annastiina!kuulostaa kuin itse puhuisin…Olen aivan samanlaisessa tilanteessa.Olen juuri muuttanut omaan asuntoon,saadakseni etäisyyttä tähän tilanteeseen ja aikaa omille ajatuksille. Mutta silti koko ajan mietin teinkö oikein kun läksin ja jätin miehen,mieliala vaihtelee päivittäin ja useita kertoja päivässäkin. Tunteita varmaan vielä häntä kohtaan on ,mutta en tiedä löydänkö niitä enää ja miten?Ollaan yrittäneet keskustella asioista kuinka eteenpäin,mutta ratkaisuun joka molempia tyydyttäis emme ole päässeet.Alkoholista ei halua kokonaan luopua,koska hänellä ei vielä niin paha ongelma ole (vaikka kaikki viikonloput menee viinan höyryissä enemmän tai vähemmän)ja juohan ne muutkin…Ehdotuksia on tullut hänen puolelta ,että hän voisi juoda muualla silloin kun tuntuu siltä ja kotiin ei tuotais viinaksia.Tämä kait sitten sitä yhdessäoloa kun hän juo muualla… Ja kuinkahan voisin luottaa että hän kuitenkaan ei joisi salaa kotona,kuten tähän mennessä on tehnyt.?Luottamuspula on…Olen itse sairastunut läheisriippuvuuteen ja kaksi sairasta ei voi hyvin yhdessä.Hienoa että olet huomannut olevasi jonkin arvoinen,koska kyllä tässä läheinen “lilluu” niin suossa näiden asioiden kanssa jotta välillä tuntuu että järki menee eikä jaksa ajatella omaa hyvinvointiaan.Voimia sinulle ja hyvää kesän alkua!
Tänään olen sitä mieltä, että ero on oikea vaihtoehto. Ja huomenna taas toisin 
Nyt vaan odotan sitä hetkeä, että mies saa kaikki kamat pois kaapeista. Vaatekaapissa on vielä vaatteita ja 20 vuoden yhdessä eletty elämä on levittäytynyt toki muihinkin kaappeihin henkilökohtaisilla esineillä. Siinä kesä menee kamoja katsellessa. Toki tuleepa siivottua samalla. Ihmeellistä tuo riippuvuuden voima, vasta nyt sen huomaa, millaisen mustan möykyn kanssa rinnassa sitä on elänyt vuodesta toiseen. Sanoiksi on vaikea pukea sitä tunnetta. Mutta se jokin on välissämme ollut. Joka aiheuttaa surua, saamattomuutta minussa, masennusta ja luottamuksen puutetta tulevaisuuteen. Sitä on elänyt vain juuri sen päivän kerrallaan, suunnittelematta muuta. Odottaen mitä toinen tekee. Miten asiat menee. Kuinkahan moni masennusdiagnoosi meillä puolisoilla onkaan vaan toisen alkoholin käytön syytä. Kuinka monelta saisi lopettaa lääkkeet siihen paikkaan, kun saisi elää ilman sitä mustaa möykkyä. Lapset oireilee vielä eroa. Niiden elämä toivottavasti ajan kanssa helpottaa. Koetan nyt olla läsnä päivästä toiseen enemmän ja annan nuorimman nukkua vielä vieressä. Kesälle suunnitellaan jotain kivaa
Kuulumisia vapaudesta 
Olo on ollut koko tämän ajan (reilu kaksi kuukautta), mikä eropäätöksestä on kulunut, seesteinen ja selkeä. Missään vaiheessa ei ole kaduttanut, ei myöskään masentanut tai surettanut mitenkään syvästi. Olen iloinen siitä, että miehen kanssa on säilynyt hyvät ja läheisetkin välit. Pidämme yhteyttä toisiimme useamman kerran viikossa, mies on käynyt päivisin huoltamassa autoani katsastusta varten, viime viikolla oli tuonut jonkun vanhan puutarhakirjan, jonka oli saanut joltakin omakotitaloaan myyvältä mummolta Jotenkin liikuttavaa ja hellyyttävääkin, mutta ei siltikään aiheuta tunnetta, että olisin menettänyt jotakin…
Lauantaina käytiin tyttöjen kanssa parin heidän kaverinsa yo-juhlissa. Ei tarvinnut kertaakaan miettiä, että mitä mies tekee sillä aikaa tai onkohan tuo häipynyt olusille, ennenkuin ehdimme kotiin. Tuollaisissa tunnelmissahan ennen tuli elettyä. Tytöt jatkoivat kesäloman vastaanottoa kavereineen yötä myöten. Nuorempi tuli vasta joskus puolen yön jälkeen kotiin ja täysikäinen aamuneljän tienoilla, oletan (en katsonut kellosta). Muistan siinä ajatelleeni, että jos en valvo miehen menoja, niin valvon sitten nuorison 
Oli kuitenkin huomattavasti rennompaa odotella tyttöjä kotiin, kuin “jännittää” juovuksissa olevan miehen saapumista…
Eilen nautin pihapuuhista ja kun alkuillasta ajelin takapihan ruohikkoa, niin mietin, että mahtaa kroppa olla syksyllä timmissä kunnossa, kun pari kertaa viikossa saan tuota leikkuria työnnellä 
Ihana kuitenkin katsella kuistilla pihamaata, kun se on hyvin huollettu (kiitos itselleni).
Nyt pitääkin häipyä hakemaan pyöräilykypärä sisälle, kun ulkona alkoi yllättäen sade! Palailen siis asioihini tuonnempana
Jatkanpa vielä
Olen aina välillä lueskellut muiden, useimmiten naisten, kirjoituksia siitä, miten yrittävät päästä eroon juovista puolisoista tai miten “roikkuvat” vaikeassa suhteessa löytämättä minkäänlaista ulospääsytietä. Kertovat läheisriippuvuudesta, vahvuuteen sairastumisesta yms yms. Tuttuja aiheita toki itsellekin. Se kuitenkin on mielessäni vahvistunut, että minun puolisoni ei todellakaan ole siinä määrin alkoholi- ja persoonallisuusongelmainen, kuin monella täällä tuntuu olevan. Minulla vain se oma sietokykyni oli lopulta kovin matala ja kun samaan aikaan koin, että miehelläni on oikeus elää sellaista elämää, joka hänestä tuntuu mukavalta ja kohtuulliselta, niin “vapautan” hänet vaimosta, joka ei pystynyt hyväksymään häntä 100 % sellaisena, kuin hän on - vaikka niin vuosien ajan kuvittelinkin tekeväni.
Nyt, kun on tullut vähän välimatkaa entiseen, niin näen taas selkeämmin, miten kiltti ihminen mieheni on. Tiesinhän minä sen toki silloinkin, kun elimme yhdessä, koska hän oli aina valmis auttamaan äitiään ja tämän puolisoa tai sisariaan milloin missäkin asiassa (muutoissa, kyydityksissä ym), ei siis pettänyt heidän luottamustaan koskaan. Nyt huolehtii minun ja tyttöjensä tarpeista voimiensa (on ollut sairaana) ja aikataulujensa mukaan ihan oma-aloitteisesti, pyytelemättä. Yritän vaan pitää tilanteen siinä määrin tasapainossa, etten jotenkin joudu kiitollisuuden velkaan. Mies on siis kantanut aikuisen ihmisen vastuunsa todella hyvin tässä meidän erotilanteessa.
Sen haluan sanoa teille kaikille, jotka vielä tuskailette ahdistavassa ja epätyydyttävässä yhteiselossa vaikean puolison (olkoot sitten juova ja/tai muuten hankala persoona) kanssa, että elämänne ei tule muuttumaan, jos ette ITSE ota muutoksesta vastuuta!
Nyt minä jatkan töitä, joten ei muuta kuin rentoa kesäistä viikkoa jokaiselle!
Kiltteydestä puheenollen, pelkään nyt, että siltä minun kiltiltä mieheltä lähtee homma ihan käsistä, kun asuu nyt yksin. Kuitenkin perheellä on ollut jonkinlainen vaikutus juomisen määrään. Mutta kuten Hemmiina sanoi, meidän tilanteessa en pysty hyväksymään juomista ja haluan antaa toiselle vapauden nauttia elämästään sellaisena kuin sen haluaa. Ei joka tölkistä nalkuttava puoliso ole sitä. Toivon, että löytää rinnalleen naisen, joka kanssa on onnellinen. Siitä en olisi katkera. Rahaa ei ole paljon. Sain oman tilin avattua ja nyt se siellä on ihan omaa rahaa, jolla tosin elätän pikkuperheemme. Mutta sinne ei tule baari- ja taksilaskuja enää. Se raha kuluu vain minun valitsemaan elämiseen ja lasten menoihin. Mies lupasi avustaa lisäksi jos hätä tulee. Olen turvallisella mielellä aloittamassa omaa elämää. Mieliala vaihtelee hyvän olon tunteesta kurjuuteen. Onneksi muutokset on nopeita. Kesää odotan iloisin mielin. Pettymyksiä vielä varmaan tulee, mutta eikö kaikista selvitä.
Mies oli yhden yön kotona ja humalassa, kaikki entinen palasi mieleen ja päätös eron hyödyistä vahvistui. Sitten oli yhtenä päivänä seksiä ja taas päätös kuulosti huonolta. On tämä ero vaikeaa…Liha on heikko, niinkuin kaverini asian ilmaisi. Tosiaan rakkautta, kun on, voi sortua moiseenkin. Mutta tarviiko kaikkien erojen mennä samalla kaavalla, kerrasta poikki. Jos läheisyys tuntuu välillä hyvältä, eikö sitä saisi olla? Erillään olo päätös kuitenkin pitää. Näihin ajatuksiin. Hyviä kelejä toivotaan koko kesäksi ja toivoisin vähän rakkauttakin jostain:)
Pakkohan se on tulla kommentoimaan, kun huomasin anna stiinan viestin
Raha-asioista sen verran, että meillä on aina ollut omat tilit, mutta olemme auttaneet puolin ja toisin, jos tarvetta on tullut. Mies on ollut tosi tarkka rahoistaan ja opettanut minutkin huolehtimaan perheen taloudesta aika hyvin. Nyt tilanne on siinä mielessä uusi, että olen täysin omien tulojeni varassa ja kesäkuussa alkaa juoksemaan asuntovelka, jota en ole koskaan aiemmin joutunut maksamaan (mies on hoitanut asian). Voi siis käydä niin, että rahat on jossakin vaiheessa tosi tiukilla, mutta luottavaisin mielin katson tulevaan tässäkin asiassa
Mies sai eilen autoni katsastettua ja koska oli joutunut sitä myös korjaamaan, niin kulujahan siitä tuli. Kysyin mieheltä, mitä olen velkaa ja hän siihen vastasi, että menkööt elatuksen piikkiin. Myöhemmin huomasin, että oli myös tankannut autoa… No, mikäpä siinä, vaikka jotenkin tuo “kiltteys” nyt hämmentääkin. Tällä hetkellähän miehellä on ihan kivasti rahaa, kun sai talosta puolet, mutta pitkäaikaistyöttömänä muut tulot ovat 550 e/kk käteen, joten kyllähän se väkisin syö noista talorahoista osan. Saa nähdä, missä vaiheessa mies alkaa taas pihtaamaan, kun huomaa, että säästöt vähenee.
Hitsit, nyt tuli yks työasia, pitää tehdä se välillä. Jatkan sitten
Jatkuu
Meillähän ei selvästikään ole tarvetta pelätä, että miehellä pullo aukeaisi yhtään useammin kuin ennen. Voi olla, että käy jopa päinvastoin tai sitten tapa jatkuu ennallaan, mutta se ei tosiaan ole enää minun murheeni. Itsehän olen nyt muutaman viikon aikana juonut saman verran, kuin joskus kuukausien aikana. Tarkoittaa sitä, että viikonlopun askareissa voi kulua kahdesta neljään oluttölkkiä On jotenkin kiva hörpätä janojuomaa, kun ei tarvi “vetää kännejä” eikä etenkään ajatella, että jos itse haluan ottaa vain yhden, niin se samalla toimii lupana toiselle aloittaa päiväkännien ottamisen.
Mitä tulee eron jälkeiseen seksiin, niin mikäpäs siinä, jos kerran edelleen haluttaa. Itse pidän sitä jopa suotavana, jos vaihtoehtona on joku irtosuhde ventovieraan kanssa. Meillähän ei mieheni kanssa ollut seksiä tai ylipäätään minkäänlaista kosketusta paria suukkoa lukuunottamatta noin 1,5 vuoteen. Emme me ennen sitäkään olleet hirveän aktiivisia, mutta silloin, kun seksiä oli, se oli todella tyydyttävää. Mieheni on ollut kyllä paras rakastajani ja JOS vielä jonakin päivänä seksiä tulen kaipaamaan, niin mieluusti olisin hänet sänkyyni ottanut… Olen kyllä katsellut jo dildovaihtoehtoja [Poistettu kaupallinen linkki –Päihdelinkin moderaattori]
Mutta nyt taidan pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä kaupan kautta kotiin. Kuulumisiin taas!
Viikonloppu. Sain nauttia elämästä. Saunomisesta uimisesta ja kotitöiden tekemisestäkin. Käytiin lasten kanssa rannallakin. Luonto on kaunis näin kesällä. Senkin huomaan nyt. Mies sai nauttia omasta olostaan. Oli humalassa joka päivä tahollaan. Ei vaikuta enää minun elämään, ihanaa. Päätös erossa olemisesta vain vahvistuu. Miksi ei tehty tätä päätöstä jo 20 vuotta sitten? Tarvittiinko tähän tämä aika? Neuvoksi sanoisin nuoremmille, että ei se mies muutu, teidän pitää muuttua ja uskaltaa päästää irti ajoissa. Mutta kai jokaisen on opittava asiat kantapään kautta. On elämän koulussa käyty nyt Minnesota kurssit ja muut kerhot. Rikkautta sekin kai on. Osaan nauttia omasta elämästä, ilman toista ihmistä rinnalla. Toivon kyllä, että joskus sen löytäisin, mutta ensin pitää vahvistua omana itsenä. Raha-asioiden opetteluun menee aikansa. Mutta kukaan ei kuluta mun tiliä, ellen minä itse. Laskut kun maksaa, lopun käytöstä saa päättää itse. Jos mitään loppuja jää…
Juhannussuunnitelmia pitäs tehdä. Vai olisko vaan ja nauttis olemisestaan
Jaahasjaahas, tulikin tarve “purkautua”
Tähän aloittamaani keskusteluun ja erityisesti otsikkoon sopii hyvin viimeaikaiset tunnelmani ja kerron nyt niistä. Arki on siis eron jälkeen sujunut vallan mainiosti, olen nauttinut itsenäisyydestäni ja voinut kaikin puolin hyvin. Kieltämättä välillä tuntuu yksinäiseltä ja olen huomannut miettiväni, miten esim. motiivi ruuanlaittoon on aika hukassa, koska tuntuu, ettei ole enää sitä perhettä, joka aiemmin tuli ruokittua. Huomaan myös tietynlaisen kuormittavuuden lisääntyneen, kun pitää yksin huolehtia monesta arkisesta asiasta. Toisaalta kyllä tiedostin tämän asian jo ennen eropäätöstäni.
Tällä viikolla maanantaina laitoin tulevalle ex-miehelleni (ollaanhan vielä harkintavaiheessa ) postia, jossa kerroin tarvitsevani häneltä apua muutamassa kodin askareessa. Ehdotin, että jos vaikka loppuviikosta mies jaksaisi/ehtisi tulla auttelemaan. Hän vastasi, että juu, katsellaan loppuviikosta. Kirjoitin toki muitakin kuulumisia ja kyselin hänen vointiaan, koska oli muuttonsa jälkeen aika paljon sairastellut. Kuulemma oli paranemaan päin jne.
Tuon jälkeen miehelle tuli postia, ei kai ole edelleenkään tehnyt osoitteenmuutosta, joten laitoin miehelle tiistaina viestin, että tuli postia ja varmaan ainakin toinen niistä on lasku. Myöhemmin viikolla tuli puhelinlasku ja taas ilmoittelin siitä miehelle. En saanut häneltä noihin kahteen viestiini ollenkaan vastausta ja eilen sitten yritin soittaa. Ei vastannut, mikä ei ole mitenkään uutta, mutta yleensä on soittanut takaisin. Aloin ihan toden teolla huolestumaan, koska mies on aina hoitanut esim. laskunsa ajallaan ja tuntui tosiaan oudolta, ettei ole edes postia käynyt noutamassa (on avaimetkin vielä ent. kotiinsa).
No, illalla päätin kauppareissun yhteydessä lähteä katsomaan, löytäisinkö miehen hänen asunnoltaan. Auto oli tien laidassa, mutta polkupyörää ei näkynyt pihalla, tosin en tiedä, säilyttääkö sitä jossakin varastossa. Soittelin summeria muutaman kerran saamatta mitään vastakaikua, joten poistuin entistä huolestuneempana paikalta.
Tänä aamuna töihin tullessani oli sitten sähköpostissa lyhyt “kuittaus”, että ok, jep, kaikki hyvin. Lähetetty kello 4.13. Mielestäni kaikki ei nyt selvästikään ole hyvin! Joko on alkanut viihtymään jossakin kapakassa tai sitten on muuten mennyt vuorokausirytmit sekaisin. Olen ihan oikeasti huolissani, koska onhan hän edelleen minulle rakas lähimmäinen, erosta huolimatta.
Tänä aamuna, ennenkuin olin havainnut miehen postin, ajattelin, että juuri näistä huolestuneisuuden tunteista halusin irti, kun päätin miehestä erota. Jotenkin palautui hyvin mieleen, minkälaista se elo oli hänen kanssaan. Sitten ajattelin, että ehkä tämä alkuvaihe onkin mennyt ihan liian hyvin, kun ollaan oltu yhteyksissä ja mies on käynyt auttelemassa yms. Hirvittää, jos nyt alkaa tilanne muuttumaan. Ei niinkään omasta puolestani, vaan tyttöjen, koska kyllähän minä toivoisin, että heillä olisi mahdollisuus jatkossakin säilyttää luotettava ja turvallinen isäsuhde. Toisaalta ajattelen itsekkäästi, että jos mies alkaa tuolla tavoin olemaan tavoittamattomissa, niin se tarkoittaa sitä, että vastuu esim. harrastuksiin kuljettamisista kaatuu jälleen pelkästään minun niskaani (ihan kuten joskus takavuosinakin).
No, turha maalailla piruja seinälle vielä tässä vaiheessa. Pääasia, että mies on hengissä. Voin jatkaa omaa elämääni tuolta osin rauhallisin mielin. Viikonloppu on alkamassa ja toivon siltä samanlaista seesteisyyttä, kuin nämä viimeisimmät viikonloput ovat tähänkin saakka olleet.
Eli tosi vapauttavaa, kun ei tarvi enää miettiä… Eli tarvii kuin tarviikin aina välillä
Tunnistan kokeneeni hyvin samanlaista huolta eromme jälkeen, pakonomaista tarvetta kuitenkin tietää miten exä voi tai onko sattunut jotain 
Olen tajunnut, että se on sitä omaa riippuvuuttani, läheisriippuvuutta. Vaikka kuinka järjellä ajattelin, että exäni on aikuinen ihminen ja itse vastuussa tekemisistään ja terveydestäänkin tai sen tuhoamisesta olin aina huolissani, jos vastausta puheluuni tai tekstariini ei tullut. Huolehdin ja mietin = elin siis edelleen hänen elämäänsä.
Syynä oli tietysti juominen ja melko pian uusi nainen 
Minä olin kuvitellut olevani korvaamaton, mutta äkkiäkös se uusi nainen löytyi huoltajaksi
Eroprosessiin kuuluu aina kaikenlaiset tunteet, mutta exät eivät ole enää tilivelvollisia toisilleen ja jos olet hänen läheisekseen merkittynä esim. sairaalaan kyllä sieltä soitellaan jos on hätä.
Tiedän tuon tunteen, se on epämukava ja joutuu todellakin tekemään itsensä kanssa töitä siitä eroon pääsemiseksi. Mukavaa viikonloppua, sinulla on nyt vain omat huolesi kannettavina.
Kiitos kommentista, vieras Minä en kyllä tunne pakonomaista tarvetta huolehtia exästäni, mutta kun hän sattuu olemaan myös yhteisten tyttäriemme isä, niin mielestäni on ihan luonnollista, että huolestun, jos ei hänestä kuulu yhtään mitään eikä häneen saa yhteyttä. Erityisesti se alkoi huolestuttamaan, kun hän ei ollut hakenut postiaan, vaikka normaalisti hakee vuorokauden sisään siitä, kun olen tiedottanut, että postia on tullut.
Myönnän, että olen tavallaan nauttinut siitä, kun olemme säilyneet (omasta mielestäni) läheisinä eron jälkeenkin. Mies on tosiaan autellut pienissä asioissa ja toisaalta kääntynyt minun puoleeni, jos on ollut jotakin sellaista asiaa, jossa minä olen meistä se osaavampi. Sen takia tietyllä tapaa hämmennyin, kun aloin ajattelemaan, että entä jos tilanne muuttuukin. Toisaalta toki realistina ymmärrän, että olemme eronneet toisistamme, jolloin miehellä on oikeus elää omaa elämäänsä, niinkuin haluaa, ilman että tilittää kaikista käänteistä minulle
No, tänään olemme jo vaihtaneet useamman postin lähinnä tyttäriin liittyen, joten voin turvallisin mielin aloittaa itsenäisen viikonloppuni. Ei siis ole tarve vahtia miehen elämää eikä nähtävästi tarve olla huolestunutkaan
Kiitos siis viikonlopun toivotuksista, olkoot se sinullakin mahdollisimman huoleton, vieras
Huolehtimisen tunnistan itsessänikin ja säälin tunteen, vaikka mitään sääliä ei tarttis tunteakaan. Exällä on uusi nainen ilmestynyt kuvioihin hyvin pian, silti viestitellään päivittäin. Siitä pitäisi päästä irti. Mutta kun yli 20 vuotta on yhteyttä pidetty, on se vaikeaa luovuttaa. Alkoholi asiat ei ole enää vaivannut minua. Enemmänkin muu eroon liittyvä kuormittaa mieltä ja tuo uusi suttura. Meillä on kuitenkin yhteiset lapset ja ne kärsii. Avioero asiat on vaikeita. Niin paljon sovittavaa. Itse olen lapsia lukuunottamatta yksin ja uutta miestä ei ole ollut mielessä. Hellyyttä kaipaa vielä. Seksi loppui kuin seinään, kun uusi akka tuli samaan sänkyyn miehen kanssa. Se on loppu nyt. Miten annoinkin pettää itseäni. Tunteet menee ylös ja alas. Nyt ollaan siellä pohjalla, mutta eiköhän täältä nousta. Luulen, ettei mene kauaa, kun mies jo anelee takaisin tulemista. Kun uuden ihastuksen huonot puolet paljastuu. Ei kai kaksi alkoholin liikakäyttäjääkään sovi yhteen. Siinäkin on omat ongelmat. Ja rahat ei meinaa piisata, vaikka tulot on paljon isommat kuin minulla. Vähentäköön tupakka-ja kapakkakuluja:) Ja takaisin en ota. Paljon pitää muuttua, että enää alusta aloittaisin. Odotan tulevaisuudelta paljon, en tiedä mitä se tuo tullessaan. Pahin pelko on, että mies ryyppää nyt itsensä hengiltä. Kun kukaan ei katso perään. Mutta sillekään en saa mitään. Se on oma valinta. Toivon, että olisin väärässä ja löytäisi elämälleen mielekkään suunnan.
Huomasin viikonloppuna potevani aikamoista ikävää. Ikävöin ihmistä, jonka kanssa olen arkeni jakanut lähes 22 vuotta. Ajattelin, että hänen kanssaan olisin halunnut vanhuutenikin jakaa. Meillä elettiin kuitenkin pääosin hyvää, leppoisaa arkea. Sunnuntaina ajelin puutarhakaupasta kotiin puolen päivän jälkeen ja kyyneleet senkun virtasivat kasvoilleni, sen verran haikea olo oli. Toisaalta oli ihan mielenkiintoista havaita noita tunteita, jotka näköjään vähän viiveellä alkavat nostaa päätään.
Eilen puhuin pitkästä aikaa puhelimessa miehen kanssa. Hän oli päivällä vienyt tytöt minun autollani Helsinki-Vantaalle, kun tytöt lähtivät yhden poikabändin keikalle Kööpenhaminaan. Tänään mies hakee heidät pois, jälleen autollani, koska se on vakionopeudensäätimineen pitkällä matkalla mukavampi, kuin miehen oma “pikkukäkkänä”. Onpahan miehelläkin jotakin sisältöä elämässään
Puhelu koski tyttöjen lisäksi lähinnä viikon sisään saapuneita posteja/laskuja, joita hän ei ollut vieläkään ottanut mukaansa. Emme siis jutelleet siitä, miten miehellä nyt menee tai muustakaan “syvällisemmästä”. Tiedostin vaan kohtalaisen lyhyen puhelumme jälkeen, että olin puhunut yhtä hellään ja lämpimään sävyyn, kuin aina ennenkin. Toisaalta, enhän ole missään vaiheessa kieltänytkään, etteikö tunteet olisi aivan ennallaan.
Muuten emme tosiaan mitenkään ahkerasti viestittele toisillemme. En koe, että meillä on mitään sen suuntaista kommunikointia, jossa jompi kumpi “ripustautuisi” toiseensa tai antaisi ymmärtää, että “täällä minä vielä olen, jos haluat…”. Asiassa siis pysytellään.
Mitä tässä nyt yritän ilmaista, on se, että meillä ero ei ole mitenkään raastava, vaan ihan aidosti tuntuu, että kaksi aikuista, vastuullista ihmistä on oivaltanut, ettei arki saman katon alla enää siinä määrin toimi, että voisimme siellä molemmat hyvin. Tähän ei siis liity minkäänlaista dramatiikkaa. Sen myönnän, että jossakin syvällä sisimmässäni “haaveilen” kokevani vielä hetken, jossa mies ottaa minut syleilyynsä ja toteaa, että “sinä kuulut tähän” eikä halua laskea enää pois. Toisaalta en sitten tiedä, miten tuohon reagoisin
Ei siis todellakaan ole tarvetta toisen miehen syliin, enkä oikein jaksa uskoa löytäväni miestänikään (sitä tulevaa entistä) toisen naisen viereltä, mutta kerrankos sitä huomaa erehtyvänsä
Se olis taas viikonloppuvapaat tai tietenkin tarkemmin ajateltuna Juhannus käsillä
Minun osaltani siitä tulee varmaan samanlainen, kuin mistä tahansa vapaasta. En ole menossa minnekään, tytöt pyörivät enemmin ja vähemmin tallilla ja minä “saan” heitä ehkä kuskailla, mikä tarkoittaa sitä, että mitenkään kosteaakaan tästä ei minun kohdallani tule - oletan.
Tämä viikko on ollut jotenkin tosi uuvuttava ja ahdistavakin. Huomaan, etten hengitä kunnolla, mikä oli minulle tyypillistä aikaisemmin, reilu vuosi sitten, ennenkuin aloin keskittymään hengitykseni laatuun. Tämä olotilani vahvistaa sitä epäilyäni, että kuormittuvuus on ihan minun oma ominaisuuteni enkä voi siitä syyttää miestä, lapsia tai työtäkään. Töissä on itse asiassa ollut aika “löysää” pitkän rankan rupeaman jälkeen.
Harmi, ettei minulla ole selkeästi kuukautisia, koska silloin voisin varmistua tai poissulkea hormonaaliset asiat. Olen nimittäin ueamman vuoden ajan arvellut, että poden jo jonkinlaisia vaihdevuosivaivoja tai ainakin hormonaalista mielialan ja “voimaisuuden” notkahtamista aina noin kerran kuussa. Tuo voi selittää senkin, miksi viime viikonloppuna olin niin herkkänä ja ikävöin entistä elämääni/menetettyä yhteistä tulevaisuuttani miehen kanssa.
Mies muuten kävi tiistaina pyörähtämässä ruokapöytämme ääressä. Pyysin syömään, kun tuli tyttöjen kanssa Helsinki-Vantaalta tiistaina. Mies istahti ruokapöydässä vastapäätä sitä paikkaa, missä vuosien ajan ennen istui. En tiedä, oliko tuo jotenkin tietoinen tai tiedostamaton osoitus siitä, ettei hän enää ole vakioruokailija eikä hänellä ole siis vakkaripaikkaakaan pöytämme ääressä. No, joka tapauksessa rupateltiin niitä näitä siinä porukalla syödessämme ja välittömästi sen jälkeen mies taas lähti.
Eilen huomasin autossa yhden epämääräisen, mutta todella häiritsevän vian ja hätäpäissäni ilmoittelin siitä miehelle. Olin kuitenkin paikantanut vian oikein (etulampun pyyhkijä) ja töiden jälkeen sitten hetken aikaa käytin muita pyyhkijöitä eri nopeuksilla, kävin vähän räpläämässä sitä lampun pyyhkijää ja kuinka ollakkaan, ongelma poistui. En siis lopulta tarvinnutkaan miehen apua, joten soitin hänelle, että voi unohtaa asian toistaiseksi. Tänä aamuna tosin kuuntelin, että joku “koneiston” ääni sieltä lampun seudulta vielä kuuluu eli olisiko kuitenkin pyyhkijän moottori hurisemassa… Pitänee tarkastella tilannetta uudemman kerran. Pääasia, ettei se pyyhkijä heilu ja kitise omia aikojaan
Tarkoitus oli siis sanoa, että ollaan oltu miehen kanssa enemmin ja vähemmin tällä viikolla yhteydessä. Nyt varmaankin tulee taas taukoa, koska mitään erityistä asiaa ei ole.
Joka tapauksessa huokaisuttaa, uuvuttaa ja vähän ahdistaakin, mutten tiedä, mikä. Jospa kolmen päivän vapaat auttaisivat taas virkistymään - jos vaan saan käyttää ne pääosin sillä tavoin, kuin ITSE haluan, eikä ajankäyttöäni määritä tyttärien (jo kuitenkin 17- ja 20- v.) tai muiden läheisten tarpeet
Vapauttavaa juhannusta kaikille!
Kuulumisia vapaudesta:
Muutama viime viikko meni aikamoisen ikävän - siis miehen ikävöinnin - merkeissä, mutta siihen tuli yllättävältä taholta helpotus. Sain nimittäin tuntemattomasta numerosta viestin, jossa kerrottiin, että mieheni on pettänyt minua monta vuotta. Avaa jo silmäsi nainen, on nimittäin silminnäkijöitä. No, minä ovelana sain utsittua, että kyse on varmasti tuosta minun exästäni ja olihan se. Viestin lähettäjä oli edelleen selkeästi tuohtuneen oloinen, kysyi näet, että “vai valehteliko siitäkin”. No, kun kerroin, että olen asunut kolme kuukautta yksin ja ehdotin, että jos tällä naisella on jotakin hampaankolossa, niin voidaan jatkaa keskustelua seuraavana päivänä (oli yö), niin hän alkoi leppymään ja pyytelemään anteeksi. Kertoi sitten olevansa se toinen huijattu ja toivotteli minulle hyvää elämän jatkoa.
Seuraavana päivänä laitoin miehelle sähköpostin, jossa kysyin, että sanooko numero xxxx hänelle mitään. Kerroin sen jälkeen saaneeni ko. numerosta viestin. Kerroin suurinpiirtein, mitä viesti piti sisällään. Mies vastasi minulle “kertoohan se jotain…” eli tuolla lyhyellä kommentillaan myönsi tapahtuneen.
No, minä vielä miehelle jatkoin, että en ole hänelle vihainen, päin vastoin olen tyytyväinen, että asia tuli ilmi, koska se selittää parin viime vuoden läheisyyden puutteen ja sen, miksi hän aina perjantaisin halusi pois perheensä luota. Käytin kyllä piruuttani tuota sanamuotoa 
Totesin miehelle, että nyt ainakin tiedän varmuudella, että ero oli ainoa oikea ratkaisu ja että ratkaisu on lopullinen. Miehen vastaukseen meni jonkin aikaa. Sain häneltä viestin, jossa luki “Olen töpännyt. Vaikeaahan tämä nyt on, mutta itseppä olen soppani keittänyt”. Vastaus oli juuri sen oloinen, kuin tuntemaltani mieheltä osasin odottaakin. On tainnut tipahtaa korkealta ja kovaa, kun ei voinutkaan jatkaa “peliään”, vaan menetti sen seurauksena perheensä. Panokset oli selvästikin liian korkeat…
Tuon naisen viestistä sain siis käsityksen, että exäni on hävinnyt myös hänen elämästään, koska kyseli vielä minulta, että missä mies nyt asuu. En kertonut - suojelen siis miestä tilanteelta, koska todellakin koen, että mies tässä nyt on uhri enkä minä.
No, elämä jatkuu ja nyt jotenkin entistä helpottuneempana, koska tosiaankin tajuan, ettei minun kannata edes missään mielen pohjalla haaveilla pääseväni vielä kerran tuon rakkaan mieheni syliin. Arvostan ja rakastankin omalla tavallani häntä edelleen, vaikka onkin vieraillut toisen naisen sängyssä pitkään. Eipä onneksi pitänyt enää peliään minun kanssani, vaan kunnioitti sen verran, että “panee yhtä naista kerrallaan”.
Minullahan oli omat epäilyni tuon asian suhteen jo pitkään ja joitakin kertoja sanoin miehellekin, että kaikki klassiset oireet ovat ilmassa, enhän minä mikään tyhmä ole. En kuitenkaan laittanut häntä “selkä seinää vasten”, koska en kokenut sitä tarpeelliseksi. Mies ei myöskään koskaan myöntänyt mitään. Oletan, ettei tämä toinen nainen hänelle mitenkään tärkeä ollut, koska olin jo yli vuosi sitten valmis jättämään hänet eli laskemaan vapaaksi. Ei vaan lähtenyt. Eiköhän tuo ole ollut arkeensa tympääntyneen, heikkoitsetuntoisen viittäkymmentä lähestyvän miehen “miehuuden pönkitystä”, kuvittelisin. Jotakin säpinää elämään, kun vaimo kulkee omia polkujaan (olin paljon tallilla ja oli muitakin omia menoja plus arvostettu ammatti).
Näin siis tänään, jatkuu taas jonakin päivänä
No voi hitsin vitsi 
Hyvä, että tuo tuli ilmi nyt. Ajattelisin näin: Pystyit eroamaan miehestäsi ystävinä, noiden muiden syiden takia, sen sijaan että vielä päätöstä kypsytellessäsi olisi pettäminen tullut esiin ja olisitte eronneet riidan saattelemina. Olet jo sopeutumassa eroonne, eikä uutinen enää aiheuta sellaista katkeruutta. Pikemminkin se ehkä nyt on vapauttava tieto. Jos ja kun olet vielä miettinyt, oliko eropäätös oikea, ja hetkittäin ehkä tuntenut myös huonoa omaatuntoa (“olisiko pitänyt yrittää enemmän?”-tyyliin), vapauttaa tämä sinut nyt siitä pohdinnasta.
Elämään omaa elämääsi, tulevan exäsi kanssa kaverina pysyen. Ilman että teidän täytyy vetää rukseja eletyn elämän ylle. Mutta silti niin, että voitte jatkaa eteenpäin. Toivottavasti myös miehesi saa mielenrauhan paljastuttuaan.
Se, ettei hänkään jatkanut sen toisen kanssa, osoittanee, miten tärkeä sinä olet ollut hänelle. Ehkäpä tästä on hyvä rakentaa elämän korttitaloa taas ylöspäin, teidän molempien tahoillanne. Toivon niin
No just. Miehesihän onkin kunnon paskasäkki. Saat onnitella itseäsi että pääsit eroon! Ja hei, raivo, viha ja pettymys olisi nyt ihan normaaleja ja sallittuja tunteita. Tsemppiä Hemmiina!
Nyt on kyllä jotenkin väärinpäin mennyt asiat. Mies petti sinua pitkään kertomatta mitään ja hän on uhri??? Ei sinun tietenkään pidä antaa miehesi osoitetta hänen exälleen, mutta tuskinpa miehesi uhri on jos hän on tietoisesti pettänyt sinua kaksi vuotta. Ehkä syy miehen käytöksestä on helpompi sälyttää naisen niskoille, mutta kyllä hän on ihan itse valintansa tehnyt.
Kiitos, Rinalda, sinä selvästikin ajattelet asioista samalla tapaa, kuin minä eli ihan noita samoja ajatuksia kävi minulla mielessä; nyt helpottaa, kun tiedän, että päätökseni on ollut ainoa oikea ja ehkä mieheltäkin on joku omantunnon taakka pudonnut harteilta ja hyvä niin. Ja kiitos kommenteista myös Sitris ja Voimaotus
Sitris, mieheni on aina ollut paskasäkki tai kuten itse olen sanonut, v-moinen mies. Hänessä on kuitenkin ollut vahvempana piirteenä mukava, turvallinen, huolehtiva ja luotettava persoona, koska enhän minä hänen kanssaan olisi noinkin pitkään ollut, jos olisi ollut pelkkä p…a. Ja kyllä; onnittelen itseäni päätöksestäni, erityisesti nyt
En tunne raivoa, en vihaa, mutta toki olen pettynyt. Toisaalta realistina ja elämää kokeneena olen kyllä nähnyt “oireet” eli eihän tuo tieto pettämisestä tullut lopulta yllätyksenä. Pidän itse tärkeänä sitä, että mies kunnioitti minua niin paljon, että ei enää pitänyt “peliä” minun kanssani, kun oli toinen kuvioissa. Tuonkin toki voisi nähdä niin, että minä en hänelle enää kelvannut, mutta en minä koskaan itseäni mitenkään vastenmieliseksi ole kokenut. Sanoisin, että kasvoimme erilleen, mutta ehkä sitä kasvua vauhditti tuo “hoito”. Ja nyt mies tuntuu todellakin tipahtaneen korkealta ja kovaa, kun on tajunnut menettäneensä kotinsa ja perheensä oman käytöksensä takia.
Voimaotus; sinä et tunne minua etkä miestäni, joten ei kannata tehdä arvioita siitä, onko joku mennyt väärinpäin vai ei. Mieheni ei ole mikään “pelimies” ja voin kuvitella, miten hänellä on ollut vaikeaa elää omantuntonsa kanssa, kun on selkäni takana touhunnut omiaan. Nyt olen saanut selityksen sille, miksi meillä ei ollut enää 1,5 vuoteen minkäänlaista läheisyyttä tai kosketusta. JOS mieheni olisi esittänyt rakastavaa ja haluavaa puolisoa edelleenkin, niin silloin sinun arviosi olisi lähempänä totuutta
Mies on uhri, koska on nyt yksin ja surkeana. Eihän minulla ole mitään hätää, minä olen selviytynyt tai ainakin selviämässä.
Tuo toinen nainenhan pyysi minulta anteeksi ja toivoi kaikkea hyvää elämääni. Minä vastasin hänelle, että ei ole mitään anteeksi pyydettävää. En siis todellakaan sälytä syytä hänen niskoilleen, vaan tiedostan, että syy on vain ja ainoastaan miehessäni. Minusta ei kuitenkaan ole enää mitenkään hyödyllistä käydä syyttelemään tai vatvomaan menneitä. Katse eteenpäin ja mars; elämä jatkuu
Yksi selitys vielä sille, miksi suhtaudun tähän asiaan näin tyynesti. Olen aikoinaan seurustellut ja elänytkin hetken patologisen ja narsistisen valehtelijan kanssa. Hän petti minua mennen tullen, mutta kirkkain silmin minulle vannoi aina muuta. Valehteli muutenkin melkein asiassa kuin asiassa, niin minulle kuin muillekin ihmisille. Opin siis tunnistamaan tuollaisen patologisen tapauksen. Miestäni, siis sitä tulevaa exää , ei voi verrata häneen millään mittapuulla.
Olen myös seurannut useamman läheiseni elämää ja taakse jo jääneitä avioliittoja alkoholistien ja narsistisen persoonan kanssa. Jos heidän elämänsä on minun vaikeusastemittarilla 100, niin omani on vaihdellut siellä 20 ja 80 välissä, kuitenkin niin, että tuota 80 “asteen” tunnelmaa on ollut harvoin ja suurimman osan tästä yli 20 yhteisestä vuodesta ollaan kuitenkin eletty alle 50:n
Nyt ei muuta kuin mukavaa viikonvaihdetta teille kaikille! Minulla alkaa loma, se odotettu ja kaivattu!
Arvatkaas mitä, nyt tulikin hassu ajatus avautua teille minusta itsestäni Tuossa kun ex-mieheni todettiin paskasäkiksi ja ties miksi, niin olenko itse sen parempi… Olen tässä meidän avioliiton aikana eräänkin kerran “bilettämisen” seurauksena ollut sellaisessa kontaktissa vieraiden miesten kanssa, että joku herkempi jo pitäisi pettämisenä. Olen siis pussaillut ja “ihoillut” miesten kanssa, tosin tehnyt heille aina selväksi, että olen sitoutunut omaan mieheeni enkä halua mitään tuon enempää. Kotona sitten arki on jatkunut ihan entiseen tapaan, joskus on ollut morkkista tekemisistäni, joskus ei oikeastaan yhtään. Olenhan sydämessäni ollut kuitenkin uskollinen, joskin ruumiini hiukan uskoton.
No, tuo on mielestäni tosiaankin mitätön juttu, mutta kerron siitä Hemmiinasta, jollainen olin edellisen avomieheni aikana. Tuota suhdetta kesti kuusi vuotta ja koko sen ajan kuljin vieraissa pedeissä kohtalaisen aktiivisesti. Samaan aikaan kuitenkin annoin myös silloiselle avokilleni. Minulla oli kaikenmaailman sukupuolitulehduksia, jos ei sentään tauteja, ja niitä sitten välillä lääkittiin. Pahimman tempun taisin tehdä hiukan ennen eroamme, joka oli minun päätökseni, nimittäin petin miestä useamman kerran naapurin “pojan” kanssa (olin itse silloin 26-vuotias, tuo naapuri pari vuotta nuorempi) ja lopulta rakastuin tähän naapuriin, joka oli mieheni hyvä kaveri. Muistan vieläkin yhden aamun, kun kömmin alakerran asunnosta seuraavaan kerrokseen kotiini ja tämä avokkini katsoi minua epäillen. Minä väitin olleeni jollakin kaverilla, vaikka eiköhän tuo kuullut, että yksi ovi avautui ja sulkeutui juuri ennenkuin meidän ovi… No, omatuntoni alkoi kyllä kiusaamaan ja samalla tunteet tätä toista kohtaan olivat sen verran suuret, että halusin erota.
Sain asunnon vastapäisestä talosta ja avokkini auttoi minua muutossa. Kävi myös monta kertaa saunavuorollani saunomassa, kun minä olin jossakin bilettämässä. Meidän ystävyys siis säilyi, kaikesta huolimatta. Tai no, enhän hänelle noita pettämisiäni kertonut.
Mitä tapahtui minun ja tämän naapurinpojan suhteelle; ei mitään - se loppui tuohon. Olen siis läpikäynyt jotakin samaa, kuin tämä äskeinen mieheni. Hain vierasta sänkyseuraa mihin lie tarpeeseen… Nyt, kun katson noin 25 vuotta taaksepäin ja muistelen silloista minua, niin tuntuu, että se on ollut joku ihan toinen henkilö. Toisaalta tuo pussailija, joka minussa nostelee alkon voimalla päätään, on himmeä muisto kyseisestä miestennielijästä eli joku ihmeen flirttaaja ja viettelijätär minussa piilee edelleen. Se on melkoisen hämmentävää tällaiselle “tiukkamoraaliselle” ja kontrollintahtoiselle viittäkymmentään lähestyvälle naiselle 
Ehkä kuitenkin tuon, eletyn elämäni, ansiosta pystyn suhtautumaan mieheni käytökseen tietyllä ymmärryksellä. En pidä itseänikään huonona ihmisenä, vaikka olen toiminut, miten olen.