Toinen kerta toden sanoo - miksen usko?

Kotikanava
1

Keskusteluita pitkään seuranneena rohkaistuin lopulta itsekin kirjoittamaan. Löydän itseni monesta viestiketjusta, saman tilanteen monelta muultakin. Silti pähkäilen, eikö voisi löytyä muutakin ratkaisua kuin alkoholistimiehen jättäminen. Lienee melko tyypillistä toiveajattelua meille alkoholistien puolisoille.

Tilanne on siis seuraavanlainen:
Olen ollut kihlattuni kanssa aiemmin yhdessä viisi vuotta. Sitten tuli ero, ja olimme erossa kuusi vuotta. Kumpikin tahollamme siinä välissä oltiin parisuhteissa, jotka eivät kuitenkaan oikein onnistuneet. Sitten, kaksi vuotta sitten, törmäsimme tutulla huoltsikalla, ja siitä se lähti, aivan kuin erovuosia ei olisi välissä ollutkaan. Paitsi että tällä kertaa luulin, että olemme kumpikin oppineet vanhoista virheistämme, joita teimme molemmat aivan riittämiin silloin aikoinaan. Taisin luulla väärin…

Nyt on tilanne se, että mies, joka joi silloin aiemmin viikonloppusin ja lomilla, juo nyt päivittäin, ja paljon. Hänen juomisensa oli osasyy silloin aiempaan eroomme, minä väsyin totaalisesti siihen paskaan, mitä se silloin aiheutti. Nyt uudelleen tavatessamme hän sanoi, ettei juo enää. Niinpä. Kyllä juo. Tämä mies on minun sielunkumppanini (tiedän, kuulostaa pateettiselta :stuck_out_tongue: ). En ole rakastanut ketään niin kuin häntä, vaikka olen ollut kahdesti naimisissakin. Meidän välillämme on syvä yhteys. Luulen, että samoin on hänen suhteessaan minuun; on hän sen usein sanonutkin. Meillä on samankaltaiset arvot ja taustat, viihdymme toistemme seurassa, nauramme samoille asioille, kuuntelemme samaa musiikkia…

Me emme asu yhdessä, vaan välimatkaa on melkein kolmesataa kilometriä. Olemme päivittäin yhteydessä skypellä, ja näemme noin joka toinen viikonloppu. Kihloihin menimme nyt tavattuamme, koska se tuntui oikealta. Ajattelimme, että olemme nyt kaksi aikuista emmekä mitään tempoilevia teinejä. Puhuimme vanhenemisesta yhdessä, eläkepäivistä Välimeren auringon alla.

Mutta nyt todellisuus on osoittautunut toiseksi kuin mitä mies sanoi. Hän juo nykyisin joka päivä, vähintään kahdeksan tölkkiä, töiden jälkeen yksin sohvalla. Olemme molemmat akateemisissa ammateissa. Mies hoitaa työnsä tunnollisesti ja on siinä pidetty ja lahjakas. Töissä ollaan osittain tietoisia mieheni alkoholihistoriasta, koska hän asuu tosi pienellä paikkakunnalla ja on siellä ammattinsa takia näkyvä hahmo. Toistaiseksi työt ovat kuitenkin hoituneet hyvin, mutta luulen, että sekin kelkka on kääntymässä… Viikonloppuisin hänellä menee vähintään salkullinen keskiolutta. Väkeviin hän ei enää koske, onneksi. Ne saavat hänet aivan sekaisin, ja sen verran itsesuojeluvaisto pelaa, että hän älyää olla koskematta niihin.

Kun tapasimme nyt uudelleen, mies salasi päivittäisen juomisensa minulta useita kuukausia. Skype-puhelujen aikaan on helppo piilottaa tölkki kuvan ulkopuolelle, eikä muutama olut vielä näy hänellä missään. Yleensä soittelemme alkuillasta, jolloin hän ei ole vielä näkyvästi humalassa. Minua ottaa kuitenkin kupoliin, että en nykyisin enää ikinä näe häntä vesiselvänä, vaan aina joko humalassa tai krapulassa. Ja nykyisin saan kuulla oleva kontrolloiva akka, kun haluan nähdä hänet vaikka aivan lyhyestikin päivittäin ja kuulla, miten hänen työpäivänsä on mennyt. Niin, minun työpäiväni eivät taida häntä nykyisin juuri kiinnostaa, vaikka heikkona hetkenä hän kyllä vuolaasti kiittelee, miten hän arvostaa ja kunnioittaa minua kaikin tavoin, myös ammatillisesti…

Tiedän mielestäni kaiken läheisriippuvuudesta. Sairastuin silloin eka kerralla siihen hänen kanssaan. En tajunnut, että a) alkoholismi on sairaus, josta seuraa väistämättä b) se, että alkoholisti ei itse hallitse juomistaan eikä valitse aidosti juomisen ja juomattomuuden välillä. Jeppe juo, koska hänen on pakko juoda. Piste. Nyt olen huomannut, että alan itse taas vaipua kohti läheisriippuvuutta, enkä halua sitä. Tieto lisää tuskaa?

Mistä tässä sekavassa vuodatuksessani siis on kyse? Tajuan kristallinkirkkaasti, etten voi tehdä mitään mieheni juomiselle. Voin tehdä jotain vain omalle elämälleni. Olen koettanut kaikki alkoholistin läheisen keinot, turhaan, tietysti, koska keinoja ei ole. Olemme olleet parin viikon päästä kaksi vuotta yhdessä, kun edellistä eroon johtanutta seurustelua ei lasketa. Olemme siis tunteneet 14 vuotta. Tiedämme toisemme läpikotaisin. Olen kuitenkin vasta viime viikkoina havahtunut nykytodellisuuteen eli siihen, että miehelläni on pitkälle edennyt alkoholismi, ja on ollut kaikki nämä vuodet. Ja nyt merkit alkavat näkyä selvästi.

Olen vihainen itselleni, että menin samaan halpaan taas. Mies ei kylläkään enää ole aivan samanlainen kuin aiemmin, vaan kypsempi ja selvästi enemmän sinut itsensä kanssa. Alko on kuitenkin edelleen hänen elämänsä suuri rakkaus, ja se ottaa raskaasti minua päähän. Miten saatoin olla näin sokea, taas?!

Tällä hetkellä mies nukkuu olohuoneessa. Mennessään sanoi, että hän menee nyt nukkumaan, tee sinä mitä teet. Tulin perjantaina hänen luokseen, auttamaan remontoinnissa. Eilen tapetoimme olkkarin. Mies joi niin, että alkoi tulla sutta. Koskaan aiemmin hän ei ole tehnyt mitään remontti- tai muita töitä humalassa. Hän oli aina sitä mieltä, että vasta urakan jälkeen voi palkita itsensä alkolla. Nyt palkitseminen alkoi ennen kuin ainuttakaan tapettivuotaa oli seinällä. Illalla hän oli niin jurrissa, että jopa oksensi. Hän oli myös tosi inhottava minua kohtaan, puhui aivan kauheita asioita. Tiedän, ettei hän muista siitä mitään eikä siksi osaa olla pahoillaankaan. Ja tiedän, ettei känniääliön syytöksiä kannata kuunnella, mutta…

Viimeisin käänne tässä saippuaoopperassa on se, että läheisyys ja seksi ovat jääneet pari kuukautta sitten pois kokonaan. Jo aiemmin mies valitti, että minä olen “vain seksin perässä” enkä muka näe häntä “ihmisenä”. Just. Olemme olleet seksuaalisestikin tosi sopivia toisillemme, ja nyt mies kieltää minulta yhden elämän suurista iloa tuottavista asioista ja kertoo samalla, että minä en ole haluttava enkä läheisyyden arvoinen. Tiedän, että tämäkin on vain yksi vaihe alkoholismin etenemisessä - libidohan häviää, kun tarpeeksi kauan käyttää alkoa. Silti minun on tosi vaikea niellä tätä selibaattia, johon mies minut pakottaa… Kaipaan kipeästi hänen läheisyyttään ja hellyyttään, ja olen vihainen, kun hän ei anna niitä minulle (ikään kuin se olisi hänen valintansa…).

Nyt olen alkanut nähdä, mihin alkoholismi johtaa. Se tappaa. Ennen kuolemaa se vähitellen hiuduttaa kaiken läheisyyden ja lämmön pois paitsi alkoholistin myös hänen läheistensä elämästä. Sivusta saan seurata, kuinka minulle maailman rakkain ihminen hitaasti mutta vääjäämättömästi tappaa itsensä. Tuntuu, että siinä samalla kuolen minäkin. Tiedän, että voisin valita toisin. Voisin jättää hänet tappamaan itseään ilman, että todistaisin sitä voimattomana vierestä. Mutta ei se mene niin…

2

Lainasin vain yhden kohdan, ja pahoittelut siitä, ei ole tarkoitus irrottaa asiayhteyksistään asioita. Mutta luin koko jutun ja tuli mieleen, että sama syy varmaan pitää monia alkoholistin kanssa yhdessä.
Mutta oman suhteen päätyttyä olen miettinyt jälkeenpäin, että se voimakas tunne mikä vetää kohti alkoholistimiestä, voikin olla se oire että on jotain sillä saralla työstettävää…
Eli se tunne minkä kokee “tuo on se oikea” niin onko se sittenkään totta? Onko se jokin luonnon tai biologian tai psykoilogian tapa ilmaista, että sinä tarvitset nyt opetusta ja opeteltava miten sanotaan ei, miten pidetään omat rajat ja miten ei olla läheisriippuvainen.

Kun tuossa on se ristiriita, että kokee että on tosi syvä yhteys, mutta eihän se voi olla mahdollista jos käytännössä se yhteys katkeaa niin totaalisesti, että toinen voi juoda itsensä tolkuttomaan humalaan sun katsellessa vierestä, ja joudut kirjoittamaan ajatuksiasi ja analysoimaan, ilman että toinen osapuoli edes osallistuu omalla todellisella panoksellaan sun tämän hetkisiin mietteisiin. En sanoisi sitä yhteydeksi.
Seksihän voi toimia, sehän pitää monet parit yhdessä kun on se muisto, millaista asioiden piti olla. Se onkin iso menetys, kun menettää sen.

3

Itsellä oli sama tilanne, yli kymmenen vuoden jälkeen tavattiin uudestaan miehen kanssa. Mitä oli tapahtunut, akateeminen ja pätevä mies oli juonut työpaikkansa, ollut monta kertaa naimisissa, juonut asuntonsa ja ulosotossa kymmeniä tuhansia euroja, vankilatuomio pahoinpitelystä. Yritin sieltä ‘nostaa’ häntä mutta eipä se onnistunut, tietenkään. Ja pärjäähän hän siinä omassa elämässään ilman minuakin, avuliaita naisia on maailma pullollaan, sossu ja terveydenhuolto auttaa myös.

4

Tulee mieleen kun ex oli niin ok sängyssä, mutta kun hän avasi suunsa hän pilasi lopulta kaiken. Välillä vaan toivoin, että anna nyt vaan ja ole hiljaa. Todellakin toivoin, että edes jokin asia elämässä onnistuisi. Mutta ei se voinut toteutua, kun toinen halusi olla kokonaisuus. Hän halusi säännöllisen seksin ja yritti siksi pitää parisuhteesta kiinni, mutta yllättäen minä olinkin itsekäs ja julma jos jotakin halusin. Kun hänet pitää nähdä ihmisenä. Minuahan ei tarvitse nähdä ihmisenä, koska mulle voi valehdella mitä vain, jotta saa suhteen pidettyä. Kumpi siinä käyttää lopulta toista hyväkseen, eiköhän molemmat.

5

Minä sanoin juoppikselle että hänellä on känni-tourette. Ja joo, puhettaa riitti niin paljon että tuntui ettei omassa päässä lopulta ollut enää yhtään omaa ajatusta. Ja mitä noihin kotitöihin tulee niin nehän on ihan tappotylsää juoppiksesta.

6

Oho, taisin hävittää äskeisen vastaukseni… No, uusi yritys. Kiitos kommenteista! Tajuan, etten ole ajatusteni ja kokemusteni kanssa yksin, se lohduttaa. Mua ottaa nyt todella päähän tämä, että alkoholismi pilaa kaiken kauniin ja hyvän. Se vie mahdollisuudet onnistua. Olen siis sille taudille vihainen. Tajuan, että mieheni on sairas, ja siksi hänen puheilleen ja teoilleen ei kannattaisi panna painoa. Osittain onnistunkin siinä, etten pane painoa. En enää uhriuta itseäni ja kuvittele, että voin rakastaa miehen raittiiksi. Tajuan, että aikoinaan olin osa ongelmaa, koska mahdollistin hänen juomisensa enkä osannut asettaa itselleni minkäänlaisia rajoja. Kuinka kynnysmattoa voisi kunnioittaa? Olin aiemmin kauhuissani, kun pelkäsin että hän jättää minut. Itkin jo etukäteen eroa, kun piti lähteä pois hänen luotaan. Olin liian rakastunut. Menetin itseni.

Nyt on tilanne oleellisesti toinen, siinä mielessä, etten pelkää enää. Tiedän pärjääväni yksin. Elämme kaukana toisistamme, pyöritän omaa arkeani täysin itsenäisesti. Huolehdin työni, kodin ja vielä kotona asuvan nuorimmaiseni. En päivisin juuri ajattele miestäni, paitsi välillä ikään kuin hellänä muistikuvana. En ripustaudu enkä uhkaile. Mutta nyt tilanne on muuttumassa, ja pelkään sortuvani vanhoihin huonoihin tapoihin joiltakin osin. Huomaan miettiväni strategioita, suunnittelevani milloin ja miten otan esille näitä mieltäni painavia asioita. Pelkään riitaa. En jaksaisi riidellä. Olimme siinäkin jo hyvällä uudella tiellä, olemme olleet nämä kuukaudet tosi sopuisasti, toisin kuin ennen. Luulin, että tästä voisi tulla jotain oikeaa tällä kertaa. Ehkä vaikein asia minulle tässä on se, että en kestä ajatusta, että tämä toinen kertakaan ei onnistu. Meidäthän on tähtiin kirjoitettu, eikö niin…? :open_mouth:

7

Törmäsin muuten sattumalta tällaiseen piitkään tekstiin paripsykoterapiasta: introspekt.fi/2013/02/13/parisuh … osessista/

" Puolisot tunnistavat tiedostamattomasti toisissaan jotakin samaa ja toisaalta erilaista, joka antaa toivoa ja tavallaan lupauksen siitä, että tulee toisen ymmärtämäksi. Piilotajuisesti ”tietää” pääsevänsä toisen avulla eteenpäin, juuri kyseisen itsessä olevan kehityksellisen juuttuman tai ongelman kanssa."

Näkökulmana mielenkiintoinen. Tuo terapiakin olisi varmasti vienyt eteenpäin, mutta ainakaan oma Kukkoseni tuskin olisi ollut kiinnostunut sieluaan routimaan. Jäi minun yksin ihmeteltäväkseni, mikä opetus tällä kaikella on ollut.

8

Anteeksi kun pätkin viestiäsi, mutta yritin poimia itselleni muistiin kolahtavimmat kohdat. Todellakin tiedän ja täysin tunnistan mistä puhut.

Monetkin ovat puhuneet täällä rakkaudesta, sielunkumppanuudesta, siitä oikeasta, ja miten tuskastuttavaa ja raakaa on kun huomaa sen menettävänsä alkoholille. Ulkopuolisten on mahdoton ymmärtää miksi aina haluaa “vielä kerran” yrittää. On hirveää joutua luopumaan haaveistaan, kun tietää, että niiden toteutumisen tiellä on “vain” alkoholi.

Minä yritän nyt reunamilla…olen periaatteessa jo luovuttanut ja ajattelen että pärjäilen yksinkin mieluummin kuin siedän enää juopottelua, MUTTA koska mies menettämisen pelossa panikoitui yrittämään, annan hänelle vielä mahdollisuuden. Toivottavasti käänteentekevän sellaisen.

Mies on nyt neljättä päivää juomatta, ei ole ottanut pisaraakaan, vieroitusoireet kovat mutta ohi menossa. Hän on ensimmäistä kertaa myöntänyt olevansa parantumaton alkoholisti jonka ei pidä edes yrittää juoda “normaalisti”. Nyt hän suostuu menemään hoitoon ja/tai psykiatrille ja on valmis aloittamaan antabuksen. Puhuu loppuelämänsä ensimmäisistä päivistä. En ole vieläkään aivan täysin vakuuttunut, mutta haluan tukea häntä yrityksessä. Olen myöntänyt koeajan, jona aikana hän ei saa livetä mistään sovitusta. Hyvää tässä on nyt se, että hän ensimmäistä kertaa itsekseen lopetti juomisen ja minun ei ole tarvinnut olla tölkkivahtina ja avustavana loiventajana. Juomisen lopettaminen oli eräänlaista “juopon tuuria”, hän ei saanutkaan kaupasta kaljaa unohdettuaan pankkikorttinsa ja oli niin heikossa kunnossa ettei enää kyennyt uudelleen kauppaan. Kun selvisi vuorokaudesta ilman alkoholia ja tiesi etten takaisin tule jos tölkit sihahtelevat, hän päätti rämpiä vieroitusoireet vaikka hienoisella (viinkrampin) riskilläkin.

Miehesi tuntuu lipeävän yhä enemmän juomiseen. Se viha, joka tuollaisesta käytöksestä kehittyy, on tuhoavaa ja vie energiaa, itse huomasin etten enää pystynyt tuntemaan miestä kohtaan yhtään lämmintä ajatusta, päällimmäiset tunteet olivat viha, raivo, suru ja pettymys. Seksiin en itse kykene jos toinen on juonut ja luottamus on täysin katkolla. Suhteesta tulee ikävien tunteiden sekamelska eikä toista pysty auttamaan, vaikka haluaisikin, koska ei enää pysty mihinkään rakentavaan. Sinänsä rakentavuus on tietysti juopon edessä naurettava ajatus, koska kuten hyvin tiedämme, juoppo kiertyy sisään juopon todellisuutensa jossa ei mitään järkeä ja rakentavuutta ole.

Itselleni annoin sen neuvon että aseta nyt hyvä nainen vihdoinkin rajasi ja pidä niistä kiinni. Näin tein ja teen, rajat on vedetty ja jos niiden yli tullaan, minä vetäydyn ja jätän miehen pärjäämään yksin - vaikka se pahalta tuntuukin. Sinulla on se oma toimiva elämä, älä ainakaan sitä pilaa. Ultimatumit pöytään ja sormet ristiin?

9

Suomessa alkoholille menetetään paljon hyvää kaunista. Miten monta taloa ränsistyy kauniilla järvien rannoilla tai edes ojien reunoilla, koska talon isäntä on lökäpöksynä jättänyt työt tekemättä. Montako perhettä on täysin hunningolla jne. Montako firmaa kaatuu ja paljonko jää työttömäksi ihmisiä. Paljon kärsimystä, ja juoppoja alkaa nähdä joka puolella.

Mutta jotain siinä läheisen ongelmassa on samaa. Vaikka maailmassa olisi mitä hyvää ja kaunista, niin fiksoidutaan siihen ideaan, että se oma kauneus ja hyvä pitää saada siitä yhdestä ainoasta juoposta, joka on niin ainutlaatuinen. Jotkut eivät halua tulla autetuksi, mutta ei heihin kannattaisi käsiään sitoa.

Rajoja voi vetää pieniinkin asioihin. Esimerkiksi että lähden heti pois jos juominen alkaa. En katso kenenkään krapulaa. En. Pienin askelin voi vetää niitä rajoja. Siihenhän se itsearvostus katoaa pikkuhiljaa, kun on aina seuraamassa sen tietyn pisteen ohitse, milloin oisi jo voinut kävellä. Eroamiseen jos on liian pitkä matka, niin aloittaa pienistä asioista.

10

Siis tarkoitan sitä, että juoppo kun ei näe sitä kauneutta ympärillään, vaan örisee sen kauniin järven rannalla ja kärsii tuskiansa vaikka mitä ihanaa olisi elämässä tarjota, ja mitä on jo saavuttanut. Millään ei ole väliä, näkee vain sen pullon.
Niin sitä samaa kokee läheisenäkin, että lakkaa näkemästä kaiken mitä itsellä jo on, ja fiksoituu vain siihen että haluan tuon miehen.

11

Niinpä, kämppä kuin kämppä, muija kuin muija, ihan sama mitä tehdään, kunhan kalja virtaa.

12

Olisi tosi hyödyllistä, jos tähänkin ketjuun kirjoittaisi joku raitistunut mies tai joku sellainen nainen, joka on kokenut puolisonsa raitistumisen ja sen myötä parisuhteen korjaantumisen. Onko sellainen mahdollista?

Juomisen lopettaminen voi olla vaikeaa, vaikka tekisi sen ihan vaan itsensä takia. Mikä on tilanne silloin, kun yrittää juomattomuutta toisen ihmisen takia, onko se pysyvää?

13

Tää on NIIN TOTTA. Oon alkanut ajatella, että ehkä elämä heittää tämän miehen mun eteen, jotta oppisin asettamaan omat rajani. Olen aina ollut siinä huono. Ehkä näin puolessavälillä viittäkymppiä olis viimein aika oppia…

14

Samaa toivoisin minäkin… Jos joku kertoisi, että se ON mahdollista, voisin jatkaa toivomista minäkin…

15

Onhan niitä tapauksia televisiot ja internetit pullollaan, sekä tuttavapiirikissäkin. On kirjojakin kirjoitettu aiheesta, miten joku henkilö raitistui eikä juo enää viinaa tai ei käytä huumeita.
joten miksi ei voisi uskoa, että se on mahdollista? Mutta se, että eläisi toivossa, on siinä se sivujuonne.
Se että joku on tai ei ole raitistunut, ei tarkoita että juuri se oma puoliso raitistuu tai ei raitistu. Se vain kertoo sen, että kyllähän se mahdollista on. Ja se että onko se oma onnen avain siinä, että saa yhden miehen olemaan juomatta, joka tahtoo juoda, niin siinä voi kestää niin tuhottoman kauan että on viisasta keksiä sellainen tapa elää, joka ei perustu toivomiselle. Minä uskon heti, jos joku henkilö sanoo haluavansa lopettaa viinanjuonnin.; Mutta en toivo sitä, koska sillä ei saa olla minulle merkitystä liikaa. Muutenhan olen läheisriippuvainen. Se että menetän yöunet vaikkapa koska toivon että toinen ei juo, ja sitten petyn kun hän juo, niin se kuluttaa minua. Ja tarkoitushan on, että juomattomuudesta on etua.

16

Pitääkö se paikkaansa, että alkoholisteista raitistuu pysyvästi 1,5%? Tai joidenkin lähteiden mukaan 5%, mutta se riippuu siitä, kuinka pitkä aika on “pysyvä”. :confused: Melko huonot mahdollisuudet siihen kuitenkin taitaa olla… :unamused:

17

Lukuja en tiedä. Mutta ainahan se on iloinen asia jos joku onnistuu olemaan juomatta pitkään. Kuitenkin olisi hyvä jos se että henkilö ei onnistu, tai retkahtelee, ei veisi mukanaan niin montaa muutakin ihmistä.
Läheisriippuvainen on joskus niin pää siellä omassa P’ssä että ei kerkeä muuta kuin murehtimaan jonkun juomista :laughing:
Kannustaa pitää aina, alkoholistejakin onnistumaan. Ja sen sijaan että auttaa alkoholistia, kannattaa osallistua vaikkapa vapaaehtoistoimintaan jossa tapaa ihmisiä, joita VOI auttaa, ja jotka haluavat apua. Sellaisen auttaminen joka ei sitä halua, on aina tosi hankalaa.
En kannusta ketään toivomaan, vaikka olenkin nähnyt raitistumisia. Ei se alkoholistikaan toivomalla raitistu, vaan hänen pitää tehdä töitä sen eteen. Ja se työ on joskus niin totista työtä, että ei se yhtään auta jos siinä toisetkin pelkää ja huolehtii kauhuissaan.

18

Kuitenkin olisi hyvä että jos se että henkilö ei onnistu, tai retkahtelee, ei veisi mukanaan niin montaa muutakin ihmistä.

En siis missään nimessä tarkoittanut, että olisi suotavaa jos joku jättää raitistumatta. :laughing:

19

Vieraammalla on hyviä näkökulmia. Tosiaankin, mediasta ja tuttavapiiristä voi löytää tarinoita onnellisista parisuhteista, joissa juoppo on löytänyt halun lopettaa juomisen, ja jopa onnistunut elämänmuutoksessa, vaikka se on tullut puolison vaatimuksesta.

Lähinnä kai ajattelin, että viestiketjun aloittajalle olisi hyötyä saada olla vuorovaikutuksessa sellaisen juopon/juopon puolison kanssa, joka on onnistunut raittiustavoitteessa parisuhteen kannalta.

Ehkä tuolla Lopettajissa on kuitenkin enemmän niitä, joilta se parisuhde on jo juotu, kuten työpaikka, terveys ja rahat. Ehkä siellä kirjoittavat ovat pääasiassa sinkkuja. Sitten on myös niitä tapauksia, joissa parisuhde ei yllättäen kestäkään juomisen loputtua, kun selvinpäinen puoliso onkin sitten aika eri persoona kuin se juopotteleva.

Toivottavasti sinun parisuhteestasi löytyy rakkaus jälleen, jollei entisenlaisena niin uudistuneena. Paluuta vanhaan ei luultavasti ehkä ole. Parasta kuitenkin, että sinulla on kykyä pohtia asioita ja oman elämän puitteet kunnossa. On noita surullisempiakin tapauksia, kuten olet varmaankin täältä lukenut.

20

Ei mulla ole hätää. Suvussa on paljon juovia alkoholisteja, tunnen raittiita ihmisiäkin,
ja itse olen juomaton. Mutta mitä parisuhteisiin tulee, niin enää ei ole murheita. En pidä parisuhdetta mahdollisena juovan alkoholistin kanssa, ja näin ollen en koskaan tule olemaan parisuhteessa juopon kanssa. Juominen päättää parisuhteen automaattisesti, ilman kaksia kyselemisiä. Sinne mänt. Seurustelen vain raittiiden ihmisten kanssa, ja tämä poistaa koko ongelman kohdaltani.