Luin tuossa toisessa ketjussa olevaa Fincocon kirjoitusta juomisen hallitsemisesta ja mietin onkohan minulla kuitenkin vielä tunne, että pystyn hallita juomistani. Heinäkuun jälkeen join yleensä sen kerran viikossa 5annosta ja oli helppoa olla juomatta enempää. Mutta nyt, kun määrät ja kerrat ovat lisääntyneet, onko juomisen hallinnan tunne vain illuusio vai olenko kamalan elämäntilanteeni takia vain yksinkertaisesti halunnut juoda enemmän. Joku funktiohan juomisella on, ehkä se on poistanut paineitani ja antanut hetken tauon. En kuitenkaan usko, että se voisi olla vain sitä enkä ole niin naiivi, että uskoisin täysin juomisen hallintaankaan.
Metsänpeiton aiemmasta kirjoituksesta mietin sitäkin, että pitäisikö nyt vielä vain hyväksyä, että toistaiseksi juon. Juupas-eipäs-taistelu on raskasta ja turhauttavaa. Aiemmalta lopetuskerralta opin, että juomisen lopettamisen voi aloittaa niinkin, että alkuun vaikka vain myöhentää juomisen aloittamista ja juo hitaammin kuin aiemmin. Vähentää määriä. Mutta sitten taas, kun selvästi osa minusta ei ole valmis hyväksymään juomistakaan. Tämä on osien välistä taistelua, tunne vastaan järki taistelua. Enkä tiedä mitä muuta tehdä kuin yrittää olla juomatta, vaikka sitten vielä välillä epäonnistuen. Edit. Sekin tuntuu ristiriitaiselta. Ikään kuin antaisin itselleni luvan epäonnistua ja juoda. Äh, minusta tuntuu, että olen nyt aivan pihalla kaikesta.
Joskus opin, että yleensä lähipiiri tietää aikaisemmin kuin juova, että retkahdus on tulossa. Sen huomaa ilmapiiristä ja juovan käytöksestä. Nyt olisin tarvinnut tällaista lähipiiriä, koska en itse aiemmin taaskaan edes tunnistanut, että retkahdus oli tulossa. Kaiken järjen mukaan olisi pitänyt tajuta, mutta en tajunnut. Itsetuntemuksessani on siis edelleen vielä tehtävää, vaikka tuntuu, että olen jo työstänyt ja työstän sitä niin hemmetin paljon. Mutta en esimerkiksi tunnistanut itse lainkaan, että jo aamuinen kirjoitus oli petaamista. Silloin vielä luulin, että en mene tänään kauppaan edes. Se muuttui sittemmin niin äkkiä. Kauppaan mennessä harkitsin tarkkaan mitä ostaa eikä silläkään ollut lopulta merkitystä. Minulla oli jo käynnistynyt se robotti-moodi, mistä täälläkin on ollut puhetta. Ja siitä, että silloin on jo liian myöhäistä. En suoraan sanottuna tarkalleen ottaen edes tiedä, mitä minun olisi pitänyt etukäteen tehdä. Kirjoitin plinkkiin ja lupasin I am soberiin selvän päivän, argh taas turhaan sekin. Eilen illalla vielä luin koko illan uudelleen ratkenneiden kirjoituksia sieltä sovelluksesta, edes se ei näköjään riittänyt. Osa musta halusi juoda liikaa, ilmeisesti. Se on vaan juuri niin hullua, että aamulla herätessä ei tullut yhtään mieleen, että joisin tänään. Miten se vaihtuukin niin sekunnin sadasosassa. Ostin 6 annosta ja sekin on myönnettävä, että en aio kaataa loppuja viemäriin. Se hävettääkin.
Ymmärrän, että minun tekstieni seuraaminen on varmaan monelle turhauttavaa. Ehkä te huomasitte jo ennen minua, että petasin. Ja sitten asiat eteni miten eteni. Mulle saa laukoa nyt erittäin suoria sanoja, olen varautunut siihen.
Ehkä kuitenkin sen vielä kirjoitan, että jos joku on muuttunut, niin se, että ennen ajattelin, että “enää noin vähän jäljellä”, mutta nyt oon alkanut ajatella, että “vielä ton verran jäljellä”. Oon muutenkin huomannut, että en jaksa enää juoda niin paljon. Yleensä kaksi riittäisi. Ongelma on vain se, minkä aiemminkin mainitsin, että “pitää juoda kaikki pois”, ettei jää kaappiin mitään juotavaa ja retkahdus kestä seuraavallekin päivälle. Tämä kaikki siinä missä normaali juoja voisi pitää juomat jääkaapissa ilman mitään tarvetta juoda niitä.
No minä en ainakaan huomannut, enkä yleensä tekstejä sillä silmällä luekaan. Tai ehkä joskus olen jostakusta aistinut, että nyt taidetaan mennä vähän vaarallisilla vesillä, mutta ei sekään turhauta, ennemmin harmittaa sen toisen puolesta. Sinun kohdallasi olen kyllä koko ajan ajatellut, että otat raitistumisen tosissasi, mutta tilanne on kaikkineen hankala ja resurssit vähissä. En siis ole turhautunut ollenkaan, pahoillani kylläkin. Harmittaahan ne takapakit puolestasi. Toivoisin kovasti helpotusta ja onnistumisia. Olisit niitä jo ansainnut.
Mutta en koskaan ajattele jostain yksittäisestä kirjoittajasta, että pitihän se arvata, että tuokin taas retkahtaa. Jos noin negatiivinen fiilis iskisi, olisi aika pitää palstalta pikku tauko. Se kun kertoisi tasan tarkkaan minusta eikä hänestä. Minusta täällä on nimenomaan tärkeää olla rehellinen, hyvässä ja pahassa. Ei täällä kisata siitä kuka suorittaa mitenkin, vaan kaikilla erilaisilla kokemuksilla on merkitystä myös jollekin muulle.
Kiitos @Hiiri. Luulen, että ennen kaikkea se kertoi minusta ja omasta turhautumisestani itseeni. Niinhän se menee, että muihin on helppoa suhtautua lempeydellä ja myötätunnolla ja itseen sitten aivan eri tavalla.
Samaa mieltä Hiiren kanssa.
Jokainen täällä kulkee omaa polkuaan, toisten kertomuksista saa lohtua ja vertaistukea ja muita kohti minäkin tunnen lähinnä myötätuntoa, en turhautumista. Toisekseen jos palstan anti jotenkin kävisi mielen päälle, aikuinen ihminen voi olla lukemattakin ja on sillä tavalla vastuussa omista tunteistaan.
Tänne kirjoittelu auttaa joka tapauksessa jäsentämään omaa tilannettaan ja jos se helpottaa oloakin, sitä kannattaa tehdä.
Sinulla on raskasta nyt ja toivon sinulle voimia pitää toivoa yllä ja edetä pikkuhljaa kohti omia tavoitteita alkoholinkäytön suhteen. Itsehän ne jokainen määrittää ja etenee omaan tahtiinsa.
Kiitos @metsänpeitto1 sinullekin. Ehkei täällä tosiaan kukaan turhaudu kuin lähinnä omaan tilanteeseensa ja totta tosiaan, mikään pakkohan ei kenenkään ole muiden ketjuja lukea edes.
Ajattelin kirjoittaa ylös tunnistamiani vaaranpaikkoja, jos sekin auttaisi:
vastoinkäymiset
väsymys/uupuneisuus
avuttomuuden ja keinottomuuden kokemukset
viha/ vihaisuus
jano (lenkin jälkeen on vaaranpaikka mennä janoisena kauppaan, etenkin jos on vielä hommia kotona odottamassa tekemistä)
stressi
pettymykset
mahdollisesti myös riidat,
(, jotka ovat onneksi harvinaisia)
tylsyys
Siinä nyt joitain tunnistamiani vaaranpaikkoja, saattaa niitä olla enemmänkin. Tuota petausta pitää harjoitella vielä tunnistamaan.
I am sober kyllä muistuttaa epäonnistumisista joka iltaisella arvioinnilla. Sen huomaan harmittavan itseäni tosi paljon ja toivon, että ajan mittaan sekin tukee retkahduksen ehkäisyä. I am soberin yhteisön puolella olen huomannut, että monet muutkin palaavat uuteen starttipäivään montakin kertaa ja se tuo minulle lohtua, en ole ainoa.
Meillä on nyt sali ja kävelyt jääneet kokonaan tältä viikolta, sekin harmittaa. Yksinkään ei tule yleensä lähdettyä, vaikka tiedän, että kannattaisi. Yritän psyykata itseäni siihen. No. Ehkä huomenna pääsemme lenkille. Salilla käynti pykähti taannoin miesystävän sairastumiseen emmekä ole sen jälkeen saaneet aloitettua sitä uudelleen, kummallakin on motivaatio vähän hukassa. Pitää yrittää ensi viikolla uudemman kerran.
Edit2. Huomasin juuri, että minua ei motivoi tällä hetkellä mikään muu paitsi lenkillä käynti ja juominen. En tiedä, mitä oikein tapahtui tässä notkahduksessani. Pahensiko kevät masennustani ja enkö kokenut palkitsevana yli kuukauden juomattomuutta. Nyt tosin tuntuu, että ottaisin ilomielin kuukauden juomattomuuden heti, jos saisin. Minulle alkuunpääsy on vaikeinta. Minun on esimerkiksi helppoa olla juomatta tänään, mutta vaikeaa olla juomatta viikkoa. Puran tätä tilannetta ahkerasti auki päiväkirjaan, jos se aukaisisi tämän “luovuttamisen” syitä.
Edit3. Mieli osaa sitten olla ärsyttävä. Heti, kun kirjoitin, että helppoa olla juomatta tänään, mieli alkoikin askarrella kauppaan lähdön ja juomisajatuksen parissa. Näin tuntuu ihan siltä, että oma mieli tekee töitään itseään vastaan ja “minua vastaan”.
Lintuanna, ensinnäkin valtavasti kiitoksia sulle, kun olet kirjoittanut omaa kokemustasi ja tunteitasi tänne. Itsekin “muistin” tämän foorumin taas tänään. Alun alkujaan joskus aikaa sitten aloittanut omaa raitistumispolkua täällä useaan kertaan. Nyt olen ollut enemmän tai vähemmän raitis jo pitkään. Yksittäisiä retkahduksia on tullut. On ollut sitä sun tätä (teko)syytä, vanhempien menettäminen, parisuhde-ero, asuminen poissa Suomesta, masennus, ahdistus, stressi , unettmuus, you name it. Olen ollut kuitenkin myös vertaistuen piirissä, joka on osittain auttanut, mutta siinäkin on välimatka ja muut syyt, etten ole siihen osannut täsyin varauksesttomasti luottaa. On vaikeaa olla täysin rehellinen edes itselleen eikä halua tuottaa pettymystä, kun on taas kerran kokeillut sitä hallintaa. Mikä abusrdi ajatus, että minä alkoholia hallitsisin. Mutta kun se on vain niin pitkän ajan kuluessa ollut se ainoa keino saada pään sisäinen kaaos vaimenemaan. Kun juon viiniä, niin pienen hetken saan olla rauhassa jatkuvalta pahalta ololta. Kunne se taas palaa kahta pahempana, tai kaksikymmentä kertaa pahempana seuraavana päivänä.
Tuntuu siis siltä, että menen askeleen eteenpäin, pari taakse. Kun kuitenkin parin vuoden ajan olen taas talsinut, niin tuntuu siltä että olen kuitenkin päässyt pahimman kuilun reuna- olon yli. Mitään riemullista raittius ei ole tuonut, aika paljon se menneen kivireppu painaa. Ja siitä repusta on myös vaikea luopua, hyväksyä se kaikki paha, syyllisyys, häpeä, itseinho- ja viha.
Mitä yritän sanoa, oli lohdullista palata tänne ja todellakin haluan kiittää kaikkia jotka tänne kirjoittaa. Se on juuri sitä, lohdullista. Emme ole yksin
Kiitos kiitoksista @dadag! Sitä välillä meinaa unohtaa, että suurin osa lukijoista on “hiljaisia lukijoita taustalla”. Ehkä sitä on hieman pelottavaakin ajatella.
Samaistun niin siihen, mitä kirjoitat ja hyvin kirjoitatkin. On meidän onnemme, että liityt joukkoomme kirjoittelemaan! Minäkin olen tosiaan 2015 täällä kerran jo raitistunut ja nyt on sitten toinen kierros niin sanotusti menossa.
Onneksi olkoon, että olet päässyt jo pahimman yli, se on jo jotain se!
Tuossa levätessä tuli mieleen, että niin tärkeää kuin itseluottamus onkin, tässä taudissa itseluottamus voi olla tuhoisaa. Omaan mieleen luottaminen voi olla mahdotonta. Se oma mielihän on juuri se sama, joka syöttää ajatuksia kuinka voisi olla hyvä juoda juuri nyt tai tänään. Se oma ahne mieli haluaa lyhytnäköisesti humalaa helpotuksekseen. Ei se silloin meidän parasta mieti.
Toinen näkökulma, mistä tätä voisi ajatella, on aivojen mielihyvärata. Aivot janoaa dopamiinipyrskettään. Juominen tarjoaa tämän lyhytnäköisen helpotuksen. Jälkikäteen vain dopamiini on vieläkin alhaisempi. Samahan se on hyvien kokemusten jälkeenkin. Kaikki varmasti ollaan koettu loman tai jonkun muun hyvän kokemuksen jälkeinen alakulo… niin dopamiini toimii. Siksi ns.vuoristorataelämä ei ole lainkaan järkevää, vaan parasta olisi tasainen elämä. Siihen kuuluu tylsyyskin.
En haluaisi tylsää, tasapaksua elämää, mutta jos mielin raittiiksi, juuri siihen minun täytyy taas tottua. Toisaalta taas elämäni on ollut nyt niin täynnä vastoinkäymisiä ja kriisiä, että nimenomaan tasapaksua, rauhallista elämää haluaisin. Eri minätilat voivat haluta vastakkaisia asioita. Ristiriita on elämässä lähes varmaa. Kuinka sitten tulla toimeen tämän ristiriidan kanssa? Uskon sen vastauksen sisältävän vastauksen myös raittiuteen. Vaan kukapa tietäisi sen? Kertokoon, jos tietää. Itse olen ainakin autuaasti sen tässä uudelleen juomisen aikakautena taas unohtanut.
Nimenomaan. Ainakin minulla juomiseen liittyi ajoittain jonkinlaista uhmakkuuttakin. Että mitä hittoa kukaan on aikuista ihmistä määräilemään ihan laillisen juoman käytössä. Tietenkin voin ottaa jos niin itse päätän. Mitä minä itsekään itseäni rajoittamaan, kun haluan juoda niin totta kai juon ja sillä selvä. Aikuinen ihminen.
Eipä siinä auttanut se nöyrempi ääni, mikä aamulla puhui. Siinäpä se onkin, kun oma järjen ääni ei aina ole ollenkaan järkevä ja toimi omaksi parhaaksi.
Hyvin sanottu @Hiiri. Minullakin on välillä ollut ihmeellistä uhmakkuutta, varsinkin, jos olen ajatellut, että on “pakko” olla juomatta, on “pakko” lopettaa. Jälkikäteen se nolostuttaa ja juominen nolostuttaa myös. Omaan mieleen ei todellakaan tässä voi luottaa, tai vain siihen osaan, joka haluaa olla juomatta.
Minä huomaan nyt, että minua pelottaa pelkkä ajatuskin, että joisin tänäänkin. Minua pelottaa ongelman hallitsemattomuus ja se, jos en kykene itse hallitsemaan itseäni. Pelottaa rahanmeno ja impulsiivisuus. Pelottaa, jos mieli taas iltapäivällä muuttuu. En jaksaisi enkä haluaisi enää juoda. Pelkään omaa mieltäni.
Tänään toivon vain pääseväni lenkille ja voivani levätä. Heräsin jo valmiiksi väsyneenä.
Huomenta Lintuanna!
Tämä oivallus minullakin oli muuten joskus. Kun pelko siitä että ei saa juoda muuttuu peloksi siitä että täytyy juoda.
Näen ainakin itse sen esityksenä ja muistan myös muidenkin tästä ajatuksesta puhuneen.
Toivottavasti pääset lenkille, taikka nauttimaan jotenkin muutoin mukavasta lauantaista.
Väittäisin kojemukseni perusteella, ettei raitis elämä ole tylsää ja tasapaksua. Etkä sitä ehkä niin tarkoitranutkaan.
Alkuraittius joillakin on, mutta kunhan hermosto, aivot, keho ja mieli toipuvat, elämä alkaa tuntua toisenlaiselta, mielihyvää ja iloa saa pienistäkin asioista. Ehkä se johtuu dopamiinijärjestelmän rauhoittumisesta.
Itse koen nousuhunalaa parempia fiiliksiä nykyisin selvinpäin vaikka katsoessani telkkaria heilan kanssa lähekkäin, yhdessä nukkumisesta, lukiessani mainioita lauserakenteita tai ilmauksia, luonnossa kävellessä; sumusta, väreistä, tuoksuista… jollain tapaa koen kaiken voimakkaammin.
Voihan näkökulmakin olla muuttunut ja sairastelun ja läheisten kuoleman kautta avautunut ajatus että elämä on lahja ja aika arvokkain resurssi.
Samaan hengenvetoon sanon, että masennuksen ja muiden ongelmien takia kärsinkin ajoittain, mutta olen pystynyt hyväksymään sen osaksi elämääni.
Eikä kukaan pysty olemaan pakkopositiivinen tuskansa keskellä, eikä tarvitsekaan
Ehkä minua on auttanut tietoisen läsnäolon harjoittelu, jotenkin hetkeen pysähtyminen ja vaikka hyvästä kahvista ja sen makuvivahteista nauttiminen tai joku muu voi tuoda edes pienen henkisen lepohetken raskaasta olosta tai mietteistä. En tiedä toimiiko sama muilla
Joskus joku sanoi,että raitistuminen on kuin mustavalkoiset filmit vaihtui värillisiin.
Varmaan liittyy tuohon dopamiinijärjestelmän toipumiseen. Sitä on vaan hirveän vaikea odottaa,kun on tottunut siihen nopeaan rakettimaiseen nousuun mitä päihde tarjoaa
Kiitos kaikille kommenteista. Minä pääsin lenkille ja käytiin ulkona syömässäkin. Kaupassa käytiin myös ja koin helpotusta ja onnea siitä, että en ostanut juotavaa eikä se ollut lähelläkään. Huh, en siis juo tänään. Ravintolassa ei häirinnyt muiden juominen eikä alkanut tehdä mielikään. Siitäkin olen kiitollinen.
Minulla on hetkessä läsnä eläminen käynyt vähiin ja siinä, missä ennen nautin pienistä, arkisistakin asioista, niin nykyään en nauti isommistakaan. Ehkä se johtuu elämäntilanteestani ja psyykkisestä voinnistani. En oikeastaan muista kokeneeni elämäni olevan tylsää ja tasapaksua, kun en juonut. Minulla taitaa olla näkökulma vaihtunut. Opettelen hetkessä läsnäoloa kuitenkin uudelleen, vaikka usein se unohtuu murheiden takia. Nytkin, vaikka oli mukavaa miesystävän kanssa, olen surullinen lapseni tilanteesta. En saa siltä hetken rauhaa ja siksikin opettelen tietoisuustaitoja, että voisin saada. Se ikään kuin kaihertaa koko ajan taustalla tai ei niin taustalla, vaan kunnolla mielessä. Yritän hyväksyä surun. Jatkuva sureminen ja masentuneisuus ainakin saavat elämän tuntumaan välillä tylsältä.
Nyt olen kuitenkin huojentunut siitä, että en juo. Toivon tämän jatkuvan.
Minullakin on hankaluuksia kokea suuria tunteita, varsinkin siis positiivisessa mielessä. Kai se on ollut aina ja tulee olemaan aina. Se lienee osasyy, miksi alkoholista on tullut etsittyä apuja. Mutta nykyään olen todennut, että se kortti keikauttaa vaakaa vielä enemmän negatiivisen puolelle. Mieluummin tasaista, vaikka vähän alavireistäkin kuin pikku nyppy ja sen jälkeen kunnon monttu. Ei se pikku nyppy ole sen väärti, että tipun itseinhoon juotuani myrkkyä.
Sen se tietysti vaatii, että itseinho tulee. Jotkut muuthan ovat kai plinkissäkin perustelleet juomisen jatkamista sillä, ettei se oikeastaan harmita. Että niin kauan kun se ei itseä haittaa, sitä ei ole tarvetta vähentää. Sellaisessa tapauksessa motivaatiota on varmasti tosi vaikea löytää, vaikka juomisen negatiiviset vaikutukset teoriatasolla tiedossa olisivatkin. Siinäkin tapauksessa toki pidän ihan hyvänä juttuna, että plinkissä on. Jotain on silloin ajateltu. Muutenhan tuolla on huolettomia liika- ja ongelmakäyttäjiä baarit ja somet tulvillaan.
Näin taas yleisenä pohdintana tähän väliin, sinuun liittymättä. Toivottavasti saat raittiuden jatkumaan pitkään, tsemppihalaus!
Kiitos @Hiiri! Olen miettinyt, että täytyykö sitä jo alkaa tottua elämään aina vähän alavireisenä. Ainakaan nykyisessä tilanteessani ei ole oikein järkeäkään näitä tunteita vastaan taistelussa, vaikka siihen välillä erehdynkin. Hyväksyminen voisi tuoda helpotusta, mutta vaan onhan se vaikeaa. En ole vielä onnistunut siinä.
Minä leikin aiemmin ajatuksella, että jos nyt vaan hyväksyisin sen, että välillä juon, kun tuntuu, ettei voimavarat riitä lopettamiseenkaan. Tämä oli sikäli tärkeä ajatusleikki, että sen avulla löysin ripauksen taas sisäistä motivaatiota lopettaa. Minua se juominen kumminkin haittaa, vaikka kuinka yrittäisin muuta ajatella. Iso ristiriitahan minulla ilmeisesti, mutta en ole kyllä juomisenkaan kanssa sinut.
. Luulen, että ennen kaikkea se kertoi minusta ja omasta turhautumisestani itseeni. Niinhän se menee, että muihin on helppoa suhtautua lempeydellä ja myötätunnolla ja itseen sitten aivan eri tavalla.