Eilen kirjoitin ensimmäisen kerjun, ja voi sitä paniikin ja häpeän määrää kun huomasin ettei se tullutkaan nimimerkin suojan takaa. Paniikki päälle ja nyt uusi yritys. Kiitos teille kahdelle sinne kirjoittaneelle. Viestinne oli lohduttavia ja mielelläni jatkan keskustelua nyt täältä nimimerkin takaa. 
Olen siis syntynyt alkoholistiperheeseen. Vanhemmat ja yksi puolivanhenpi ollut alkoholisteja. Isäni kuollut alkoholismiin. Eilen mietin asioita paljon. Tajusin kuinka riippuvainen käytös on alkanut jo todella pienenä. Lapsena kun jäin yksin vanhempien juodessa turvauduin telkkariin ja herkkuihin. Katsoin viikonloppusiin telkkaria ihan aamusta iltaan ja söin herkkuja jos ei ollut ketään laittamassa ruokaa. Nuo tavat seurasi myös aikuisuuteen. Telkkari toi turvaa ja ruualla tukahdutin tunteita, varsinkin krapulan tuomia tunteita.
13-14vuotiaana eka känni ja koin ensimmäistä kertaa olevani joku. Kaverit piti kerrankin mua jonain, kun aijemmin mua oli väheksytty ja ei mua oikein pidetty minään. Se tuntui mahtavalle. Ja siitä se kierre alkoi. Jäin koukkuun tuohon tunteeseen ja aloin juoda säännöllisesti. Oli ihana tunne kun vihdoin kaverit halus olla mun kanssa. Halusivat varmasti vain viihdykettä itselleen kun olin kännissä. Pääsyin sitten kerran sairaalaankin noin 15vuotiaana kun vedin viinaa ja lääkkeitä. Oli hengenlähtö lähellä. Muutin jo 16vuotiaana omilleni, ja join joka viikonloppu.
Kun vuosia kului, kavereiden elämät vakiintui ja mun elämä muuttui niin että join pääasiassa yksin kotona. Kaipasin rakkautta, huolenpitoa ja nuoresta asti olenkin antanut itseni ihan väärien ihmisten käsiin. On ollut fyysistä ja taloudellista hyväksikäyttöä, raiskaus, pahoinpitely… Toivoin vain niin kovasti että joku näkis mut, mutta tuntuu että olin ihan näkymätön kaikille. Tuntuu etten osannut puhua enää ihmisille selvinpäin. Tuntui etten kelvannut kenellekkään.
Olen koko ikäni opiskellut ja käynyt töissä, tykkäsin työstäni ja hoidin sen hyvin. Kuitenkin jossain vaiheessa asiat muuttui niin että jos oli iltavuoro seuraavana päivänä se tarkoitti että voi juoda. Lopulta ei aamuvuorokaan haitannut. Pidin vähänä määränä jos join viinipullon ja kaksi siideriä ja selvisin aamulla kahdeksaksi töihin. Myös 4vk kesälomat meni enemmän tai vähemmän humalassa. Eihän se normaalia ole ollut.
Nykyään voin olla lähes kuukauden juomatta, mutta sitten palkitsen itseni ja siitä alkaakin taas vähintään kerran viikossa alkoholin nauttiminen. Olen kuulostellut että kun se himo iskee, niin tuntuu kuin joku supattelis mun korvaan että ”mene vaan ja osta, ei se haittaa” ja sitten nopeasti kövelenkin zombina kauppaan ja kotiin ja avaan ensimmäisen. Ei sitä sitten voi lopettaa.
Kumppanilta yritän asiaa piilottaa, todennäköisesti turhaan. Hän ei juurikaan juo. Hän on elämässäni ainut turvallinen ihminen, ja olen hänestä äärettömän kiitollinen. Suhteen alkuvaiheessa körsin pahasta läheisriippuvuudesta. On ihme ettei tuo puoliso jättänyt, itse olisin saattanut niin tehdä. Luojan kiitos jäi ja nyt tuo läheisriippuvuus on lähes selätetty eikä puoliso joudu kestämään mun kohtuutonta käytöstä. Toki mun on edelleen vaikea olla yksin kotona pidempiä aikoja, ja ne meneekin sitten kännissä kun en yksin osaa olla.
Nyt mä tahdon lopettaa. Haluan ensimmäustä kertaa elämässäni valita itseni ja valita hyviä asioita elämääni. Nyt kun olen tajunnut enemmän noita juurisyitä tuntuu että jotain isoa on auennut ja ehkä ekaa kertaa tää olis mahdollista.
Vertaistuki, vinkit ihan kaikki on tervetullutta. Olen tän asian kanssa yksin ja tuki ei varmasti olisi pahasta.
Vähäb hassu ajatus.
Kuulostaa kyllä mielenkiintoiselle. Tämä mihin itse pääsen on viiden viikon mittainen, ja ilmainen mutta tuollainen pidempi voisi olla tosi hyödyllinen.