En ole norsunluutornissa, vaan olen toipunut alkoholismista siinä kuin vaikkapa Kaaleppinen, mies metsänreunasta ja kaikki muutkin täällä foorumilla. Sinusta Fernetti en tosin tiedä, oletko toipumassa alkoholismista, vai kenties toipunut siitä jo, vai mikä on motiivisi kirjoittaa tänne Me Lopettajiin (minun haukkumiseni lisäksi).
Ehkäpä voisit itse vastata kysymykseen, onko vaikeaa kunnioittaa toisen selviytymiskeinoja tai toisen mielipiteitä. Kovin hanakasti olet kimpussani aina, kirjoitin sitten mistä asiasta hyvänsä. Vääntelet nimimerkkiäni ja syytät minua “määräilystä”.
Minä SAAN kertoa Jumalaan uskomattomuudesta, ihan siinä kuin joku muu saa kertoa Jumalaan uskomisestaan. Ja niin aion edelleen tehdä. Uskominen ei ole mitenkään korkea-arvoisemmassa asemassa kuin uskomattomuus.
Voihan salaiset motiivit, -elämät, ja -kansiot, hoitajatar hyvä.
Jospa minäkin mainitsisin joitain “salattuja motiiveja”: ihmisläheinen ja hyödylliseksi koettu työ, hyvä työllisyystilanne alalla, oma elämänkokemus ja intuitio, joka antaa valmiiksi jotain tietoa työn aiheesta.
Työstä saa myös rahaa, ja kaikessa palkallisessa työssä on motiivina myös oman toimeentulon hankkiminen.
Auttaminen ei oikeasti tuo juuri sen kummempaa vallantunnetta työssä kuin vapaa-ajalla lähimmäisen auttaminen. Saako joku vallantunnetta auttaessaan jonkun lastenvaunujen nostamisessa bussiin? Vai saako joku vallantunnetta pistäessään kolikon Punaisen ristin lippaaseen?
Tietysti ammatillisuuteen kuuluu vastuu omasta työstä, joka on sisäistettävissä opintojen ja käytännön työn kautta, jos ihminen on jotakuinkin tervejärkinen ja vastuuntuntoinen.
“Vallantunne” ja “itsekkäät motiivit” ovat mystifiointia; klassinen mielikuva, joita ammattiauttamiseen liitetään. Totta ehkä toinen puoli, paljon kuitenkin myös silkkaa mielikuvitusta ja värittynyttä mielikuvaa.
Totta hitossa on itsekkäitä motiiveja. Kun minä teen päivätyöni lisäksi keikkahommia kotisairaanhoidossa, ensisijainen motiivi on raha. Ei se ole sen salaisempaa tai itsekkäämpää kuin mikään palkkatyö. Tietenkin pyrin tekemään työni hyvin niin että työn tavoite (asiakkaan hoidon/palvelun saanti) toteutuu, ihan niinkuin bussikuski pyrkii kyyditsemään matkustajansa turvallisesti pisteestä A pisteeseen B.
Kukaan ihminen ei ole täysin ongelmaton. Pitääkin olla aika tavalla hajallaan, epätasapainossa ja ongelmainen jotta ei olisi kelvollinen mihinkään vastuulliseen työhön. Usempiin töihin liittyy jonkinlainen vastuu toisista.
Normaaliin aikuisen ihmisen elämään liittyy vastuu, etenkin jos sattuu olemaan vaikkapa hankkinut lapsia, tai elää vaikkapa parisuhteessa. Tai jos ylipäätään on säännöllisesti vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa muuallakin kuin internetissä.
Hyviä vuoden viimeisiä päiviä Kaaleppinen, ja hyvää vuodenvaihdetta.
Kun kirjoitamme ajatuksiamme ja näkemyksiämme, tottakai tavallaan “tyrkytämme” omia ajatustapojamme. Lukijan asiaksi jää päättää, miten viesti menee perille.
Ja kyllä me jokainen, myös sinä ja minä, kerromme näkemyksiämme silloinkin kun kukaan ei niitä kysy. Siihen meillä sananvapaudessa ja mielipiteenvapaudessa täysi oikeus onkin.
Jos puhumme vaikkapa Jumalasta, eipä kai kumpikaan meistä voi vakuuttaa toista. Sen enempää olemassaoloa kuin olemassaolemattomuutta emme voi kumpikaan todistaa, ja siten osoittaa toisen olevan väärässä ja toisen oikeassa.
Paras mahdollinen tapa elää meillä toivoakseni on jokaisella. Itselle sopiva, ja itsemme näköinen. Jos koko ajan ei siltä tunnu, niiin sen etsiminenkin voi olla hyvin antoisaa.
Valmiiksihan me ja meidän elämämme ei tule ennenkuin se päättyy.
Oikeastaan tuo Vadelman viimeisin lause on juuri se, minkä ajamana minäkin sain vapauden myös epäonnistua. Elämähän meillä on kokoajan valmiina, ei se tämän valmiimmaksi meille tule, mutta se millä tavoin itse sitä elämme onkin asia jossa voi kokoajan kehittää itseään.
Mitä työhöni tulee, niin teen sitä sen osaamisen pohjalta joka itselleni 27v riippuvuusproblematiikan saralta on karttunut. Käytinhän kaikkiaan 17v mitä erilaisimpia päihteitä ja nyttemmin reilut 10v opetellut elämään tätä valmista elämää pakenematta sitä.
Kukaan ei oletakkaan minun työssäni antavan kenellekään valmiita vastauksia ongelmiinsa. Minun työni on lähinnä kulkea ihmisen rinnalla siinä, että hän itse löytää itsestään ne piilossa olevat voimavarat, joiden avulla hän sitten paremmin kykenee löytämään tien noista ongelmistaan ulos.
Sen mitä tässä parisen vuotta olen tuolla Keski-Suomessa häärinyt, on osaltaan osoittanut sen että työlleni on siellä tilausta. Muussa tapauksessa yhteistyötahoni olisi lopettanut yhteistyömme jo alkuperäisen suunnitelman mukaisesti kahden kuukauden kokeilijakson päättymiseen.
Teen päivitttäin osuuteni, aivan samoin kuin nuo kohtaamani ihmisetkin ja lopputulos parhaimmillaan on sama kuin mikä itselläni sekä perheelläni päihdekuntoutuksen läpikäymisen myötä oli, eli raitis elämäntapa.
Edelleen painotan että en viittaa Kaaleppiseen tai muihin henk. koht.
Noinhan se usein menee. Lisäksi auttamistyössä toimii paljon ihmisiä joilla on suuruudenhullut kuvitelmat omista kyvyistään. Auttaminen on silloin tapa päteä, ja autettavan tehtäväksi tulee olla auttajan erinomaisen työn mallinukke. On aika hämmentävää kun esim. terapiassa käyvä ihminen kertoo ettei koe terapian toimivan mutta ei kehtaa kertoa tätä terapeutille ettei terapeutti vain loukkaannu. Tosin ammattimaisessa terpiatyössä uskoisin että auttajien kritiikinsietokyky on vahvempi kuin ns. maallikkoauttajien.
Mutta julksesta keskustelustakin huomaa miten pääpaino on aina nimenomaan auttajan/hoitajan/“ruohonjuuritason uurastajan” oman jaksamisen ympärillä . Aivan kuin auttamistyö olisi nimenomaan auttajaa varten olemassa. Auttaja, hänen traagiset elämänkäänteensä, työnsä (=autettavien) uuvuttavuus ovat kaiken keskiössä. Jatkuvasti painotetaan sitä miten rankkaa on toimia auttamistyössä (jolloin autettavat joutuvat kokemaan itsensä taakoiksi), miten auttaja ylläpitää omaan jakamistaan jne. Autettavat ovat jonkinlaisessa sivuosassa.
Auttamisen keskiössä pitäisi olla auttettavan tarpeet eikä auttajan.
Oma lukunsa tietysti ovat ne ‘auttajat’ joiden motiivit ovat vieläkin raadollisempia.
^ Mielestäni auttamistyön ensisijainen tarkoitus pitää olla tehdä itsensä tarpeettomaksi autettavalle. Ei kukaan kai halua autettavan roikkuvan loppuelämäänsä vaikkapa sosiaalihuollon, päihdehuollon tai psykiatrian autettavana.
Sehän olisi koko homman epäonnistumista. Aivan kuten Kaaleppinenkin sanoo: tehtävä on lähinnä kulkea ihmisen rinnalla siinä, että hän itse löytää itsestään ne piilossa olevat voimavarat, joiden avulla hän sitten paremmin kykenee löytämään tien noista ongelmistaan ulos.
Tietysti on joitakin asiakasryhmiä jotka tarvitsevat apua tai tukea elämänsä loppuun asti: vanhukset, vammaiset ja jotkut pitkäaikaissairaat. Heidänkin kohdallaan tavoitteena voi olla mahdollisimman pitkälle omatoimisuus.
Pelkkä haittojen vähentäminen, ja sitten kipujen lievittäminen ovat viimesijaisia tavoitteita.
Sosiaalityön asiakkuus on muuten täysin vapaaehtoista, lukuun ottamatta lastensuojelua joka taitaa olla ainoa sosiaalityön muoto jonka asiakkaaksi voi joutua vastentahtoisesti.
Jos ei halua olla “auttajan erinomaisen työn mallinukke” , voi alkaa vaikka ottaa itse vastuuta omasta elämästään.
Diplomi-insinööri-filosofi, huonekalusuvun edustaja Frank Martela painottaa sisäisen motivaation löytämisen tärkeyttä. Esim. tässä (ja monetäärisillä aspekteilla ei ole merkitystä): frankmartela.fi/tag/sisainen-motivaatio/
Ukki oli oto sotaveteraanien paikallisjärjestön toiminnanjohtaja, mutta erosi heti kun siitä hommasta aiottiin maksaa palkkaa.
Kalle Isokallio sai, Simo Vuorilehdon kanssa riitauduttuaan, 43-vuotiaana silloin eläkkeen 43.000 mk/kk - ja Isokallio onkin julkaissut monta kirjaa ja toiminut ilmaiseksi/pienellä korvauksella kansakunnan unilukkarina ja valistusfilosofina - valoa maakuntiin, jotka pimeydessä vaeltavat!
Dealin & Kennedyn kirjassa Yrityskulttuurit korostetaan, että prosessikulttuureissa palkalla ei ole väliä vaan esim. konttoreissa pyritään tekniseen täydellisyyteen (laskennassa) ja esim. vaaleanpunaisen klemmarin katoaminen on Titanicin uppoamista Bigger Issue!
Monetääristen motiivien päällimmäisyyteen saattaa selityksen tarjota Herzbergin kaksifaktoriteoria:
I Työn hygieniatekijöiden on oltava kunnossa (ei kai vaippoja vaihda juuri kukaan ilmaiseksi) ja kun ei ole mahdollista saada niitä millään kuntoon pitää antaa lähärille riihikuivaa rahaa, jotta vapaa-aikana voi chillata/grillata.
II Työn motivaatiotekijät eli on mahdollisuus kokea työtyytyväisyyttä - esim. osa suomen julkkarin lähäreistä on uudenkarheissa pääjohtajatason työhuoneissa konttoritöissä ja tienaavat > sairaanhoitajat tai tavanomaiset toimistotyöntekijät eli ovat ylipalkattuja suhteessa vaippoja vaihtaviin julkkarin lähäreihin. He voivat kokea työtyytyväisyyttä työaikanaan ja ei-rasttuneina myös chillata/grillata vapaa-aikanaan isommalla liksalla kuin vaippoja vaihtavat lähärit.
→ Tuohon epäkohtaan pitäisi tarttua vankoin maolaisin metodein eli “palvele kansaa” ja maksaa hattumaisimpia hommia niska limassa painaville lähäreille isompaa palkkaa kuin luksustason konttoreissa chillaileville lähäreille + ottaa verotuksessa mallia DDR:stä eli epähygienisissä työolosuhteissa hommaa painaville pitäisi olla samasta palkasta pienempi vero% kuin luksusoloissa samaa palkkaa saaville.
täysin samaa mieltä ja kummastuttaa aina vaan, että uskonnottomuudesta tai ei-uskomisesta on
parempi olla hiljaa, koska silloin loukkaa ja pilkkaa uskovia.(ja yritän oppia olemaan pilkkaamatta…)
tasa-arvossa (ja siihen ainakin itse haluan pyrkiä sen minkä osaan ja ymmärrän) on oltava yhtä lailla
oikeus olla uskomatta yhtään mihinkään ja myös kertoa se.
toisaalta taas jos koen uskonnot päällekäyviksi, on ongelma yksinomaan minun… (elleivät nyt ihan tungettelemaan ala)
eli kääntäen: jos uskova loukkaantuu kommenteistani, etten usko mihinkään jumalaan viittaavaankaan, on ongelma yksinomaan hänen.
jos sieluni pelastuminen kiinnostaa niin silloin voi painua …joo…minne vaan. luulis olevan hänen sielunsa kannalta
se ja sama miten minun sielulleni käy ja että kannan itse vastuuni täällä ja tuolla, mihin sitten päädynkään. tuskin minnekkään…
olen näes nyt jo elämässä ikuisuutta, osaa matkasta…ja uskokaa tai älkää tämä on yhtä paratiisia kun vaan oikein
osaa ottaa ja ymmärtää…tai oivaltaa…tai relata…on vaan ja kattelee tapahtumia lähinnä huvittuneesti…
no kaikenlainen kipu ja kipuilu, ego ja egoilu, minä ja mulle enemmän, minä vastaan muut, minä vastaan sinä, me
vastaan ne, ym. estävät kyllä hyvin tehokkaasti ja taidolla näkemästä yksinkertaista faktaa: tämä on vain osa matkaa;
tätä taytyy vaan jatkaa, tai saa…miten milloinkin…
joo, sori taas- ajauduin ajattelemaan ääneen, tai no ääneti. poikkesin sivupolulle…
ja kai sittenkin uskon johonkin. mutta en mihinkään valmiiksi pureksittuun uskontopullaan.
peace and rest…tuo oli itelle. muut voitte painua vaikka taivaaseen. ei tosi, perun edellisen, älkää kaikki menkö.
täällä olis aika ikävä luultavasti palloilla ihan yksikseen.
Se on yksi syy, mutta ei tietenkään ainoa. Aika moni kuitenkin yhteiskunnassa tekee töitä pelkästään rahan takia, ja lopettaisi heti jos saisi vaikkapa Lotossa jättipotin.
Minä en ehkä lopettaisi kokonaan, mutta ottaisin pitkän vapaan jolloin kirjoittaisin kirjan, ja toteuttaisin joitakin muita haaveita.
Minkä takia sinä Lasolarska teet töitä? Tai jos et nyt tee, niin jos joskus olet tehnyt? Olethan joskus tehnyt?
90 - 98 % Helsingin sosiaali- ja terveyspalvelujen asiakkaista on tyytyväisiä tai erittäin tyytyväisiä saamaansa palveluun ja apuun. Tämä voi olla hieman yllättäväkin tieto, kun sosiaalisen median ja nettikeskustelujen perusteella syntyy kuva lähinnä kurjuudesta ja valivalivalittamisesta, itkusta ja hammastenkiristyksestä.
Myös asiakkailta henkilökohtaisesti tuleva palaute on pääosin positiivista, ja kiitoksiakin tulee usein, toisin kuin luullaan. Itsekin olen usein asiakkaana ollut kiitollinen saamistani palveluista.
Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö mitään epäkohtia tai korjattavaa olisi, päin vastoin. Kehittää ja parantaa pitää jatkuvasti, vaikka tällä hetkellä tulevaisuus on vielä valitettavan epäselvä SOTE:n vuoksi.
Ketjun aiheena on tunteista puhuminen, ja PKN kertoo tunteistaan ainakin biiseissään, vaikkei ainakaan solistinsa ihan päihteetön olekaan.
Liittyvätkö sinun viestisi minulle sitten aiheeseen, joka on tunteista puhumisen merkitys päihteettömään elämään? Saatko päihteettömyyttä kertomalla tunteistasi usein juuri minulle?
Jos saat, niin jatka toki. : )
“Minkä takia sinä Lasolarska teet töitä? Tai jos et nyt tee, niin jos joskus olet tehnyt? Olethan joskus tehnyt?”
Miksi en nyt tee töitä:
Ei ole taloudellista pakkoa. Minulle jää käteen noin saman verran kuin lähärille.
Se työ olisi palkatonta ja olen niin laiska, etten viitsi mennä töihin sillä 9 €/päivä korvauksella. Muut tekevät > 3.000 €/kk samoja hommia ja jos keksin jotakin, mitä muut eivät osaa tehdä niin itsellensä ovat siitä edun napanneet.
Pakkanen. Motaria pitkin kaupunkiin on vartin matka eikä ole lämmintä autotallia. Jos asuisin etelämäpänä, jossa ei ole pakkasta niin voisin harkita töiden tekemistä.
Työn hakeminen on nöyryyttävää - inhottavia kysymyksiä (missä vika kun RUK:suorittamatta), huutamista kielitaito ja sotilasarvo, mistä sait tiedon, että meillä on näin …, en halua kilpailijoita tms.
Jos teet suullisen sopparin niin se voidaan perua ja koko työnhakurumba uudestaan.
En pääsisi liikeyritykseen töihin vaan se olisi kampawiineriorganisaatio, josta saadulla työkokemuksella ei ole mitään arvoa yrityssektorille työllistymisen kannalta. Eikä se auta julkkarillekaan - maakunnissa työ on vain muodollisesti auki (otetaan organisaation sisältä pl opiskelijat, jotka saavat yliopistolta voucherin ja ovat tilivirastolle ilmaisia). En pääse millään - Aku Ankan työhistoria ja CV:n ei voi laittaa sotilasarvoa kun RUK:n suorittaneet sen laittavat ja pääsevät ainakin haastatteluun.
Joutuisin luopumaan mielipiteenvapaudesta ja pitämään naaman näkkärillä.
En pysty kiekumaan pienituloisten korvakäytäviin kun olen kiekaisukyvytön (esim. henkseleidenpaukuttelukeikat vesitiiviillä Samsungilla pk-yrittäjien luo eivät onnistuisi) enkä ole perinnöllisesti maanisesti mielisairas eli vittuilusähköpostien ja vittuilupuheluiden suoltaminen ei onistuisi = en kykenisi vahingoniloisuusonnellisuuteen jos saisin töitä.
[Poistettu asiatonta - Päihdelinkin mode] Mistään muusta ei Suomessa saa puhua niin isolla äänellä kuin uskonnottomuudesta. Auta armias kun erehdyt avautumaan Jumal- uskosta. Sitä vittuilun määrää.
Henkilö aloittaa ketjun vertaistukifoorumilla. Kertoo siinä erittäin kivuliaista ja arkaluontoisista elämänkokemuksistaan. Kertoo saaneensa Jumalaan uskomisesta itselleen apua. Sen jälkeen välittömästi toinen keskustelija änkee siihen julistamaan miten hänenkin isänsä kuoli vuonna keppi ja kivi ja miten hän ei ainakaan usko jumaliin ja saarnaa miten se maa makaa näissä ikuisuuskysymyksissä, se ei ole sitä, että “tässä vain neutristi keskustellaan kunkin henkilökohtaisesta elämänkatsmuksesta”.
Se on toisen kokemuksen hävytöntä torppaamista ja sen oman ainoan oikean totuuden tuuppaamista siihen tilalle. Erityisen törkeää se on silloin kun asiaan liittyy erittäin vaikeista elämänkokemuksista avautumista.
Kuvitteleppa tilanne toisinpäin: Keskustelija avautuisi vertaistukifoorumilla arkaluontoisista kokemuksistaan ja kertoisi että uskonnottomuus on auttanut. Sitten siihen änkeäisi uskovainen julistamaan miten mullakin oli joskus jotain kamalaa elämässä ja usko Jumalaan auttoi kokemusten yli. Ja sen jälkeen saarnaisi uskontonsa mukaista elämänkatsomusta ainoana oikeana. Voi sitä itkua ja parkua mikä siitä seuraisi! Iso paha uskovainen tuputtaa omaa uskoaan ja vieläpä vertaistukifoorumilla tyypille joka on uskaltanut avautua henkilökohtaisista asioistaan.
’
[Poistettu asiatonta - Päihdelinkin mode ]Uskominen totta tosiaan on erityisasemassa uskonnottomuuteen verrattuna. Uskovaiset ovat ihmisiä joita on luvallista lyödä kuin vierasta sikaa. Heitä saa pilkata, halveksia ihan toisella volyymilla kuin uskonnottomia. Uskonnottomat eivät ole mitenkään korkea- arvoisemmassa asemassa kuin uskovat. Jostakin syystä uskonnottomat ovat omineet itselleen jonkun ihmeen oikeuden loukata uskonnollisia ihmisiä surutta, aivan kuin uskonnottomuuteen liittyisi tällainen erityisoikeus.
Niin no… meilläpäin asiat ovat kyllä päinvastoin kuin Fernetti kertoo.
Täällä kilkutellaan ovikelloa tämän tästä ja tyrkytetään uskontoa. Ei ole minun kohdalleni vielä sattunut sitä että joku kolkuttelisi oveen ja kysyisi josko saisi tulla kertomaan minulle uskonnollisesta riippumattomuudesta, puhumattakaan että olisi tuppautunut esittelemään materialistista filosofiaa.
Tuttavapiirissäni on sekä maailmankatsomuksellisesti hengellisiin filosofioihin sitoutuneita, ateisteja että agnostikkoja.
Monet tuttavistani ovat selviytyneet hyvinkin rankoista asioista elämässään.
Jostain syystä juuri hengellisiin ideologioihin sitoutuneet käyttävät näitä tapahtumia hyödykseen erilaisten ideologioiden ja yhteisöjen mainostamisessa ja jäsenhankinnassa. Esimerkiksi tuntemani agnostikot, jotka ovat selviytyneet alkoholiongelmistaan, eivät ole milloinkaan valjastaneet omaa ongelmanratkaisussa onnistumistaan työkaluksi muiden käännyttämisessä agnostisismiin eivätkä ole missään vaiheessa edes väittäneet että ongelman ratkaiseminen olisi johtunut siitä että he ovat agnostikkoja.
Siitäkään huolimatta että heillä kai olisi tuollaiseen asioiden toisiiinsa väkisin kytkemiseen aivan yhtäläinen oikeus kuin hengellisten oppien edustajillakin.
^ Ollaanko me nyt teilläpäin? Ei taideta olla. Ollaan täällä päihdelinkin vertaistukifoorumillapäin.
Minusta on hienoa, että Kaaleppinen olet saanut Jumalasta ja uskosta apua vaikeissa elämäntilanteissa. Hienoa on myöskin että uskallat asiasta avoimesti kertoa kenellekään asiaa tyrkyttämättä.
juu, tajuan pointtisi tuossa kohtaa ja haluan pahoitella, jos olen loukannut Kaaleppista.
tulen helposti innostuneeksi jostain kirjoituksen pätkästä ja en malta lukea ketjua terkemmin: josko
olisin tuolloinkaan tajunnut olla kommentoimatta.
sanojani en peru, koska noin ajattelen, mutta ehkä paikka ei ollut ihan sopivin?
Minua itseasiassa kiinnostaisi tämä. Itse olen uskonnoton mutta minulla on silti omanlaiseni Jumalakäsitys ja kokemus. Muistaakseni lastenpsykiatri Jari Sinkkonen yhdessä kirjassaan manitsi että tutkimusten mukaan uskonnollisen vakaumuksen piirissä elävät lapsetkin selviytyvät keskimääräistä paremmin kriiseistä ja vaikeuksista. Millä tavalla tämä oma uskosi näkyy elämässäsi ja miten se on auttanut kriiseissä?
Jumalakäsityksen omaaminen on minusta uskonnollisuutta eikä uskonnottomuutta, mutta ihan miten vaan.
[Poistettu riidanhaastamista - Päihdelinkin mode]
[Poistettu asiatonta - Päihdelinkin mode]
Kivuliaita ja vaikeita kokemuksia tällä foorumilla on itse kullakin. Minäkin olen kertonut omistani, ja antanut samalla avokätisesti aseita myös muiden lyödä itseäni. [Poistettu asiatonta - Päihdelinkin mode]
Ei vaikuta kuitenkaan siltä, että Kaaleppinen tuntisi itseään lyödyn sillä, että minä kerron uskonnottomuudesta.
Netissä (en tarkoita nyt tätä foorumia vaan esim. facea) saa lukea myös uskovaisten kirjoituksia siitä kuinka homoseksuaalisuus on syntiä, Jumala vihaa homoja, muslimit ovat vääräuskoisia ja tasa-arvo on Jumalan pilkkaa. Se loukkaa puolestaan minulle tärkeitä arvoja, kuten tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia, mutta en minä silti ala reuhaamaan etteivät he saisi kirjoittaa mitä ajattelevat tai kertoa näkemyksistään. [Poistettu asiatonta. Fernetti ja Vadelmamunkki, lopettakaa toistenne nälviminen!- Päihdelinkin mode]
Nyt kun mainitsit lapset, niin tässä artikkeli jossa kerrotaan tutkimustuloksista, joiden mukaan uskonnottomat lapset ovat anteliaampia ja reilumpia, ja vähemmän tuomitsevia kuin uskonnollisen kasvatuksen saaneet. suomenkuvalehti.fi/jutut/tiede/t … eliaampia/
. Aivan kuin auttamistyö olisi nimenomaan auttajaa varten olemassa. Auttaja, hänen traagiset elämänkäänteensä, työnsä (=autettavien) uuvuttavuus ovat kaiken keskiössä. Jatkuvasti painotetaan sitä miten rankkaa on toimia auttamistyössä (jolloin autettavat joutuvat kokemaan itsensä taakoiksi), miten auttaja ylläpitää omaan jakamistaan jne. Autettavat ovat jonkinlaisessa sivuosassa.