Vertaistukea kaipaan

Kotikanava
21

Eeva Epätoivoinen, kiva että tulit kertomaan kuulumisesi. Ja hienoa, että olet ottanut ison askeleen elämässäsi.

Juuri tuolta minustakin tuntuu! Siis minähän vielä elää rimpuilen alkoholistin kanssa, mutta suunta on juuri tuo. En jaksa enää välittää! En näe enää muuta lopputulosta tälle kuin eron. Se tuntuu pahalta ja surettaa niinä hetkinä, kun mies on selvinpäin ja kaikki on hetken hyvin. Mutta ei se totuus pääse pitkäksi aikaa unohtumaan. Vielä ei ole tarpeeksi voimia repäistä itseä irti tästä, mutta kyllä sekin päivä vielä tulee.
Jaksamista sinulle uudessa ja OMASSA elämässäsi! Kiitos, että käväisit täällä kertomassa, nämä irtipääsemiset luovat aina uutta uskoa itsellekin.

22

Hei Eeva Epätoivoinen!
Hienoa saada lukea kuulumisia.
Yhdyn edellisiin kirjoittajiin toivomalla ihanaa uutta elämää ilman toista henkilöä huolekseen. Rohkea olet ollut ja tästä eteenpäin sinulla on parempi tila päättää omista asioista. Se että aikaa on kulunut asiaan sillä on oma merkitys on totta, kaikkeen on annettava aikaa.
Paljon onnea, ja voimia uuteen elämään! :smiley:

23

Kiitos teille tsemppaavista viesteistänne!

Olemme muutaman kerran nyt puhuneet puhelimessa ja viestitelleet käytännön asioista. Tänään tapaamme ja sovimme kasvotusten asioista. Hieman jännittää miten sitä pysyy kasassa…

Oli niin helppo olla, kun emme ole nähneet. Tänään tulin itse työmatkalta kotiin ja sain pienimuotoisen hermoromahduksen kun tulin kotipihaan. Ihan siitä, että mieleeni tulvi ne muistot, kun kävimme ensikertaa katsomassa taloamme. Niin täynnä toivoa, uskoa ja rakkautta ja tulevaisuuden suunnitelmia. Miten suunnittelimme, että tänne mahtuu tulevat lapsetkin. Miten täällä vanhenemme. Eihän se niin sitten tule menemään. Istuin terassilla, jonka olemme kaksin rakentaneet. Kävelin nurmikolla, katselin kasvejani ja vaan romahdin. Rakastan tätä kotia ja rakastan tätä paikkaa! Olen vakaasti pyrkimässä siihen että saan tämän pidettyä. Taloudellinen tilanteeni on kohentunut huomattavasti muutaman vuoden takaisesta ja uskon että jollain keinolla pystyn tämän pitämään.

En sure sitä, että luovun alkoholistista. En sure nykyisyyttä, vaan suren menneisyyttä. Sitä mitä meillä joskus oli. Suren niitä murtuneita haaveita ja tulevaisuudensuunnitelmia siitä, mitä meillä olisi voinut ilman alkoholismia olla. En pysty koskaan täysin antamaan anteeksi tai varsinkaan unohtamaan niitä kaikkia kertoja, jolloin sydämeni on murtunut milloin mistäkin syystä. Kaikki ne elämän vastoinkäymiset jolloin mieheni lähti ryypylle sen sijaan että olisi tukenut minua ja ollut kanssani. Kaikki ne kerrat, kun lupaukset on petetty. Kaikki ne valheet. Ne valvotut yöt, se tuska, kun mikään mitä teet, ei auta. Se turvattomuuden tunne, kun et voi koskaan täysin luottaa etkä voi koskaan täysin tuntea olevasi turvassa.

12 vuotta olisi tänä vuonna tullut meille täyteen. 12 vuotta! Koko aikuisuuteni!

Vaikka tunnen surun tunteita, silti tunnen sydämessäni, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Jos vielä muutama vuosi sitten pelkäsin, löydänkö ikinä enää ketään toista, niin tiedän että löydän.

Tämä on ihan järjettömän suuri askel minulle. Pelottaa ja ahdistaakin vähän. Nämä tunteet on nyt käytävä vaan läpi ja edettävä asia kerrallaan. Samanaikaisesti tunnen myös helpotusta. Olen neljä vuotta (en vieläkään voi uskoa todeksi!!) harkinnut säännöllisesti eroa. Varmasti vähintään kuukausittain, ellen jopa viikottain. Olen listannut plussia ja miinuksia. Olen työstänyt asiaa ja elänyt epävarmuudessa. Olen sisälläni aina tiennyt, ettei tällä suhteella ole mitään todellista tulevaisuutta. Nyt asia on saatu päätökseen. Olen valmis ja olen helpottunut siitä. Nyt minun ei tarvitse enää huolehtia kuin itsestäni. Ei tarvitse analysoida, miettiä ja pohtia.

24

Juuri näitä ajatuksia itselläkin ja siinä myös osasyy siihen, miksi tässä suhteessa edelleen rimpuilen. Muistelen, miten rakastuneita sitä oltiin silloin alkuun ja ajattelin, että kun se alkuhuuma menee ohi, ollaan edelleen ne sielunkumppanit. Että vanhetaan yhdessä, tuetaan toisiamme ja aina on se ihminen siinä, johon voi luottaa. Ei mennyt näin. Yksin tässä saa räpiköidä, kun ei toisesta juopotteluputkien aikaan ole sen enempää käytännön kuin henkistäkään apua.

Yritän ajatella, että menneet on joka tapauksessa menneitä, eikä niiden haikaileminen mitään auta. Jo kerran eronneena tiedän myös, että kun jonkun oven sulkee, monta muuta avautuu (joo, aika kliseisesti sanottu, mutta niin se on).

Edelleenkin toivotan sinulle voimia, paljon on varmasti asioita, joita joutuu vielä mielessään läpikäymään. Käy toki täällä aina kertomassa miten menee, jos vaan jaksat. Koska perästä tullaan vielä joku päivä, toivottavasti.

25

Olen yrittänyt miettiä, että menneellä on arvonsa ja muistoilla samoin. Puolison voi menettää muillekin sairauksille kuin alkoholismille. Vanheneminen yhdessä jää haaveeksi myös kumppanin menehtyessä syöpään tai lipuessa muistisairauden myötä pois ulottuvilta jonnekin sumuun. Jotenkin minusta muistisairaudessa ja alkoholismissa on tässä mielessä jotain samaa. Toinen häviää ja muuttuu, hänestä joutuu luopumaan vaikka siihen viereen jäisikin. Se ihminen mikä alkoholistipuoliso joskus oli, on vaan kadonnut. Tuskin se alkoholistikaan lopulta sitä etukäteen toivoi, saati suunnittteli tai tiesi; ei vaan ymmärtänyt hypätä alkoholismiin vievältä tieltä ajoissa pois.

26

Totta tuokin tavallaan, mutta vähän epäreilu rinnastus kuitenkin. Muistisairas ei parane. Ei vaikka miten haluaisi. Isäni olisi varmasti aikanaan ollut valmis antamaan aika paljon, jos Alzheimerille olisi ollut jotain tehtävissä. Joo, on alkoholismikin sairaus, eikä kukaan siihen tahallaan sairastu, mutta alkoholisti voisi elää ihan hyvää normaalia elämää. Dementikko ei voi.

Ehkä olen jäävi ottamaan kantaa. Tuntui vain vähän pahalta, kun rinnastettiin tavallaan mieheni ja isäni. Jokaisen oluen tuo sohvalla makaava kännikala on avannut ihan omatoimisesti. Tuhoaa omaa terveyttään ihan vapaaehtoisesti, kun toinen antaisi sen terveyden eteen mitä vaan. Mutta tavallaan ymmärrän pointtisi kyllä.

27

Oma isäni on myös muistisairas, ex-puoliso alkoholisti.
Ehkä et halua ajatella tai ymmärrä alkoholismia sairautena?
Toisaalta juominenkin johtaa dementiaan ja tietyt elintavat lisää muistisairauksien riskiä. Kuka sitten sairastuu tahallaan? Miksi juomista ei lopeta, tai miksi moni meistä läheisistä on kuin täi tervassa, eikä lähde huonosta suhteesta, kuntilalle voisi löytää paremmankin? Miksi siinä juopossa roikkuu?
En siinä ymmärrä itseänikään, ehkei alkoholistikaan ymmärrä miksi juo. Lähteminen ja juomisen lopettaminen saattaa olla yhtä vaikeita molemmat.
Enkä tarkoittanut loukata, omassa elämässä sekä isän, että ex-puolison katoaminen on vaan tuntunut yhtä mysteeriltä kumpikin.

28

Et loukannut, oli ehkä vähän huono hetki itsellä. Tulin juuri vanhempieni luota, jossa isä laahusti seniilinä ympäriinsä, ja kotona makasi juoppo sohvalla eikä ollut päivän aikana taas rikkaa ristiin pistänyt.

On totta, että minun on vaikea mieltää alkoholismia sairaudeksi. Vaikka sitähän se on. Sitä ei vaan tahdo käsittää, miksi pitää kaataa sitä olutta kurkkuunsa vaikka tietää, mitä siitä seuraa.

Mutta anteeksi kiihtymiseni ja anteeksi Eeva Epätoivoinen, että hämmennetään sinun ketjussani. Hyvää viikonloppua kaikille!

29

Mielestäni on vain hyvä, että tänne syntyy keskustelua.

Itse opin mieltämään alkoholismin sairaudeksi aika myöhään. Pitkään tuskastelin asian kanssa, enkä pystynyt ollenkaan käsittämään (en kyllä vieläkään täysin…) että miten se pullon kutsu voi olla niin vahva! Miten siltä ei muka pysty kieltäytymään? Tunnen useampia Alzheimeriin sairastuneita ja jotenkin pystyn nämä samaistamaan… En tietenkään suoraan, mutta jotain samaa siinä on. Miten tuttu ihminen muuttuu joksikin aivan toiseksi. Nyt kun olen avoimesti kertonut ystävilleni tilanteesta, niin suurin osa ei pysty ymmärtämään alkoholismia sairaudeksi. Suurin osa, joka ei ole koskaan alkoholistin lähipiirissä kasvanut tai elänyt, ei voi ymmärtää millaista se on. Ajatus on lähtökohtaisesti se, että miksei se vaan lopeta?

Meillä saatu keskusteluja edistettyä. Koen sen itselleni merkitykselliseksi. Olen päätökseni tehnyt ja siinä pysyn, mutta jostain syystä koen tärkeäksi käydä asiaa myös yhdessä läpi, nyt kun mies on selvinpäin. Olen kirjoittanut vuositolkulla päiväkirjaa. Tänään koin aivan mielettömän terapeuttiseksi lukea vanhoja (ja myös suhteellisen tuoreita) kirjoituksiani. Olen lähes aina miehen juodessa kirjoittanut ajatuksiani, tuntemuksia ja jopa tarkkoja tapahtumakuvauksia ylös. Itkeä tihrustin ja surin. Miten onneton olen ollut! Miten olenkaan kestänyt sitä kaikkea? Miten tuttu kaava on toistunut vuodesta toiseen. Miten joka kerta olen ihmetellyt miksi olen siinä ja miksi en vain lähde. Se kehä… Se sama kehä on pyörinyt niin pitkään että kai siitä tuli itsellekin uusi normi. Se onnellisuuden pöhinä ja ilo siitä raittiudesta niiden hetkien aikana kun se haave oli totta. Kun mies hyvitteli juomisiaan ja minä luulin että se vain on nyt se oma itsensä. Ja se karmea isku vasten kasvoja, kun jälleen mentiin. Ne kaikki tunteet! Voi että.

Eron ollessa päällä ja suurimpien tunnemyllerrysten keskellä teki myös todella hyvää lukea vanhoja tekstejä siinä mielessä, että palautettua mieleensä sen kaiken paskan. Mieli on siitä kummallinen, ja varmaan alkoholistin läheisen mieli vielä kummallisempi, että se tahtoo vähän kuin kaunistella mennyttä ja kun tuleva pelottaa ja ahdistaa, niin tuttu ja turvallinen voi olla vaarallista. Kaikessa kamaluudessaan. Tottakai erotessa tulee ne kaikki tunteet läpi… Olen kokenut muutamien viime viikkojen aikana tunteita aivan laidasta laitaan! Suosittelen jokaiselle päiväkirjan kirjoittamista. Vähintään siksi, että voit sitten tarvittaessa epävarmuuden hetkillä palauttaa itsesi maanpinnalle ja muistuttaa itseäsi kaikista niistä kerroista, kun olet hävinnyt alkoholille. Se tuo lisää voimia viedä ero kunnialla maaliin saakka.

Odotukseni tulevaisuutta kohtaan ovat korkealla! Mieli keventyi huomattavasti tämän omatoimisen terapiasession jälkeen. Olen niin oikealla tiellä!

30

Eeva Epätoivoinnen, minäkin pidin ja pidän päiväkirjaa ja oikeastaan siltä tajusin tilanteeni surkeuden. Joskus selailin ja järkytyinkin, kun olin tehnyt samankaltaisia merkintöjä varmaan 7v ajan. Tilittänyt surua, kuinka jään aina viinalle kakkoseksi ja tapahtumia, jotka olivat lähes identtisiä. Minäkin olin juuttunut samaan kehään; odotin ja toivoin, mies lupaili vähentää ja muutenkin pyrkiä huomioimaan toiveeni edes joiltain osin… Kaikki ne lupaukset oli ajan ostamista, semmosta teatteria ja jotenkin se surkeus vaan muuttui meidän normaaliksi elämäksi.
Olin tietysti itsekin syyllinen, kun annoin sen tapahtua. Kyllähän mun erouhkauksilla tai toiveilla ei lopulta ollut mitään painoarvoa, koska en edes itse pitänyt niistä kiinni. Miksi sitten toinenkaan olisi?

Sitä niin helposti ajattelee, että kun toinen otaa itseään niskasta kiinni ja vaan lopettaa juomisen, kaikki on hyvin. Ei ymmärrä ajatella, että mitä jos itse ottaa itseään niskasta ja jos tilanne ei parane, toinen ei halua lopettaa, ei lähde hoitoon tms, kertakaikkiaan vaan lähtee… Jotenkin sitä ryhdistäytymistä odottaa ja vaatii toiselta, vaikka kyse on omasta elämästä ja varmimmin se onnistuu, kun sen tekeekin itse. Jos stä sitten on siitä toisesta ja omista toiveistaa yhteiselon suhteen riippuvainen vähän samoin kuin se alkoholisti viinasta.

Hienoa eeva, kun olet nyt päätöksesi tehnyt ja pystyt asiaa käsittelemään ja miehenkin kanssa puhumaan. Ja Nalkuttava akka voimia tilanteeseesi. Oma isäni joutui laitoshoitoon alle 70-vuotiaana, häneen ei saa oikein enää kontaktia ja vaipat housussa alkuun vaelsi käytäviä, nyt lähinnä makaa petissä. Vanhempieni liitto oli todella riitainen, eikä niitä odotettuja eläkepäiviä isän osalta tullut. Tuonkin seuraaminen sai minut miettimään, että kun elämää ei yhtään tiedä, en halua kärvistellä odotellen jotain ihmettä ankeassa parisuhteessa. se jatkuva stressi vaikuttaa omaankin jaksamiseen ja terveyteenkin.

Lopulta olemme vahvempia kuin olisimme uskoneet ja jokaiselle se oma aika tehdä ratkaisuja koittaa jossain kohtaa. Se on jo hyvä alku, kun alkaa tehdä omia juttujaan huolimatta puolison kunnosta. Juokoon ja maatkoon krapulassa, maailman ja puolison elämän ei tarvitse siksi aikaa pysähtyä.