Kiitos Eepos. Onnistuin tekemään ohjeistuksellasi uuden aloituksen.
Allekirjoitan niin tämän ajatuksen! Itse tulkitsen nykyisin koko kohtuukäyttäjä-sanan vain peitekoodina alkoholismille. Joo, olen täysin allergisoitunut koko aineelle ja siiheen viitaaville asioille. Suomi vain on niin helvatan alkoholi- ja humalamyönteinen maa, että kaikki töppäykset saa anteeksi, kun mainitsee sanat känni ja humala. Miettikää, vain neljä vuotta sillekin 11-v. tytön tappaneelle rattijuopolle! Arghhh!!!
Olen tuskaillut sydänsurujani… Kun olen ihastunut mieheen, joka ei taida olla kiinnostunut. Ja tietty on nämä muutkin hämmentävät: yksi flirttaileva varattu mies ja eksäni. Mutta ennenkaikkea siis tuo ei-varattu ei-kiinnostunut mies.
Nyt tajusin, että olen oikeastaan nyt ehkä kuukauden ja vähän yli ollut valmis rakastumaan. Sehän on iso asia. Fyysisesti heräsin jo aiemmin, mutta nyt alan olla valmis jo muutenkin. Henkisesti.
Surettaa mua yhä sekin, ettei ole paluuta menneeseen, mutta kun ei ole. Luovutaan siitä jo.
Ja se, että nyt ensimmäiseksi satuin ihastumaan mieheen jolta en saa vastakaikua, ehkä minä sen kestän. Tänne asti on sentään tultu.
Mennyt on mennyttä. >-- 
--<
Luultavasti kuvittelin suurimman osan siitä, mitä luulin suhteeksemme. Pitäisi kasvaa aikuiseksi. Niin ja päästä tästä miesvihasta… se vaan kumpuaa jostain tosi syvältä.
Muistan vielä toissa kesänä päivitelleeni uuden ihastuksensa kanssa yhteen muuttaneelle - jokunen vuosi aiemmin lastensa äidistä eronneelle - työkaverilleni, että miten ikinä enää voi haluta muuttaa jonkun kanssa yhteen: kaikki ne toisen ärsyttävät tavarat ja tavat ja arvomaailma ja suku ja kaikki… Sukat lattialla, kirjapinot… Yäk, joku vieras ihminen tänne, eikä!
Nyt en ole muistanut niitä sukkia edes ajatella 
.
Mä luulen inhoavani vain machokulttuuria, en miehiä - viihdyn miesten kanssa hyvin. Ehkä mä vierastan myös iskukulttuuria - vai eikös sekin sisältynyt tuohon machoiluun? Sain eilen nimittäin vinon pinon miesteniskuvinkkejä, lähinnä mitä pitää tehdä baarissa. Apua, ihan vierasta mulle hakemalla hakeutua iskettäväksi, voin ihan pahoin! Näen sieluni silmin pelimiesten ällöttävän katseen, ja jos mä ajattelen, että mun pitäisi sitä katsetta jotenkin yrittää miellyttää, niin tiedän etten viihtyisi… Mihin tää sinkkuus mut vielä ajaakaan, tuo keskustelu ei ainakaan toiveikkuutta herättänyt .
Mutta kyllähän sitä aina jostain itsensä löytää. Nyt noissa uusissa miehissä kiehtookin se sama, että mitähän elämä heidän kanssaan tarjoaisi. Millaiset sukat sitä löytääkään ja mistä . Ja millaisia arvoja saa sovitella omiinsa ja millaisia tapoja… Millaiseen paikkaan, millaisten asioiden ja tavaroiden keskelle ja mitä tekemään…
Äitini uskoo Prinsessa Ruususen tarinan kertovan lesken heräämisestä seksuaalisuuteen ja rakkauteen. Se vertaus osui ja upposi minuunkin - mullakin nämä tunteet uinuivat ainakin parisen vuotta ruususenunta 
. Ja leskeys, no jotainhan siinä erossa haudataan.
No, tiedä mistä kertoo, mutta onhan tää vähän elävän leskenä elämistä ollut. Toisena naisena, tai prioriteettilistan viimeisenä. Olisi kuollut, oikeasti. Mutta kun Herra ei huoli ja Piru tietää saavansa, niin mikäs pahan tappaisi.
Mä tykkään miehistä. Semmoisista ihan tavallisista, joilla kasvaa karvaa selässä ja käsivarsissa. Jotka tuoksuu aamuisin hikisiltä ja jotka asettelee harvenevia hiuksiaan vetäytyvien lahdekkeiden suojaksi. Mutta sitten tulee se mutta. Mä en ole vielä kelpuuttanut itselleni miestä, joka olisi myös ihminen.
Keskustelut on olleet sitä lajia, että äänessä on joko ollut omaan ihmeellisyyteensä rakastunut oppinut, jolla on rautainen teoria ihan kaikesta ja joka tarvitsee kuulijan, ei opponenttia. Ja ne muut… niiden kanssa ei ole keskusteltu.
Mä en oikeasti osaa kunnioittaa miestä lajina. Lykkään kaiken pahuuden miessukupuolen niskoille, sodista ja kvartaalitaloudesta alkaen. Mutta ehkä se yksilö löytyy… tai sitten ei. Ihan oikeasti, mulle kelpaisi hyvin kevytsuhde yya-sopimuksella - mutta kummankin pitäisi olla ‘vapaita’. Mistäs niitä löytyisi, mies joka osaisi elää itsensä kanssa ja joka silti osaisi arvostaa toista. No, ehkä tässä ei ole vielä nähty koko maailmansyrjää.
Ymmärrän hyvin ja omakohtaisesti tuon näkökulman.
Mutta löytyyhän sitä noiden kahden sotivan sukupuolen väliltäkin kaikenlaista, vaikkapa miehisiä naisia ja naisisia miehiä tai sateenkaaren värejä -variaatioita kyllä riittää. Malttaisi vaan nyt odottaa että ne mielenkiintoisimmat uivat syliin…
Mulla tää viikko on kuitenkin ollut jo helpompi sen viime aikoina vaivanneen palavan läheisyyden kaipuun ja rakkaudennälän suhteen. Voi mur, ekat vuodet eron jälkeen en edes ajatellut näitä, keskityin niin täysillä arjen rakentamiseen ja rakastin sitä että sain olla yksin. Nyt kai tuli otettua takaisin menetetty kaipuussa riutuminen…
No, tämä viikko oli jo normaalimpi taas. Ehkä osasin tällä erää kanavoida rakkauden huumani uuteen liikuntaharrastukseen, jota veivaamassa olen viettänyt nyt jokaisen lomapäiväni 
.
Ajattelin pitkästä aikaa piipahtaa täällä - ja minäkö muka osaisin poistua kirjoittamatta jotain!
…
Meidän elämässämme alkoholi ei näyttele enää suurta osaa. Ex-miehenihän lopetti sen käytön parisen vuotta sitten. No, ei kaikki ole ihan joka hetki sujunut kuin strömsössä, mutta oikeasti, en koe enää olevani alkoholistin läheinen. Se oli joku kausi joka osui elämääni, jota en pyytänyt enkä halunnut ja mulla oli oikeus sanoa ei kiitos. Ja olen iloinen, että rajasin itseni ulos siitä.
Ex-miehen kanssahan meillä on ollut lämpimät välit ainakin sen jälkeen, kun tämä lopetti juomisen, mutta kyllä rakkaustarinamme on jo ohi. Vaikka rakas ihminenhän hän tulee aina olemaan eikä se rakkaustarina ole kauaa ollut ohi.
Tuo alkoholismi ynnä pari muutakin näihin vuosiin eksynyttä tapahtumaa ovat opettaneet ainakin suunnistamaan kohti valoa ja iloa sekä niitä ihmisiä ja asioita, joiden parissa on hyvä olla ja joiden elämänasenteessa minulla on opittavaa. Sekä kiitollisuuden voiman - siinä ajatusrata, jota kannattaa vahvistaa. Olen oppinut taitoja selvitä tulevista ongelmista - kun elämä seuraavan kerran heittää paskaa niskaan ja tarvitaan niitä iloisen värisiä saappaita jälleen…
Poikani alkaa olla varhaiskypsä teini ja alkoholistakin ollaan juteltu. Nyt tuntuu, ettei noin hienon pojan kanssa voi tulla ongelmia - mutta aika näyttää. Olen aina tilaisuuden tullen halunnut sanoa, miten haluan hänen pysyvän erossa alkoholista. Koska alkoholistiksi tullaan juomalla, ei muuten. Ja varsinkin nuoruus on tärkeää aikaa, että opettaisi itselleen ihan muita asioita kuin juopottelua. Tiedättehän miten alkoholia maistamaton nuori tuohon vastaa. “Joojoo, kaiken tuon mä tiedän ja voisin kuulla muualtakin, onko sun pakko!”. Mutta silti, pitäähän siitä puhua ja pysytellä kärryillä missä mennään, vaikka tasapainoiseen, terveydestään välittävään poikaani haluankin luottaa.
Mutta sellaista täällä. Kaikkea hyvää kaikille teille!
Uups
Poikani on 48v, tosiälykäs, hyvin laajasti lukenut, akateemiset opinnot aikoinaan keskeyttanyt loppuvaiheessa, ennen niin pidetty, happy-go-lucky, sosiaalinen kaveri, mutta nyt 2v tyottomana, 5 vuotta avioerosta (jonka halusi), taysin erakoitunut, syrjaytynyt, vihainen, masentunut, tasapainonsa menettanyt alkoholisti.
Hän pystyy analysoimaan tilanteensa ja vihaa lukemattomia “keskusteluja” keskinkertaisten psykiatrien kans, mita alkoholismin hoito saattaa olla. Viimeisen 4kk aikana juonut 15 tölkkiä /pv, aivan viime aikoinan itsetuhoisesti joskus saamiensa mielialalaakkeitten tai sydanlaakkeitten tai panadolin kans. 2 kertaa ambulanssilla, 4 kertaa n 4pv kerrallaan jossain paivystyksessa tms. Hoitosuunnitelmia puheen tasolla nyt syksylla, mutta avohoito ts ei oikein sitoudu lopettamaan.
Ei mitaan sosiaalista elamaa paitsi ex-vaimoon yhteys 7v pojan tapaamisista. Vasta 2kk tauko niissakin. Ei vuosiin mitaan yhteytta ystaviin, veljeen jne. Jos ei ole kotona, on juomassa tai ostamssa juomista kotiin.
Olen äitinä tullut 3v ajan 4 eri kertaa matkan päästä auttamaan häntä, kotiin, kuten nytkin. Joka kerta on ollut ensin jokin draama: uhka potkuista tyopaikasta, potkut, rattijuoppous, ambulanssikyyditykset, sydanoireet, maksamattomat laskut, perintatoimistojen kirjeet, kayttokelvoton auto, toimimaton tietokone tms toisin sanoen seka isot etta arkipaivan asiat kaatuneet paalle ja poika itse kaistapaisessa tilassa, sekaisin.
Nyt olen 1kk ollut hänen luonaan ja saanut, yhdessakin paljon aikaan seka käytännön asioita, raha-asioissa, mutta ennen kaikkee tasapainottamalla häntä, auttamalla tulemaan ulos muuriensa takaa, normalisoimalla hänen lapsensa käynnit. Olen jaksanut, koska jaksan paljon yleensäkin. Olen jättänyt oman elämäni kuukausiksi (olen eläkeläinen), vaihtanut eläköitymisen yhteydessä maata ja sikäli tarvitsisin voimani itsellenikin. Olen välillä katkera, mutta ei kauan. Pojallani ei ole ketään muuta, jota hän kuuntelee ja arvostaa,joka jaksaa nousta kerta toisensa jälkeen auttamaan, joten on pakko jaksaa. Jos en ikinä koskaan ajattele itseäni, voinkin hyvin. Olen 73 ja ajattelen usein, etta minun elämäni on kaapattu ts sitä pyörittää toinen ihminen ja elän omaa elämääni murto-osalla energiastani.
En puhu ongelmastani kenellekään, koska en raski häiritä ihmisiä. En myos usko loppumattomaan asioitten vatvomiseen. Pystyn analysoimaan tilanteen hyvin itse. Keväällä olin lujilla ja sain rintakipukohtauksen, joka tutkittiin, muttei mitään löydetty.
Olen jo kauan sitten ymmärtänyt, etta alkoholismi on sairaus ts ei kukaan tahallaan pilaa elämäänsä kuten alkoholistit tekee joka rintamalla. Osa syyllinen on myos henkilön luonne. Poikani on kärsimätön, lyhytjännitteinen, harkitsematon, lapsenomainen, oppinu valehtelemaan jne ja kaikki tämähän vaikeuttaa juomisen lopettamista.
Juuri nyt olen allapäin, koska niin hyvin sujuneen eheytymiskuukauden jälkeen poikani retkahti ja menossa on neljäs päivä. Minusta onkin nyt tullut se paha, jota vastaan pitää juoda. On raskasta äitinä kuulla, että olen “pahin vihollinen”, “mene pois”, varsinkin kun tiedän, että olen ainut, joka auttaa ja joka ei mene pois kesken kaiken.
Olen tehnyt niinpaljon, niin kauan, etta poikani pitää sitä jotenkin itsestään selvänä ts eipä juuri sano “kiitos” tms, vaikka tietää, että ilman minua ei olisi asuntoa tms.
Olen oppinut kaikkein eniten ihmisestä näitten poikani ongelmien kautta. Olemme hyvin läheiset ts tunnen hänet tosi hyvin. Välillä tuntuu, että selitän liikaakin hänen töppäyksiään, en osaa huutaa, ivata, pilkata, haukkua, en itke hänen nähtensä jne. Olen kypsynyt kovasti.
Mutta välillä on niin vaikeata, vaikka on tullut niin monesti petetyksi ja kun on jaksettava olla vakaa, hermostumatta, neuvokas. Jokainen valehtelu loukkaa vieläkin. Jokainen typerä uhmakas ele. Olen kamppaillut kovasti, etten häpeä poikaani mutta rattijuoppouspidatykset (2) menivät moraalini yli. En halunnut tällaista lasta. Hänen isänsä oli alkoholisti, kuoli 46vuotiaana.
En voi alkaa elämään poikani elämää. Hän ei millään suostu alottamaan mitään muuta harrastusta kuin lukeminen, ei ottamaan yhteytta kehenkään. Hänellä ei ole muuta kuin juominen; kapakassa, jos on rahaa, muuten yksin kotona. Kapakassakaan ei kuulema puhu kenellekään mitään. Hän on uhmakas, “ei tarte ketään”, mutta tietysti maailman yksinäisin ihminen.
On raskasta katsoa, miten oma lapsi on pulassa ja kyvytön auttamaan itseään. Mahdollisuuksia hyvään ja jopa mielenkiintoiseen ja rikkaaseen elämään olisi niin paljon.
Olen päässyt aika hyvin eroon paniikkituntemuksistani, jotka kehittyivät vähitellen. En pystynyt nukkumaan hänen luonaan. Menin vihdoin hakemaan apua lääkäriltä ja se muutti jaksamiseni ratkaisevasti, olinpa missä tahansa.
Olen muuttunut ja vanhentunut viime vuosina ainaisen huolen ja ahdistuksen takia ja olen siita katkera. Kaikki energia ja aika, jonka olen pojalleni antanut vuosikausia olisi tehnyt itselleni rikkaamman elämön ja hyvan olon.
Hei jpkp!
Raskaalta vaikuttaa, mutta vaikka oma poika on kyseessä, voisi olla paikallaan miettiä, mihin asti kannattaa kannatella ja mahdollistaa. Kuinka pitkään antaa kiusata itseään?
Alkoholismi tosiaan on kuolemaan johtava sairaus, eikä kukaan ulkopuolinen, edes oma äiti, voi saada motivoitua raittiuteen, jos juova itse ei hakeudu avun piiriin. Joillekin pohjakosketus todella on muutama metri mullan alla - karua, mutta totta. Oma läheiseni näyttää olevan tällainen tapaus. Voimia ja rohkeutta pitää itsestään huolta!
Jpkp: lle haluan vain muistuttaa Al-anonista, jossa pääsee purkamaan tuntojaan vertaisten kanssa. Voisiko siitä olla apua myös sinulle?
Voimia!
Hei Kissuli,
Alkoholismi pahenee koko ajan. Noin turvallisessa ymparistossa kuin teilla ts on asunto, perhe ja rutiinit, miehesi ei tarte kantaa paljon vastuuta ts homma pyorii, vaikka han ei tekisikaan mitaan juomisen lopettamiselle. Siina on mukava jatkaa, se tavallaan sallitaan eika hanta haasteta vastuuseen. Toiseksi, ala vaan luule, etteivat lapset tieda mitaan. Heidan isansa juopottelu ja siihen liittyvat asiat esim sinun alakulo, ehka riidat, miten han kayttaytyy, haisee jne eivat jaa lapsilta huomaamatta. Tama on luuranko perheen kaapissa. Usko pois. Kolmanneksi, miehesi takertuu hyvin pian johonkin toiseen naiseen, jos jatat hanet. Et ole korvaamaton tosiasiassa. Ala peta itseasi. Laheta mies kavelemaan vaikka 6kk:ksi ja katso, miten han tokenee, jos et lopullista eroa pysty heti paattamaan. Et usko miten monesta pahasta, tuskasta, ahdistuksesta, pettymyksesta, hapeasta saastyt ,lapsesi myos, kun otat eron valittomasti. Ala tuhlaa elamaasi. On katkera katua jalkeenpain elamatta jaanytta elamaa ja ohimenneita tilaisuuksia kaikkeen hyvaan elamassa.
Shiiit, ekaa kertaa moneen vuoteen se juo. Taasko se alkaa.
Kävin Ex-miehen kämpillä, koska isänpäivänäkään ei kuulunut mitään, ja löysin sen tunnistamattoman näköisenä, naama turvonneena. Hemmetti, mitä voin tehdä? Se on lapseni isä, miten mun lapseni tulee kestämään, jos se menettää nyt isänsä?
Soitin päihdeklinikalle ja a-klinikalle ja kysyin mitä teen. Eipä ollut oikein mitään, tuli vaan paha mieli. Päihdeklinikallekin pääsisi vaan tiettyinä aikoina arvioitavaksi katkolle pääsystä - miksi ei voisi olla ympäri vuorokauden? Enhän mäkään pääse sen luo kuin iltaisin. Se ei vastaa puhelimeen, ainoa tapa saada kontakti on mennä käymään. Jos se menisi edes omin voimin katkolle 
. Mitenköhän tässä käy. Mitä mun pitää tehdä?
Ja jos se tuosta nyt selviää, miten se pääsee taas jaloilleen? Masennustaanhan se taas lääkitsee. Voi miten surullista tämä on nähdä.