Jo aiemmin mainitsemani (http://www.paihdelinkki.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=42&t=31723) Juhani Seppänen kirjoitti kirjassaan Selvästi juovuksissa eräästä illanvietosta muistaakseni ravintola Teatterissa, jossa hän kuivin suin ollessaan poltteli paljon pikkusikareita, koska “jokin paheellisuuden vaikutelma oli annettava” (ulkomuistista kirjaa siteeraten).
Tunnistan tuon ajatuksen jossain määrin ja ajoittain itsestänikin. Ollessani ilman alkoholia saatan ajatella, että muut raitisteluni havaitessaan pitävät minua kirkasotsaisena pyhäkoulupoikana, ehkä tekopyhänä - tai jopa oikeasti pyhänä. Ei kai viimeksi mainitussa pitäisi olla mitään pahaa, mutta jotenkin taivun usein ajattelemaan Seppäsen tapaan, että haluaisin vaikuttaa edes aavistuksen verran paheelliselta. Miksihän? Ovatko muut raittiit havainneet itsessään vastaavaa?
Ilmiöhän lienee se sama, joka saa yläkouluikäiset pojat ja tytöt polttamaan tupakkaa, sylkemään ja kiroilemaan. Siis jotain erittäin lapsellista. Yläkouluikäisillä tuohon liittyy halua tehdä vaikutus samaa sukupuolta oleviin ikätovereihin, mutta myös vastakkaiseen sukupuoleen. Voisiko myös aikuisilla, jopa vakituisessa parisuhteessa olevilla, jotka eivät ole esim. baareissa liikkeellä “siinä mielessä”, tulla tuollainen halu paheellisen vaikutelman antamiseen jostakin alitajunnasta, evoluution muistijäljestä, jossa se yhdistyy tai jollain tavalla korreloituu seksuaaliseen vetovoimaan?
Mahdollisia tapoja on toki muitakin kuin pikkusikareiden polttaminen: kiroilu, hurjat harrastukset, hurjalta kuulostavan musiikin soittaminen tai kuunteleminen, räyhäkkäisiin vaatteisiin pukeutuminen, hakaneulojen kiinnittäminen korviin, rivojen juttujen kertominen, radikaalien mielipiteiden esittäminen äänekkäästi tai omasta hurjasta päihdehistoriasta kertominen, muutamia esimerkkejä mainitakseni.
Haluan huomauttaa vielä, että paheellisuuden vaikutelman ilmaisukanavat voivat olla hyvinkin korkeakulttuurisia, kuten vaikkapa Baudelairen runojen lukeminen baarin nurkassa alkuperäiskielellä .
Tunnistan tämän itsestäni ja osin kyllä muissakin yhteyksissä saatan pyrkiä antamaan itsestäni, jos en välttämättä paheellista, niin ainakin vähän poikkiteloisen vaikutelman. Jään miettimään tätä, koska sait minut ajattelemaan, olisiko moinen käytökseni oikeastaan defensiivistä, omanlaistaan kulissia niin ikään. Joskus nimittäin ärsyttää itseänikin se, että pitää muka olla vähän se porukan bad boy… Eihän siinä mitään silloin, kun se on jotenkin oleellista, mutta kun se joskus on ihan itsetarkoituksellista roolin vetämistä, niin se on aika rasittavaa.
Tunnistan itsessäni ehkä enintään “hurjalta kuulostavan musiikin soittaminen tai kuunteleminen” ja “räyhäkkäisiin vaatteisiin pukeutumisen”. (Räyhäkkäät vaatteet! Ihana! : )
Mutta empä mie nyt noidenkaan seikkojen räyhäkkyydestä niiin satavarma ole: musiikkimaku vaihtelee tavallisesta listapopista heavyn kautta punkrokkiin ja hc-punkkiin, mutta maistuupa minulle pehmo-reggaekin tyyliin Jukka Poika & co. Bläkkistä ym. örinämetallia sen sijaan en jaksa kuunnella.
Vaatteet ym. ulkoasuun kuuluva (korut, hiustyyli ym.) puolestaan on aina valittu enemmänkin kauneudentajun + hieman käytännöllisyydenkin perusteella kuin tietoisen “räyhäkkyyden” tai vaikkapa… öhöm, seksikkyyden perusteella. Mutta eihän nuo määreet aina sulje toisiaan pois. Esimerkiksi mustat nahkavaatteet voi olla samanaikaisesti kaikkea tuota. <3
Joskus nuorena tietysti oli sitä “uniformu” -tyyliäkin enemmän: vaatteilla ja ulkonäöllä viestitti kuulumistaan tiettyyn alakulttuuriin, ja alakulttuuriin kuului myös päihteet. Mainittakoon että porukoihin kuului myös se streittari- ja YAD-osastonsa, jota siedettiin vaikkakin joskus lempeästi vinoillen.
Mutta se, että lääkäri (!) kuten Juhani Seppänen vetelee ketjussa pikkusikareita antaakseen “paheellisuuden vaikutelman”, on enemmänkin noloa kuin paheellista.
Ottaakohan hän potilaita vastaan paheellisella ulosannilla tyyliin “No mikäs vittu sitä mummoo vaivaa?”
Hyvät pojat: paheellisen vaikutelman yrittämisen ja nolouden välinen raja on usein häilyvä ellei jopa olematon. youtube.com/watch?v=DppCm7jAZeY
Jes, Keravan kollit ilmentää parhaiten juuri sitä, mitä tämä tarkoittaa minun kohdallani
Hmnjää… Mun paheellisuuteni on pikemmin käytöksessä kuin välttämättä niinkään pukeutumisessa ilmenevää, jos ehkä joskus vähän siinäkin. Toisaalta en osaa pisteyttää sen räyhäkkyysarvoja, mutta ehkä sekin riippuu aina vähän yhteyksistä, että mikä on se pukukoodi tai normi, jota tavallaan on rikottava. Ja tossa rikkomisessa voi tosiaankin toimia aika nolosti.
No, silti mua pidetään omissa piireissäni rohkeana ja kiinnostavana - tiedän, koska mulle on sanottu niin - juuri siksi, että jotenkin uskallan. Siinä mielessä käytökseni ei ole huonoa, mutta toki voisin ilmaista paremmin sitäkin, että pidän arvokkaana sitä yhteyttä ja yhteen kuulumista, joka missäkin porukassa on keskeistä.
Viittasin vain tuohon neiti Movicolin linkkiin, eli tähän youtube.com/watch?v=DppCm7jAZeY Nuorisokielellä kai sanottaisiin, että LÄPÄL
Niin minäkin. Mutta mä tykkään semmoisista jutuista, että pukua käyttäessäni laitan siihen kaulukseen punaisen AC/DC-rintamerkin Yhteen aikaan värjäsin hiuksiani aika ahkerasti punaiseksi, mutta nyt se on vähän jäänyt viime vuosina. Korvissa on reikiä, mutten ole nyt käyttänyt renkaita. En ole mielestäni mitenkään erikoisen näköinen enkä osaa välttämättä edes tyypitellä mitään lokeroa, jota pukeutumisellani edustaisin. Ehken nyt ihan sitä Anttilan katalogia kuitenkaan
No niin, tunnistan itseni. Tai siis entisen itseni. Vaikutelma paheellisuudesta oli annettava, tai ainakin jostain räväkkyydestä. Yritin olla niin ihanan dekadentti, että ihmiset katselisivat ihaillen. Olin taiteellisesti lahjakas ja esiinnyin paljon. Sainkin sitä ihailua kyllä. Mutta mutta…olin silti jotenkin sisältä tyhjä ja minun ja ihmisten välissä oli joku sellainen muuri, jonka vain minä näin ja joka sulki minut jonkinlaiseen yksinäisyyteen. Tajusin, että se johtui siitä, että vain todellinen ihminen voi liittyä muihin. Mutta minä en ollut todellinen, minä olin roolihahmo. Ihmisten kanssa kanssakäyminen oli siis näytelmää ja minä jossain kulissien takana kyyryssä piilotellen.
Sitten kun rupesin pari vuotta sitten pistämään koko pakettia uusiksi, raittius ja oikean itsensä etsiminen tuli kuvioihin, vedin toiseen äärilaitaan. Lopetin meikkaamisen, en käynyt baareissa, kuljin tuulihousuissa, en värjännyt hiuksia, koska halusinhan olla oikea itseni. Eli tooooodella tavallinen. Siinä oli vain se ongelma, että se oli vain reagointia tuohon entiseen roolihahmoon, mikä johti toisen ääripään hahmon syntymiseen. Sekin oli jotain kapinointia ja erilaisuuden tavoittelua. Minäpä olen erilainen kuin muut kun uskalla olla näin tylsä. Nyt olen pikkuhiljaa ymmärtänyt, että minä en ole tylsä. Minä olen hyvin mielenkiintoinen ihminen, mutta en silti mikään rappioromantiikan edustaja. Olen löytänyt siltä väliltä oman itseni. Se hyvä puoli tästä on seurannut, että uskallan nyt käydä kaupassa myös ilman meikkiä tuulipuvussani, mutta voin myös nauttia siitä, kun saan huolitella itseäni sillä tavalla sopivasti. Nyt nautin naisellisuudestanikin jotenkin aidommin kuin silloin, kun se oli vain jotain huomion hakua. Nautin siitä jotenkin sisäisesti.
Periaatteessa millainen ilmaisu tahansa voi olla rooliasu, jos taustalla on vain halu antaa jokin vaikutelma, erottua muista. Ja mikä tahansa ilmaisu voi olla myös omaa itseä, jos se kumpuaa oikeasti sieltä sisältä, itsensä ilmaisemisesta. Mutta jotta voi ilmaista ITSEÄ, on tiedettävä, millainen se itse on.
erikoinen väite, että tuulipukuun pukeutuva olisi normaalisti pukeutuva
ja punkkari olisi epänormaali…
mikä laki-istuin tuon on määrittänyt tai voisikaan määrittää?
mikä oikeus enemmistöllä, sovinnaisilla on sanoa mikä on oikein pukeuduttu ja
mikä ei?
jos on tapana laittaa hautajaisiin tietyt vaatteet, miksi kaikkien pitäisi?
onko jotkut muodinluojat jotain jumalia…
mitä se kenellekkään kuuluu, miten minä esimerkiksi pukeudun?
jos haluan pukeutua jostain syystä vaikka epämukavasti, eikö se ole oma asiani?
Normaalia olisi kesä-lämpimillä kulkea alastomana. Miksi noin ei voi tehdä?
Tässä tapojenvaalijien ja normittajien luvatussa maassa ei päivääkään kulu,
ettei joku parempi olisi päätään aukomassa siitä miten tulisi olla ja pukeutua.
Asioissa jotka eivät häntä mitenkään häiritsisi, ellei hän katsoisi asiakseen
olla jokin tapojen ja ulkonäön vahtikoira…
kai se olisi parempi vaan nököttää kämpillä, ettei nirppikset pahoittaisi
herkkää mieltään tuossakaan asiassa…
Kyse lienee lähinnä siitä tässäkin, että nämä arvostelijat kokevat olevansa jotain parempia
ihmisiä arvostelemalla vähempiarvoiseksi katsomiaan…nostavat omaa arvoaan jossain
vitun merkkivaatteissa kekkuloidessaan…
Tämä nyt menee hieman offtopic, mutta kyllä minunkin mielestäni tietyissä tilaisuuksissa tulisi pukeutua tilaisuuden luonne huomioiden. Eräs läheiseni kuoli vajaa vuosi takaperin, ja sukulaisen 15v. pissistyttö tuli hautajaisiin pinkissä minimekossa, joka juuri ja juuri peitti perseen. Ainakin vainajan iäkäs lähiomainen loukkaantui asuvalinnasta, ja mielestäni aivan syystäkin.
Juu, asuvalinta on syytä tehdä tilanteen mukaan, etenkin juuri hautajaisten kaltaisissa ns. virallisissa tilaisuuksissa. Jollei sinne hautajaisiin voi mennä muuten, kuin pinkissä vesirajamekossa, niin sitten on parempi olla menemättä. Tässäkin asiassa toki pitäisi ottaa huomioon vainajan ja etenkin lähiomaisten tahto. Kaikki eivät suinkaan halua hautajaisista viimeisen päälle muodollista ja synkkää surujuhlaa. Kuitenkin on ihan mahdollista venyttää hieman tuota ns. arvokkaan pukeutumisen käsitettä, siis aivan hyvän maun rajoissa, ellei sitten ole saneltu jotakin todella tarkkaa pukeutumiskoodia. Esim. voi pukeutua hillitysti mustiin näyttämättä silti miltään “täti-ihmiseltä”, jollei kerran “täti-ihminen” ole.
Se, mitä Pumpkin puhui roolissa olemisesta, kosketti. Olen ihan viime aikoina jotenkin törmännyt omiin rooleihini ja ne tuntuvat liittyvän hyvin yhteen juuri jännitteisyyteni ja jonkinlaisen pingottamisen kanssa. Ei ole oikein ollut rento fiilis ihan vain itsenään olemisessa. Siihen on moniakin syitä, varmasti, mutta kyllä minä edelleen jatkan sen pohtimista, mitä tämä kaikki merkitsee jonkinlaisen suojautumisen tai puolustautumisen kannalta - ehkä senkin, mitä varsinaisesti olen suojannut ja miksi. Jotakin luottamuspulan kokemistahan siihen varmaan liittyy. Joko en ole uskaltanut luottaa itseeni tai toisiin, mikseipä sekä että.
Rooleista on keskusteltu joskus ennenkin tällä foorumilla, ja nehän tarkoittaa myös meidän statuksiamme tai asemaamme tietyissä elämän osa-alueissa.
Esimerkiksi jos sulla (huom. muodikas sä-passiivi : ) on pieniä lapsia, heitä kohtaan sä olet vanhemman roolissa, isän tai äidin roolissa. Työssäsi sulla on työrooli; esimerkiksi jos olet vaikkapa poliisi tai opettaja tai sossutäti, niin työssäsi sulla on poliisin, opettajan tai sossutädin rooli.
Puolisollesi tai fuckbuddyllesi sulla on puolison tai fuckbuddyn rooli, eikä se missään nimessä ole sama rooli kuin joka sulla on vaikkapa työkavereillesi tai lapsillesi. (ainakaan; toivottavasti ei ole!!!)
Roolit on egon ikkunoita. Ego = minuus.
Ihmisen pinnallisuus tai henkevyys eivät kokemukseni ja näkemykseni mukaan korreloi paljonkaan ulkoisen kauneuden kanssa, taikka sen kanssa kiinnittääkö ihminen huomiota ulkonäköönsä.
Persoonallisesti pukeutuva ja ulkonäköään korostava voi olla ihan yhtä henkevä, sielukas ja fiksu kuin ulkonäöstään täysin piittaamatonkin. Tai sitten molemmat voivat olla yhtä pinnallisia ja turhamaisia.
Yleensähän täydellinen piittaamattomuus ulkonäöstä viestii jostain mielenterveyden ongelmista. Se on usein esim. masennuksen oire.
Pukeutumiseen ehkä sen verran, että kukin halunsa ja kukkaronsa mukaan. Totean kuitenkin, että maidemme välillä on tässä suhteessa suuria eroja. Saksassa kiinnitetään paljon enemmän huomiota ulkoasuun- “Kleider machen Leute” (vaatteet tekevät ihmisen). Liike- elämässä mulla oli aikoinaan joskus vaikeuksia kun piti tehdä kumisaapas- ja villapaitakavereille hienovaraisesti selväksi, että loma-asuisia ei välttämättä oteta vakavasti. Pinnallista ja ehkä typerääkin, mutta dress-code on se mikä on. Mieluummin varman päälle ja over-dressed.
Helppo systeemi… on raitistunut ja rahaa säästyy… osta HD,prätkärotsi,nahkaliivi ja bootsit… lisäks mattamusta kypärä,mustat lasit ja pääkallohuivi…pari tatskaa, kalju tai pitkä fleda… johan saat aikaan pahisolemuksen=)
Omien Saksa-vaiheideni aikana aloin kovasti kunnioittaa muitakin koodeja, joita niillä siellä on. Erityisesti kohteliaisuus puheessa teki aikamoisen vaikutuksen ja vieläkin härnää se, kun meikäläinen katukieli on jotenkin niin karkeaa. Kerran kävin Hampurissa vierailulla sellaisessa kansalaisopiston ryhmässä, jossa opiskelivat suomea. Olin siellä koe-eläimenä :mrgreen: Tuli vähän sellainen kaiho kadotettuja aikoja kohtaan, kun nämä sitten herroittelivat ja teitittelivät niissä harjoituskeskusteluissaan. Mietin, miten paljon me olemme Suomessa tavallaan hukanneet siinä, että olemme jostakin oikustamme vain jättäneet tietynlaiset eleet ja tavat puheestamme. Mulle ne tavat lakkasivat merkitsemästä muodollisuutta ja se oli aivan luontevaa, vaikken minä koskaan oikein saksaa kunnolla puhunutkaan ja nyt alkaa jo olla sekin vähä ruosteessa.
Mitä pinnallisuuteen versus syvällisyyteen tulee, niin nekin voivat olla turhamaisuuden lajeja, eikö vain? Sellainen näennäinen ja itsetarkoituksellinen syvällisyys voi ollakin aika pinnallista ja toisaalta pinta paljastaa usein jotain syvyydestäänkin nousevaa. Mitä sitten vielä noihin rooleihin tulee, niin Ketostelija sanoi hienosti, että roolit ovat ikkuinoita egoomme! Totta, niiden kautta aina jotain välittyy siitä, mitä olemme sisimmältämme ja yleensähän roolit ovat myös omia valintojamme. Jos ajattelee vaikka ammatinvalintaa, niin kyllä kai se valinta on usein sellainen, että sitä kautta pääsemme toteuttamaan elämässä jotain sellaista, mikä on meille jotenkin Tärkeintä ja läheisesti liitoksissa sen käsityksemme kanssa, mikä meillä on elämiemme tarkoituksista (uskon, että niitäkin voi olla useampia). Toisaalta voi ajatella niinkin, että elämä valitsee meidät ja antaa meille meidän tehtävämme - mutta en jatka, koska ketään ei kiinnosta se, minkälaisen vaahtosuisen paasauksen osaisin pitää aiheesta “luterilainen virkateologia”, johon väistämättä ajautuisin Mutta voi sillä tavalla silti ajatella, että saa oman paikkansa ja ehkä onnellinen on sitten se, joka sen paikkansa ottaa vastaan iloisesti eikä vain naama kurtussa - vaikka naamakurttuiset tulevat toki vakavammin otetuiksi kuin hilpeät ilokirput. (Sekin on muuten mielenkiintoista, että meikäläisessä kulttuuri-ilmastossa tuntuu pääsevän viisaan maineeseen, kun ei isommin kepeile, mutta esim. vanhoissa itämaisissa kulttuureissa juuri tiettyä kevytmielisyyttä pidetään viisauden merkkinä. Illan lukuvinkki: kiiltomato.net/ryokan-suuri-hupsu/ )
Jeee, Kalsarin laittamassa kuvassahan on ilmiselvästi Joulupukki kesälomalla!!!
On tosiaan tavattoman hienoa, jos pystymme valitsemaan itsellemme sellaisen ammatin jolla on meille jokin syvällisempi merkitys; jossa tunnemme voivamme toteuttaa itseämme ja tekevämme jotain itsellemme tärkeää.
Kaikkein onnekkaimmat pystyvät muuttamaan rakkaan harrastuksen ammatiksi, ja ansaitsemaan sillä elantonsa.
Mutta tokihan ammattiin tai työhön voi suhtautua täysin instrumentaalisesti, ja valita vain sellaisen ammatin jossa on mahdollista saada työtä rahan ansaitsemiseen. Sekin on ihan ok, ja niinkin voi elää ihan hyvää elämää, sillä kuten Antilooppikin mainitsi: elämällä voi olla useampia tarkoituksia.
Sanoisin jopa: elämällä pitää olla useampia tarkoituksia!
Minäkin olen hieman erilainen ihminen riippuen siitä, olenko ammatillisessa työssäni vaiko harrastusten parissa vapaa-ajalla, ja pukeudunkin niissä hieman eri tavalla, vaikka työssäni käytetäänkin omia vaatteita eikä työasua. Hoitsu/sossu-Keto on hieman erinäköinen kuin kuntosalin Keto joka puolestaan erinäköinen kuin punk"muusikko" Keto. Mutta silti ne kaikki on itseni näköisiä. Samat tatskatkin kaikissa.
Minä katson tekeväni niin ikään kutsumustyötä, jonka olen kyllä valinnut siinä kuin siihen jotenkin ajautunutkin. Ja harrastuksetkin ovat osittain muuttuneet ainakin sivutöiksi. Vaikka erilaiset tehtäväni ovat kutsumusluonteisia - mulle, joku toinen ei pitäisi niitä yhtään minään - on niillä kuitenkin myös se instrumentaaliarvonsa: työni, johon sittenkin suhtaudun “vain” työnäni, on tavallaan yksi metodi, jonka kautta uskon voivani tehdä todeksi edes jotain siitä, mikä tuolla jossain pohjamutien tasolla - omassa paskasaavissani - mytii ikään kuin isompana eetoksena. Nyt vanhemmiten olen myös alkanut tiedostaa uudelleen työni poliittisuuden. Olen ehdottomasti poliittinen, vaikken niinkään puoluepoliittinen toimija. Nuorena se oli kovinkin tärkeä osa tätä ajatusta ja nyt jotenkin toisella tavalla. Enää en ole pelastamassa planeettaa. Motkotan sille
.
Sanoinko mä että tuulipukuun pukeutuminen on normaalia. Muutenkin pointti meni lahjakkaasti ohi, vaan eipä se mittään.
