Valontarvitsija

Olkoon tämä ketjuni. Otan mielelläni vastaan näkemyksiä ja saa hangata vastakarvaan, ne herättelevät parhaiten. Olen täyttämässä 40 vuotta ja alkoholi on ollut osa elämääni 17-vuotiaasta lähtien. Vielä ylä-asteikäisenä olin täysin varma, etten koskaan tule koskemaan alkoholiin, onhan se MYRKKY.

Kuolema, menetys ja väkivalta astui elämääni noihin aikoihin kun olin aikuistumassa ja alkoholista löysin lohtuni. Kun tässä mietin, niin tiedänkö edes kuka olen… Olen juonut iloon, suruun, tuskaan, onnistumisiin, epäonnistumisiin, halunnut juoda buustatakseni kauniita asioita, halunnut juoda pimeimpään kauhuun ja tuskaan saadakseni hetken helpotuksen ja rauhan.

Olen vastuun- ja velvollisuudentuntoinen ihminen, sekä syvään häpeään taipuvainen ihminen, ja olen varmaan noilla ominaisuuksilla onnistunut pitämään itseni työelämässä ja tunnollisena. Minussa asuu myös kuitenkin syvää, sietämätöntä vihaa ja vitutusta kaikkea väärää kohtaan. Kirjoitinkin aiemmin että kissani ovat pitäneet nenäni pinnan yläpuolella. Mutta olen syvästi satuttanut läheisiäni, sanonut, joskus suorastaan raivonnut heille omaa tuskaani. Viime kesänä pikkusiskoni sanoi, ettei hän voi olla enää tekemisissä kanssani alkoholinkäyttöni ja käytökseni takia.

Olen varmaan siksi täällä. En haluaisi kuolla niin että häviäisin tämän taistelun enkä saisi korjattua tai eheytettyä sitä mitä olen rikkonut.

4 tykkäystä

Tervetuloa, Reepu, palstalle oman ketjunkin muodossa. :slight_smile: Oma ketju on hyvä, siihen voi kirjoittaa mitä mieleen sattuu ikinä juolahtamaankaan ja prosessi tukee juomisen lopettamista. Vinkkaus myös plinkin Uusi alku -kurssista, jos et ole vielä käynyt sitä. Tsemppiä!

1 tykkäys

Kiitos Lintuanna tosi paljon <3

Olen ollut pitkään todella sokea omalle juomiselleni. En ymmärtänyt huolta, joita läheiseni aina silloin tällöin nostivat esiin. Pikkusiskoni näki vuosia sitten minun kaatuvan suorilta vartaloilta lyöden pääni asvalttiin. Vuosia sitten hän toivoi että en joisi kun menemme katsomaan lätkäpeliä/teatteriin/elokuviin/syömään. Oli minulla aina selitykset, miten en tuskani takia voi muuten nauttia illasta jos en juo. Kuinka häpeänkään nyt… Se alkoholin tuoma ruma ego joka oli ja on vieläkin tarrautunut minuun. Se ego joka suuttui kun joku oli huolissaan. Pikkusiskoni pyysi että hän haluaa keijukais-siskonsa takaisin… Voi luoja että sattuu katsoa peiliin millainen olen ollut.

Menen hetki kerrallaan. En ole koskaan laskenut päiviä, mutta painan aina mieleeni päivämäärän jolloin olen viimeksi juonut. Minulla on ollut jo jonkin aikaa tapa, että kun palautan tölkit kauppaan, ostan niillä rahoilla pakastemustikoita. Muutama päivä sitten kun vein muovikassillisen tölkkejä lähikauppaani, siinä oli toinen olutsankari joka ihmetteli että hän aina tuo tyhjät ja jännästi ostaa täydet tilalle ja kierto jatkuu. Se on jännä se mekanismi, hän sanoi. Yritin tsempata häntä että jos olisikin nyt mustikoiden vuoro…

1 tykkäys

Älä soimaa itseäsi, hyvin monet on sokeita omalle juomiselle. Siitä ei varmasti ole myöskään helppoa ottaa palautetta vastaan, sekin on ymmärrettävää. Nyt olet jo paljon pidemmällä ja voithan kokeilla, jos pikkusiskoa helpottaa jo se tieto, että teet töitä juomisen lopettamiseksi. Ihana toi pakastemustikka -juttu ja, että jaksoit tsempata tuntematonta. <3

2 tykkäystä

Hei ja tervetuloa Reepu. Sinulla on ihana sisko! Ihana kun sanoo suoraan että etkö voisi olla juomatta. Minun lapset sanoivat minulle, he olivat peloissaan kun join. Ymmärrän että heille taisi jäädä aikamoiset traumat siitä ajasta. Ja ilman terapiaa ja AA-ryhmiä en olisi varmaan jaksanut pysya raittiina. sen verran kamalaa oli syyllisyys ja häpeä kun muistin ja tajusin minkälainen olin ollut.
Apua on saatavilla, ei tarvi yksin yrittää, niinkuin minä ensin yritin yksin ja ihmettelin kun en onnistunut pysymään raittiina. Ihmeellisesti sitä sitten porukassa on helpompaa muiden kanssa mennä eteenpäin.

1 tykkäys

Heippa Vieraammaksi54 ja kiitos! Joo, just tuo häpeä ja syyllisyys… Tiedän että olen satuttanut kaunissieluista pikkusiskoani. Miksi en koskaan todella kuullut mitä hän yritti minulle viestiä… Ehkä me vielä joskus olemme ystäviä jälleen, terveemmässä sisarussuhteessa.

Minullakin on olo, että täysin yksin en varmaan onnistu raitistumaan. Ensimmäinen askel avunpyyntöön oli alkaa lukea näitä teidän muiden kirjoituksia. Olen ihminen, joka on aina halunnut pärjätä yksin, olen kokenut kaiken avunpyynnön järjettömän vaikeana. Mutta enhän minä ole oikeasti pärjännyt, vaan alkoholisoitunut.

Tänään repsahdin. Tiedättekö Lauri Tähkän kappaleen Sinä olet minun? Se on se mitä marraskuussa tapahtui…

Tämä turvallinen humala, ei satu niin paljon. Tiedän, että huomenna on aivan järkyttävä taistelu edessä. Hävettää ja pelottaa.

1 tykkäys

Voimia vaikeisiin tunteisiin. Tämä sairaus on niin täynnä häpeää ja itsesyytöstä. Et sinä pahuuttasi juo,vaan siksi että olet sairas

1 tykkäys

Juu… Lauri Tähkää kuuntelin ja itkin ja itkin, itkin suruni pois kun rakkaani minut jätti, lähti pois. On hyvä että itkee, mutta mieluummin selvinpäin.
Nuorempana olin juurikin sellainen etten apua pyytänyt. Hammasta purren vain ja “minä kyllä näytän että pärjään”. Oikeastaan jo lapsuudessa sain kokea ettei itkeminen ole hyvä asia vaan häpeällistä, noloa. Enkä ymmärtänyt että olin alkoholisti, ja että siihen voi hakea apua. Ei, vaan itse yritin kaikenlaisilla konsteilla ja vakuutteluilla pysyä juomatta… enkä päässyt enää loppuvaiheessa viikkoakaan, etten joisi, ja aina sammuksiin asti. Eli se paheni koko ajan.
Mutta on mahdollisuus hypätä pois siitä kierteestä ajoissa, ettei tarvi mennä niin pohjalle kuin toiset, voi aiemmin lopettaa.
Minulle oli kova kynnys myöntää että olen alkoholisti. Kyllä siinä meni kauan ennenkuin ilman häpeää sen sanoin. Juopoksi kyllä itseäni sanoin. Nyt voin sanoa että olen raitis alkoholisti, en tosin jokapaikassa sitä mainosta.

2 tykkäystä

Moikka! Tunnistan paljon mitä kerrot. Olen suunnilleen samoja ikiä, juonut aivan liian nuoresta, paennut kaikkia tunteita ja elämää. Mulla myös mun eläimet on ollut se mikä pitänyt kiinni elämässä.
Ja tuo mitä kirjotit yksin pärjäämisestä, tunnistan. En ole itse kertonut ääneen oikeastaan kenellekään. En koko totuutta. Yksin on pärjätty aina.
Jos kaipaat vertaistukea, niin saa laittaa viestiä. :smiling_face_with_three_hearts:

1 tykkäys

Niin samanlaista ollut. Nuorena siis just toi pärjäämisen kulttuuri ja aina piti olla hyvällä tuulella. Viha ja suru oli sellaista rangaistavaa käytöstä jota ei saanut näkyä. Ei saanut olla heikko, tarvitseva. Itkeminen oli kaikista pahinta olit tosi heikko jos itkit. Muistan äitinkin raivoavan mulle, koska olin uupunut koulussa ja ahdistunut ja menin siitä terkkarille apua hakemaan, johon äitikin kutsuttiin. Olin tosi hämillään sillon, kun äiti huus mulle että en voi olla ahdistunut, masentunut tai surullinen, koska mulla ei oo kuolemaan johtavaa sairautta.

Sit jos itketti ni piti itkeä jossain jemmassa hiljaa ja koki siitä huonommuuden tunneita. Tosi perseestä jättää lapsi yksi selvittämään asioita, joita ei ymmärrä. Tässähän sitä aikuisena sit näkyy kaikki haitallisina käytösmalleina ja jää vieläkin usein yksin selvittelemään asioita yksin ja paisuttelemaan omassa päässä.

Ihan hirveitä juttuja ku jälkikäteen miettii. Meni tosi monta vuotta päästä siihen pisteeseen, että antoi itselle lupaa itkemiseen. Nyt sitten 34 vuotiaana on hienoa opetella tunnetaitoja. Mutta olen jotenkin tosi iloinen, kun näen että nykyajan lapsille opetetaan niitä taitoja tulee tosi hyvä fiilis siitä, että kaikki tunteet on sallittuja.

Mutta eipä se vanhempienkaan vika ole. Ei ne ollut tiennyt. Jatkanut sitä samaa vanhaa mallia, mitä niille näytettiin lapsena. Onneks meillä on valinta kantaa vastuu itsestä ja opetella pois tästä.

2 tykkäystä

Hieno juttu että ymmärrät ettei äitisikään muuta osannut kuin mitä oli oppinut omilta vanhemmiltaan.
Olen käynyt erilaisia kursseja, luentoja kuunnellut ja vertaistukiryhmissä oppinut että ainakin minun vanhemmilla on sota-aika heitä vammauttanut ja kova elämä mitä he joutuivat elämään, että pysyivät hengissä. Ei ollut heillä aikaa miettiä miten pitää elää, oli vain hankittava leipää pöytään ja rakennettava talo ja tehtävä töitä hirmuisesti. Arvostan heitä, koska ilman heidän uurastustaan ei olisi tätä hyvin vointia kuin nyt on. Suvussani on alkoholisteja aika paljon. Suruun ja iloon on otettu.
olen jo pitkään ollut raittiina. Alussa olin todella vihainen ja katkera kaikelle, mutta niin on mieli muuttunut. Onneksi. Mutta on todella hyvä asia että saa purkaa vihansa ja katkeruutensa jossain hyväksyvässä ilmapiirissä, näin minä sen koin ja en enää ole katkera enkä vihainen.
Ai niin… Anna-Liisa Valtavaaran kirjat olivat minulle suureksi avuksi. Ja hänen luennoillaan kävin.
Hyvää sunnuntaita ja raitista sellaista. mukava herätä uuteen aamuun selvinpäin edelleen, eikä enää ahdista erokaan… no… toivottavasti ei tule enää ahdistus yksinolosta kun tuon kirjoitin. Totta se kait on että aika parantaa haavat. Eihän sitä tiedä mitä mukavaa elämällä on vielä tarjottavana, ihan nurkan takana :slight_smile:

3 tykkäystä

Kaksi viikkoa ja kaksi päivää selvinpäin. Tänään on järjettömän vaikea pitää kiinni siitä ajatuksesta, että alkoholi ei kuulu enää elämääni. Tämä sietämätön ahdistus on ihan hirveää… Huuto-itken joka päivä, monta kertaa.

En ole kauheasti kirjoitellut, mutta käyn joka päivä lukemassa teidän muiden kirjoituksia. Kiitos kaikille, jotka jaksatte kirjoitella. Koen saavani niistä ajatuksia ja voimaa jatkaa selvinpäin.

4 tykkäystä

Onnittelut kahdesta viikosta ja kahdesta päivästä! Toivottavasti ahdistuksesi helpottaa, vaikka kuulostaa siltä, että itkeminen voi palvella jotain tärkeää tarkoitusta. Minä oikein odotan, että pystyisin taas itkemään. Ahdistus on kyllä ihan kamalaa. Voimia!

1 tykkäys

@Reepu olen hirveän pahoillani siitä, mitä olet kokenut. Se on jotain, mitä kenenkään ei koskaan pitäisi joutua kokemaan. Olen itse joutunut vakavan vainoamisen kohteeksi ja kokenut myös vakavan vapaudenriiston. Yleensä en tästä puhu, ettei minua tunnisteta tai muuta. Luettuani kirjoituksesi, halusin jakaa. Minun koirani kuoli traumaattisesti ennen kuin aloin uudelleen juomaan. Tukehtui syliini keuhkoödeeman takia. Täysin yllättäen. Ei tokikaan voi verrata, mutta haluan silti sanoa, että tavallaan et ole ainoa. Minäkin pyristelen täällä raittiiksi, vaikka en aina jaksaisi tai siihen uskoisi. Ei menetetä toivoa, jooko? :heart:

2 tykkäystä

Kiitos Lintuanna <3 KIITOS että kirjoitit ja kerroit, se merkitsee todella paljon minulle nyt. Ei menetetä toivoa <3

1 tykkäys

Huomenta. Tukinainen ry. on sellainen yhdistys josta saa apua. Itse olen käynyt sen järjestämän kurssin ja olin myös ryhmässä silloin kun raitistuin. Väkivaltakokemukset on minullekin tuttuja, mutta ihmeesti niiden vaikutus on loppunut, kun hain niihin apua ja sain tukea. Enää ei oikeastaan tunnu yhtään missään, se on eletty elämä, taakse jäänyt ja nyt elän tätä päivää. Enää en ole toisten revittävänä ja raiskattavana. Olen turvassa ja suojassa. ja en ainakaan humalatilan aiheuttamana lähde kaupungille vaaratilanteisiin, siitä olen onnellinen.
kannattaa käydä tukinainen ry. sivuilla siellä on myös nettiryhmiä.

1 tykkäys

Ihana pieni sinulla on ollut.
Oman rakkaan sydän ystävän menetin äkillisesti kolmisen vuotta sitten. Tuntui ettei elämä voi jatkua, syvissä vesissä mentiin. Lemmikit on sellaisia ystäviä,etten koskaan voi luottaa ja rakastaa ketään kuin noita karvakavereita

1 tykkäys