvinaista että tuollaisia kotioloja voisi kestää täysin terveenä vuosia. Itse sairastuin masennukseen sama tyyppisten asioiden takia mitä sinä koet eli vuosien yöllä herättelyä, vähättelyä, haukkumista jne takana.

Ex mieheni on korkeasti koulutettu ja hyvä palkkainen ihminen, joka näyttää ulospäin " hyvältä saaliilta", mutta oli kotikäyttäytymisen takia oikeasti " surkea saalis".

3

Hienoa, että uskaltauduit ryhtyä avamaan solmua. Tänne kirjoittaminen on jo vahva merkki siitä, että sulla on voimaa ja halua selvitä ja selvittää tuota raskasta tilannetta. Ja täältähän sitä vertaistukea löytyy, kun ollaan kaikki oltu enemmän tai vähemmän samassa veneessä.

Kuulostaa, että ei ihan hallinnassa ole tuo miehesi juominen. Minusta on kuitenkin toissijaista se, että onko hän suurkäyttäjä vai jo alkoholismiin sairastunut, tärkeintä on minusta se, että tilanne tuntuu sinusta pahalta. Silloin on jo hyvä syy alkaa pohtia tilannetta ja omaa jaksamistaan.

Jos luet näitä vanhoja ketjuja, niin huomaat, että tuo haukkuminen ja syyttely on aika vakiotoimintaa. Käytännössä varmaan jokainen meistä on tuon kokenut. Se on hirmuisen raskasta, mutta tuntuu kuuluvan taudin kuvaan, valitettavasti.

Itse tein ratkaisun, että jätin tuurijuopon avomieheni. Ajatukseni meni jotenkin niin, että vaikka meillä on ollut joskus hyviäkin hetkiä, en halua tuhota tämän sairaan ihmisen kanssa onnettomana kärvistellessä tätä ainutta elämääni, joka minulla on. Tottakai irti repäisy oli hankalaa, mutta en ole katunut päätöstäni. En osaa (enkä halua) neuvoa sinua sen suhteen, mitä sinun pitäisi lopulta tehdä. Éhkä tässä vaiheessa kannattaa kuitenkin keskittyä omaan jaksamiseen ja niihin asioihin, joista sinä saat voimaa. Kun alat elää omaa elämääsi ja kantaa vastuuta omasta onnellisuudestasi, niin asiat tuppaavat jotenkin ratkeamaan. Minua auttoi myös se, että aloin pohtia tärkeinä pitämiäni asioita niiden emotionaalisen hinnan mukaan: siis onko esimerkiksi yhteinen koti sen arvoinen, että mun pitää pelätä jatkuvasti sitä millaisessa kunnossa mies tulee kotiin vai tuleeko ollenkaan? Onko parisuhdestatus sen arvoinen, että kuuntelen syyttelyä ja haukkumista? jne. Aika monessa kohdassa huomasin, että parisuhteeseen liittyvistä asioista maksamani hinta on aika kova eikä useimmiten sen arvoinen, että se olisi kannattanut maksaa…

Kokemuksesta (ja aika monen muunkin kokemuksesta) voin kuitenkin sanoa, että sinä et voi saada miestäsi lopettamaan juomista. Tuhlaat vaan voimasi, jos sitä yrität. Ainoastaan miehesi voi tehdä sen päätöksen. Aika monella (minullakin) on ollut se harhaluulo, että kunhan tarpeeksi rakastan/nalkutan/kiukuttelen/uhkailen/lahjon/kiristän/jne, niin mieheni näkee valon ja lopettaa juomisen, mutta tähän ansaan ei kannata mennä. Niin ei tule tapahtumaan. Tätä ajatustakin kannattaa alkaa ajatella (sen hyväksyminen vie oman aikansa). Voit muuttaa ainoastaan oman elämäsi ja tehdä siitä onnellisen. Kenenkään muun onnesta et voi etkä pysty olemaan vastuussa. Jotkut alkoholistit pystyvät lopettamaan, läheskään kaikki eivät. Sen varaan ei siis kannata rakentaa toivoa, että mies muuttuu ihan pian ja sitten alkaa ihana arki. Mieluummin lähtisin siitä, että miehen juominen pysyy samana (tai todennäköisesti jopa pahenee) ja että pystytkö elämään onnellisena ja tyytyväisenä siinä tilanteessa. Se on sitten lotto ja lisänumerot, jos miehesi raitistuu, mutta sen varaan ei kannata tulevaisuutta rakentaa. Etenkään kun miehesi ei tunnu tajuavan ongelmaansa tai sitä miten pahalta tilanne sinusta tuntuu.

Vaikka asioista puhuminen tuntuu tällä hetkellä sinusta ehkä ihan mahdottomalta, niin kannattaa kuitenkin panna vaikka takaraivoon kytemään ajatus al-anon-ryhmistä. On ihan käsittämätöntä, miten paljon helpotusta omaan oloon saa pelkästään sillä, että saa asioita ulos suustaan. Kun asiat saa sanotuksi ääneen, niin mystisesti niistä maailman hirveimmistä asioista tuleekin vaan ihan tavallisia ihmisten asioita. Ryhmässä kaikki ovat kokeneet ihan saman, joten sen takia siellä ei tarvitse asioita häpeillä tai kaunistella. Ja ekakertalaisetkin osataan kyllä ottaa mukaan, sitä ei tarvitse jännittää.

Ja kirjoittele tänne palstalle. Pelkkä kirjoittaminenkin helpottaa! Voimia raskaaseen tilanteeseen ja muista, että et ole ensimmäinen etkä viimeinen tuossa ”helvetissä”!

4

Samanlaisen"hyvän saaliin" kanssa minäkin olen naimisissa. Komea, osaava, tienaa hyvin, puhuu hempeitä, pitää kädestä kiinni jne.
Monen mielestä meillä on ollut unelma liitto.

Mutta muut eivät ole valvoneet itkien öitä, ahdistuneet nähdessään viskipullon, yrittäneet hymyillä ja olla pirteitä, ettei kännissä oleva suutu ja ala syyttämään jne.

Kaksi pettämistäkin takana…

5

Hohhoi, täällä ollaan taas. Kiitos aiemmista vastauksista.

Miehellä oli taas lyhyt hyvä jakso, mutta taas mennään… Juominen alkoi nyt lauantaina ja ensimmäistä kertaa ikinä jätti menemättä töihin kahtena peräkkäisenä päivänä, maanantaina ja tiistaina. Ensimmäistä kertaa putki on kestänyt nyt la-ti, jatkuu vielä huomiseen ainakin. Oli valehdellut pomolleen, että on ero tullut, joten ei sen takia päässyt töihin vielä tiistainakaan… No minähän tulistuin asiasta niin, että kerroin pomolle totuuden (yhteinen tuttava). Päätin ettei minun nimissä valehdella enää yhtään! Hän lupasi hoitaa asiaa eteenpäin, jotta saisimme miehelle apua. Mieshän nyt sai tästä sitten uuden syyn juoda, joten oli taas tuhannen kännissä kun soitin kotiin.

Tuntuu että tein tavallaan oikein, tavallaan väärin. Olen kahden vaiheilla. Joka kerta välitän vähemmän ja vähemmän. Tällä kertaa olen pysynyt poissa kotoa, en ole vastaillut viesteihin, puheluihin enkä lähtenyt purkamaan omaa pahaa oloani paikan päälle.

En jaksa nyt kirjoittaa enempää, kunhan haluan purkaa tätä johonkin.

6

Täällä taas kirjoittelemassa. Olen edelleen samassa jamassa… vuosi on kulunut. Vuoden elämästäni olen tuhlannut tähän samaan? :open_mouth:

Olen täällä lukenut tekstejä ja tarinoita säännöllisesti, mutta en ole itse kirjoitellut. Kai toivoin, että olisin voinut kirjoittaa tänne Onnellisen Lopun. Ei niitä vaan taida olla.

Olen alkanut enemmän keskittyä itseeni. Lopetin tupakanpolton ja olen ollut nyt jo yli kuukauden polttamatta. Olen alkanut myös lenkkeilemään. Sain uusia haasteita myös työelämän puolella. Hyvillä fiiliksillä olen noin muuten… Mutta tämä “parisuhde”.

Kokoajan selvemmin ja selvemmin ymmärrän, etten tule tässä parisuhteessa saavuttamaan niitä asioita joista haaveilen. Haluan perheen (mutta en tietenkään lapsilleni alkoholisti-isää).

Luin ensimmäistä tekstiäni ja olin tosiaan kokonaan unohtanut että mieheni valehteli pomolleen eron tulleen. Mitä kaikkea muuta olen pyyhkinyt muististani vuosien varrella? Muistan ne pahat kompuroinnit ja niistä toipumiset, muistan ne lukemattomat valvotut yöt…

Aloitin uudelleen päiväkirjan kirjoittamisen. Tarvitsen jonkin kanavan, johon purkaa kaiken paskan. En ole edelleenkään voinut yhdellekään ystävistäni kertoa koko totuutta. En tiedä miksi? En kuitenkaan ole enää kenellekään miehen juomista peitellyt.

Olen pohtinut paljon sitä, miksi olen tässä edelleen ja miten tähän tilanteeseen on päädytty. Kun tapasin mieheni, olin hyvin nuori ja naiivi. Tapailimme jonkun aikaa, kunnes sitten tiemme erkanivat ja tämä särki minun sydämeni. Olin aivan totaalisen rakastunut ja mies löysi toisen! Emme siis tällöin missään kohtaa seurustelleet, kävimme muutamilla treffeillä mutta minä olin mennyttä naista… Ja tietysti koin hylätyksi tulemisen todella raskaasti. Kun sitten parin vuoden kuluttua tapasimme uudelleen ja aloitimme seurustelun, minä kai jotenkin pakonomaisesti halusin miehen itselleni, muistan miten pelkäsin että tulen uudelleen jätetyksi ja että en kelpaakaan. Voi että miten surullista! Tästä kai sitten johtui sekin etten nähnyt alkuvuosina ollenkaan miehen juomista… Kaikki vaan jankuttivat miten hyvä mies, miten hyvä mies mulla onkaan! Ja itse huolehdin vain siitä että mieheni ei haluaisi ketään muuta kuin minut. Säälittävää.

Nyt jälkikäteen kuitenkin mieleeni on muistunut tilanne, että mies pissasi sänkyyn! Emmekä olleet seurustelleet kuin ehkä puolisen vuotta… Että eihän kukaan nyt normaalisti pissaa sänkyyn! Toinen hatara muistikuva on että mies oksensi sänkyyn… hyi olkoon. :angry: Tämmöistä ei kyllä sitten onneksi enää nykypäivänä tapahdu.

Tällä hetkellä juominen on sitä, että on päiviä ettei juoda ollenkaan. On päiviä että juodaan pari olutta ja on päiviä, että juodaan räkäkännit. Eli vähennystä on tapahtunut, mutta ei parannusta.

Lisään vielä sen verran että täällä joissain keskusteluissa tuli esiin että puoliso on ajatellut että kun mies lopettaa juomisen, niin kaikki kääntyy hyväksi. Olen alkanut pelkäämään, että näin ei olekaan. Että vaikka mieheni lopettaisi juomisen, niin muuttuisiko mikään paremmaksi? Olisinko onnellisempi? Rakastaisinko enemmän?

7

Meillä ollaan siinä tilanteessa että “mikään ei ole hyvin”, minulla siis, vaikka mies on toooodella paljon vähentänyt alkon käyttöään. Putkia ei ole enään, vaan yksi ilta riittää. Tosin nyt kesällä niitä iltoja oli se yksi joka viikko. Minä luulin, että kun alko poistuu hallitsemasta, niin kaikki muuttuu hyväksi. Luulin väärin. Vaikka alko poistui, se ei poistunut meidän mielistämme. Mies on alkoholisti ja minä olen kanssa-alkoholisti ja se näkyy meissä, meidän kommunikaatiossa ( tai sen puutteessa) ja muutenkin elämässä. Kait kuvittelin, että mieheni muuttuu ihan toiseksi ihmiseksi. Hölmö minä. Eihän se miksikään muuttunut. Ehkä vielä enemmän on esteitä välillämme, kun hän on selvänä. Kännissä, silloin kun en vielä kauheasti tiedostanut kärsiväni, hän kuitenkin puhui kanssani, jopa keskustelimme. Eihän hän niistä keskusteluista paljon muistanut jälkeenpäin, mutta en vielä silloin välittänyt siitä(kään).
Ongelmia on tullut, koska minä olen kysynyt itseltäni miten MINÄ haluan tämän AINOAN, OMAN elämäni viettää. Käänteentekevää oli tässä alkukesästä kun olimme ihan kahdestaan pari päivää kotona. Emme löytäneet yhtään mitään yhteistä tekemistä/puhumista. Samalla tavalla mies hiljaa möllötti tv:n ääressä, kuin jos lapsetkin olisivat olleet kotona. Me emme vain viihdy toistemme seurassa. Tämä meidän pitäisi jo sanoa ääneen. Minä en enää halua olla sellaisen ihmisen lähellä edes, joka ei koskaan minun kanssa keskustele. Ei koskaan kysy minulta mitään tai ole kiinnostunut mistään minun asiasta. Enkä jaksa edes teeskennellä enää olevani kiinnostunut miehestä. MIksi pitäisi edes. Olen hyväksynyt sen että olen tunteeton tällä hetkellä. Asiat ovat niinkuin ovat.

8

Jatkan vielä. Minulla on helpottanut kovasti se että olen jo usemman vuoden kulkenut terapiassa. Alkuajat menivät siihen, että yritin vain koko ajan puhua miehestäni ja siitä mitä hän tekee :confused: . Niinkuin onneni tai onnettomuuteni olisivat jotenkin kiinni siinä mitä tuo mies TEKEE. Terapeutti kärsivällisesti on palauttanut minut aina itseeni, puhumaan omista asioistani ja omista tuntemuksistani. Toipumistyö on ollut hyvin hidasta. Niin hidasta että välillä olen ollut hyvin turhautunut. Kesken se on vieläkin. Tulen olemaan loppuelämäni läheisriippuvainen, mutta voin hoitaa sitä puolta itsessäni, enkä antaa sille valtaa.

9

MInä olen tuntenut tuota samaa tunnetta. Ja tuntenut itseni säälittäväksi ja maailman huonoimmaksi ihmiseksi. Mikä siinä onkin, että kun mies on vokotellut toisia naisia ja pelasi vaikka millaisia teerenpelejä minun selkäni takana, niin se olin minä joka tunsi itsensä huonoksi ihmiseksi? Vaikka suutuinkin miehelle näistä asioista, niin samalla olin kuitenkin hädissäni ja huolissani siitä, että kelpaanhan minä kuitenkin vielä hänelle. Ja olin taas valmis olemaan kynnysmattona ja sylkykuppina. Ja tänä päivänä, olen surullinen sen naisen takia (joka olin siis minä), joka itsensä niin unohti. Samalla olen kiitollinenkin, että olen tuntenut näin, mutta että nyt pystyn tuntemaan eri tavalla. En halua enää koskaan unohtaa sitä, kuka minä olen. Haluan muistaa sen joka päivä, joka tilanteessa. Kun itsestä tulee tietoiseksi, muuttuu koko olemus. Näin olen kokenut itseni kohdalla. Minä en pelkää enää. Tai pelkään, mutta vähemmän. Tunnistan pelkoni. Ajatteleppa, minun suurin pelkoni oli joskus, että mieheni löytää joskus jonkun toisen. Paremman. Nyt ajattelen niin, että minun oikeastaan pitäisi kohdatakin sellainen tilanne, tietäisinpä sitten miltä sekin tuntuu :smiley:

10

Moikka clouds ja kiitos vastauksistasi ja ajatuksistasi.

Meillä on vähän sama tilanne, eli mies on radikaalisti vähentänyt juomista, mutta edelleen juo. Olen ajatellut että kaikki muuttuu kun juominen loppuu mutta… ei se ole ihan niinkään.

Sunnuntaina mies lähti illalla viihteelle, kun on lomalla. Viikonlopun pe-la oli siis ihan juomatta. Minä olin menossa maanantaina töihin ja tietäähän sen, että stressasin sitten kotona missä kunnossa tulee kotiin, vaikka kuinka yritin olla stressaamatta ja ajattelematta, en saanut nukutuksi. Kun sitten viimein kahden aikaan kuulin terassilta kolinaa niin tuli rintaan aivan karmea tunne, semmonen järkyttävä ahdistus ja sydän löi hirveellä vimmalla. En halua sitä tunnetta enää koskaan! Se on se tunne, joka aina mut valtaa kun mies sitten viimein tulee kotiin. Yritin pysyä sängyssä, ajatuksella että selvitköön itse sänkyyn, mutta en pystynyt. En yksinkertaisesti pystynyt. Pakko oli mennä ottamaan vastaan ja saatella sänkyyn… Aivan karmeessa kännissä oli. Mutta eipä jatkanut sitten enää maanantaina, miten aikaisemmin olisi homma edennyt. Mutta … en halua koskaan enää tuntea tuota tunnetta, joka oli sekoitus huolta, ahdistusta, surua. Sama käy aina, en vaan pysty jättämään oman onnensa nojaan. Olen niin kamalan huolissani!

Keskusteltiin sitten illemmalla asiasta ja sanoin että en vaan pysty tuohon, että se satuttaa ja en halua tuntea sellaisia tunteita. Mies ei tietenkään halua minulle semmoista aiheuttaa, mutta ei osaa olla lähtemättäkään jos tulee se olo että on pakko juoda. Pääsisipä joskus alkoholistin pään sisään! Mikä on se liikkeellepaneva voima? Miksi on pakko juoda? :angry: :blush: Mies on aivan kuin eri ihminen niinä päivinä kun tiedän että lähtee lapasesta. Tuntuu että oikein haastaa riitaa jostain turhista asioista, jotta voi sitten ottaa. Yritin tuossa miettiä että kuinka usein nykyään tätä tapahtuu, niin tulin lopputulokseen että vähintään 2 viikon välein vetää kunnon lärvit.

Clouds, minun pitäisi varmaan myös mennä itse keskustelemaan jonnekin… Olen sitä monta kertaa miettinyt, mutta en ole saanut aikaiseksi. Mietin että kun olen suhteellisen ujo, niin kehtaanko / haluanko sitten kuitenkaan puhua ihan vieraalle. Mutta toisaalta se voisi taas olla helpompaa. Täytyy miettiä asiaa ja tutkia vaihtoehtoja. Olen kyllä kokoajan onneksi enemmän ja enemmän ajatellut itseäni ja yrittänyt miettiä asioita ja tekemisiäni siltä kantilta että mikä tekee minulle hyvää.

11
12

Hei Eeva Epätoivoinen! Tilanteesi kuulostaa hyvin samalle kuin minulla, sillä erolla että en ole naimisissa ja on omat kämpät. Oma miesystäväni juo 0-6 pvä viikossa 2-8 olutta tissutellen, silloin tällöin kännit. Tätä olen katsellut nyt 3 vuotta, alkuun itsekin juoden, mutta nyt olen ollut 3,5kk raittiina ja johan se suorastaan kiukuttaa kun toinen ei vaan voi olla juomatta.

Olisi niiiiiiin helppo sanoa että ota ja lähde! Mutta tiedän ettei se ole niin helppoa. Varsinkaan kun hommaan liittyy jokatapauksessa niin monta muutakin tekijää, teillä yhteinen koti, meillä monta läheistä ihmistä.

Mutta jotta jonkinlaisen omanarvontunteen voi säilyttää joskus se päätös on tehtävä. Vaikka se sattuu ihan kamalasti, rikkoo kauniin illuusion ja voi aiheuttaa vastapuolen entistä kovemman juomisen (sehän ei sitten ole sinun syysi!!!) se on joku päivä tehtävä, ihan SINUN takiasi.

Tsemppiä päätökseen ja oikein kaunista ja mukavaa syksyä! Nauti niistä asioista joihin voit vaikuttaa. Syö vaikka jäätelöä suoraan purkista lusikalla jos ei muuta! :slight_smile:

13

Ei ole lähteminen helppoa, ei.

Olen tätä taas paljon miettinyt, mutta en vaan saa aikaiseksi tehdä mitään päätöksiä. Työstän asiaa edelleen… Uskon että kun aika on, niin sen päätöksen teen.

Mies repsahti taas hetken hyvän jakson jälkeen vetämään kunnon kännit ja tällä erää en tuntenut oikein mitään, mutta sitten iltaa myöten huoli hiipi taas rintaan, sydän löi tuhatta ja sataa ja pelkäsin vain että koska saapuu kotiin. Ongelma on se, että mies AINA tulee kotiin. Olen pyytänyt ettei tulisi, jos on juonut. Mutta silti se aina vaan tulee kotiin… Vaikka väkisin. Yritin pysyä tyynenä, ajatella muita asioita, olla huolehtimatta mutta en vain pysty siihen. Se huolen määrä on käsittämätön. Estin jopa puhelut hänen numerostaan, että jos soittaa niin en olisi tietoinen enkä alkaisi huolehtimaan, mutta puhelimeni näyttää ne hylätytkin puhelut ja tietysti sitten kun puhelin näytti että estettyjä puheluita oli yli kymmenen niin soitin miehelle ja hän oli aivan kaameassa kunnossa ja pyysi että hakisin. Ei pysynyt pystyssä, eikä meinannut selviytyä sänkyyn saakka loukkaantumatta.

Miten te pystytte “sulkemaan silmänne”, jättämään miehen oman onnensa nojaan? Luin monien muiden kirjoituksia, joissa ollaan toisessa huoneessa ja annetaan kolistella ja selviytyä oman onnen nojassa… Mutta minä en pysty siihen. Haluaisin ulkoistaa itseni näistä kännisekoiluista kokonaan. Mietin että olisin mennyt hotelliin yöksi, mutta sitten nuukuus iski. Miksi minä maksaisin 100 euroa siitä etten voi yöpyä omassa kodissani koska pelkään ja ahdistun? Ensi kerralla maksan mielelläni. En jaksa tätä tämmöistä.

14

Olet ihan oikeassa siinä mielessä, että ei niitä silmiä voi sulkeakaan.
Jos antaa toisen vaikkapa tukehtua oksennukseen, niin sehän on väärin.

ITse keksin siihen ratkaisun: Ero, eli se etten ole missään tekemisissä ikinä. Näin miehellekään ei tule valheellista kuvaa siitä, että joku oikeasti hänestä välittää ja tulee pelastamaan. Hän voi jopa pelastua sillä, koska ennen hän luotti siihen että joku rientää apuun, ja on paljon vaarallisempaa toimintaa häneltä jos hän luottaa, että joku sitten auttaa jos ei jalat kanna. Tai jos tulee joku miestä auttamaan, se en ole ainakaan minä.

Kun en tiedä mitä toiselle tapahtuu ja missä hän on, en tiedä edes osoitetta enkä mitään, niin elämä on helpottunut suunnattomasti.

Se minkä tietää, siltä on vaikea silmiään sulkea jos toinen tulee humalassa toikkaroimaan.

15

Kun vielä rakkautta on jäljellä sitä lähimmäistä kohtaan,on tosi raskasta kantaa siitä huolta.Tietäen että hänelle voi sattua kaikkea pahaa humalassa…Koin itsekkin monet kerrat töissä kauhunhetkiä kun hän soitteli ja uhkaili itseään vahvassa humalatilassa,voi kauheeta miten puristi rintaani , olin ihan voimaton,itkeä tuhersin ja töistä ei meinannut tulla mitään…soittelin tutuilleni ja pyysin käymään katsomassa että mikä kotona tilanne,koska itse en päässyt töiltäni. Monesti ja taas monesti töistä ajellessani pelkäsin että mitä on vastassa kotona,ja joka pe ilta se sama näky.Kyllästyin siihen kun mikään apu ei auttanut ja olin itse niin loppu tuossa vaiheessa että otin itselleni asunnon häneltä salaa ja vähitellen muutin pois.Ei tietenkään ollut alkkiksen mieleen,mutta oma olotila rauhoittui ja olen vähitellen saanut voimaa rakentaa SITÄ ELÄMÄÄ JOTA HALUAN ELÄÄ…Rakkaus on kuollut vähitellen,jäin viinalle toiseksi.En ole enää aikoihin ollut hänestä huolissani,jokainen hoitakoon oman tonttinsa kuten haluaa.Toivon sinulle paljon paljon voimia,pelasta itsesi ja ainut elämäsi-jellonatar-

16

Kiitos Jellonatar ja Tuttuajuttua vastauksistanne, tuo mukavan tunteen että joku lukee näitä mun juttujani ja kommentoi, en ole siis yksin.

Kyllä. Ainoa keino tuosta ahdistuksesta pääsemiseksi on varmasti eroaminen. Mieshän selkeästi taas luotti siihen että haen hänet kotiin kun jalat ei kanna… Ehkä mahdollistan tämän kaiken?

Nyt oli tässä välissä tuo kolmisen viikkoa tosiaan selvinpäin ja kun näin “pitkä” jakso on tässä välissä niin toki sitä sitten oman mielen kanssa menee solmuun. Ajattelin TAAS (siis oikeasti varmaan sadannen kerran tämän 9 vuoden aikana :smiley:) että ehkä nyt se oli siinä? Mutta ei, olin väärässä. Kaikki oli hyvin ja taas romahti, miksi suostun tähän. En osaa sanoa, vaikeaa tämä oman mielen kanssa kamppailu on. Eli eihän tämä missään tapauksessa ole normaalia.

Ja tosiaan en edelleenkään pysty näistä asioista puhumaan kenellekään. Olen joskus oikein pahojen töppäilyjen jälkeen asunut vanhempieni luona ym, että jotain toki he tietävät mutta esim. eilen kun oikein mietin että mihin menen yöksi ja mitä teen, niin en vain voinut soittaa kenellekään ystävistäni. Toisilla on onnellinen perhe, lapsia, mitä minä sinne menen sotkemaan muiden kuvioita. Samaan aikaan mietin että jos joku ystävistäni soittaisi minulle, niin ilman mitään kyselyitä majoittaisin heidät vaikka missä tilanteessa. Että tämäkin ongelma on omassa päässäni etten pysty jakamaan näitä asioita. Ja kuten olen kertonutkin, mieheni on tykätty ihminen ja “hyvä mies”. Epäilen että moni yhteisistä ystävistä ajattelisi että ylireagoinkohan nyt hieman “Jos nyt kerran juo kännit niin onko tuo nyt niin vaarallista”… En siis ylireagoi. Tuntemukseni ahdistusta ym myöten on ihan totta, ja siinä ei ole mitään ylireagointia.

Huoh.

17

Minä joskus tein ajatusharjoituksia, että kuvittelin itseni miehen sijaan.

Kuvittelin itseni soittamassa johonkin numeroon 20 kertaa, ja kuvittelin itseni uhkailemaan kavereitani itsemurhalla.
Sitten kuvittelin itseni mököttämään yms tekemään kaikkea mitä mies teki, ja ajattelin että millaista kohtelua MINÄ saisin tuntemiltani ihmisiltä, toimiessani miehen peilikuvan tavoin eli tehden kaikki mitä hänkin, mutta minuna. Ja varsinkin naisena.
Menisin miehen herättämään yöllä ja näyttäisin…jotain…hänelle ja valittaisin että kun se on nyt tuollainen, enkä saa unta. Tee jotain. Yms

Ihan kaiken käänsin että miltä se näyttäisi, kun minä tekisin mitä muut tekevät, mies ja miksei moni muukin.

Tajusin että omakin käytös on jollain lailla poikkeavaa, koska katson juttuja minkä jälkeen suurin osa tuttavistani katkaisisi varmaan välit:=) Auttoi jonkun verran laittamaan miehen käytöstä oikeaan perspektiiviin.

Tavallaan sullakin voi olla jokin normaali este kertoa asioista kenellekään, koska sisimmässäsi et ehkä haluaisi että ne ovat edes totta.
Toisaalta kun puhuu, niin kuulee oman äänensä mitä ajattelee, ja ehkä ne omat ajatukset tulevat selkeämmäksi.
Ehkä ei ole olennaista, kenelle puhut, sehän voi olla tämä palstakin :smiley:

18

Täällä olen jälleen ja on aika purkaa ajatuksia.

Olen tosiaan aloittanut päiväkirjan kirjoittamisen pitkän, vuosien, tauon jälkeen ja se on kyllä auttanut itsehillinnässä ja siinä, että kun ajatukset pistää paperille niin ne ovat totta. Siinä ne ovat ja sitten niitä voipi käsitellä myös. On ollut jotenkin silmiä avaavaa… Vähän samaan tyyliin kuin mitä Tuttuajuttua neuvoi, olen listannut päiväkirjaan kaikkia tapahtuneita asioita ja kun niitä luin niin ajattelin että “Ei jumalauta, miten minä oon tämmöstä sietänyt”… Aivan uskomatonta mitä kaikkea olen onnistunut sullomaan mielen takaperukoille.

Tilanne ei meillä ole kyllä liikahtanut mihinkään suuntaan. Nyt syksyllä olen ollut viikoittain päivän tai kaksi reissussa ja poissa kotoa näin ollen. Nyt tietysti aina silloin mies vetää kännit ja on joka kerta tietysti “jäänyt” kiinni. Mutta onneksi juominen on pysynyt niissä päivissä eikä minun ole nyt tarvinnut nähdä eikä huolehtia paikan päällä.

Olen jotenkin nyt itse kasannut itselleni paljon kuormittavia asioita ja tehtäviä syksylle ja olen aika “piipussa”. Ajattelen, että nyt en vain jaksa mitään muita muutoksia. En halua enkä voi romahtaa juuri nyt. Näiden kuormittavien tehtävien ja asioiden ohella myös suhteet muihin läheisiini painaa… En tiedä olenko alkanut omaa pahaa oloani purkamaan läheisiini?

Olen kertonut miehelle että puran oloani tänne ja täältä voi käydä halutessaan lukemassa. Olen muutenkin puhunut avoimesti kokoajan nyt kaikesta. Ja uskon että se on ainoa oikea tie, jotta joskus tästä selväpäisenä selvitään. Yhdessä tai erikseen. Mies ei oikein reagoinut mitenkään kun kerroin… Oli eniten huolissaan että tunnistaako joku? Mutta sanoin että nämä ovat minun tuntemuksiani, jotka minä allekirjoitan ja tämä on minun keinoni purkaa tätä oloani. Enkä minä ole huolissani enää ollenkaan “paljastumisista”. Tämä on tätä elämää, jota me eletään.

19

Täällä olen taas! 4 vuotta ( :exclamation: :open_mouth: :open_mouth: ) ekasta viestistäni ja 3 vuotta viimeisimmästä. Huhhuh!

Nyt tilanne on se, että olemme eronneet.

Tilannehan on näidenkin vuosien aikana vain pahentunut ja olen työstänyt eroa pitkään. Harmittaa hieman jälkikäteen ajateltuna, että annoin näidenkin vuosien mennä hukkaan… Toisaalta, nyt olen tässä. Voin sanoa tehneeni kaikkeni! En aio katua, koska eiköhän tässäkin ole joku syy, miksi asiat menivät näin. Viimeisten parin vuoden aikana en ole enää tuntenut juurikaan rakkautta miestäni kohtaan. En ole enää huolestunut juomisesta enkä varsinkaan huolehtinut. En ole tuntenut pelkoa enkä ahdistusta enkä sydämentykytystä juomaan lähtemisestä, vaan olen ikäänkuin hyväksynyt asian ja yrittänyt elää omaa elämääni. Hurja muutos tapahtunut! Jokainen retkahdus on työntänyt mua kauemmas ja kauemmas.

Kerroin eropäätöksestä miehelle ja sen koommin ei ole näkynyt. En tiedä missä menee ja kenen kanssa, kännissä kuitenkin… Ja tietysti pois töistä.

Ahdistavaa on tämä eron tekeminenkin. Ahdistaa ja surettaa, että tässä tämä oli eikä toinen pysty hoitamaan yksinkertaisiakaan asioita, jotta saataisiin ero maaliin kunnialla. En ole pystynyt edes keskustelemaan kun ei tosiaan kännisen kanssa mitään kannata keskustella.

Huh! Nyt on uusi elämä edessä. Se jännittää ja kauhistuttaa!

Halusin tänne kuitenkin kirjoitella kuulumisia, koska aina itse mietin miten mikin tarina on päättynyt.

20

Hei Eeva Epätoivoinen! Kiitos kuulumisistasi! On hyvä kuulla, että olet mennyt elämässä eteenpäin. Olen onnellinen puolestasi! Tiedänhän minä sen, että eropäätös ei ole helppo, eikä siihen toinen voi kehottaa, vaan itse ratkaisuihin joutuu kasvamaan. Mutta jos hukkaamme oman elämämme, mitä meille silloin jää…
Itsekin olen huomannut, että toinen ei välttämättä todellisuudessa koskaan muutu, vaikka välillä olisikin lupaavia kausia. Ja senkin olen huomannut, että kun alkaa keskittyä itseensä, ja henkisesti irrottautumaan tilanteesta, elämä, se oma, alkaakin muuttaa muotoaan riippumatta siitä mitä toinen tekee. Jos mikään ei tue siteiden vahvistumista, ne löystyvät ja viimein katkeavat… näin siis minulla ainakin.
Meidän tarina ei vielä ole päättynyt, mutta minulla on omakin asunto ja virallisesti asunkin siinä. Miehen sairauden aikana olen nyt nukkunut hänen sohvallaan, mutta nyt hän alkaa olla fyysisesti terve ja vetää taas keskikaljaa, joten oma asunto alkaa kutsua minua taas. Tämä puoli vuotta oli minulle hyvä muistutus siitä, että toinen ihminen ei toivomalla muutu. Enkä minäkään. Oikeastaan aika hassua, huomaan, etten juurikaan edes pidä tuosta ihmisestä :mrgreen:

Tsemppiä uuteen elämääsi! Se on sinun ikioma elämäsi ja saat tehdä siitä sellaisen kuin haluat! Pelottavaa totta kai, mutta innostavaa myöskin! Sinä selviät kyllä :smiley: Olisi vielä joskus mukava saada lukea uudesta elämästäsi…

Kaikkea hyvää toivottaa Rinalda, lajitoveri