Vapauttavaa, kun ei tarvi enää miettiä...

Kotikanava
1

Lueskelin muutamia kertomuksia täällä ja pistäydyin tuolla Viikonloppujuoppo-osiossakin, mutta en nyt malttanut sinne käydä kirjoittamaan.

Jotenkin tuli vaan tarve todeta näin “ääneen”, että on se vaan ihanaa ja vapauttavaa, kun ei tarvi enää vatvoa kaikkea sitä, mitä elämä kantoi eteen, kun toinen osapuoli suhtautui juomiseen eri tavoin, kuin itse. Ei tarvi olla niin valtavan ahdistunut, kun pää ei ole tukossa kaikesta analysoinnista ja arvailusta.

Toisaalta myönnän, että JOS vaan olisin voinut suhtautua hyväksyvämmin miehen tarpeeseen ottaa olutta siinä, missä moni muukin suomalainen “duunari” (= vähintään nyt perjantai-iltaisin) tai käydä baarikierroksella päästäkseen ns. ihmisten ilmoille, niin olisimme varmaan edelleen yhdessä. Minä nimittäin ikävöin kovasti sitä miestä, jonka kanssa sain elää lähes 22 vuotta pääosin kuitenkin hyvää ja päihteetöntä elämää. Okei, hän oli/on kovin negatiivinen ja yhteiskuntakriittinen, sosiaalisesti vetäytyvä (ainakin selvänä), välillä kovinkin ärsyttävä ja v-moinen ihminen, mutta samalla luotettava ja turvallinen, arkisten vastuiden jakaja. Nyt hän on YKSIN ja se tuntuu minusta pahalta. Toisaalta tiedän, että päätökseni ottaa hänestä ero on hyvin pitkän ja tarkan harkinnan tulosta.

Minun tarinani jatkuu vielä. Ehkä jonakin päivänä voin kertoa teille, että on mahdollista päästä eroon siitä “kuormittavasta” puolisosta ja säilyttää silti yhteys siihen rakkaaseen kumppaniin, joka hän tuon “kuonansa” alla on… Noin ainakin kohdallani toivon käyvän, mutta aika näyttää :slight_smile:

Pirteyttä alkaneeseen viikkoon ja luottamusta huomiseen!

2

Nii-in, huominen tulee. Ja tämä päivä huolineen muuttuu silloin eiliseksi.

Katse tulevaisuuteen :slight_smile:

3

Juurikin noin, Rinalda. Sinulta löytyy kyllä aina niin fiksuja lausahduksia :slight_smile:

4

Hyvä Hemmiina :slight_smile:

Munkin mieleeni tulee usein että olenko vaan liian ankara/nipo yms kaljottelun suhteen, kun en anna ukon tissutella muutaman kerran viikossa ja sitten välillä kyllä ihan pleksitkin. Niinkuin “kaikki muutkin tekee”. Ajattelen, että josko en olisi itse elänyt koko elämääni niin monen alkkiksen sivustaseuraajana, niin ehkä en suhtautusi niin vakavasti suomalaisen miehen juomiskulttuuriin? Toisaalta taas tiedostan että alkoholismi on etenevä sairaus, ja ei minunkaan vanhempani syntyneet alkkiksiksi. Olen kait mielessäni luvannut etten lapsilleni sellaista lapsuutta pystyisi suvaitsemaan :exclamation: :exclamation:

Muttamä kärsin ja silloin meillä on ongelma. Pitäisiköhän mun alkaa puhua että mulla on ongelma? Mä en tiedä mihin tämä prosessi johtaa, mutta eilen pääsin vihdoin al anoniin, ja se käynnistí mussa edelleen jotain, etten saanut aamu viiden jälkeen unta. Töttöröö.

Ja kyllä mä tiedän että mieskin kärsii. Hän ei varmaan vaan osaa olla juomatta seuroissa.Muistan omalta kohdaltakin, ennen lapsia, kun useinmiten ne sosiaaliset ilonpidot liittyi aina alkoholin nautiskeluun, niin miten ihan mietin että tiettyjen ihmisten kanssa olis vaikea tehdä muutakaan. Omalta kohdalta raskaudet karisti ne kaverit ja oli pakko opetella uusia toimintamalleja. Mutta sitten mies, joka on myös sosiaalisesti vetäytyvä, laiskanpulskea, puhumaton jörrikkä. Ei se helppoa varmasti olekaan :open_mouth: Vielä kun tiedän että hänenkin isänsä edesmeni alkoholiin, niin luulisi haluavan tehdä asialle jotain, etenkin kun vaimo jatkuvasti aiheesta kärsii :frowning:

Palataan, nyt täytyy mennä.

5

Niin, Tao Tao, saman kaltaisia mietteitä meistä moni varmaan on pyöritellyt, että voisiko olla vähän joustavampi, hyväksyvämpi jne, juovaa puolisoa kohtaan, mutta…

Kokemuksesta voin sanoa, että aika pitkään voi joustaa ja tehdä kompromisseja, mutta sitten tulee jonkinlainen raja vastaan siinä, alkaako toisen toiminta olemaan itselle niin haitallista, että “joustaminen” olisi jo jonkin sortin alistumista. Siinä vaiheessa, kun alkoi pysyvästi tuntumaan, että enää ainoastaan mies on ns. saamapuolella ja me muut perheenjäsenet elimme ikäänkuin hänen määrittelemissään “raameissa” (= voi joka perjantai juoda muiden toiveista ja tarpeista riippumatta), tuli minulle raja vastaan. Ei sen puoleen, ei se meidän elämä ollut edes noin musta-valkoista; mieskään ei varmasti voinut enää pitkään aikaan hyvin…

Mutta joka tapauksessa, minun oli pysäytettävä tuo ikävään suuntaan kehittynyt arkemme lopullisesti. Meidän lähes 22-vuotisessa yhteisessä elämässämme oli ollut muutama sen verran vakava kriisi, että olis pitänyt nostaa avioerokortti pöydälle. Sanoin miehelle jo vuosi sitten, että en näe muuta ratkaisua, mutta niin vain kului vielä tämä viimeinenkin vuosi. Minulla ei kerta kaikkiaan enää sisu kestänyt “tyhjää” uhittelua, vaan seuraava askel oli todellinen teko = avioerohakemuksen toimittaminen käräjäoikeuteen. Nyt on otettu viimeisimpänä askeleena asumusero ja sitä tässä vasta opetellaan. Myöntää täytyy, että itku tulee silmäkulmaan, jos alan liikaa miestäni ajattelemaan. En siis voi vielä vannoa, että meidän yhteinen elämämme olisi lopullisesti takana päin. Toisaalta, tuohon tarvitaan kaksi osapuolta ja minähän voin puhua vain omasta puolestani :wink:

Niin se vaan taitaa olla, että meistä jokaisen on rämmittävä tämä oma polkunsa loppuun saakka eikä siihen auta, vaikka kuinka moni kokenut/kokeneempi tulisi neuvomaan, että “eroa ajoissa”. En kuitenkaan ole kuullut juuri yhtään sellaista tarinaa, jolla olisi siinä mielessä onnellinen loppu, että kaikkien näiden kokemusten jälkeen olisi jatkettu yhteistä, siinä määrin päihteetöntä elämää, että se olisi molempia osapuolia tyydyttänyt…

Tsemppiä vaan kaikille teille, jotka vielä pohditte ratkaisujanne. Luottakaa siihen, että “elämä kuljettaa” ja asioilla on tapana järjestyä <3

6

Iltaa Hemmiina,

Juurikin se raja on tullut vastaan. Kun huomaa että on jo pian 10vuotta jauhanut samoja asioita ja oma oleminen alkaa olemaan jotenkin negatiivisen puolella.Esimerkiksi en halua kutsua vieraita, koska silloin ikäänkuin on “lupa” ottaa alkoholia ja överiksihän se usein miehellä lipsahtaa. Alkaa itsekin eristäytyä.

Toisaalta on miehen juomisessa tavallaan ollut myös suuntaa parempaan, mutta sitäkin aloin miettimään, että onko se ollut vain olosuhteiden pakkoa, eli mun kontrilloinnin tulosta. Hän kun ei koskaan itse halua tehdä mitään sopimuksia alkoholinkäytön suhteen.

Mä en ole uhkaillut erolla, pyrin etten lähde sille linjalle, jollen sitten toteuta. Olen kyllä sanonut että elämässä on ennenkin käynyt niin, että sitten vasta tekoja alkaa tulemaan kun on jo liian myöhäistä. Eli toinen on jo lopen uupunut ja prosessoinut itsensä jo uusiin kuvioihin.

Teillä oli pitkä taival. Eihän sitä koskaan tosiaan tiedä.

Hyvää yötä!

7

Meillä myös olivat ongelmallisia yhteiset illanistujaiset, juhlat yms. Lopulta kävi niin ettei yhdessä enää oikeastaan mihinkään osallistuttukaan. Muistot tällaisista tapahtumista ovat kuitenkin pääsääntöisesti ikäviä ja surullisia. Joko mies repsahti juomaan ja siitä sitten seurasi yleensäpetettyjä lupauksia, huutoa ja itkua. Tai sitten hän sinnitteli selvänä eli oli autolla ja ei ollenkaan oikeastaan juhlatunnelmassa mukana. Istuskeli vain ja katseli mitä muut silloin puuhasivat. Ilo se siinäkin sitten meni.

Nyt olen kuitenkin eron jälkeen ja loppu aikan muutenkin liikkunut enemmän ystävieni kanssa ja huomannut, että miten juhlat tai vaikkapa baariin meneminen voivat olla oikeasti todella kivaa ja piristävää puuhaa aina välillä. Ketään ei tarvitse tarkkailla tai miettiä, että milloin räsähtää ja miksi. En myöskään tuijottele puhelinta ja mieti, miksi mies ei vastaa soittoihini.

Kai minulla on itselläni menossa jokin vakuuttelukausi. Näin lyhyen aikaa eron jälkeen päätös tuntuu todellakin oikealta ja tuntuu, että olen elänyt vuosia tosi kummallisessa maailmassa, joka on ollut niin kaukana normaalista kuin olla ja voi. Sitä vain mietin, että miten en tajunnut tätä aikaisemmin? Alkoholismi vie kyllä helposti alkoholistin lisäksi hänen läheisensä ihan johonkin kummalliseen elämään, valitettavasti.

8

Mä olen pari kolme kertaa joutunut eroamaan miehestä koska ei yhteiselo suju, ja alkoholi ja muut ongelmat ovat välissä. Sitten sinkkuna tuntuu kuin vapautuisi elämään, alkaa tavata ystäviä ja tapaa jopa uusia miehiä jotka ovatkin ystävällisiä, ja joiden kanssa ei tulekaan kokoajan riita :laughing:
Mut sitten menee jonkinaikaa, alan ihmetellä että miksi en osannut sen mieheni aikana vapautua jo siinä paikassa. Miksi mun pitää siivota ensin se mies pois? Sitten on todella kamala tunne se ikävän tunne kun ajattelee miten pahalta siitä miehestä tuntuu, kun hänet on nyt “hylätty” ja koen että olisi mun velvollisuus jotenkin pitää hänestä vieläkin huolta. Sitten tulee toinen nainen yleensä kuvioihin ja pääsen “vapaaksi” mutta sitten kuulen ettei he olekaan onnellisia keskenään.
Nää kaikki erot ovat jättäneet minuun jälkensä, joudun eroamaan miehestä vaikka tavallaan rakastan. Nyt olen menettänyt kyvyn rakastaa, ei paljon säväytä kukaan mies, kun näen monestikin vain läpi, että tästä(kin) miehestä voi tulla vaan se seuraava alkoholisti, tai mitä ne ongelmat tulevat olemaan.Yksi rakkaus jäi ylitse muiden, vaikka aina muistan miten kamalaa se oli kun hän ei välittänyt. Aina kun piti valita kahden asian välillä joista toinen olin minä, niin minä jäin aina kakkoseksi. Joskus toivon että olisin vaan hyväksynyt hänet sellaisena kuin on, koska menetin siinä erossa kotini ja kaiken. Tiedostan silti että hän olisi yhteiselon jatkuessa juonut, minä olisin juonut jotta kestäisin, hän olisi saanut raivokohtauksen taas, ja elämä olisi ollut sellaisten asioiden sävyttämä jatkuvasti.Mutta koskaan ei ole hyvä missään olla, ja olen myös aikoinaan ollut lähinnä ärsyyntynyt että on aina pakko erota, koska muuta vaihtoehtoa ei taas anneta vaan jatketaan sitä juomista ja perseilyä, ja nyt en enää osaa rakastaa ketään. En enää osaa hullaantua toisesta samoin kuin ennen.En tiedä toisaalta voihan se olla hyväkin asia, etteivät enää puolisoehdokkaat saa jalkoja vedettyä alta.

9

…jatkuu.
Tiedostan että itsessäni on kyllä ollut aina vikana, että pelkään nöyrtymistä. Olen lähtenyt tappeluihin mukaan ja “vaatinut” että mulle kuuluu se tietty määrä välittämistä. Muistan myös tilanteita jolloin ex-mieheni on yrittänyt tarjota minulle vaikkapa aamiaista tai tehdä jotain kivaa, ja minä olen ollut nyrpeänä koska en ole vain päässyt yli vielä jostain edellisestä riidasta, ja haluan sillä ettei minulle kelpaa mikään osoittaa, että asioista täytyisi nyt puhua ja minulla on jotain hampaani kolossa. Sitten ne asiat ovat kuitenkin olleet miehelle liian ylivoimaisia, hän ei kysykään “mikä sinulla on” jotta pääsisin kertomaan mitä hän on tehnyt väärin. Alkaa puhumattomuus.
Sitten joudun vaan nielemään senkin ja säälin itseäni lisää. Olisin kaivannut miehen joka vain nauraa minun tyhmyydelle, ja ei ota sitä liian vakavasti. Mutta miehet ovat aina uskoneet, että kun olen vihaien niin siihen on jokin aihe.
Jos nyt palaisin tilanteeseen, keksisin keinon päästä ylitse omasta ylpeydestäni, jotta voin edes ne hyvät asiat ottaa vastaan ensin, ja sitten kertoa ihan kysymättäkin mikä minua on vaivannut. Osaisin olla iloinen.

10

Eronnut(ko): yleensä ottaen asioista puhuminen on suhteelle tärkeintä. Mutta maailmassa on miehiä, jotka täyttävät sun kaipauksen siitä, että sun kertomalle “typeryydelle” nauretaan. Älä huoli itsellesi toisenlaista kumppania. Yksinoleminen on parempaa kuin olla ihmisen kaa, joka saa tuntemaan vialliseksi. Hali!

11

Eronnut(ko), on hyvä, että tunnistat noissa aiemmissa suhteissasi omat virheesi ja jonkinlaisen parisuhdepelisi, mitä olet pelannut niissä. Tunnut kaipaavan parisuhteelta isoja tunteita ja räiskintää sekä samanlaista huolenpitoa ja huomaavaisuutta, kuin itse olet toista kohtaan tehnyt. Olet ehkä ajatellut, että kun oikein huomioin ja pidän tätä kumppania hyvänä, niin hän toimii samoin, mutta olet sitten pettynyt, kun kumppani ei olekaan ymmärtänyt tätä sanatonta viestintää.

Yksi keskeinen asia on se, että mies ei osaa lukea ajatuksia eli jos haluat häneltä jotakin, pyydä se selkokielellä ääneen :slight_smile: Vasta sen jälkeen voit miettiä, onko aihetta loukkaantua ja murjottaa, jos mies ei selvästä pyynnöstäsi huolimatta toimi, kuten toivot.

Esimerkkinä tästä: Haluat miehen hierovan kipeitä hartioitasi. Tuolloin ehdotat hänelle, että “voisitko hieroa hartioitani, kun tuntuu niin jumittavalta” etkä voivottele hartiakipua suureen ääneen ja samalla hiljaa mielessäsi ajattele, että “hitto, kun tuo ei tajua, että kaipaan hierontaa” ja sitten pahoitat mielesi, kun mies ei ole osannut lukea ajatuksiasi :slight_smile:

Ei myöskään ole häpeä olla heikko. Itse joskus takavuosina oivalsin sen, että kun sairastuin enkä pystynytkään pyörittämään perheemme arkea samalla tavoin, kuin aiemmin, niin yllättäen miehestä kumpusi huolehtiva ja välittävä “perheen pää” ja lapsetkin oppivat kääntymään isänsä puoleen eikä aina kuulunut, että “äiti!”. Tuosta opin, että jos omat voimavarani olivat oikeasti vähissä, niin pyysin suoraan miestä auttamaan, jos hän ei ollut oma-aloitteinen, ja tuntuu, että se miehestäkin tuntui hyvältä - koki itsensä tarpeelliseksi meidän perheessä.

Mutta vielä pitää sanoa yksi asia ihan tästä alkuperäisestä, itse aloittamastani aiheesta: Olen tällä viikolla ikävöinyt miestäni aina aika-ajoin ja vuodattanut hiukan kyyneleitäkin. Eilen illalla sitten soitin ja kerroin, että hänelle on tullut laskuja entiseen osoitteeseensa. Mies alkoi siinä valittamaan veroselvitystensä hankaluutta, kun ne pitäisi tehdä verkossa, ja haukkui veropalvelut kansalaisen kyykyttämiseksi. Sanoi, että on menty siihen, että kansalainen palvelee verovirkailijaa eikä toisin päin, vaikka niinhän se pitäisi olla! Miestä kuunnellessani muistui hyvin mieleen, miksi hänestä erosin :wink: En kertakaikkiaan jaksanut enää kuormittua hänen negatiivisuudestaan ja yhteiskuntakriittisyydestään eli halusin mm. siihen välimatkaa. Ei siis passaa liikaa itkeskellä :smiling_imp:

12

Voimia, Hemmiina. Pitkästä liitosta ero surettaa aina ja tunteet vellovat edestaas.

Useamman kerran olet puhunut, että miehesi on masentunut. Runsas juominen aiheuttaa masennusta, mutta työttömyys ja muut ongelmat aiheuttavat sitä myös. Joku sanoi, että miehillä iän myötä vähenevä testosteronitaso saattaa myös aiheuttaa kärttyisyyttä (miesten vaihdevuodet). Hoitaako miehesi masennustaan?

Teillä on eron ensimmäinen vaihe menossa, sitähän sanotaan harkintavaiheeksi. Vaikka olettekin muuttaneet erilleen ja omaisuus on jaettu, se voi silti olla sellainen. Ainakin minulla vasta omilleenmuuton jälkeen aloin paremmin erottaa ongelmien syitä, mikä oli miehessä, mikä olikin minun oma ongelma joka seurasi mukana. Ja nyt kun on harjoitellut uutta parisuhdetta on hoksannut tuon ajattelun tärkeyden. Sitä niin helposti näyttää toistavan omia käyttäytymismallejaan. Luo uudelleen samalaisen tilanteen jossa voi kehnosti. Eikä tuo ole pelkästään päihderiippuvaisen holhous tms juttu, vaan ainakin minulla paljon syvemmältä, lapsuudesta kumpuava asia. Jos on oppinut, että saa hyväksyntää huolehtimalla kaikesta ja kaikista niin sitähän sitten yrittää aina uudestaan samalla ihmetellen miksi toiset eivät ota vastuuta itsestään ja miksi itse voi huonosti. Näin siis minä, kantapään kautta opittua asiaa :open_mouth:

HUolehdi itsestäsi ja anna itsellesi aikaa toipua ja miettiä mitä oikeasti elämässä haluat. Ainakin minä kiirehdin liikaa eron jälkeen, ja nyt vasta käyn läpi asioita jotka olisi pitänyt miettiä ja tajuta paljon aiemmin. :slight_smile:

13

Kiitos tsempistä, Jaloillaan :slight_smile: !

Minulle tuo oivallus, että moni “ongelma” onkin pitkälti omien korvien välissä ja omassa asenteessa, tuli jo vuosi sitten. Sen takia mm. hakeuduin psykoterapiaan ja tuon Kelan korvaaman kuntouttavan terapian jälkeen olen nyt jatkanut muiden “tukikeinojen” parissa.

Olen myös ajatellut sitä, että nyt tosiaan on alkanut vasta harkinta-aika ja lopullisen avioeron päättäminen on sitten lokakuun alussa. Ei todellakaan voi tietää, miten tämä tarinamme jatkuu, koska kiintymys mieheen on edelleen niin vahva. Mieshän kävi eilen kyläilemässä ja sanoin hänellekin, että pidän häntä edelleen perheenjäsenenä, vaikka se voi hassulta kuulostaakin. Mies on nähtävästi tulossa myös sunnuntaina käymään, kun lainaa vetokoukullista autoani ja peräkärriä hakeakseen kämpilleen jonkun käytetyn hyllykön. On nyt ostanut käytettynä myös television ja joitakin mattoja ja kertoi sitten saaneena joltakin tavaroitaan myyvältä mummolta “kylkiäisenä” käsipyyhesetin ja juomalaseja :slight_smile: Siinä asunnossa, jonka hän nyt vuokrasi, asui aiemmin myös joku mummo, joka oli jättänyt huoneistoon sängyn, pari pöytää, mikrouunin ym. eli mies on päässyt suht hyvin alkuun yksin elämisessään.

Toisaalta, enhän minä voi tietää, vaikka miehellä olisi joku uusi naisystävä olemassa, koska meidän välillä ei läheisyyttä ole ollut 1,5 vuoteen. Minä kuitenkin toivon, että voimme jatkaa läheisinä ystävinä vaikka elämämme loppuun saakka. Avioliittoon ei välttämättä koskaan enää palata.

Joka tapauksessa tuo eilinen tapaaminen teki ihan hyvää, koska se tietynlainen menetyksen tunne hiukan helpottui. Tarkoitan tuolla sitä, että miehen valituksia kuunnellessani tiedostin taas paremmin sen, miten kuormittava tuo hänen persoonansa on ollut ja miten vapauttavaa todellakin on, kun minua ei jatkuvasti “kyllästetä” negatiivisuudella :slight_smile:

14

Tuli mieleeni Hemmiina että mitä sä miehessä eniten kaipaat, kun läheisyyttä ei ollut?

Tsemppiä!

15

Moi Hemmiina!

Ihana kuulla että saat vihdoin viettää itsesi näköistä elämää. Voin vain kuvitella miten ns. kiinni on kasvanut toiseen ihmiseen kun on pitkä yhteinen historia takana. On varmasti todella haikeaa ja omituista päästää irti.

Olen itsekin miettinyt paljon tuota kuvailemaasi negatiivisuudella kyllästämistä. Se on todellakin rasittavaa kuunnella jatkuvaa ja ihan turhanpäiväistä rutinaa, kun tuntuu että toinen oikein kieriskelee nautinnolla siinä loputtomassa pikku tunkiossaan! Minusta se on ärsyttävää osittain varmaan sen takia, että haluaisin korjata toisten ongelmat jne., mutta kyllä se kuluttaa ihan senkin takia, että negatiivisuus ruokkii negatiivisuutta. Ehkä se rutisija sitä juuri hakeekin kun elämä on niin pelottavaa. Valmiiksi kun omaa tappiomielialan, niin kaikki pettymyksetkin on olevinaan helpompi sietää :unamused:

Tsemppiä sinulle!

16

Piitsu, kyselit, mitä miehessä kaipaan, kun ei ole ollut läheisyyttäkään aikoihin.
Kaipaan turvallista ja luotettavaa elämänkumppaniani, sitä ihmistä, kenen kanssa vielä loppuaikoinakin teimme ruokaa yhdessä, seurailimme pihapiirin lintuja ja höpöttelimme niitä näitä arkisia asioita. Ihmistä, jolle kerroin kuulumisista ja jota herättelin aina aamuisin kahville saatuani ne omien aamutoimieni jälkeen keitettyä, ihmistä, joka sanoi aina ennen nukkumaankäyntiä, että “öitä” … Ihan tuollaista tavallista, leppoisaa kumppanuutta minä kaipaan. Toki kaipaan sitä läheisyyttäkin, koska tiedän, että juuri tuon miehen kainalo on se minun paikkani ja hänen kanssaan on myös seksi ollut tyydyttävintä - silloin kun sitä vielä oli :wink:

Tulee ihan vesi silmään, kun kirjoittelen näitä kaipuuni kohteita :confused:

Se, mitä en kaipaa yhtään, on juurikin se kuormittava negatiivinen hapatus joka asiasta (on se sitten päivän politiikka, viranomaisten toiminta tai vaikkapa jonkun sukulaisensa asiat), juominen silloin, kun se oli meistä muista piittaamatonta, “turha” ja ikävällä tavalla osoitettu puuttuminen kaikenlaiseen kodin asiaan, kuten vaikkapa siihen, että kuljen tyttöjen kanssa ovesta sisään tai ulos samalla oven avauksella, kun silloin tulee kylmää ilmaa sisään - hui kauhistus!

En myöskään kaipaa miestä, joka lähti pistäytymään olusilla ja jäi sille tielleen ja johon en saanut minkäänlaista yhteyttä, jos ylipäätään yritän saada. En kaipaa miestä, jolle tuntui aina olevan jotenkin vastentahtoista lähteä kuskiksi jonnekin, enkä nyt tarkoita mitään kännikuskia, vaan normaalia puolison auttamista viemällä vaikkapa jonkun reissun alla sovitulle kokoontumispaikalle tms. Erityisen vaikeaa tuo tuntui olevan, jos olisi pitänyt hakea joku hänelle vähänkään vieraampi ystäväni matkalla. Mies ei myöskään tykännyt yhtään siitä, kun hänen omat sukulaisensa tulivat yllättäen moikkaamaan tässä jokin aika sitten. Minä en ollut edes kotona, mutta mies oli (lenkille lähdössä) ja kertoi jälkikäteen minulle lähes raivoissaan, että “piti ängetä tänne - mutsi sanoi, että tultiin teidän taloa kattomaan - mitä kattomista tälläsessä lahossa lautamökissä on?! - en laskenut kyllä sisälle…” Hohhoijaa, kun normaalin ihmisen luulisi ilahtuvan tätinsä ja serkkunsa tapaamisesta vuosien jälkeen. No mutta tuo sosiaalisten tilanteiden “kammo” on ollut miehessäni piirre, jonka olen mielestäni hyväksynyt ja tullut sen kanssa toimeen, mutta onhan se samalla rajannut omaa sosiaalista käyttäytymistäni, kun meille ei oikein voi pyytää ketään. Tai siis voinut; nythän minä voin, jos haluan, tehdä mitä vaan :slight_smile:

17

Mielenpurkausta pikkuisen…

Elämä on nyt kulkenut mukavia latuja, kun olen voinut tehdä arkeeni liittyviä päätöksiä ihan itse miettimättä, miten puoliso niihin suhtautuu. Ollaan kuitenkin pidetty yhteyttä ja mies on mm. käynyt huoltamassa autoani katsastusta varten.

Tänä aamuna mies oli laittanut 5.39 postia, että on kuumeessa ja kävellyt ympyrää neljästä alkaen. Hänet tuntien tiedän, että saattaa olla tosi tuskainen ja ahdistunut, kun on sairas, joten huoli alkoi nostamaan päätään. Annoin ohjeet ottaa läheiseen terveysasemaan yhteyttä ja annoin oikein puhelinnumeronkin valmiiksi. Kyyneleet senkuin vierivät kasvoilleni, kun kirjoitin miehelle postia 8 aikaan aamulla, töihin tultuani.

Nyt sitten koko aamupäivän olen tuskaillut mielessäni, miten hän jakselee ja äsken sainkin lyhyen postin, että sai antibiootit. Oli siis onneksi toiminut, kuten ehdotin. Miehelle vastatessani alkoi taas kyyneleet virtaamaan kasvoillani. Kirjoitinkin viestini loppuun, että "Olet edelleenkin tosi rakas mulle, ettäs tiedät :slight_smile: " , koska miksipä tuota kieltäisinkään.

Tiedostan oikein hyvin sen, että elämästä saman katon alla ei vaan tullut enää mitään, koska miehen persoona on “kuormittava” ja hänen juomatapansa minulle haitallisia (en saa nukuttua, ärsyynnyn jne). Toisaalta sitten ymmärrän, että hän on tosiaankin minulle rakas lähimmäinen edelleen ja toivon, että voi sitä ollakin “lopun elämääni”. Tässä tilanteessa, kun mies on sairaana, nousee myös vahva hoivaamisviettini esiin. Kirjoitinkin hänelle, että jos kokee olonsa yksinäiseksi, niin voi tulla huomenna ent. kotiinsa lepäilemään. Tänä iltana menen itse “viihteelle”, joten en voi olla varma, onko minusta huomenna seuraksi, mutta ajattelin, että tuo leppeä aurinkoinen sää ja viihtyisä pihapiirimme voisi tuoda miehen mielelle ja keholle lepoa ja rauhaa. Hän toki itse päättää, ottaako tarjoukseni vastaan.

Näin siis tänään; sinänsä edelleen vapauttavaa, vaikka nyt “tarviikin” miettiä miehen jaksamista :slight_smile:

18

Kuka kirjoittaa mun elämästä ja mun miehestä. Juuri samassa tilanteessa olen. Asumuserossa viimein ja yhteistä eloa takana yli 20 vuotta. Kaikinpuolin kunnon mies, mutta nuo edellämainitut asiat hiertää. Alkoholi vaan muuttaa ihmistä niin. Ja yhteiset sosiaaliset suhteet jää, kaikki mun ystävät on typeriä jne. Omat juovat kaverit on parempia :smiley: Nyt on helppo hengittää, vaikka ikävä välillä on kova. Rakkaus kuitenkaan ei koskaan ole loppunut kummaltakaan. Mutta yhteiselo aiheuttaa vaan tuskaa ja kun toiseen ei voi luottaa. Joku naisystävä näkyy olevan, kuulemma vaan hyvä keskustelemaan. Mahtaa ymmärtää hyvin, kun ryyppäävät yhdessä viikonloppuisin ja välillä viikollakin. Se hieman helpotti mun eropäätöstä. Kiitos nainen :smiley: Nyt voin rauhassa ottaa yhden siiderin saunan jälkeen jos tahdon tai olla ottamatta. Ennen en voinut, kun pelko oli kova, että toinen vetää sitten lärvit. Voin tavata ystäviä, ettei toinen oo mustasukkainen ja soittele perään. Voin tavata sukulaisia, jotka on haukuttu maanrakoon. Voin hoidella omat raha-asiat miten haluan, vaikkei rahaa paljon olisikaan. Voin ostella itselle vaatteita mitä tahdon, jos rahaa on vaan ylimääräistä. Yhteiskunta pyörii ja verottaja vie osansa, mutta sitä ei tarvi kokoajan mainita :smiley: nautin kesästä, makaan rannalla, jos tahdon ja hoidan lapset onnellisempana.

19

Niinhän se on, anna stiina, että meitä saman kaltaisissa elämäntilanteissa olevia on monta :slight_smile:

Eräs läheinen ystävänikin on tehnyt saman ratkaisun eli lähtenyt “kävelemään” entisestä kodistaan (minä tosin jäin) ja varmasti allekirjoittaisi kaikki nämä samat asiat.

Minä aina vuosien ajan puhuin vertauskuvallisesti siitä, että niin kauan, kuin vaakakupissa hyvät asiat painavat pahoja enemmin, voin elää miehen kanssa saman katon alla. Viimeisen vuoden aikana vaakakuppi alkoi kääntymään sinne negatiivisen puolelle ja ajattelin, että parasta erota ENNEN, ennenkuin alan inhoamaan ja halveksimaan miestäni, saati että katkeroituisin elämääni.

Nyt tuntuu, että vaakakuppini positiivinen puoli on alkanut jälleen painamaan ja tiedän, että painoa kertyy vain lisää (toivottavasti kuitenkin tuo fyysinen painoni tipahtaisi :wink: ).

Tänään - taas - iloitaan alkaneesta kesästä!

20

Joka toinen päivä mietin olenko hullu, kun haluan erota. Joka toinen päivä olen onnellinen ja vapaa. Viikonloppuna tuli viestejä, että rakastaa jne. Mietin, että ei varmaan ollut selvinpäin. Haluaisin pitää etäisyyttä ja rauhassa opetella elämää ilman toista. Mutta viestejä ja puheluita tulee kokoajan ainakin nousuhumala ja krapulavaiheessa. Mietin mikä on syy, että erota pitää. Juominen ei ole kuitenkaan ole kokopäiväistä. Ihminen on hyvä, ei lyö ja työnsä tekee hyvin ja rakastaa minua. Mutta se juominen vaivaa minua kokoajan. En pysty luottamaan ja sosiaaliset kontaktit on jäänyt vähiin. Mitä elämä antaakaan yksin tai ihmisen seurassa, jolla ei ole riippuvuutta. Miten mukavaa on suunnitella juhannusta, kun tietää, että toinen ei vedä övereitä ainakaan minun kanssa. Joskus mietin, että toisen kuolema olisi helpoin ratkaisu. Sitä surisi ja paljonkin, mutta se olisi lopullista. Mutta kyllä erokin on hyvä, kun saa vain tämän nyt alulle ja itsensä kuntoon. Olen jonkin arvoinen. Teen työni hyvin ja hoidan talouden ja kodin tarpeeksi hyvin. Kukaan ei motkota sotkuista. Ei kiukkuile ja elä omassa puhelin ystävä maailmassa.