Pelkäsin tätä tekstiä raapustaessa, että olenko nyt aivan tuuliviiri, mutta tuossa männä viestin lopussahan on vinkkiä, että aloin olla jonkin uuden äärellä.
Olen ketjussa pyöritellyt, ajatellut ja myös ylianalysoinut raittiutta monesta suunnasta. On tullut rakenneltua monenlaista himmeliä ja taktiikkaa, olen sotkenut niitä keskenään, hakenut yhtäläisyyksiä ja välillä keskittynyt tuijottamaan aidan seipäitä. Kaikki analysointi on ollut tarpeellista, mutta samalla taustalla on koko ajan roikkunut jokin suuri tumma pilvi, jota en ole osannut sanoittaa ja josta en ole saanut otetta.
Nyt tuntuu, että pilven ääriviivat alkavat erottua ja näen siinä myös valolaikkuja. Kaikki ei ole vielä selvää, mutta kirkkaimmassa laikussa näkyy vapaus, jossa minä päätän mitä haluan ja kaipaan. Sen lähellä näkyy riippumattomuus, jossa en ravaa ja nöyristele 40h viikossa vain siksi, että täyttäisin tarpeita joita en oikeasti tarvitse. Eri laikuissa näkyy ihmissuhteita, naapureita, harrastusryhmiä, kollegoita, tilipäiviä, laskuja, lupauksia ja velvollisuuksia. Moni asia näyttäytyy eri valossa kuin aiemmin. Jotkut näkyvät kirkkaampina ja houkuttelevina, uusina haaveiden alkuina ja tarkoituksina. Joidenkin aiemmin tärkeiden asioiden pinnalla näkyy syviä tummia uurteita, joita en aiemmin hahmottanut. Näen feikkihymyjä, empatiaksi naamioitua sympatiaa, meikkivoidetta ja kaikenlaista fuulaa. Mikään ei ole mustavalkoista, mutta moni kytkös ja velvollisuus, josta olen kantanut huolta, näyttäytyy nyt uudella tavalla. Ne eivät ole pahoja tai vääriä, mutta moni on muuttumassa minulle merkityksettömäksi. Tämä on todella kiehtovaa ja jännääkin.
Edellinen oli melkoista diipadaapaa, joten laitan konkreettisen totaalisen älyttömältä tuntuvan todellisen esimerkin. Minulle on oikeasti paljon merkityksellisempää opetella purkamaan rikkinäinen veneen trimmimoottori, puhdistaa osat, hioa hiilet, kiristää jousi ja laittaa se takaisin kasaan, kuin kantaa pätkän vertaa huolta jonkun ns. läheisen ihmisen asioista joihin en voi mitenkään vaikuttaa. Olen vastuussa siitä moottorista, koska tarvitsen sitä, se on minun vaikutuspiirissäni ja opettelu sekä räpläys tuottaa minulle aitoa mielihyvää. Minulla on kaikki oikeus annostella omaa empatiaani ja myötäelämistäni juuri sen verran kuin hotsittaa. Huolen kantaminen asioista joihin ei voi vaikuttaa on haitallista. Tarvitsen ajatuksen vapautta, hiljaisuutta ja tilaa innostua, opetella ja hoitaa asioita, jotka itse valitsen hoitaa. Ja tiedättekös mitä, tämä ei ole itsekkyyttä. Itsekkyyttä oli haalia vastuita sellaisista asiakokonaisuuksista, jotka toivat mielihyvää ja täyttymyksen tunnetta lähinnä arvostuksen ja korvauksen kautta. Typeryyttä oli kohdistaa korvaukset sellaisiin asioihin, joiden oletin tuottavan mielihyvää, koska n. 100% ihmisistä vaikuttavat tavoittelevan juuri niitä asioita. Vastuista täytyi pitää kiinni ja haalia lisää, koska miksi ei, no siksi etten menettäisi asioita joita en oikeasti tarvitse.
Tämä kytkeytyy tuohon tylsyyteen, josta minä ja moni muu on täällä kirjoittanut. Raittius toi mukanaan tylsyyden. Moni aiempi velvollisuus tuntui ihan yhtä raskaalta ja jopa vastenmielisemmältä raittiina kuin ennen ja lisäksi on tylsää. Eihän se näin pitänyt mennä? Tämä on tuo tumma pilvi. Se olisi varmasti diagnosoitu masennukseksi, jos olisin käynyt valkotakkisella. Onneksi en käynyt. Olisin saanut väärää apua. Tylsyys on hyvä. Tylsyys on tilaa ja aikaa ajatella vaikeitakin ajatuksia. Se on pakottanut pohtimaan koko olemisen ja elämisen merkitystä sekä kaiken mittasuhteita. Maanantait olivat krapulassa vaikeita, mutta ei ole yhtään helpompaa havahtua siihen, että tajuaakin kyseenalaistavansa koko maanantain.
Maailmassa on kohta 8 miljardia ihmistä. Olen varma, että onnellisimmat näistä räpläävät trimmimoottorien parissa jossain Bangladeshissa. Samalla täällä vedetään yhtenä iltana kurkusta alas bangladeshilaisen perheen monen kuukauden ruokabudjetti ulisten miten ansiosidonnaisen kanssa ei ole varaa laskettelulomaan kuten toisilla perheillä ja kyllä nyt ollaan eriarvoisia.
Koko helvetin elämä on perustunut sellaisten asioiden tavoitteluun joilla ei ole oikeasti merkitystä. Juominen, viskit, viinit, sauna, sometus, ravintolat, matkat, taskujallu yms. on ollut palkinto ja piilopaikka sille, että itsekin uskoo tarinaan menestyksestä. Vaikka on lentänyt korkealla, niin korkeusmittari on jonkun muun kalibroima, eikä ole nähnyt, että lentää pilven sisällä. Raittius pakottaa tuntemaan kostean kylmän pilven, jota ei saa enää pois näkyvistä tilaamalla lentoemännältä pikkupulloa. Jos ennen tavoitteli ja pääsi business-luokkaan, niin nyt sieltä haluaa pois. Trimmimoottorin huoltoon liittyvät osat maksoivat kolmekymppiä. Siellä ne odottavat. Minun on ratkaistava miten pääsen business-luokasta pois pudottamatta koko konetta, että pääsen räpläämään trimmiä. En enää pidä ansiotyöstäni, enkä arvosta asioita joita olen ansioilla haalinut ja joista on kuluja joiden hoitamiseen tarvitsen säännöllistä ansiotyötä. Tämä on hyvin positiivinen ongelma. Olen jo aloittanut muutoksen valmistelun. En ole hyppäämässä tyhjän päälle tai alkamassa intiaaniksi, enkä toisaalta koe menettämisen pelkoa. Haaveilu, suunnittelu ja rakentaminen on kuitenkin mahdottoman tyydyttävää. Tylsyyden ja masennuksentapaiset tuntemukset ovat väistymässä.
Olen miettinyt onko tämä nyt se keski-iän kriisi? Onko raitistuminen keski-iän kriisi? Tätä kirjoittaessa ajattelen, että raitistuminen pyyhki kaiken aisteilla koettavien halujen ja mielihyvän edestä likaisen kalvon pois. Tylsyys on laatuaikaa jolloin totutellaan uuteen näkökykyyn, hahmotetaan mikä tässä mättää ja sitä kautta pääsee pohtimaan kaiken tarkoitusta ja merkityksiä. Ei tässä mitään kriisiä ole. Siitä olisi syntynyt kriisi, jos tätä havahtumista ei ymmärtäisi käsitellä, kuittaisi sen masennuksena ja pyörisi ympyrää hokien juodakko, vaiko eikö. Parempina hetkinä keittäisi kaurapuuroa todistellen itselleen, että nyt on terveellistä ja tämä on oikein. Joo’o, mutta ei riitä. Kyse on siitä, että alkaa vihdoin puhua totta itselleen, uskaltaa katsoa ja uskoo mitä näkee.
Havahtumiseen liittyy myös tietynlainen pettymyksen käsittely. On kuitattava se tosiasia, että mihin pari vuosikymmentä meni. Sitä on turha vatvoa, koska takana ei tapahdu enää mitään. Nyt on naatittava ja annettava arvo sille, että havahtuminen on tapahtumassa kun matkaa on vielä reilusti edessä. Pari vuosikymmentä on pitkä aika, mutta viisikymppisenä se ei ole mitään. Edessä voi hyvinkin olla 30-50 vuotta kekkulointia.
Pidin tätä tekstiä levynkulmalla pari päivää ja nyt kun palaan tähän, niin saman voi todeta suoremminkin. Iso osa meistä elää väärille unelmille ja odotuksille, pääsääntönä etteivät ne ole omia, sisäsyntyisiä. Alkoholi auttaa sietämään tätä. Mitä vähemmän aitoa omaa täyttymystä elämältä saa, sitä parempi palkinto alkoholi on. Ei ole sattumaa, että miltei kaikkien länsimaisten teeskentelyiden kylkeen on rakennettu mahdollisuus vetää kännit. Se ei ole salaliitto, vaan kaikkien väärille motivaatioille elävien tarve. Kun palkinnon vie pois ja vetää kalvon pois silmien edestä, niin alkaa kysymykset, usein masentavat kysymykset.
Eivät nämä johtopäätökset ole valmiita ja teen jatkossakin ajatusvirheitä. Olen kuitenkin varma siitä, että tällä kertaa olen jonkin oikeanlaisen polun alkupäässä.
positiivisella tiellä. Paljon pohdintaa, ajatuksia ja muutoksen tuulia. Saattaa olla keski-iän kriisiä, mutta varsin positiivista sellaista. Hyvällä polulla ollaan 