Nyt, n. 12 vuotta aktiiviuraa takana, sanoisin että mitta tuli täyteen. Lähes joka päivä enemmän tai vähemmän humalassa. Ensimmäinen työpaikkakin meni viinan takia, join pahimmillaan työvuoron aikanakin mäyräkoiran 
Toinen “päättyi” lomautukseen 1.5v sitten, join sielläkin mutta en koskaan varsinaisesti jäänyt kiinni (tai siitä ei välitetty saati mainittu)
Viimeisin pitkäkestoinen suhteeni päättyi n. vuosi sitten, avopuoliso vei tavaransa pois, en ole häntä sen jälkeen nähnyt. Siitäkös vasta riemu repesi kun sain samoihin aikoihin riseltä kirjeen että vankilareissuhan siitä viimeisimmästä törkeästä rattijuoppoudesta tulee. En onneksi kolaroinut enkä tappanut ketään 
Koko kesä menikin sitten kovempaa kuin koskaan vankilaan sijoitusta odotellessa. Toukokuu-heinäkuu keskikulutus taisi olla lähempänä laatikkoa kuin mäyräkoiraa/vrk. Vankilassa olikin sitten aikaa miettiä asioita ihan kunnolla, koskaan aiemmin en kai niin pitkään selvinpäin ollut ollut. 30 vuotis synttäritkin jäi istuessa aika vähälle huomiolle 
Ote vankilapäiväkirjasta: “Pitänee vakavasti harkita jos oikeasti lopettais juomisen kokonaan, ei edes sitä yhtä…”
Ja kotiin lähtöpäivältä: “n. tunti vielä aikaa… ja tänään vedetään KÄNNI…
ihan testimielessä.”
Huokaus, vaikea kai arvata miten siinä kävi?
Viime viikon keskiviikko aamuna tuli ensimmäinen pysäytys: viikon putken jälkeen kaverin kanssa otettuamme, vuokranantaja ryntää sisään ja HUUTAA niin maan perusteellisesti että lähtö tulee jos mekkalointi ei lopu. Kauan kytenyt ajatus lopettelusta voimistui yllättävän rajusti. Tiesin kutenkin edellisistä “lopetuksista” että sekoaminen on lähellä jos lopettaa kokonaan noin vain. Tein siis “tiukat” rajat MAX 6 annosta päivä jotka myös pitivät viime keskiviikkoon asti. (eli n. viikon)
Sitten tuli se viimeinen pysäytys. Heräsin torstai aamuyöstä n. klo 3. Edellispäivänä ostamistani 6 kaljasta oli 2 jäljellä, join ne ja noin 6 aikaan aamulla yhtäkkiä kaikki hämärtyi: luulin kuolevani siihen paikkaan, todellisuus hävisi, en saanut henkeä, juoksin pihalle, pumppu hakkasi kuin viimeistä päivää, unohdin kengät, palasin takaisin sisälle, puin ulkovaatteet, ajattelin :“pakko mennä ulos, kuolen tänne!”. Juoksin piharisteykseen, tie hävisi näkyvistä, kaikki oli sekavaa, näin auton, pelästyin pahasti ja juoksin takaisin sisään, ja ei, sama homma, “Tänne kuolee, on juostava nyt tai ei koskaan!”, ja takaisin ulos. Nyt lähtö onnistui, ei ketään näkyvissä. Puoli tuntia tai tunnin käveltyäni hengitys tasaantui ja pumppukin rahoittui, järki alkoi palautua… “delirium, delirium, psykoosi, argh” Ajattelin ja laahustin takaisin kämpälle missä seinätkin näyttivät jo lähes normaaleilta. Väsytti ihan pirusti, en uskaltanut nukkua, olin edelleen varma että kuolen jos nukahdan. Koko ajan mietin: “haenko loikkaria, haenko?”
En hakenut. Nyt lauantai aamuna, 3. juomaton päivä alkamassa, tuntuu jo ihan ihmiseltä tämä olo. Kauhea tuska hakea olutta kaupasta 200m päästä. Mutta ei, en minä hae. Olen jo piirtänyt aamulla ruksin kalenteriin tämän päivän kohdalle mikä tarkoittaa että tänään ei juoda. En siis juo tänään. Vielä on toivoa…
Keitän siis aamukahvit ja lähden ihan normaalille aamulenkille, krapulaa ei enää ole, eikä toivottavasti muitakaan viekkareita enään tule. “I will survive!”
