Vääristynyt kehonkuva

Varmaan löytyy ainakin naisia. Millaisia kokemuksia, miten vaikuttanut elämääsi?

Itselleni ollut aina läsnä tämä, peilistä katsonut vastaan teknistä asti ruipelo, tyttömäinen pulkannaru. Kun kilpailin vielä vapaaottelussa, hävetti aina julisteet ja punnituskuvat somessa, joissa poseerataan ilman paitaa. Nyt kun olen vaihtanut harrastuksen kehonrakennukseen, ja nostanut painoni osin dopingaineiden avulla yli 100 kilon, ei nuo tunteet mihinkään ole kadonneet. Ehkä jopa pahentuneet. Vittumainen vaiva, naisilla varmaan vielä rankempi.

No, kyllä vain. Peilistä katsoo pizzanaama, minitissi, läskinaama. Vaikka en mä voi olla mitään noista, tiedän vallan hyvin, että monet kadehtii ihoa, se on luonnostaan hyvä, oliivin värinen, eli ei siinä epäpuhtaudet paljoa näy, plus käyn kosmetologilla säännöllisesti, tissitkin on jotain 60G tai 60H ja miten naama voi olla läski, jos painaa sen jotain +/-40 kg.

Jokatapauksessa, ei se tieto auta asiaa, kun silmät näkee jotain ihan muuta. Sitä toivoisi, että vois nähdä edes päivän ajan itsensä muiden silmin. Onko niin kammottavan ruma kuin luulee ja, mitä peilistä näkee.

Täällä tulee tuhlattua järkyttäviä summia ulkonäköön, mutta koskaan ei riitä. Harkinnassa on huulitäytteet, ihan oikeasti. Mutta tulisiko sillekin lopulta sokeaksi ja muistuttaisi ankkaa lähinnä? Luultavasti. :unamused:

Lävistyksetkin on muuten jopa aina väärin. Niin vääristynyttä täällä on. Nyt olen kolmatta kertaa hankkimassa napaläväriä, koska se ei saa tulla milliä enempää ulos, vaikka melkein kaikilla poikeuksetta tulee.

Kyllä joo, feel you, täällä ainakin näkee vääristyneenä yks itsensä. Jonain hirviönä suunnilleen.

Oletko muuten miettinyt, mistä moiset fiilarit ja näkemykset itsestään? Mä olen miettinyt, että oiskohan osaa sillä, että ala-asteella en ollut pidetty, enkä koskaan saanut positiivista kommenttia ulkonäöstäni. Silloin vielä ihmettelin, että miksi, kun olenhan ihan kivannäköinen, mutta yläasteesta lähtien olen pitänyt itseäni ihan kammottavana. En sitten tiedä, paljonko ala-astemeno vaikutti asiaan.

Olen sitä mieltä, että hommaa ne huulitäytteet tai mitä hyvänsä, jos se oloa parantaa. Varmaan osa tulee sokeaksi, osa ei. Äitini esim. on tullut ehkä hieman sokeaksi, ankkalook alkaa olemaan. Mielestäni tolkuttomat rinnat jne. Mutta jos ne hänet tekevät onnelliseksi, niin mikäpä minä huutelemaan olen.

Enpä tiedä mikä vaikuttanut, ehkä isäni harjoittama henkinen väkivalta. Tyyliin “olet heikko” tai “ole kerrankin mies” pikkupojalle.

Mietin, koskeeko tämä aihe minua :confused: . “Aina” sanotaan, että anorektikot näkevät itsensä liian lihavina, vaikka olisivat nälkäkuoleman partaalla. Ihan hevonkukkua minun tapauksessani. Näen varsin hyvin, että olen sairaalloisen laiha ja monesti suorastaan järkytyn peilikuvastani, että miten ihmeessä tuo Miss Keskitysleiri on ylipäätään hengissä ja vieläpä ihan reippaana tolpillaan :open_mouth: . Kai sen voi jonkinlaiseksi kehonkuvahäiriöksi laskea, että pitää kaameana sitä, miltä näyttää, mutta pyrkii silti juuri siihen ja vielä pahempaankin :confused: . Vaikken mielelläni luitani esittelekään ympäriinsä, niin itsekseni olen jokseenkin ylpeä siitä friikistä ja monsterista, jonka olen onnistunut luomaan. Näitä identiteettijuttuja, nähkääs.

Syömishäiriöhän se mun ongelmani on ja laihuus on seurausta siitä ja ulkoinen merkki, että kaikki pilkkopimeät pakko-oireeni ja rituaalini syömistä koskien ovat menneet oikein :unamused: . Ajoittaiset turvotukset nykyään täysin sallituista mässyistä toki hiukan häiritsevät, koska näyttäähän se hemmetin pöhköltä ja epäsuhtaiselta, mutta eipä niistäkään kummempaa kriisiä muodostu, koska “sulavat” kyllä pois parissa-kolmessa päivässä ja nekin ovat oikeastaan sikäli jees, että tiedän olleeni “vapaalla”, ts. kuuluvat nekin asiaan :unamused: .

Juu löytyy täältäkin… Koen itseni lihavaksi vaikka en ole, tyyliin päinvastoin. Ja tämä jatkunut 10-vuotiaasta saakka eli 11 vuotta nyt. Mulla on dg kakssuuntanen, psykoottinen masennus ja ahdistus sekä syömishäiriö joten nää kyllä kaikki varmasti vaikuttaa. Ainoo hetki, jolloin näin itteni niinkun muut oli kerran essopäissään. Se oli tosi hätkähdyttävä kokemus, mut nimen omaan sen hetken/ajan kokemus… Nyt peilistä katsoo lihava ämmä.

Nostelen ja tulen avautumaan.

Tuttua myös. Kerroin viime vuoden puolella vähän laihduttelutaustasta tuonne Syömishäiriöketjuun joten jätän toistamatta tässä. Kerrottakoon lyhyesti että olen vaatekokojen perusteella hoikahko normaalipainoinen, mutta n. 5-7kg painavampi kuin kevyimmilläni.

Mä sokeudun ainakin helposti laihtumiselle, mutta myös lihomiselle. Mielessäni nään että mun “pitäisi” olla siro, hentorakenteinen ja lyhyt. Sen sijaan olen vajaat 10cm yli suomalaisen naisen keskipituuden ja kehonrakenteeltani atleettinen tiimalasi. Tiedän kyllä että pienempänä kaipaisin vastaavasti pitkiä jalkoja ja muotoja ihminen kun on harvemmin tyytyväinen siihen mitä sai syntyessään.

Munkin kehonkuvaa ja aikaisempaa itsevarmuutta on horjuttanut Nnaanan mainitsema huomauttelu kropasta lähinnä aikuisiällä. Eräs kaveri ihmetteli vähän aikaa sitten kun kerroin vastaavan puheenaiheen lomassa kuulevani jatkuvasti kommentteja mun “leveistä hartioista”, ei ole kuulemma koskaan huomannut niissä mitään erikoista. Ehkä ihmiset saa jotain nautintoa siitä kun pääsee painamaan itsevarmaa ihmistä maahan edes jollain. Valitettavasti en osannut päästää kaikkea ohi korvien, joten edelleen näen järkyttävät ladonovet katsoessani peiliin, vaikka tavallaan järjellä ymmärrän olevani ihan sopusuhtainen pituuteen nähden.

Olen muutenkin huomannut että peili oikeasti heijastelee enemmän mielialaa kuin ulkonäköä. Mä olen näyttänyt välillä omasta mielestäni ihan kivalta jopa aamudarrassa jos mieli on muuten hyvä, kun taas joskus pitkän treeniputken ja terveellisen syömisen jälkeen turvonneelta länttinaamalta.

Omaan kroppaan ei koskaan tunnu olevan tyytyväinen. On päiviä ja hetkiä milloin peilikuva miellyttää toista hetkeä enemmän mutta sitten tulee taas hetki kun pyllistän peiliin päin ja näen kaikki rannut ja muut epätäydellisyydet. Joku päivä ne ei harmita niin paljon ja mietin, että mitä sitten, mutta sitten on päiviä, että rankaisee itseään ja päättää, ettei syö viikkoon muuta kun herneitä, että laihtuisi lisää.
Kuvittelen myös usein, että jos painaisin vielä vähän vähemmän niin olisin tyytyväisempi. En ole sairaalloisen laihan mutta tiedän, että syön toooodella vähän siihen verrattuna mikä olisi tervettä.
Olen ollut myös nuorempana vielä laihempi ja kuitenkin lihaksikkaampi mutta tämän hetkinen fiilis ym. ei riitä siihen, että jaksaisin taistella itseni siihen timmimpään kuntoon. Aikoinaan se meni siihen, että menin baarin jälkeen salille aamu viideltä reenaamaan ja oli pakko juosta -30 asteen pakkasessakin ja söin vain appelsiinin päivässä. Ei ollut kovin kivaa se. Tuntuu, etten osaa reenata terveellä tavalla, se menee heti siihen, että vetää överiksi. Menee heti maku koko hommaan.
Seilailen siis näiden hyvien ja huonojen päivien välillä. Juuri tänään olen enemmän tyytyväinen kun viikko sitten. :smiley: (vaikka juuri kävin sovittemassa housuja ja pyllistin peiliin ja näin mitä näin. Tosin voi johtua siitä, että poikkeuksellisesti olen ostanut parit housut, jotka on normaalia pienempää kokoa kun yleensä… Toki saattaa olla vain mitoitus)

Nuorena oli juu “vääristynyt kehonkuva”. 15-35- vuotiaana oli syömishäröilyä, sekamuotoisena usein. Syitä ja selittäviä teorioita on niin paljon, etten osaa todellakaan sanoa, miksi mulla oli. Itse ajattelen, että k o n t r o l l i s t a siinä hyvin paljon on/oli kyse…
Eka kertaa oli lievää ylipainoa vasta varsinaisen syömishäiriöksi luokiteltavan vaivan loputtua. Jos ja kun joskus harvoin ahmin mässyä, on sitä kontrollinmenetystä ja täyteyden kokemusta erittäin vaikea sietää. Voi sitä kroppaansa kontrolloida muillakin tavoilla…vaiks treenaamalla. Myös tanssiharrastus, joka oli todella rakas ja tärkeä, auttoi minua: jos meinaa treenata vaativia lajeja 10 tuntia/vko tanssitunneilla ja rajaton määrä kotona päälle, on parempi syödä kunnolla. Niin sit päätin tehdä. Pätee tietenkin kaikkeen liikuntaharrastukseen.
Mahtaako syömishäiriöt edellens olla naisilla yleisempiä…? Miehillä ehkä useammin tapa ruumiin kontrolloimiseen on salitreenit, esimerkiksi??? En tiedä. Penikkana “luin” akkainlehtiä -joissa mun puolesta saisi olla ikäraja -k18- :imp: - ja niiden viesti meni kyl perille: ne asiat, joita sinä tulevana naisena voit hallita ovat: oma ruumiisi, ulkonäkösi, vaatteet, kodinsisustus ja -siivous, ehkä juuri ja juuri puutarha, voi v*ttu. EN tarkoita, ett nuo mitenkään olisivat huonoja asioita itsessään, mutta niihin keskittyminen voi herrammepoijaat. 10-11- vuotiaana sitten hangattiin olematonta selluliittia, ja hampuleita valkaisevalla tahnalla :imp: . EN myöskään meinaa, että ne lehdet itsessään olisivat olleet alkuperäinen syy, vaan ounastelen jotain kummaa perusturvattomuutta :confused: . Shoppailu on kanssa yksi, jolla voi ostaa hallinnantunnetta, turvallisuuden illuusiota, kenties.

Öh, vääristyneestä kehonkuvasta tuli heti syömishäiriö mieleen. Kyllä se monen kohdalla siihen liittyy!

En tiijä, onko mulla nyt vääristynyt kehonkuva, kun tykkään kropastani, enimmäkseen. Kaukana täydellisestä, heh. Yli viisikymppiselle kummiskin ihan ok. Tanssahtelin aktiivisesti ja pitkään, mutta surukseni jouduin siitä polvien pitkälle edenneen rustovamman (tulevan nivelrikon?) takia luopumaan. Voisikohan jotain vesitanssia kehittää… :confused: . Onhan se keinorustokin keksitty, ja toivon, että joku päivä sitä aletaan yleisesti käyttää hoidoissa, nivelrikko kun taitaa olla melkosen yleinen vaiva… Käyn salilla, ja auttaa sekin oman kehon hyväksymisessä. Myös se, että kroppani ei ole pelkästään k o h d e vaan mun välineeni tehdä asioita. Kyl mä edelleen joskus hyppelen ja heilun -sit sattuu jalkoihin pari päivää. Pöh. Ei pitäis :mrgreen: .

Kyl mäkin kuvittelin, että olisin varmaan onnellinen, jos olisin tooosi laiha. Mitä se siihen oikeastaan liittyy??? Sitäpaitsi, mahtaaks elämäs olla edes “kyse” onnellisuudesta???
Toisen ihmisen kehoa ei tartteis minun mielestäni tulla kommentoimaan mitenkään (jollei ole jostain fitness-kisoista kyse tms.?). On e r i t t ä i n ärsyttävää ja loukkaavaa, kun joku vieras katsoo vaikka salilla oikeudekseen sanoa mun vartalosta jotain, vaikka se kommentointi olis myönteistä. Perkele, en ole yhteistä omaisuutta, ei kroppani, eikä mun tekemiseni kuulu muille!!! Ennen ylipainoiset naiset kertoivat niin usein olettamastaan alipainostani, että joku kerta laskin painoindekseni siinä huomauttelijan nokan alla, ja tulos oli silloin 19, eli täysin normaali. Vaikkei pelkkä painoindeksi hirveän paljon, tai ainakaan kaikkea ihmisen terveydestä -siis jos ei ole jotain perussairautta- taida kertoa: muita on sydämen kunto, kestävyys, hapenottokyky.
Entäs sitten silloin, jos oikeasti on alipainoa, helvetti, todella loukkaavaa.

Tämäkin asia on iän myötä helpottanut, kuten moni muukin. Että ei se vanheneminen aina niin kauhiaa ole, hih :wink: .

On hyvin vääristynyt. Niin vääristynyt, että käytän kuukausittain satoja euroja laittomien aineiden käyttöön, jotka auttavat muuttamaan kroppaani haluamaani suuntaan. Aikaisemmin harrastin lajia, jota usein mainostetaan julisteilla, joissa kilpailijat ovat paidatta. Häpesin noita mainoksia valtavasti, enkä edes halunnut vilkaista niitä.

No, uhkä tuo SATOJA euroja kuussa on liiottelua, 100-150€ pikemminkin totuus

Mistä se halu tulee…? Yhtä lailla itseään näännyttävällä syömishäiriöisellä (joka olin), kuin kehoaan muokkaavalla salitreenejä tekevällä, kenties fitnesskilpailiijalla, voimannostajalla, mitä niitä on…

Kirjoitit Vävy, ett käytät jotain muokkaaksesi kroppaas “haluamaasi” suuntaan…? Mäkin “halusin” olla laiha. Enää en ole laisinkaan vara että halusin juuri sitä, ainakaan se ei ollut tärkein: kenties se oli vain ratkaisuyritys johonkin aivan muuhun. Pohdin nyt vain omal kohalla asiaa: ittestäni tiijän parraiten. Uskon, että mun kohdalla oli kontrollinhalusta kyse, paljolti. Ei ainoastaan. Pelosta nousi kontrolli, turvattomuudentunteesta. Kyllä sitä ulkopuolelta ruokitaan, ja mainonta ym. ihmiseen vaikuttaminen käyttää tietenkin armotta ihmisen tarpeita hyväksi. Niiltä on vaikea suojautua… Mitä sillä sitten saa, kun on se “täydellinen vartalo”???

Sillon, kun mä tuhosin polviniveliäni liialla treenillä, ei enää ollut kyse kehonmuokkauksesta, vaan siitä, että rakastin lajia niin paljon, etten kuunnellut vanhempia ja viisaampia… Näillä mennään, mitä on jäljellä :mrgreen: . Taijan olla plinkin ikänaisia (inhokkisana :angry: ), niin ajattelen jo paljon enämpi terveyttä ja vanhuuttakin kuin ennen… Sillon on pakko luopua jostain. Ja kyl se ihan voi kelvatakin…epätäydellisyys :bulb: !!!

Sitä myös tahtomattaan vertaa itseään muihin. Jotain epävarmuutta ja tyytymättömyyttä sekin on. Aina joku on parempi, kauniimpi, laihempi, lihaksikkaampi ym ym. jota itse haluaisi olla. En vertaile itseöni jatkuvasti toisiin enkä varsinkaan kovin tietoisesti mutta sitten tulee niitä hetkiä, jolloin miettii asiaa enemmän. Esim. ihan mistään sen kummemmasta syystä ajattelin kumppanini eksää, joka on minua ollut huomattavasti isompi, ja mietin, että entäs jos minun kumppani tykkääkin muhkummasta ja kun tämä ex nykyään treenaa, eli on myös voimakkaampi/lihaksikkaampi, niin entä jos puoliso haluaisikin, että olisin samanlainen. Ollaan oltu yhdessä 5 vuotta, että tuskin hän tällaista ajattelee mutta minulla se käy jostain syystä mielessä välillä. Toisen takia ei tietenkään koskaan pitäisi mitään vartalon muokkauksia tehdä vaan sen pitää tulla omasta tahdosta.

^Eiko oikeasti koskaan toisen ihmisen takia pitäisi…? Onko se aina huono asia…? Aikoinaan, kun seurustelin ja aloin ahmia, muistan, kun poikakaveri heilutti jotain raksunaksupussia mun edessä ja melkein karjui, että tajuatko sinä paljon tässä on rasvaa??? En tajunnut, katsoin ja kauhistuin: n.60grammaa… Noh, silloin olin toipumassa pahoista itsetuhoisista ajoista ja sekalaisesta syömishäiriöstä (bulimia-anoreksia-ortoreksia), joten en siitä paikasta lopettanut mässäilyäni, mutta pikkuhiljaa… Kyllä minä ajattelin myös poikaystävääni, mut oikeastaan se jatkuva ruoan puputtaminen vain jäi. Ei ollut niin suurta tarvetta siihen. Eihän semmoinen mässäily terveellistä ollut, mutta jonkin aikaa tuntui ihan hyvältä olla stressaamatta syömisestä koko ajan.
Näyttäisi vannoutuneen vanhanpiian silmissä siltä, että usein kun vakiinnutaan, ei välitetä niin paljon omasta ulkonäöstä, painosta tms. En sano, että pitäisi ressata joka suupalasta, mutta olisiko se huono asia, jos ei heti ukottuis tai akottuis, sorisori :wink: … Tottahan raskaudet, synnytykset muuttavat vartaloa, se on itsestäänselvää. Aika tietenkin eniten. Mut voisko olla joskus kyse siitä, että nyt ei tartte niin kilpailla toisten miesten/naisten kanssa, kun kerta ollaan avioliitossa, vakiinnuttu??? Lisäksi, kun on kaikemmoista ihan normiressiä rahasta, lapsista, toimeentulosta, työstä, kaikemmoisesta, ruoka on yksi tapa, jolla itseään voi helposti turruttaa ja lohduttaakin. No, onhan se nautintokin… Nykyään tietenkin on vaikka kuinka paljon keinoja vartalon ja kasvojen muokkaamiseen, jos vain rahaa piisaa. Tyytymättömyydestä (ehkä myös turvattomuudesta ja vanhenemisen ja kuolemanpelosta jotenkin kumpuavasta kontrollinhalusta -omasta kokemuksesta tämmöinen ajatus) hyötynevät eniten ne tahot, jotka niitä muokkauksia tekevät: ns.kauneushoitolat, plastiikkakirurgit, kaikemmoisten huijausvoiteiden myyjät. Hetken aikaa voi olla parempi olla, mutta tekeekö se tyytyväiseksi, pidemmäksi aikaa? Auttaako todella tykkäämään itsestä, ajattelemaan, että olen ihan okei, vaikken olisikaan täydellinen???
Näin joskus kauan aikaa sitten ohjelman kauneuskirugiasta. Leikkauksia tekevä tyyppi väitti näin: Ne naiset, jotka väittävät menevänsä kauneusleikkausiin itsensä takia, valehtelevat. Ne, jotka kertovat syyksi miehet, valehtelevat. Naiset teettävät leikkauksia toisten naisten takia. Varmaan meinasi sukupuolen sisällä tapahtuvaa kilpailua kumppanista, huh. Noh, miten tähän mahtuu semmoinen asia kuin rakkaus, voipi varmaan kysyä :confused: .
Minä en tiedä, kunhan spekuloin… :unamused: .

Minulla tämä pakkomielle alkoi, kun näin pikkupoikana Arskan Conan Barbaarissa. Siinä vaan aivoissa naksahti jotain kun päätin, että tuollaiselta miehen kuuluu näyttäää. Siihen päälle vähän Stallonea ja Jean Claude Van Dammea. Oli pakko päästä karateen, judoon ja saada kotiin joku Hobby Hallin läpisurkea painosetti, jolla paukuttelin menemään manuaalin opastamia liikkeitä. Samoihin aikoihin oli pakkomielle saada 100 etunojapunnerrusta. Lopulta ne tulivat, mutta en edelleenkään näyttänyt Muscle & Fitness-lehden malleilta. Siihen aikaan oikeasti perustalliainen ei tiennyt mitään dopingaineista, vaan ajateltiin, että kovalla treenillä ja sen ajan onnettomilla soijaproteiinijauheilla kasvetaan Mr. Olympiaksi.

Teininä judoharrastus meni vakavampaan suuntaan, ja aloin ulkonäön sijaan ihailemaan enemmän suorituskykyä. Sankareita olivat oman salin pari vuotta vanhemmat kisakoneet. Enemmän, kuin heidän taitojaan tatamilla ihailin seuran punttitreeneissä, kun nämä pojat penkkipunnersivat 100kg ja jalkakyykkäsivät 150kg. Halusin palavasti olla yhtä miehekäs, nämä 16v klopit olivat silmissäni kuin aikuisia miehiä. Lopulta minäkin olin se salin 17-18v hurjimus, mutta ei se oikein tuottanut tyydytystä. Lopetinkin judon 18-vuotiaana, kun oli hauskempi sekakäyttää kaupungilla ja haastaa tappeluja tuntemattomien kanssa.

Siinä oli sitten tarkoitus aloittaa kehonrakennus tosissaan. Roinat koneeseen ja parissa vuodessa kisakuntoon. No, onneksi en ryhtynyt, tiedä mikä sisäelin olisi sillä järjellä nyt lunastuksessa.

Aloitin sitten vapaaottelun erään vanhan judokaverin suostuttelemana. Tätä kaveria on kiittäminen paljosta, sillä sain siinä 18-19-vuotiaana suunnan elämälleni. Ympäriltä alkoi lähtemään linnaan väkivaltarikoksista. Yksi hyvä kaveri puukotettiin hengiltä. Monet alkoivat myös narkkaamaan/dokaamaan ihan ammatikseen.

Aloin sitten treenaamaan kovaa ja pärjäsin heti alkuun jonkin verran judopohjien takia. Olen 182cm pitkä ja ottelin sarjassa alle 77kg, eli olin sellainen sporttinen ja sopusuhtainen. Silloin esim. naiset kehuivat kroppaani huomattavasti enemmän, kuin nykyään yli 100kg painoisena. En koskaan vapaaehtoisesti ottanut paitaa pois ja vihasin otteluiden mainosjulisteita, koska mielestäni näytin laihalta ja feminiiniseltä. Ottelin viimeisen kerran 2015, ja sen jälkeen päätin tekeväni jotain ruumiinkuvalleni. Aloin treenaamaan kehonrakennusta kaasu pohjassa moninkertaisen sm-mitalistin valmentamana. Reilussa kolmessa vuodessa on tullut painoa 25kg, eivätkä rasvatkaan ole kuin n. 15%.

Onko mikään muuttunut pään sisällä? Ei, oikeastaan päinvastoin. Edelleen peilissä näkyy hintelä poika pulloposkilla, vaikka se ei nyt ole vaan mahdollista. Kiinnitän jatkuvasti arjen askareissa lihaksieni ulkonäköön ja toimintaan, ja se on melko stressaavaa. Ensi vuonna pitäisi nousta vihdoinkin sinne kehonrakennuslavalle, mutta luulen ei siitä voi nauttia, kun ne samat häpeän tunteet nousevat pintaan. Mene ja tiedä, katsotaan.

Tällainen purkaus, ja kyllä piriä on otettu. Ihan kuin tuo muutenkaan epäselväksi jäisi

Aika yleistä tuo tyytymättömyys kehoon ja (ainakin nuorilla) et pitää olla puoliso jota muut kadehtivat “munanjatke” siinä missä auto ja maallinen omaisuus. Itseäni ei ole ikinä painolla ollut merkitystä tai no rajansa kaikella, kasvot on tärkein ulkonäöllinen piirre. Tosin monesti huomannut että ensinäkemältä ei niin viehättävä ihminen on osoittautunut todella viehättäväksi jos kemiat kohtaa ja ns kosmeettinen haitta (arpi kasvoissa, roikkuva silmäluomi yms) voi myös olla positiivinen piirre ja luo persoonallisuutta ulkonäköön…

Totta. Ei munkaan ulkonäköneuroosit liity ikinä toisiin, saatan pitää itseni kokoista - isompaakin - ihmistä kauniina ja seksikkäänä. En vaan hyväksy sitä itselläni, aina on varaa olla laihempi/timmimpi/whateva. Vaikka olen aina tiettyjen dieettien jälkeen omasta mielestänikin liian laiha, näen silti kohtia mistä voisi ottaa rasvaa pois.

Mulla ei myöskään ole mitään ulkonäkö/pituuskriteerejä, jos kemiat natsaa niin natsaa.

Olen käynyt keväästä alkaen pitkän tauon jälkeen salilla, ja siel näkee niitä täydellisiä vartaloita. Ne vähän pelottaa :open_mouth: :confused: . Miten jonkun täydellisen (oli sitten ulkoista tai sisäistä: täytyyhän se ny pentele joku heikkous olla) ihmisen kanssa voisi olla…??? Jos ihminen on treenannut kropan siis oikeasti täydelliseksi, hiukset ja parta on millintarkasti justniinkupitää, vaatteet tyylikkäät: kaunis on katsoa, mutta jos poikaystävä/kumppani olisi sellainen, enhän minä itse mitenkään voisi riittää, lisäksi semmoinen alkaisi pidemmän päälle ärsyttääkin, että rajansa turhamaisuudellakin, kiitos oikein paljon :unamused: . Virheet ja epätäydellisyys tekevät jotenkin ihmisemmäksi:confused: .

Juurikin näin mitä sanoit. En minäkään tosiaan tietoisesti halua olla niin kuin joku toinen tai siis tee asioita, koska joku toinen on taas laihempi tms. Mutta välillä toki sitä kiinnittää huomiota ja vertailee itseään. Veikkaan, ettei koskaan ole tarpeeksi sitä ja tarpeeksi tätä. Siis jos vaikka laihduttaisin aivan tietoisesti niin ei mikään luultavasti olisi hyvä. Mutta ei oma syöminen ole terveellistä, tiedän sen mutta en myöskään sitten kuitenkaan koe, että minun pitäisi sitä muuttaa koska ei nyt ole mitään kovin “aktiivisia” terveyshaittojakaan siitä koitunut. Tai sitten niille on sokea. Puoliso sanoo tasaisin väliaijoin vaikkapa halatessa, että voi kun sulla on luinen selkä, tai voi kun sulla on pienet(laihat)kädet ym. Niistä tulee yleensä vain tyytyväinen mieli. Välillä mietin, että mitä jos näen peilistä oikeasti vain itseni isompana kun olen…

Minua kans ihmetyttää ne ihmiset, joilla on toisesta ihmisestä hirveät kriteerit. Yhdellä ystävällä on miehestä niin paljon kriteerejä, siis pitää olla pitempi kun se, sellaiset ja tällaiset hiukset, silmät sen väriset, lihaksia sen verran, keppi pitää olla sopivan paksu ja pitkä, koulutus jne… Miten koskaan kukaan sellaisia kriteerejä täyttää…? Luulen, että kuitenkin jos hän tapaisi jonkun sattumalta ja synkkaisi ja tämä ei kaikkia kriteerejä täyttäisi niin ei niillä enää olisi niin paljon väliä. Mutta sinkkumarkkinoilla nuo kriteerit on aika tiukat.

Luullakseni suurimmalla osalla ihmisistä on jokin ideaali tai ainakin häivähdys siitä, miltä sen unelmien prinssin tai prinsessan pitäisi näyttää ja mitkä kriteerit täyttää. Oikeassa elämässä sitten kyllä kelpaa vain varjo siitä tai jopa tyystin toisenlainen tyyppi, eikä kyse ole edes mistään paremman puutteessa -hommasta. Sitä täydellistä mielikuvaa ei vain oikeasta maailmasta yksinkertaisesti löydy ja jos vaikka löytyisikin, sen kanssa ne kuuluisat kemiat, joista tässäkin on taas puhuttu, eivät sitten natsaa tippaakaan. Näin siis, jos vakavampaakin parisuhdetta haetaan, ei pelkkää panoseuraa. Ja saattaa se täydellisen hyvännäköinen olla myös pirun huono panemaan :mrgreen: . Mitä tulee niiden kemioiden kohdalleen natsaamiseen, niin siihen ei kai ole keksitty mitään kaavaa, miksi ja milloin se tapahtuu tiettyjen ihmisten välillä :confused: .

Toki tällaisten hyvin löyhien kriteerien mukaan voi vähän suunnistaa, ts. tykkääkö tummista vai vaaleista, pullukoista, laiheliineista tai sporttisista, mutta noissa nyt riittää valinnanvaraa ihan oikeassakin elämässä ja tuollaisten määreiden sisään mahtuu monen sorttista ihmistä.

Sitten on olemassa tietenkin aidosti kranttuja tapauksia, joille ei mikään kelpaa, mutta tuossa hommassa lienee kyse ennemmin haluttomuudesta ryhtyä vakavampaan parisuhteeseen(Mikä on sekin ihan okei, jos on sellainen ihminen), kuin siitä, että ne siippaehdokkaat/treffikumppanit olisivat kaikki lähtökohtaisesti aivan perseestä.

Taisi mennä nyt vähän Rakkaus-topicin jutuiksi. Pahoittelut offista jälleen kerran.

Mistä se penteleen käsitys oikeen tulee siitä, millainen sen kehon/kropan/vartalon pitäisi olla :confused: ?

Jos tuolla oikeitten ihmisten paris liikkuessa kattelee ympärillensä, k u k a näyttää täydelliseltä?? Näyttävätkö epätäydelliset ihmiset vallan kauhian onnettomilta, aina…???
No ei kyllä näytä.
Minä kun olen lähes koko elämäni treenannut jotain liikuntaa ja ennen olin aina järjettömän tyytymätön oman kroppaani, kummallista kyllä nyt “vanhana” olen kenties ekaa kertaa suht tyytyväinen… Heh, ikäisekseni ihan timmissä kunnossa :mrgreen: . Vielä. Vaan jos kauan elelen, jossain vaihees alan kaiketi lihottaa itseäni, tai pikemminkin haluan enemmän lihasmassa -meinaan jos oikeasti vanhaksi elän, sitä alkaa lähteä kummiskin. Jos ei ole, mistä kadota, olen pelkkää luuta nahkaa, eikä se ole hyvä. En myöskään halua enää olla l a i h a, vaan voimakas ja lihaksikas. Se on vielä mahdollista, vaan siinä tarttee enemmän miettiä myös syömistä. Ikävä vaan menopaussin iskiessä, jollei jo jonkinverran ole hormonaalisia muutoksia, noi tossa ylävartalossa alkaa olla jo vähän liian isot, perkele :mrgreen: . Olen aina hintsusti kadehtinut A-kupillisia naisia :unamused: :blush: . Vaan tämä on minun kroppani. Kyl mä tässä korkeahkossa iässäni kummiskin olen jossain määrin imarreltu saamastani myönteisestä huomiosta kropastani, kummiskin, vaikka joskus on häirinnytkin. Kun sen pitää olla kummiskin hienovaraista, eikä tökeröä. Heh, voivatko miehet koskaan tehdä oikein… :stuck_out_tongue: .

Mietin, pitäiskö tätä muokata siksi, että sanon jopa myönteisiä ajatuksia omasta kropastani… :open_mouth: . Hah, joko olen alkanut enämpi hyväksyä epätäydellisyyttäni, tai sitten kehonkuvani on todella vinksallaan :laughing: . Tai sitten kontrolloiminen on siirtynyt johonkin muuhun… Saako itseään koskaan kehua mistään? Onko se “omahyväisyyttä”, siis vissiin tuomittavaa… Pah, olkoon :unamused: .

Tästä aiheesta ois paljonkin todettavaa, mutta parasta ois pyrkiä tavallisuuteen. Ja reenata samaan aikaan itteensä hyväkuntoiseksi.
Jos on perusterveydeltään kunnossa, voi ilman laittomia lisäaineita päästä todella hyvään arkikuntoon, jossa olen itse nyt ollut vuosia.

Ja juuri kukaan ei näytä brädpitiltä kadulla tai scarlettjohanssonilta. Pitää koittaa löytää keinot tyytyä olemaan itsensä.

Ropallinen balansi on vaikeaa tietenkin syömishäiriöiselle, josta itsellä ei olekaan kokemusta.

Oon vasta hiljattain perehtynyt ADHD-taudinkuvaan, ihan mielenkiinosta, kun tunnen pari ihmistä,
jotka ovat siitä aiheesta isomminkin julkisesti ja toinen lehtien sivuillakin avautuneet.
Todella mukavia tyyppejä nuo mies ja nainen, muutenkin.

On siis aika paljon erilaisia häiriötiloja, joista en itse liikoja tiiä.

Mut kaikilla meillä jokin vääristymä taitaa jostain asiasta tai vastaavasta aiheesta olla,
ellei sitten jopa liiankin koukeroinen käsitys tai näkökulma ihmissuhdanteista,
ainakin meikällä.