Mäkin olen lapsille kertonut alkoholismista ja riippuvuuksista. Olen kaunistelematta ja esimerkkejä näyttämällä kertonut mihin se vääjäämättä johtaa, jos on addikteille altis ja olosuhteet on otolliset. Olen käynyt lasten kanssa piritorilla ja on bongattu ostareilta juoppoja.
Alkoholin väärinkäyttäjä löytyy myös omasta perheestä ja kyllä on nähty manian ja depression, vihan ja rakkauden, katkeruuden ja hyväksynnän välisiä tunnekuohuja.
Alkoholistin elämä ei ole tasaista, siinä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mutta onneksi kaikki on muiden syytä.
Omatkaan lapset eivät ole kuin kohauttaneet hartioita tyyliin: aijaa, oliko sulla muuta, kun heille juttelee. Mutta kyllä ne miettii ja ymmärtää tosi paljon.
Muakin ärsyttää, kun ei lapsena puhuttu mitään. Kaikki piti itse päätellä ja joskus saattoi tehdä vääriä diagnooseja. Jälkikäteen mietittynä moni lapsuuden ajatus, osui napakymppiin. Kyllä se omituinen käytös on se, jonka lapset aistii. Myös tämä maanis-depressiivinen on-off käytös herättää kysymyksiä.
Vietin oman lapsuuteni lähiössä, jossa näki asioita, joissa olisi tänään K18 blurraus päällä. Ehkä se teki minusta tarkkailijan ja herkästi asioihin reagoivan.
Ei ollut 80-luvulla koulupsykologeja, eikä oikein ketään muutakaan kelle mitään kertoa. Kaikki piti vaan sietää.
Sanotaan nyt vielä, ettei lapset ole enää ihan pirpanoita, en ala niille valehdella, jos kyselevät miksi joku on ”tuollainen”. Tai miksi joku aina huutaa…
Kiitokset @Nellaelina ja @Jussi - kuten pelkäsinkin, en osannut tuoda pointtiani esiin. Tarkoitin kirjoituksellani sitä, että ”lapsen tehtävä ei ole olla aikuisen terapeutti”. Itsellä on tästä jäänyt inhottavia muistoja omasta lapsuudesta ja tämä jatkuu edelleen.
Ja anteeksi @Kohtimuutosta että ohjasin keskustelun pois asian ytimestä.
Tästä olen samaa mieltä, lapsen, minkään ikäisen, ei koskaan kuulu olla vanhempansa terapeutti! Faktat voi kertoa ja hyväkin kun kertoo mutta se tuki haetaan muualta, ystävistä tai ammattilaisista.
Mun mielestä hyviä pointteja ja tätä onkin syytä miettiä monelta kantilta. Tästäkin joku voi saada vertaistukea ja apua pohdintaan miten ja kertoako omille lapsilleen. Mä puntaroin tätä myös eilen myös juuri mainitsemastasi näkökulmasta, että murehtiiko lapset sitten liikaa. Ollaan kuitenkin aikaisemminkin keskusteltu aiheesta, koska minun vanhempani oli alkoholisti. He alkoivat jossakin vaiheessa kysellä, miksi toinen vanhemmistani on kuollut niin nuorena, jo ennen heidän syntymäänsä. Kerroin, että hän oli sairas ja kuoli sairauteen. Myöhemmin toinen lapsestani oli todella murheissaan, kun sairastin jotakin superflunssaa sängynpohjalla toista viikkoa, ja häntä huoletti että kuolenko kuten minun vanhempani. Käsittelimme asiaa silloin ikätasoisesti. Tästä sitten keskustelimme myöhemmin, kun olivat tarpeeksi vanhoja, kerroin miksi hän kuoli nuorena. Keskusteltiin tästä myös eilen ja varmasti tulevaisuudessakin. Tilanteeni ei ole sama kuin omalla vanhemmallani oli, mutta ymmärrän addiktion muodostuneen ja tiedostan sukurasitteen periytyvyyden. Ovat jo täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja myös siksi halusin olla rehellinen, että osaavat itsekin olla tarkkoina.
Ja vielä tosiaan se, että itse mietin kyllä pitkään mitä termejä käytän ja miten puhun asiasta. En ihan tällaista vuodatusta antanut miten tänne olen asiasta kirjoittanut. Ja tästähän voi sitten tulevaisuudessa taas puhua lisää.
Mulla oli sinällään eri tilanne että oli pakko iskeä samantien niin sanotusti faktat pöytään kun päivystykseen jouduin ja näkivät mun kunnon ennen sitä ja olisivat olleet enemmän huolissaan että kyse on jostain vakavammastakin.
On asiasta toki juteltu moneen kertaan tämän puolen vuoden aikana, paljon niistä geeneistäkin että osaavat toivottavasti olla fiksumpia kuin kolme edeltävää sukupolvea.
Hyvä sivuraide sinänsä, hyvä esimerkki siitä, että miten erilailla sama asia meissä resonoi. Avasi omia silmiäkin siinä mielessä, että ehkä myös minun on hyvä ottaa asia joskus puheeksi lasteni kanssa. Heidän on hyvä tietää, että geeneissä kulkee alttius sairaudelle nimeltä alkoholismi.
Näin itsekin ajattelen. Kerrotaanham muistakin perinnöllisistä sairauksista ja alttiutta mm. sydän- ja verisuonitaudeille kysellään jo pienestä pitäen. Samalla tavalla sairaus se alkoholismikin on. Itse sitten toki päättävät tulevaisuudessa mitä sillä tiedolla tekevät mutta ainakin olen oman osani tehnyt ja kertonut (mitä oma vanhempani ei tehnyt eikä hänen isovanhempansa), loppu on jälkikasvusta itsestään kiinni.
Täällä on hyvää pohdintaa ja täytyy ottaa itsekin osaa. Minusta @AlbertoKnox ‘illa on hyvä pointti. Kun ottaa oman riippuvuussairautensa puheeksi lasten kanssa, pitää olla tosi tarkkana. Lähes poikkeuksettahan lapset ovat juomisesta kärsineet ja sen yleensä juoppokin tajuaa, viimeistään silloin kun on tunnustanut ongelmansa.
On tärkeää kertoa lapsille tilanteesta. Mutta siinä tulee helposti mentyä väärille urille jos sen tekee hetikohta ja tunnekuohussa. Lasten kanssa keskustelu omasta riippuvuudestaan ei saa olla oma terapiaistunto. Sen motiivi ei voi olla oman olon helpottaminen.
Kun on omalla juomisellaan aikaansaanut ahdistusta läheisilleen, niin ainoa hyvä asia mitä juoppo voi oikeasti tehdä, on olla juomatta.
Hyvää pohdintaa, tärkeästä aiheesta. Plinkissä on hyvää keskustelua vaikeistakin aiheista. Aiheista joista on haastavaa puhua, saati kirjoittaa sanat niin, että ne ymmärrettäisiin kuten kirjoittaja tarkoittaa. Itse luin näitä ajatuksia kiinnostuneena, koska en ole kovin avoin ihminen ja en ole raittiudestani puhunut kuin puolisolle ja muutamalle hyvälle kaverille ja heillekin vain parilla lauseella. En ole lähtenyt avaamaan asiaa syvemmin. Aikuisten lasten kanssa emme ole asiasta keskustelleet. Toki he ovat huomanneet, että talossa ei alkoholia ole eikä käytetä.
Elämän varrella olen saanut tutustua myös perheisiin joissa kaikki asiat ovat yhteisiä ja niistä kerrotaan avoimesti lähellä oleville ihmisille, kavereille, ystäville, sukulaisille ja työkavereille. Välillä se on erilaisuudessaan herättänyt minussa ajatuksia. Onko tarpeen puhua ‘kaikkia asioita’ ja ‘kaikille’. Minua varoitettiin/kiellettiin lapsuudessa puhumasta ‘kotiasioista’ kenellekään, varsinkaan niistä uteleville ja kyseleville tädeille. Hyvin meni kasvatus perille, kun nyt sitä vasta vähän osaa kyseenalaistaa. Omallalaillaan ihailen toisten perheiden/ihmisten suoraa avoimuutta. Paria tällaista kaveria vuosikymmeniä sivusta seuranneena en ole huomannut heille avoimuudesta mitään pahaa seuranneen. Toki ‘kaikki tietävät’ heidän asiansa, itsehän he niistä puhuu, mutta ei siitä sen kummempaa harmia näy heille koittavan. Välillä joku voi toki takanapäin hymyillä tai naurahdella.
Lapsuudessa, nuoruudessa ja aikuisena jouduin omien vanhempieni terapeutiksi ja ystäväksi, kuuntelemaan murheita, parisuhdekriisejä, rahahuolia, puhetta isäni alkoholismista jne…ja vasta tässä myöhäisemmällä aikuisiällä olen tajunnut että se ei ollut oikein. Ja sillä on ollut omat seurauksensa. Heidän nimenomaan olisi pitänyt vuodattaa juttujansa ystävälle tai terapeutille ja mieluusti vaikka molemmille, mutta kun ‘eihän kehenkään voi luottaa’.
Tämän sekavan kirjoitukseni päätteeksi haluan vain kiittää hyvästä kirjoittelustanne vakavasta aiheesta. Mielipiteitä on monia, kuunnellaan niitä rauhassa ja ajatuksella. Keskustelu joka aiheuttaa pohdintaa ja ajatuksia on paikallaan ja tarpeellista.
Mun mielestä tässä on monia hyviä pointteja ja tärkeä keskustelu! Aina kun puhutaan lapsista ja kasvatuksesta, tunnen olevani ”vaaravyöhykkeellä”, koska aihe herättää meissä kaikissa tunteita. Varsinkin nyt, kun tähän asiaan liittyy äärimmäisen paljon häpeää.
Muistan omasta lapsuudestani, että oli ahdistavaa, kun alkoholismi salailttiin visusti muilta ja siitä ei puhuttu kotona. Alkoholistivanhemmaltani ei voinut koskaan kysyä tai keskustella asiasta. Sitten kun vanhempani alkoholismi tuli ”julki” tai kun siitä alettiin puhua ja asioita alkoi tapahtua, se oli valtava helpotus.
Jokainen peilaa omasta näkökulmasta, ollaanhan me kaikki ihmiset myös jonkun lapsia ja eletty omanlainen lapsuus. Täten toimin itsekin oman lapsuudenkokemukseni kautta, haluan olla avoin lapsilleni, kun olisin sitä itse halunnut omassa lapsuudessani.
Lapsen ei kuulu todellakaan olla vanhempansa terapeutti, kurjaa, kun osa teistä on kokenut sellaista.
Tänään oli hyvä päivä! Tänään oli soittoaika ja huomenna lääkäri. Nukuin viime yönä melkein 10h yöunet juurikaan heräilemättä, ruoka maistui ja jaksoin salillekin töiden jälkeen.
Kiitos @Hyvaan_oloon ! Tänään tapahtuikin sitten rytinällä. Lääkäri määräsi labroihin, joihin pääsin heti, ja nyt tuli viesti että kaikki maksa-arvot ovat normaalit, voin hakea reseptin ja aloittaa lääkityksen jo tänään. Noh, tänään tai huomenna, en tiedä jaksanko lähteä enää apteekkiin. Sovittiin myös, että päihdehoitajalle otetaan aikoja säännöllisesti. Ja labroissa pitää ensimmäiset kuukaudet käydä kahden viikon välein.
Nopeasti alkoi onneksi pyörät pyörimään. Ties kuinka kauan tässä olisi mennyt julkisella puolella. Kiitollisuus on vahvasti läsnä.
Eilen oli hieman hankala päivä. Hain lääkkeen iltapäivällä. Siinä samalla sitä hakiessa ja kaupassa käydessä mieleen juolahti ajatus, että jos aloittaisin lääkityksen viikonlopun jälkeen ja joisin “viimeisen kerran” viikonloppuna. Mietin, että koska maksa-arvot olivat normaalit, niin voisin vielä yhden kerran juoda, jättää hyvästit viinille. Olin pettynyt siihen, että ajattelin noin edes pienen hetken. Ensin oli tarve tukahduttaa ajatus. Sitten aloin tutkailla sitä. Mietin, että kuinka syvässä ongelma minussa on. Täällä palstalla on puhuttu, että viinapiru kuiskii. No, se oli juuri sitä mulla eilen. Kauppareissun suoritin mekaanisesti, äkkiä kaupasta ulos vaikka alkon valokyltti yritti kajastaa näkökenttääni. Kotona otin lääkkeen heti, en tuntenut helpotusta vaan lähinnä haikeutta. Illan mietiskelin tätä “halua ratketa” pitkään. Välillä ymmärsin itseäni, koitin olla lempeä ja koitin onnitella itseäni siitä, että otin kuitenkin lääkkeen enkä juonut. Päällimmäiseksi kuitenkin jäi pettymys itseäni kohtaan, että kamppailen tällaisten ajatusten kanssa.
Näin sekavia unia alkoholista ja siitä, että toimin unessa tämän ajatuksen pohjalta, että voin vielä ottaa. Näin tavallaan toisen skenaarion, mitä olisi tapahtunut, jos olisin siirtänyt lääkitystä ja juonut viiniä. Siinä en sitten saanutkaan lopetettua yhden illan viinittelyä. Herättyäni olin huojentunut, etten antanut ajatukselleni valtaa ja että käsittelin asiaa enkä vain ohittanut sitä. Olo oli takkuinen huonosti nukutun yön jälkeen, mutta sentään ei ole krapulaa ja morkkista.
Näin se juurikin kuiskii. Et onneksesi ole tässä kohtaa mitenkään ainutlaatuinen. Voit siis tuntea myötätuntoa itseäsi kohtaan. Monet kerrat itsellä on ollut tuo sama illuusio; sitä on ollut syystä tai tosesta lääkärillä - lääkäri on määrännyt maksakokeisiin ja sitten sitä on tärissyt niiden tuloksia odotellessa. Tulokset on tulleet ja ne on aina olleet hyvät. Tulkinta tästä on päihdeminällä ollut, että MINÄHÄN VOIN HYVIN JATKAA JUOMISTA ja sitten sitä on juotu eikä mikään ole muuttunut ainakaan hyvään suuntaan.
Vaikka eilen tuntui hankalalta voit todellakin onnitella itseäsi viisaasta päätöksestä. Tuosta se etenee, mutta töitä pitää tehdä, kuten juuri eilen teit. HYVÄ SINÄ!!!
