Tunteista puhumisen merkitys päihteettömään elämään.

Me Lopettajat
1

“Before you judge me, walk a mile in my shoes”

Koulukiusaaminen. Isän alkoholismi. Masennus. Paniikkihäiriö. Sosiaalisten tilanteiden pelko. Päihde-, lääke- ja peliriippuvuus. Avioero. Kaksi konkurssia. 11v velkahelvetti. 13 itsemurhayritystä. Erinäiset talousvaikeudet. Isän ja parhaan ystävän itsemurhat. jne. jne. jne.

Listana kokolailla “mitätön”, mutta henkilökohtaisella tasolla elettynä, reilun kolmen vuosikymmenen periodilla sellainen sekametelisoppa, josta nyt taaksepäin katsoessani mietin etten olisi kyennyt yksin selviämään. Onneksi ei tarvinnutkaan.

Ei vaikka jo varhain kasvoin käsitykseen ettei avun pyytämistä hyväksytä ja että heikkouden näyttäminen olisi jotenkin tuomittavaa.

Onneksi minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin pyytää apua. Ja luoja tietää, sitä pyytäessäni sain. Olinhan niin loputtoman väsynyt taistelemaan yksin, etten enää valikoinut mistä ja millaista apua vastaanottaisin. Kaikki apu kelpasi.

Tänään, tehdessäni työtä ihmisten kanssa, joilla on hyvin samankaltaisia tapahtumia historiassaan, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä todeta, ettei ole olemassa toivottomia tapauksia. On vain ihmisiä vailla toivoa. Jos sitten edes hitusen toivoa saan omalla kokemuksellani näille ihmisille tuoduksi, on senjälkeen hieno seurata vierellä kulkien sitä kuinka yksi toisensa jälkeen jo toivottomaksi tapaukseksi luokitelluista ihmisistä kasvaa itseään ja sen myötä lähimmäisiään kunnioittavia ihmisiä.

Tärkeintä kaikessa se, että ihminen, olipa hänen tilanteensa, taustansa tai yhteiskunnallinen statuksensa mitä tahansa, tulee kohdatuksi tasavertaisena ihmisenä muiden joukossa.

Minut rakastettiin raittiiksi ja tuota samaa rakkautta nyt pyrin päivittäin arjessani antamaan eteenpäin.

Koskaan ei nimittäin ongelmat ole niin mahdottomia, etteikö niitä pakenemalla niistä saisi vieläkin mahdottomampia. Sen vuoksi kokemuksesta toteankin, että ehkä juuri nyt on korkea aika pysähtyä ja lakata pakenemasta. Ottamalla vastuun omasta itsestäsi, tulet hyvin pian huomaamaan sen että elämä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan.

Näin kävi minulle ja tulee aivan varmasti käymään myös sinulle, kun vain uskallat pysähtyä kohtaamaan sen mitä eniten tässä hetkessä pelkäät. Nimittäin oman itsesi.

2

Täydellinen hiljaisuus on paikka, jossa todelliset tunteet saavat tilaa tulla esiin.
Oletko koskaan pysähtynyt miettimään sitä, miksi ajoittain sinut valtaa oudonlainen ahdistava tunne ilman mitään sen suurempaa syytä? Entä oletko koskaan uskaltautunut oikeasti pysähtymään kuuntelemaan tuota ahdistavaa tunnetta, mitä sillä kenties olisi sinulle kerrottavana?

Minä olin aikoinaan mestari pakenemaan omia tunteita. Jo hyvin nuorena opin, ettei niille ole tilaa minun elämässäni, olinhan jo syntyjäni monin tavoin yliherkkä tunteiltani. Saatoin pienenä itkeä jo hyvin vähästä. Kun lapsuudessa koin, ettei tunteiden näyttäminen ole hyvästä, opettelin kuin vaistonvaraisesti kätkemään ne keinolla millä hyvänsä. Ymmärtäen vasta aikuisena sen, kuinka nuo tunteet ovat juuri yksi tärkeimmistä ominaisuuksista ihmisenä elämisessä.

Nykyään kun hakeudun säännöllisesti hiljaisuuteen, olen monta kertaa saanut kokea mitä erilaisimpia muistikuvia lapsuudestani. Päästen kosketuksiin sen pienen pojan kanssa, joka kuollakseen pelkäsi elämää ja varsinkin omia tunteitaan. Ymmärtämättä yhtään, miksi nämä mitä erilaisimmat tunteet tuolloin vyöryivät hyökyaallon lailla ylitseni.

Tänään ymmärrän. Olenhan tässä jo vuosien ajan saanut konkreettisesti huomata sen, kuinka elämä on varannut minulle tärkeän osan juuri tunteiden saralla, auttaa ihmisiä löytämään kosketus omiin tunteisiinsa.

Mielenkiintoisinta tällä matkalla on aina huomata se, kuinka lähes jokainen uusi ihminen jonka kohtaan, on aivan yhtä hukassa tunteidensa kanssa, kuin itse aikoinani olin. Mutta vielä mahtavampaa on saada kerta toisensa jälkeen todentaa se, että ihmisen suostuessa tutustumaan omaan itseensä, menneisyyteensä ja varsinkin siihen millaisia tunteita erilaisiin tapahtumiin liittyykään, jokaisesta kohtaamastani ihmisestä kuoriutuu esiin äärimmäisen rakastava persoona.

Uskokaa pois, ymmärrän jos tämä kaikki kirjoittamani ensilukemalta vaikuttaa täysin järjenköyhältä raapustelulta. Sillä sitähän se aidoimmillaan onkin. Tunteilla nimittäin ei ole yhtikäs mitään tekemistä järjen kanssa. Ei vaikka vuosia ja taas vuosia minäkin aikoinaan itselleni noita tsunameja järkeilin. Olihan se yksi monista keinoista yrittää selvitä järjissäni noiden vyöryjen keskellä.

Mutta tässä juurikin tullaan siihen yhteen suurimmista oivalluksista tällä matkallani. Sillä yksi suurimmista ja samalla tuskaisimmista luopumisista mitä olen tehnyt, on juurikin se, että uskaltauduin luopumaan järjen käytöstä tunteideni prosessoimisessa. Toisin sanoen, suostuin tulemaan hulluksi, tullakseni järkiini. Ilman jatkuvasta järkeilystä irtipäästämistä, en koskaan olisi aidosti päässyt kosketuksiin omien herkimpien tunteideni kanssa.

Suurin haaste sekä itselleni, että myös niille ihmisille, joita matkallani kohtaan, on juuri se että tuo irtipäästäminen pelottaa ihan suunnattomasti. Tämän takia esimerkiksi työssäni tärkein asian ihmisten kohtaamisessa, on osaltani kyetä luomaan tarpeeksi turvallinen ja luottamuksellinen suhde tuohon toiseen ihmiseen. Onneksi elämä järjesteli tämänkin asian puolestani. Sen vuoksi minusta tuli terapeutin sijaan, kokemusasiantuntija. Jos toimisin terapeuttina, en kykenisi läheskään niin paljoa käyttämään omaa kokemustani ihmisten kanssa keskustellessani. Mutta kokemusasiantuntijana voin. Voin esimerkiksi tuosta irtipäästämisen aiheuttamasta pelosta kertoa konkreettisen kokemuksen omasta elämästäni. Olinhan tuon tapahtuessa totaalisen, lamaannuttavan ahdistuksen vallassa, josta eteenpäin pääsemisen edellytys kohdallani oli suostua tipahtamaan polvilleni, luopuen samalla kaikesta vääränlaisesta kontrollista mitä matkani varrella olin elämänpolullani oppinut. Kaikki riippuvuudet, joita kohdalleni on siunaantunut varsin kiitettävä määrä, ovat esimerkiksi olleet vain yksi pieni esimerkki siitä suunnattomasta kontrolloinnista mitä itseni ja omien tunteideni kanssa olen harjoittanut.

Lopulta päästään siihen tämän kirjoitukseni kanssa, minkä vuoksi tätä ehkä tässä aamussa kirjoittelen. Toivoisin nimittäin sitä, että me kaikki ihmiset uskaltautuisimme enemmän kohtaamaan ja sen myötä vähemmän pakenemaan omia tunteitamme. Tietysti tämä pelottaa, mutta uskokaa pois, tuon pelon sekä muidenkin sen taustalla olevien tunteiden kohtaamisen kautta oma elämä helpottuu suunnattomasti. Samalla kun tämän palapelin jota elämäksi kutsutaan, rakentamisesta tulee itsessään niin mielenkiintoinen seikkailu, ettei sen lisäksi välttämättä tarvitse alkaa erikseen etsiä vauhtia ja vaarallisia tilanteita elämäänsä esimerkiksi erilaisten riippuvuuksien saralta. Sillä mitä enemmän olen uskaltautunut itseäni ja sen myötä omia tunteitani kohtaamaan, sitä enemmän minussa on vapautunut tilaa olla läsnä myös toisille ihmisille. Yhtälö, jonka ainakin omalla kohdallani olen saanut konkreettisesti kokea omassa elämässäni olleen yksi tärkeimmistä syistä jonka vuoksi minut tälle matkalleni joku aikoinaan on lähettänyt. Olemme täällä toinen toisiamme varten.

Matka saa alkunsa siitä, kun kysyy itseltään, mitä minä voisin osaltani tehdä toisen ihmisen auttamiseksi. Sensijaan että aina pohtisi, saati odottaisi että tuo toinen ihminen tekisi jotakin minun puolesta.

3

Jouluaamua, Kaaleppinen.

Monessa asiassa olen samaa mieltä. Asia on sitäpaitsi minulle juuri nyt kovinkin ajankohtainen.

Tunteet on tuntemalla elettävä, pakenemalla ne vain siirtyvät huomiseen.

Hiljaisuus on tarpeen, niin raakaa kuin se joskus voikin olla.

Olen tässä juuri tunteideni kanssa elänyt, ja elämäähän se on. Vaihtoehtoja varmasti olisi ollut. Ystäviä ja ystäväryhmiä toki löytyisi, olisin voinut paeta itseäni ja tunteita, mennä johonkin ihmisryhmään, tehdä tunteistani analyysin kohteita, siirtyä itse niiden esittelijäksi ja puhujaksi, kertoa niistä ja vaikka yksitellen asettaa suurennuslasin alle, ja etääntyä niiden kokemisesta.

Ratkaisu olisi ollut kovin tilapäinen. Pahimmillaan jotkut tunteet olisivat siinä laboratoriossa paisuneet ja jääneet entistä suurempana möykkynä muhimaan mieleeni.

Kun nyt olen tunteideni kanssa pyrkinyt sovinnossa elämään, hyväksynyt sen että suuret asiat sattuvat, itkenyt ja antanut tunteiden tulla, olen kuitenkin kovin rauhallinen. Ehkä juuri siksi etten paennut.

Päihteet?
Tosiaan… minullahan asia on niin, että päihteet nimenomaan nostivat tunteita pintaan, moninkertaistivat niin hetkellisen riemun kuin synkän masennuksenkin. Asiat paisuivat joskus yli äyräidensä. Juovuksissa tunteet veivät minua, suuntaan jos toiseenkin.
Nyt en kyllä uskaltaisi ryyppyä ottaa.
Kun tunteiden kanssa muutenkin on kuin vereslihalla, olisi pöhnä ja sitä seuraava krapula luultavasti sensortista tunteiden mylläkkää että kestämistä olisi. Parempi näin, että tunne-elämä pysyy kuitenkin jotenkin kuosissaan, eikä sitä mene millään aineilla virittämään ylikierroksille.

Oman itsensä kohtaaminen, kuten sanoit, se lienee avain tasapainoon. Ja sen hyväksyminen että itsensä kanssa tässä kuitenkin on elettävä, parempi siis elää sovinnossa.

4

^ Tämä foorumihan on myös ihmisryhmä, jossa kerromme tunteistamme. Vieläpä aika iso ihmisryhmä; aktiivisia kirjoittajia on iso joukko, lukijoita vielä moninverroin enemmän.
En ole ajatellut, että tunteistaan puhuminen olisi itsensä pakenemista. Jokin tolkku ja raja siinäkin on toki oltava, sillä on osattava myös kuunnella muita. Vuorovaikutus ja vastavuoroisuus on siis tärkeää, eikä vain oman itsen vatvominen.

Kaaleppinen mainitsi työnsä, joka sai ajattelemaan myös omaa työtäni. Kohtaan ihmisiä jotka kertovat minulle elämästään, tunteistaan ja vaikeuksistaan, ilman että minä voin kertoa heille paljonkaan omastani; edes menneessä aikamuodossa. Kyse ei silloin olekaan vertaistuesta, vaan jostain mistä minä saan palkkaa. Ei sekään silti kevyttä ole, päinvastoin. Kuunteleminen on usein monin verroin haastavampaa kuin ulostuottaminen, ja vaatii enemmän harjaantumista ja opettelua. Se, että nimenomaan kuulee ja kuuntelee, eikä vain ole kuuntelevinaan.
Siihen sisälltyy myös valtaa, ja valtaan pitää kuulua vastuu.

Vertaisryhmissä voi oppia kuuntelemaan, mutta kaikki eivät opi sielläkään. Muiden puheenvuorot voivat kulua siihen oman puheenvuoron suunnitteluun, analysointiin, ja muuhun oman itsen pohtimiseen.

Erikoista kyllä, jumaliin ja yliluonnollisuuksiin uskomisen lopettaminen voi auttaa hahmottamaan oman kokonsa tässä universumissa. Me emme ole Jumalan kuvia, tai Jumalan mielitiettyjä tai lemmikkejä, vaikka itsekeskeisyydessämme meistä on mukavaa niin ajatella. Olemme oman lajimme edustajia, 7 miljardin muun joukossa. Silti olemme tärkeitä. Jokainen elävä olento on tärkeä, sillä elämä on tässä universumissa niin kovin harvinaista.
Tämän ajatteleminen tuo minulle hyvän ja kaikesta huolimatta levollisen tunteen.

5

" ja yliluonnollisuuksiin uskomisen lopettaminen voi auttaa hahmottamaan oman kokonsa."

Päinvastoin! Yliluonnollisuuksiin uskominen mahdollistaa toiminnan ja voi lisätä onnellisuutta!

Pragmatismin periaatteiden mukaan riittää, että jokin teoria (tms. uskomusjärjestelmä) toimii riittävän hyvin. Ei tartte tietää edes miksi se toimii. Esim. kun ÄO on Tullinpuomista etelään kansallista keskitasoa korkeampi niin on järkevää olettaa Tullinpuomista etelään asuvien saavan yliluonnollisia älykkyyslatauksia USA:n suurlähestystön lyijyovien läpi ja palkata vain heitä eli toimia bogomoloffilaisittain ja kokea olevansa Suomen parhaita rekrytointikonsultteja (Harry Bogomoloff on joku Kokoomuksen poliitikko).

Olettamus omista yliluonnollisista kyvyistä mahdollistaa toiminnan, joka ei muuten olisi mahdollista ja lisää onnellisuutta esim. tilipussin koon muodossa. Ihmiset voi myös saada vakuuttuneiksi yliluonnollista kyvyistänsä ja siten tehdä muutkin onnellisiksi vähentämällä heidän vaivannäköään vrt. esim. sokeat uskomukset konsultteihin tai tv-evankelistoihin (yksi tv-evankelista joutui vakuuttamaan kannattajilleen, ettei hän tunne täysin tv:n toimintaperiaatetta).

6

Ei tarvi vastata jos et halua, mutta mielenkiinto heräsi että mitähän työtä tämä on mitä nykyisin teet? :slight_smile:

7

Minulle alussa puhuminen toimi keinona saada erilaisia tunteita selville, kun ne vuosikymmenten aikana olivat kasaantuneet sisälleni yhdeksi suureksi mustaksi möykyksi. Muistan yhä, kuinka hyvälle tuntui, kun onnistui paikantamaan ensimmäisen oikean tunteen ja pystyi nimeämään sen tapahtuman mistä se aiheutui.

Toisaalta ymmärrän omien kokemuksieni valossa sen että moni pitää uskon asioita yliluonnollisena humpuukina. Samalla tavoin minä elin ja ajattelin vielä raitistumisen alkuvaiheessa. Isäni itsemurha oli tapahtumana sellainen, joka ravisutti koko maailmankuvani uusiksi. Tuosta alkoi matka sisimpään, jonka varrelta olen löytänyt uskon johonkin, joka auttoi minua kutistumaan oikeaan kokooni. Tuon luottamuksen varassa eläessäni, minun ei tarvitse enää pelätä kuten vuosia ja taas vuosia pelkäsin.

Mitä nykyiseen työhöni tulee, niin jo varsin aikaisessa vaiheessa tätä raitista taivaltani erilaiset vapaaehtoispuolen tukihenkilö- ja ryhmätoiminnat täyttivät arkea ja lisäksi kiersin luennoimassa kouluilla ja oppilaitoksissa Irti huumeista ry:n alaisuudessa. Kun sitten 6v It-opintojen jälkeen en onnistunut itseäni työllistämään noilla hommilla, aloitin tekemään noita vapaaehtoispuolen hommia yrittäjänä, nyttemmin säännöllisesti jo parin vuoden ajan kuluttaen arkeni Keski-Suomessa. Pidän yritykseni kautta avokuntoutusryhmiä, joissa pureudutaan erilaisten riippuvuuksien taustalla vaikuttaviin mekanismeihin. Lisäksi kokonaisuuteen kuuluu omat ryhmänsä myös näistä sairauksista kärsivien läheisille. Samassa tapaan ihmisiä ja pariskuntia myös kahdenkeskisissä juttutuokioissa. Lisäksi käyn pari kertaa viikko eräässä päihdekuntoutusyksikössä pitämässä ryhmiä. Vaikka perheeni asuu Oulun kupeessa ja sen vuoksi kilometrejä tulee viikossa n. 1500km niin en osaisi muuta kuvitella tässä hetkessä tekeväni.

Nyt takana alkaa olemaan viikon joululoma, joka kyllä kaikkineen tuli tarpeeseen. Huomenna aamulla taas uusin voimin kohti kevään työrupeamaa.

8

Kaaleppinen kirjoitti

Kiitos kirjoituksistasi!
Toivon, että voit myös jakaa voimasi oikein etkä unohda itseäsi kaiken kiinnostavan touhun ja ihmisten tapaamisten keskellä.
Onhan sulla työnohjausasiat kunnossa?

Hyvää vuodenvaihdetta!

Ensimmäiset asiat ensiksi

9

Minunkin isäni on kuollut, kun olin vielä teini-ikäinen. Mutta minun kokemukseni valossa pelko loppuu silloin kun taikausko loppuu.
Matkan ns. sisimpään voi tehdä ilman yliluonnollisuutta, sillä sisimpämme ja tunteemme ovat luonnollisia, eivät yliluonnollisia.

Ei tarvitse pelätä helvettiä tahi taivaaseen pääsemättömyyttä, vaan oikeaan kokoon kutistuminen tarkoittaa myös oman maallisuuden ja katoavaisuuden ymmärtämistä ja hyväksymistä.

Usko ylempiin henkivoimiin ja kuoleman jälkeisiin paratiiseihin kumpuaa juurikin pelosta, kyvyttömyydestä kohdata oman elämän rajallisuutta.

Tämä tieto ei estä olemasta onnellinen tässä elämässä ja nyt. Elämme sen aikaa kuin elämme, sen jälkeen lakkaamme olemasta. Jotkut ehkä muistavat meidät jonkun aikaa, aivan niinkuin sinä muistat isäsi ja minä muistan isäni.
Lopulta unohdus on kaikkien kohtalo. Saatamme tehdä jotain mikä saa meidät “jäämään historiaan”, mutta sittenkään meitä ei muisteta enää elävinä ihmisinä, vaan ainoastaan kuvina tai tekojemme vuoksi.

On kuitenkin ihanaa ajatella, että elämä jatkuu myös jälkeemme. Ja meidän tulee elää elämämme niin, että meidän jälkeemmekin tulevat voivat elää onnellisina tällä kauniilla planeetalla.

Life goes on: with us, and then without us.

10

Ehkä minä olen nyt joltain kannalta katsottuna myös onnellisessa asemassa.
kolmenkymmenen vuoden yhteisen elämän päättänyt sairaus antoi meille aikaa runsaan puoli vuotta elää sen tiedon kanssa että tämä päättyy nyt.

Vaikka sekin aika oli raskasta, se myös antoi paljon.

Jos asioita olisi jäänyt kaivelemaan mieltä, mielellä ei olisi ollut mahdollisuutta edes vähän tottua kaiken loppumisen väistämättömyyteen, on aivan mahdollista että mieli olisi etsinyt pakoteitä vaikkapa sitten yliluonnollisista asioista.

11

Kyllähän se kaikki uusi ottaa aikansa totuttautua, mutta ehkä näin parin vuoden periodilla olen jo oppimassa säätelemään jaksamistani paremmin.

Toisaalta se, että vielä usean vuoden ajan raitistuttuani pelkäsin sekä matkustamista että toisia ihmisiä ja itseäni, on tässä hetkessä voimavara jonka avulla pitkät matkat ja ihmisten tapaaminen on asioita, joihin ei ihan heti tule uuvuttua.

Työnohjaus olisi eittämättä hyvästä, mutta vielä ei sellaista kunnollista ole ollut. Ensikuun lopussa saan itselleni yrityskummin ja uskon sen antavan monella tavoin tukea työssäni. Yrittäjyys kun itsessään on osoittanut monin tavoin haasteellisuutensa.

12

Minun elämässäni parasta tässä hetkessä on se että koen löytäneeni itselleni parhaan tavan elää. Toisaalta yksi vapauttavimmista asioista viime vuosina on ollut se kun ymmärsin ettei minun tarvitse yrittää olla oikeassa, saati yrittää ketään vakuuttaa yhtikäs mistään. Elän omalla hassulla tavallani, nauttien elämästä ja sen suomasta vapaudesta. Kertoen ainoastaan esimerkiksi omasta uskostani silloin, jos joku on siitä kiinnostunut kysymään. Siinäkään hetkessä silti yrittämättä omaa ajatustapaani tälle toiselle ihmiselle tyrkyttää.

13

Rauhaisaa Tapaninpäivää sinne metsänreunaan. Minulla on aina hieman vaikeuksia löytää oikeita sanoja vaikeisiin tilanteisiin. Siten saattaakin kuulostaa lattealta kun muistelen äitini hautajaistilaisuutta yli puolitoista vuotta sitten. Lähimmäisillä oli kirkossa tilaisuus sanoa muutama jäähyväissana arkun äärellä ja niinpä minäkin tein sen.
Ylläolevaan tekstiisi sopien sydämestäni kumpusi aivan yksinkertainen lause kielelleni: Välillemme ei jäänyt mitään epäselväksi, kiitos ja kumarrus.

14

Aika hävytöntä alas ampumista taas ketolta. Niin että väärin selviydytty, vattumunkki saarnaa norsunluutornistaan miten se maa makaa. Onko vaikea kunnioittaa toisten toisenlaisia selviytymiskeinoja onko? Kukaan eikä mikään tässä maailmassa pakota sinua uskomaan yhtikäs mihinkään. Et sä voi kuule tulla määräilemään että koska itse et usko Jumalaan ei muutkaan saa uskoa koska kaikkien pitää ajatella kuten vattumunkki ajattelee.

15

Tämä kysymys ei ole tarkoitettu vihamieliseksi mutta kysynpä silläkin uhalla että se sellaiseksi tulkitaan: sulla on aika rajun kuuloinen tausta. Oletko mielestäsi jo selvittänyt omat ongelmasi siten että pystyt toimimaan objektiivisesti toisten auttajana? Minua on aina kiinnostanut mikä motivoi ihmisiä, joilla itsellään on huomattavan suuria ongelmia, hakeutumaan toisten auttamistyöhön. Autettavista tulee helposti auttajan omien ongelmien projektioiden uhreja jos auttajan oma problematiikka vielä tavalla tai toisella on valtoimenaan. Tällä en viittaa Kaaleppiseen henkilönä kun en sinua tunne, mutta mielestäni huomion arvoinen asia josta keskustella eniweis. :unamused:

16

Jos minä tuosta kysymyksestäsi vihastuisin, eikö se olisi vain merkki siitä että osuit arkaan paikkaan?

En tässä hetkessä koe tarvetta vihastua, sillä itse aikoinani yritin pelastaa ihmisiä. Vasta parhaan ystäväni itsemurha opetti minulle kovin karulla tavoin sen etten minä ketään pelasta.

Mitä omaan työhöni tulee, niin uskon että alkuun kahden kuukauden mittaiseksi kaavailtu pilotti olisi kahden vuoden sijasta loppunut alkuunsa, jos yhä hoitaisin omia traumojani toisten kautta. Nyt tuo pilotti sensijaan jatkuu yhä.

Mutta sinällään tärkeä aihe. Moni meistä yhä yrittää antaa toiselle jotakin sellaista jota itsellä ei edes ole.

17

Ei välttämättä. Usein ihmiset vihastuvat kyllä ihan aiheesta ja oikeutetusti.

En tarkoittanut tuota kysymykselläni. Kun lukee tällaisen elämäntarinan…

… tulee lähinnä mieleen että tuollaisesta mankelista toipumiseen menee kyllä jokunen tovi. Kun ihminen elää vuosikausia käytännöllisesti katsoen jatkuvassa katastrofitilanteessa, siitä toipumiseen ja oman mielen tasapainoittumiseen pitää varata itselleen aikaa vuosia. Väitän että toisten auttamistyö ei silloin sovi kuvioon vaikka tarkoitus olisi vilpitön auttamishalu.

18

Kiitos huolenpidosta. Koski se sitten minua tai ihmisiä joita kerron auttavani.

Olen kuluneen kohta 11v intensiivisesti tehnyt tätä matkaa, joten uskon etten olisi tähän hommaan alkanut, jos en kokisi siihen kykeneväni.

Olet kyllä siinä oikeassa, että ihmisen tulee olla itsensä ja menneisyytensä kanssa sinut, muutoin auttaminen on ihan jotain muuta kuin auttamista.

19

Painotan ettei ole tarkoitus hyökätä henkilökohtaisesti juuri sinua tai muitakaan vastaan elämäntyönsä mitätöiden. En tunne tai tiedä sinusta oikeasti mitään joten tämä ei henk. koht. juuri sinulle osoitettu.

Tämä kohdistuu argumenttiisi että “…en olisi tähän hommaan alkanut, jos en kokisi siihen kykeneväni.”

Kaikki auttamistyössä toimivat voivat helposti allekirjoittaa tuon. Siitä, jos itse kokee olevansa pätevä johonkin, ei automaattisesti seuraa että sitä varmasti myös on. Se että on itse mielestään sinut menneisyytensä kanssa ei tee kenestäkään pätevää auttajaa. Auttamistyössä toimivilla on usein itseltäänkin salattuja (itsekkäitä) motiiveja toimia auttamistyössä. Auttaminen tuo vallantunnetta ja kontrollin kokemusta. Varsinkin sellaiset auttajat jotka kokevat syvällä sisimmässään olevansa täysin avuttomia omien ongelmiensa kanssa ovat vaarallisia, koska muiden auttamisen varjolla he hakevat itselleen kokemusta kontrollista ja asioiden hallinnasta. He käyttävät siis autettaviaan hyväksi omiin tarkoituksiinsa. Jos ei omaa elämää ja siinä olevia ongelmia pysty muuttamaan, niin sitten niitä siirretään autettaviin ja pyritään muuttamaan niissä toisissa.

Mutta kun niiden toisten elämä on ihan eri asia kuin se oma elämä. :bulb:

Auttajat, jotka ovat niin uppeluksissa omissa menneisyyden tai nykyisyyden ongelmissaan, etteivät pysty erottamaan ääriviivaa siinä kohtaa missä itse loppuu ja toinen ihminen alkaa, ovat vaarallisia. Joskus jopa hengenvaarallisia. Ja olet siinä oikeassa että tässä tapauksessa en ole auttajan jaksamisesta ja hyvinvoinnista huolissani vaan auttamisen kohteiden. :slight_smile:

Ihmisillä on taipumus kusettaa itseään monilla muillakin elämän areenoilla, ei vain päihteitä käyttäessään.

20

Kokonaan Kaaleppisen arvioinnin ulkopuolelle jättäen haluan myös kommentoida . (Uskon hänen harkinneen ja ymmärtäneen ns. auttamistyön sudenkuopat ja oman realistisen ajattelun merkityksen.)

Kokemukseni mukaan Fernetti on pitkälti oikeassa.

Kun joskus aikoinaan olen osallistunut myös vapaaehtoistoiminnan ja vertaistuen järjestämiseen, koulutukseenkin, niin jouduin toteamaan juuri tuon, Tukijoiksi hakeutui ihmisiä joille oli omista ongelmista “jäänyt päälle” asioita joista eivät eroonkaan päässeet, eivät myöntäneet että olisi tarvettakaan, mutta toisin ihmisiin oli kovasti halua vaikuttaa.

Luultavasti minä kestäisin tällä elämänkokemuksella kaikenlaisen vertaistuellisen “hoitamisen”, mutta varmuuden vuoksi kuitenkin aion herkimmissä elämäntilanteissa olla pikkuisen varuillani.

Nytkin jotenkin luotan enemmän aivan tavallisiin ihmisiin joilla ei ole kovaa hinkua järjestäytyä vertaistukijoiksi tai auttajiksi vaan kohtaavat ihmiset osana luonnollista elämää.

Ja jos todella tiukkoja paikkoja tulee, niin uskon että psyykkiselläkin alueella terveydenhuoltojärjestelmämme on luotettavalla ja asiallisella pohjalla.
ämä on hyvä ja asiallinen keskustelu, kiitos Kaaleppiselle hyvästä aihevalinnasta!