Vähentäminen on alkoholistille mahdollista, kohtuukäyttö ei

Me Vähentäjät
1

Alkoholismia väitetään joskus “parantumattomaksi, progressiivisesti eteneväksi aivosairaudeksi, joka johtaa vääjäämättä kuolemaan, ellei alkoholisti raitistu kokonaan”. Tämä liturgia on vallalla esim. AA:ssa ja monissa ns. minnesota-mallin päihdehoitoloissa.

Sanomassa on toki totuuden siemen, sillä joillakin alkoholisteilla sairaus etenee juuri mainitulla tavalla. Mutta ei kaikilla.

Monet alkoholistit oppivat iän mittaan kontrolloimaan juomistaan jollain tavalla, esim. harventamalla juomiskertoja ja pidentämällä selväpäisiä jaksoja. Jotkut kokopäiväiset juopot ovat oppineet ajan mittaan ns. viikonloppujuopoiksi, joiden juominen mahtuu likipitäen yhteiskunnan normeihin.

Kyseessä on aina onnistuminen siinä, että elämään saa muutakin sisältöä kuin juominen. Ehkä jopa sisältöä, joka vaatii selvinpäin olemista. :bulb:

Vähentämisen ideaa pidetään turmiollisena itsepetoksena, mutta itsepetos tapahtuu usein nimenomaan niillä lopettajilla ja elämäntaparaitistujilla, jotka ovat sulkevinaan korkin pysyvästi vähän väliä, mutta retkahtelevat aina uudelleen.

Moni juoppo kuitenkin pystyy pääsemään parempaan päin rajoittamalla juomistaan vain viikonloppuihin, ja sen jälkeen vaikkapa joka toiseen viikonloppuun, ja sitten yhteen viikonloppuun kuukaudessa jne.
Tällöin alkoholista luopumisen ikävä ei tule liian synkäksi, mutta kohenemista tapahtuu terveydessä ja elämäntilanteessa.

Kohtuukäyttö? Oikean kohtuukäytön juomismäärä on niin pienen pieni, ettei sitä kannata haikailla. Sen sijaan pelkkä juomiskertojen vähentäminen/harventaminen voi riittää.

PS. Täysraittius on toki aina hieno asia. Jos pystyt siihen, go for it! Mutta se ei ole ainoa tie parempaan elämään.

2

Hyvää tekstiä. Tämä on myös minun näkemykseni ja KOKEMUKSENI vähentämisestä.

3

Hyviä keloja.

Mua on auttanut eniten seuraavat kaksi ajatusta/tapaa:

  1. olen siivonnut sanan “alkhlisti” kokonaan sanavarastostani. En käytä sitä itsestäni enkä muista, en myöskään sanaa “addkt” tai mitään muutakaan, joka tiivistää koko ihmisen persoonan ainostaan yhteen haitalliseen käyttäytymismalliin.

  2. haittojen vähentäminen on tavoitteena aivan yhtä hyvä kuin täysraittius. Kun lopetin “raittiuden” tavoittelun, se alkoi onnistua kuin itsestään. Ei ole mitään tavoitetta “raittiudesta”, jonka voisin pilata, jos vaikka käyttäisin alkoholipitoista suuvettä tai joisin vahingossa kulauksen holillista boolia holittoman sijaan. Mä vähennän haittoja ja parannan terveyttäni sillä, että en enää käytä alkoholia traumojen itselääkintään. Sen sijaan, että pelkäisin retkahdusta, olen nyt joka päivä tyytyväinen siitä, että oon päässyt epäterveellisestä tavasta eroon. Kun sitä retkahdusta ei pelkää, niin sitä ei myöskään mielessänsä katastrofisoi joka vaan pahentaa riskiä siihen.

Itse ajattelen että AA ja ehkä päihdepsykiatriakin luo ongelmia, ei ratkaise niitä. Valinta on oikeasti jokaisen ihmisen oma. Niin kauan kuin uskoo, ettei valintaa ole päihdeasioissa olemassa, niin sellaisena se tilanne pysyykin. Mua ei mikään mystinen “alkhlismi” voi saada juomaan. Semmosta ei ole olemassa. Mä joko haluan juoda ja juon, tai sit en halua enkä juo. Hyvin näyttäis toimivan.

Haittojen vähentämisestä vielä yleisesti: jokaiseen päivään mahtuu monta valintaa, jotka joko parantavat terveysennustetta tai huonontavat niitä. Liikunta, ruokavalio, nukkuminen. Osaan voi vaikuttaa, osaan ei. Haluan elää mahdollisimman terveenä ja koska uniongelmiani en saa taiottua pois, niin suoritan sitten ruokapuolta ja liikuntaa niin hyvin kuin kykenen ja karsin elämästä asioita, jotka heikentävät unta, esim alkoholin käytön.

4

Tosi hyviä asioita oot tuohon kirjannut Talvikaktus. Realistisia ja sillai saavutettavissa olevia asioita. Ei tule pakokauhu.

5

Oikea kohtuukäyttö on tosiaan niin vähäistä, että siitä ei moni saa mitään irti, oli sitten alkoholisti tai tavis. Erikseen ne, jotka oikeasti juovat maun vuoksi ja joille se 1 tai 2 lasia viiniä(12 cl!) viikonlopun juhla-aterian kera on se heidän karkkipäivänsä. Jos pilkkua nussitaan, niin uusimmat terveys-/ravitsemussuositukset sanovat, ettei alkoholia pitäisi käyttää lainkaan. Ihan oikeinhan se on noin terveysnäkökulmasta. Ei alkoholi koskaan ole terveellistä millään tyylillä käytettynä. Huvittikin ja vähän ärsytti se ainainen kohtuukäytöstä hokeminen terveyssuosituksissa. Ikään kuin tässä maassa täysraittius ei olisi mikään olemassa oleva vaihtoehto.

Olisiko viihdekäyttö parempi termi? Juo iloisella mielellä juhlafiilistä buustatakseen. Juhlan aiheen saa jokainen toki määritellä itse, mutta sellaista juhlan aihetta ei ole joka, eikä edes joka toinen päivä, eikä välttämättä edes siksi, että on perjantai. Ei juo rähinä- tai itkuviinaa, ei siksi, ettei kestä selvinpäin, saati siksi, ettei kestä vieroitusoireita. Jos taas pilkkua nussitaan, niin ainahan päihteiden käytön voi laskea jonkin asteiseksi eskapismiksi, mutta siinä on “hieman” eroa irtoaako arjesta muutaman kerran vuodessa, koska juhannus ja pikkujoulut ja onhan sitä ainakin kerran kesässä terassilla rilluteltava, vs. että sitä eskapismia harrastaa kaiken aikaa tai aina, kun siihen tulee pienikin tilaisuus velvollisuuksien välissä.

Tämä on hyvä aihe. Itse olen miettinyt olenko/olinko alkoholisti ensinkään, kun pitkään meni alkon kanssa varsin lujaa ja ihan objektiivisestikin ongelmallisesti(Ihan kakarasta asti siis alkoholia käyttänyt), mutta homma ei luisunutkaan juhakemppis-paatoksen mukaisesti veneen alle vaiheiden X, Y ja Z kautta. Se lähtikin toiseen suuntaan. Nimenomaan lähti. Siksi en oikein koe itseäni vähentäjäksi, etten ole ihan tarkoituksella vähentänyt ajatellen, että pitäis varmaan tehdä alkoholin käytölleen jotakin. Se vain väheni, ts. tuo huikan väli piteni, kun selvinpäin onkin kivampaa suurimman osan ajasta ja tässä on hitosti parempaakin tekemistä, kuin ryystää elämäänsä viemäristä alas.

Edelleen kännissä on kiva olla välillä. Kivana se nimenomaan pysyy, kun se ei ole pakonomaista, impulsiivista ja liian usein toistuvaa. Kivana myös siksi, että se rähinäviinan juominen kaikkine ikävine lieveilmiöineen katosi jonnekin. Nykyään olen yleensä iloisessa hutikassa, enkä saa itsestäni laulamista ja nauramista pahempaa elämöintiä aikaan. Sellainen kerran kuukaudessa riittää minulle oikein hyvin. Ehdoton maksimi on 2 kertaa kuussa ja siinä iskee jo ns. ei makeaa mahan täydeltä -ähky ja fiilis, että tässä on tosiaan sitä parempaakin tekemistä. En minä näitä ole merkinnyt kalenteriin ja sitten odota käsieni päällä istuen ja kuola valuen, koska saan taas tallata korkin päälle. On niitäkin tilanteita tullut useamman kerran, että on ollut jokin tilaisuus, johon mulla perinteisesti on kuulunut alkon käyttö. Sitten ei olekaan huvittanut juoda ja olen ihan iloisesti selvänä luovinut ne kekkerit läpi. Mulla ei ole mitään sosiaalisten tilanteiden pelkoa tmv. “sosiaalista syytä”, miksi alkoholia pitäisi käyttää tilanteessa X. Jos tämä tästä vielä harvenee tai jopa loppuu kokonaan, se ei ole mikään ongelma. Kovin ongelmallisena en pidä tämänhetkistäkään tilannetta.

Tulevaisuutta ei kukaan osaa ennustaa. Voihan siinä niinkin käydä, että heti huomenna päässä jokin naksahtaa ja lähtee se veneen alle ja maksakirroosiin johtava ränni päälle. Äkkiseltään en pidä tuota skenaariota kovin todennäköisenä, koska kehitys on kulkenut yllämainittuun suuntaa jo muutaman vuoden ja tosiaan ilman mitään erityisiä päätöksiä ja suunnitelmia.

1 tykkäys
6

Joo, Winstonilla on pointti.

Mun mielestä on iso ongelma, että ihmiselle, joka on vaikka kokenut trauman tai kärsinyt masennuksesta ja vetänyt hapanta vähän enemmän, sanotaan, että tämä on nyt elinikäinen vaiva ja paranemista on turha odottaa. Melkein kaikki päihdealan työntekijät on itse entisiä brenkkuveikkoja ja -liisoja, ja suurin osa on aivopessyt itsensä AA:ssa. Sen takia Suomessa päihdeosaaminen on sitä sadan vuoden takaiseen jenkkiherätysliikkeeseen kytkeytyvää hömppää.

Isolla osalla ihmisistä, jotka on käyttäneet alkoholia liikaa, vauhti hidastuu kun ikää tulee ja krapulat pahenee. Totesin itse, että alkoholin hyötysuhde ei vaan ole seuraamusten arvoinen. Ei oo ollut ikävä. Mä en pidä itteeni alkoholistina enkä käytä sitä sanaa muistakaan, edes niistä veneenalustyypeistä. Viina on vaan se näkyvä oire. Viiltelin itteeni teininä, tekeekö se musta loppuikäksi “viiltelijän”? Mun mielestä ei. Ajatuskin on typerä.

Tänään luin just väitöskirjasta, jonka loppupäätelmissä todettiin, että päihteiden käyttö ei sais estää masennuksen hoitoa. Terveydenhuolto tykkää karsinoida potilaita kun siitä tulee näennäisesti säästöä. Jos oot masentunut ja myönnät, että brenkkuu on mennyt, et saa masennukseen hoitoa. Mitähän tää tekee päihteiden väärinkäytön ennusteelle?

Tietty jossain vaiheessa saavutetaan vaihe, jossa ravitsemukselliset puutostilat ja (hermomyrkky) alkoholin käyttö voi ylittää rajan, jonka jälkeen aivot ei enää toivu. Ja fyysisesti alkoholiin voi tulla riippuvaiseksi niin, että vieroitus tappaa ilman asianmukaista lääkehoitoa. Se voi tapahtua jo ennen kuin peruuttamatonta vahinkoa tulee.

7

^ Niin no, mulla homma meni niin, että onnistuin aikoinaan pääsemään psykoterapiaan ja käymään sen kunnialla läpi, vaikken todellakaan ollut lopettanut päihteiden käyttöä. Se auttoi tosi paljon monessakin asiassa, mutta on varmasti vähintään iso osasyy siihen, että tilanteeni päihteiden kanssa on nykyään tämä: Alkoholin käyttö siis tuota tasoa, kuin edellisessä viestissäni jo kerroin. Laittomien huumeiden käytön lopetin kokonaan jo 7 vuotta sitten ja laillisten PKV-lääkkeideni väärinkäyttö ei voisi enää vähempää kiinnostaa. Paljonhan tuosta on dataa, että nk. kaksoisdiagnoosipotilaiden tilannetta ei auta se vaatimus, että ensin pitää selvittää päänsä tyystin ja sitten vasta ihmetellään MT-ongelmia. Aika ajoin tämä nostetaan esiin, mutta silti sitkeästi vain halutaan roikkua tuossa, että vähintään 3 kk täysin päihteittä ja sitten saat apua kupolisi kanssa, jos saat. Totta kai sen verran pitää pystyä skarppaamaan, että tajuaa psykoterapiasta ylipäätään jotakin, mutta ei tämä monellekaan olisi ylitsepääsemätön homma. Täysi päihteettömyys taas hyvinkin voi olla.

Toinen juttu on sitten tosiaan tuo, kun ikää on tullut ja tarpeeksi on rällästänyt ja lätrännyt, se ei vain enää kiinnosta niin paljon. En ole todellakaan ainut. Paljon tiedän kavereita ja sukulaisia ja mm. yhden mukavan vanhemman miehen, joka asuu tässä huudeilla ja jonka kanssa tulee usein löpistyä, jotka aiemmin olivat reippaampiakin juoppoja. Eivät ole sulkeneet korkkia kokonaan. Välillä on mukavaa ottaa kuppia, mutta enää ei yksinkertaisesti jaksa likimainkaan niin usein, kuin nuorempana. Tietysti niitäkin riittää, joilla vauhti vain kiihtyy ja alamäki jyrkkenee, kunnes ryyppäävät itsensä hengiltä. Jos alkoholi aiheuttaa pahoja ongelmia ja vähentämisestä tai tästä itsestään vähentymisestä ei kerta kaikkiaan tule mitään, on parempi pistää dokaamiselle täysi stoppi. Tämä ensin mainittu kuvio ei kuitenkaan ole lainkaan niin harvinainen, kuin usein annetaan ymmärtää.

Joo ja tosi paljon päihdehoito edelleen pohjautuu moralisointiin. Jos joku saa avun AA:sta tai Minnesota-hoidosta, ei se tietenkään mitään haittaa. Se sen sijaan haittaa, että yhteiskunnassa on laajemmin ja ihan ammattilaisillakin vallalla tämä AA:lainen turmiolan tommit ja langenneet naiset -asenne päihdeongelmaisia kohtaan. Nykyään päihdeongelmista tiedetään kuitenkin kosolti enemmän, kuin 1930-luvulla, mutta kovin laiskasti sitä tietoa halutaan soveltaa. Toinen ääripää on sitten opioidikorvaushoito, jota en kannata tässä mittakaavassa, mihin se on levinnyt. Tätä en sano minään narkkien vihaajamoralistina, vaan ihan 15 vuoden opioidien käyttöhistorialla. Toki korvaushoito joissakin tapauksissa on tarpeellista ja se kaikille paras ratkaisu.

8

Minä olen aina määritellyt kohtuukäytön siten että ryyppääminen tuntuu hyvältä. :slight_smile:

Annosmäärät on täysin yksilöllisiä ja minulla tämä nykyinen 19 alkoholiannosta vuorokaudessa tuntuu juuri passelilta. :sunglasses:

9

Ihan tosi, tosi hyvää ajatelmaa ootte ylöskirjoittaneet Winston ja Talvikaktus!

10

Ja Korkinkadottaja…ojennappa kätesi. Saat tästä uuden korkin kadottamasi tilalle. Hyvää tarkoittaen. .saat näin virtuaalisesti?

11

Viranomaislääketieteen kanta myös nikotiiniriippuvuuteen on tuo ON/OFF. “ne reseptorit siellä aivoissa vaan odottaa että annat niille sen virikkeen…”. Kyllä varmaan, mutta onhan ihmisellä myös oma tahto, ainakin lähtökohtaisesti.
Hyvä ketju, siksi luen sen huomenna uudestaan…selvinpäin…

1 tykkäys
12

Ei varsinaisesti liity tähän alkoholiaiheeseen, mutta kirjoitan tähän nyt, kun kuitenkin liippaa näitä ketjun keskusteluja.

Monesti kun lukee sellaisten henkilöiden haastatteluja(julkkisten tai tavisten), jotka ovat olleet päihderiippuvaisia ja selvinneet siitä, he kertovat, että joka aamu herätessä pitää tehdä se päätös, että tänään ei vedetä mitään. Sitten ehkä vielä kiitellään selvästä/putsista päivästä. Tätä siis vielä vuosien, mahdollisesti vuosikymmenienkin jälkeen lopettamisesta. Tätähän se yksi koulukunta kovasti jaksaa jankuttaa, kuinka addiktiosairaus ei koskaan parane ja sen kanssa on oltava aina varpaillaan. Itse tosiaan käytin pitkään opioideja ja olin niistä kyllä ihan kunnolla riippuvainen. Reilu 7 vuotta sitten lopetin. Ainakin jälkeenpäin ajatellen se meni lopulta varsin kivuttomasti, eikä paluu vanhaan ole houkutellut missään vaiheessa. En yhtään tunnista itseäni tuosta yllämainitusta meiningistä. Minulle on itsestään selvää, että opioidit eivät kuulu päivääni, enkä haluakaan niiden kuuluvan. Sitä ei tarvitse mitenkään aktiivisesti ajatella.

Samassa huushollissa asuu mieheni, joka kärsii paristakin ihan oikeasta ja ajoittain hyvinkin vittumaisesta kipusairaudesta. Joutuu käyttämään niiden vuoksi opioideja enemmän ja vähemmän säännöllisesti. Hänen Oxycontinsa ja Tramalinsa eivät tuolla kaapissa aiheuta minussa mitään mielitekoja, eivätkä herätä oikeastaan mitään muitakaan tunteita. Paljon enemmän minua kiinnostaa se, että muistan ottaa kalkki-&D-vitamiini -tablettini.

Reilu pari vuotta sitten minulta revittiin viisaudenhammas. Hammaslääkäri määräsi Panacodia tarvittaessa kipuun. Silloin heräsi pieni pelko, että toivottavasti en joudu turvautumaan niihin. Jos siitä lähteekin luisu entiseen. Kun puudutus laski, totesin, että ai saatana, nyt muuten sattuu. Yritin sitä alkuun hoidella Buranalla, mutta eihän se mitään auttanut, enkä voi sitä määräänsä enempää syödä, kun vatsa ei tahdo kestää edes vatsansuojalääkkeen kanssa. Jouduin sitten nöyrtymään pariin Panacodiin. Ihan hyvin auttoivat kipuun ja siinäpä se. Mitään himotuksia tai kummempia oloja ei tullut. Korkeintaan tuli vähän höhlä ja yöunta häiritsevä olo, josta en pitänyt. Seuraavana päivänä en enää tarvinnut kipulääkkeitä ja sinne unohtuivat Panacodit kaapin perukoille.

Lienenkö nyt parantunut opioidiriippuvuudesta? Totta kai olen edelleen hyvin tietoinen siitä, että olin aikoinaan pahasti koukussa, enkä kovin kevein perustein tahdo keikuttaa venettä. Toisaalta; miksi ihmeessä niin tekisinkään? Minulla ei ole sellaisia kipuja, joita tarvitsisi lääkitä oppareilla. Toivottavasti ei tulekaan, mutta jos niin käy, se on sen ajan murhe. Mistään hauskoista bilehuumeistakaan nuo eivät oikein käy.

13

Jep. itsellä psykoterapia on nimen omaan ollut se tekijä, jossa sain ymmärrystä mistä mun oireet oikeasti on lähtöisin, joka sit autto hakee apua niihin, joka lopulta johti siihen ettei mua alkoholi enää kiinnosta. Ilman psykoterapiaa dokaisin edelleen melko varmasti.

1 tykkäys
14

Tästä tuli mieleen, että monilla näillä “ikuisuusraitistujilla” ja kerta toisensa jälkeen retkahtelijoilla kyse ei suinkaan ole retkahteluista vaan silkasta tuurijuoppoudesta. Jotkut tuntuvat kuvittelevan, että ryyppääminen muuttuu jotenkin hyväksyttävämmäksi, kunhan muistaa aina rännin jälkeen suorittaa tämän yhyy, en koskaan enää juo -katumusharjoituksen. Toki puhdasoppisella tuurijuopolla se tuurin väli saattaa venyä hyvinkin pitkäksi ihan muutenkin, eivätkä kaikki tietenkään harrasta tuota nyt meni korkki kiinni lopullisesti -vannomista. Monilla kyseessä on ihan väliaikainen kyllästyminen kännissä olemiseen ilman mitään raitistumispäätöksiä ja itsekusetuksia, mutta edellä mainittu ilmiö on kyllä tullut huomattua useammankin elämäntaparaitistuja-tuurijuopon kohdalla.

1 tykkäys
15

Aivan upeaa analyysiä kirjoittajilta täytyy sanoa👍

1 tykkäys
16

Hei!
Tämä on mielenkiintoinen ketju ja olen melkeinpä kaikessa aivan samaa mieltä. Varsinkin siinä, että elämänlaadun parantamiseksi ei aina ole pakko tehdä päätöstä olla kokonaan raitis loppuelämänsä ajan… riittäisikö se, että alkoholin kanssa ei tule ylilyöntejä ja alkoholin nauttiminen on tosiaan nauttimista eikä ahdistavaa juupas eipäs-peliä? Jos tämä onnistuu vähentämällä, miksi syyllistää itseään tai läheistään tai molempia yrittämällä mahdotonta?

Kohtuukäytön ns. viralliset rajat ovat tosiaankin pienet ja niitä tuijottamalla saa myös valtavan syyllisyyden ja ahdistuksen tunteen kerättyä itselleen. Itselleni olen myöntänyt alkoholin käytön olevan liiallista ja holtitonta ja olen hakenut apua päihdehuollosta. Se on sopinut minulle ja uskon tämän tukevan minua päätöksessäni juoda ilman ylilyöntejä. En ole kokenut minkäänlaista painostusta täysraittiuteen, vaan ymmärrystä ja tukea, sekä keskusteluapua.

Tulevaisuus näyttää, sopiiko nykyinen päätös minulle vai täytyykö linjaa vielä tiukentaa. Jokainen tekee itse päätöksensä oman elämänkokemuksensa kautta. Toivon teille kaikille tsemppiä valitsemallanne tiellä!

2 tykkäystä
17

Kuulostaa hyvälle. Mulla hyvä yhteys tt-lääkäriin. jolle voi puhua asiasta kuin asiasta. Ehdottomuus ei toimi. Itsestä se on lähdettävä, mitä haluaa tehdä.

1 tykkäys