Pitää kirjoittaa nyt kun on kerrankin rohkeutta ja sellainen fiilis.
Elikkä elikkä. Oon lukenut tätä foorumia satunnaistesti silloin tällöin ja monet täällä usein kirjoittavat kuten vaikka malibu ja neurokipu tuntuu jo melkein tutuilta 
mutta en oo koskaan kommentoinut mitään kun ei ole ollut tunnuksia. Nyt kuitenkin tuntuu siltä että haluaisin kertoa oman tarinani.
Ulospäin vaikutan erittäin hyvin pärjäävältä ja varmaan monien mielestä myös onnelliselta. Työpaikka löytyy, hyvä perhe ulospäin, ihan hyvännäkönenkin oon, 31-vuotias ja asun Jyväskylässä.
Mulla on kuitenkin kaikenlaisia ongelmia. Kotoota ne kaikki lähtee ja syvimpänä ongelmana on jonkinlainen arvottomuuden tunne jota terapiassa tässä toista vuotta käsitellään.
Joskus teinivuosina sitten epäonnekseni keksin että haluan tehdä kaiken just päinvastoin kuin ylikontrolloivat vanhempani haluavat. Siihen aikaan tuli kokeiltua kaikkea pientä, alaikäisestä lähtien viinaa, tupakkaa ja joskus jotain huumeitakin mitä käsiin tuli (pilveä, DXM lähinnä). Myöhemmin pari satunnaista keikkaa kokaiinin ja e:n kanssa mutta kun kotona on tosiaan vähän päinvastainen alkoholiongelma eli kaikki pelkää ja vihaa alkoholia ja huumeita ja epäili mua sen käytöstä jo kun en ollut edes tupakkaa maistanut, niin siitä alkoi jonkinlainen itsetuhoisuuden kierre.
Sain kuitenkin itseni kiinni ja elämäni suunnilleen kasaan, mutta se perusongelma jäi eli kaikenlaisten helpotusten hakeminen aineiden kautta. Nyt tätä ikää on jo jonkin verran ja kulissit on edelleen pystyssä ja välillä menee ihan hyvinkin.
Nykyään taas ei. Oon tullu muutaman kerran torjutuksi parisuhteessa ja oon huomannut että sinkkuna kaikki alkaa lipsua. Yks holtiton lääkäri keksi kirjoittaa mulle opamoxia ja sitten kun rikoin polveni pahemman kerran jalkapallotreeneissä (sekin harrastus sittemmin jäänyt) niin keksin että semmoset särkylääkkeet ne vasta mukavia onkin.
Tuntuu ettei uskalla ikinä kertoa näistä ongelmista mitään läheisille eikä kavereille kun ne on kaikki sellasia puhtaampia eikä koskaan oikein ymmärrä tätä ongelmaa. Sen verran ittestäni tiedän että pelkään “uusia” huumeita kun ruttoa kun tiedän että jäisin heti kaikkeen kiinni, ja oon onnistunu pitämään kaveripiirin siinä kunnossa että en tunne käyttäjiä enkä tiedä mistä saa mitä, ja se mut varmaan on pelastanut pitkälle.
Nykyinen tilanne on se että yritän pitää elämäni kasassa niin hyvin kun se onnistuu ja monta päivää se onnistuukin ja sitten tulee aina jotain ja menee hermo, ja sitten joko juon, käytän bentsoja tai noita särkylääkkeitä tai parhaassa tapauksessa kaikkia sekasin. Kipuja on vielä ajoittain ja sehän ei yhtään helpota kun yrittää olla keksimättä ittelleen tekosyitä ottaa jotain.
Kai mä haluaisin jutella tai saada kommentteja ihmisiltä jotka ei tuomitse. Niille harvoille joille oon oikeassa elämässä kertonu ongelmistani niin ne vaan lähinnä säälii sillee ärsyttävästi tai levittelee käsiään avuttomana. Ei siitä oo mitään apua.
Mun suurin kysymys (johon toivoisin mm. malibun kommenttia) on se että millä helvetillä sen olon saa niin hyväksi ilman mitään ulkoisia kamoja. Vaikka sen kuinka tietää että eihän se kauaa kestä, kun on ottanu jotain niin jo melkein saman tien alkaa vituttaa se tietoisuus että kohta se lähtee verestä pois. Vielä pahempi jos pitää aamulla töihin. Ja mitä ihmettä siihen tilalle hankkii? On koitettu kaikkea, esim urheilen nytkin ihan järkyttävän paljon ja teen töitä välillä kuin eläin, ja välillä yritän rauhottua ja levätä, on koitettu meditointia, on koitettu kognitiivista terapiaa (toi nykyinen on ihan psykoterapia) ja vaikka mitä, mutta tuntuu että kaikki on vaan sellasta pitkittämistä, väliaikasta voimaa jonka kanssa jaksaa niin kauan kun jaksaa ja sitten taas leviää käsiin. Oon tosi herkkä ulkopuolisille jutuille silleen että jos koen tulleeni jotenkin torjutuksi niin sitten varsinkin tuntuu ettei mikään muu auta. Nyt on ihan hyvä olo mutta veressä on alkoa ja bentsoa ja opiaattia niin että ihmekös tuo.
Ja sitten kaiken kukkuraksi tämä eksistentiaalinen kriisi, mikä on varmaan monille täällä tuttu. Siis se että kun ei kukaan meistä (oletettavasti) tiedä että miksi tänne ollaan synnytty, niin usein tulee mietittyä että mitä millään on väliä. Sitä yrittää pitää ne elämän langat käsissä ettei joutuisi kurjempaan paikkaan (rahatonna laitokseen, rikoksiin jne) mutta ei sitä nyt vielä onnelliseksi elämäksi voi sanoa. Mitä onnellisuus edes on? Jollain tavalla mä oon masentunut mutta edes siihen arvottomuuden tunteeseen pureutuminen ei meinaa viedä sitä pois. Kyllä mä tiedän että sisimmässäni oon hyvä ja arvokas ihminen niinkuin kaikki me muutkin, mutta jotenkin se ei vie sitä pahaa oloa pois. Lapsuudessa oli paljon kaikenlaista draamaa ja tragediaa jota kannan jotenkin alitajuisesti sisällä.
Ei mulla oo edes mitään viisasta kysymystä tähän lopuksi. Toivoisin vaan jotain ystävällistä kommenttia kun sitä ei muualtakaan saa. Haluaisin sanoa että tavoitteena on pyrkiä päihteettömäksi mutta en keksi miksi. Yritän vaan olla liusumatta alamäkeen. Tällästä tämä on ollut vuosikausia, se vaan vähän vaihtelee että mikä päihde nyt on ykkösenä (tai ruoka, syömishäiriöitäkin on tullut koluttua).
Joskus tuntuu ettei jaksais millään itteään. Haluaisin elää terveenä ja keskittyä auttamaan muita ihmisiä ja olla hyvä maailmalle tai jotenkin hyödyksi. Tuntuu että kaikki energia menee itten kasassa pysymiseen. Kaikki ihmissuhteet menee aina perseelleen kun en pysty luottamaan kehenkään vaikka kuinka yritän.
Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti ja halauksia.
M-S
tai näin ainakin toivon itse joskus käyvän. Itsellä nuo lapset on se mikä jaksaa yrittää eteenpäin, muuten olisin varmaankin retkahtanut aineisiin näiden ongelmieni kanssa tai kiikussa. Onneksi kuitenkin itselläsi on mahdollisuus kuntoilla, käydä töissä jne mikä pitää rutiineja hyvin kasassa, itsellä on aina päivät hukassa onko viikonloppu vai ei jne jne, ja muutenki tuo lähimuisti prakaa kiitos bentsojen (tosin erittäin pieni miinus vrt. hyötyihin)
Ei ole helppoa kaavaa olemassa. Itselläni ollut taas kriisiä, mutta se päihittäminen… Kirjoitin tuohon “positiivista tänään” sellaista juttua, joka voi auttaa ehkä ymmärtämään mistä yritän keksiä tekemistä ilman aineita… Haluan löytää ITSENI, en ihmistä joka olen joutunut olemaan tai mitä olen saanut kuulla… Se ei onnistu aineiden kanssa. Vanhat tavat ovat tiukassa, mutta mahdollista on muuttua.
Mutta tosiaan tuo positiivista tänään-topicissa on esim. 1 asia josta voin olla ylpeä tällä hetkellä… Olen itse kyseenalaistanut lähes kaiken, roolit olivat aivan väärin, autoin kaikkia, olin tasapainoinen (muut flippailivat siihen malliin että ajattelin “Olen jo 10 vuotias, en aiheuta enempää ongelmia ja pieniä ongelmia muiden rinnalla”…) ½-1v:n jälkeen kun aloin saamaan pelkotiloja, en saanut tukea vaan paljon enemmän turvattomuutta…
On mentävä nnukkumaan, pieni virhearvio… 
). kun kapakkaankin välillä isä ukolla meni 500mk siihen aikaan illassa, eihän nykyään 100e:llä baareissa saatika yökerhoissa pärjää… tosin jos isäukko viinalinjalla nykyään on niin saattaa se päivässä mennä 2 x 0.7 kossu pulloa ja kori olutta. työpäivinä (nyt ollut jo ajat sairaseläkkeellä/eläkkeellä) meni yleensä iltaisin aina se 12 pulloa, siis aina. Muista edelleenkin yhden elämän jakson kun molemmat vanhempani taisivat olla 2kk! juomatta kännejä. (tuo 12kpl ei siis huomannut, että olisi kännissä tai muutakaan ja aamuisin aina puhtaat 0 puhalsi mittariin kun töihin lähti).